Miten (yksilöllinen) aika riittää kaikille kolmelle lapselle?

Minulta on pyydetty enemmän arkipostauksia. Tässä tulee yksi postaus, mikä liippaa arkea juurikin konkreettisesti…

Tämä on aihe, jota mietin, kun odotin kolmatta syntyväksi. Olen aina ajatellut, että mitä enemmän lapsia, sitä rikkaampaa elämä voisi olla. En oikeastaan koskaan ole pelännyt sitä, miten minun rakkauteni riittää monelle lapselle, mutta toki mietin välillä, että miten käy kahdenkeskisen ajan jokaisen lapsen kanssa, kun lapsia on monta.

Meidän perheessä ei ole tällä hetkellä sellaisia erikseen järjestettyjä harrastuksia, joissa vanhempi ja lapsi yhdessä kävisivät (tekemässä siis kaksin jotakin). Esikoisen kanssa kävimme vauvauinnissa ja joissakin vanhempi-lapsitouhutuokioissa, keskimmäisen kanssa vain noissa tuokioissa. Ja tämä kolmas tuskin tulee saamaan sitäkään, heh. Mutta siis se aika, miten saa ja saisi riittämään kaikille? Ja onko tarvetta, että sen saa riittämään kaikille?

Minä kun olen kotiäitinä nyt, niin aikaa periaatteessa riittää lapsille enemmän kuin mitä muualla töissä ollessa riittäisi. Meillä on lapset hoidettu aina kotona: suurimman osan näistä reilusta seitsemästä vuodesta minä olen ollut kotiäitinä, mies on ollut vajaan vuoden koti-isinä ja yksi seitsenkuispätkä sumplimme vapaapäivät ja työajat niin, että Mummolle jäi kaksi viisituntista päivää viikossa hoidettavaa. Eli kyllä ollaan lasten kanssa saatu olla, ihanaa! (Ja juuri meidän arvomaailman mukaista näin!) Kaksinaika lasten kanssa se onkin sitten vähentynyt huomattavasti, ja toki luonnollisestikin. Tuntuu, että varsinkin keskimmäinen on meillä siitä eniten kärsinyt, ja aikaan hänen kanssaan olisikin hyvä kiinnittää huomiota yhä enemmän.

Esikoinen käy koulussa ja hänellä on kaksi harrastusta, joissa hän käy viikottain. Kaksinaika esikoisen kanssa järjestyy silloin, jos toinen vanhemmista vie pyörällä hänet kouluun (yleensä mieheni) toisen ollessa kotona muiden lasten kanssa. Esikoinen on myös loistavaa saunaseuraa, ja usein minä ja esikoinen käymmekin kaksin saunassa, sillä siellä syntyy melkeinpä parhaimmat keskustelut hänen kanssaan (tämä tietenkin vaatii miehen kotiin muiden lasten kanssa). Esikoisen kanssa kaksinaikaa saamme myös keskimmäisen harrastusten aikana, jos vauva sattuu silloin nukkumaan. Silloin usein telmimme leikkipuistoissa tai urheilukentillä.

Keskimmäinen on paljon enemmän kotona kuin esikoinen, sillä hän käy vain kaksi kertaa viikossa kolmen tunnin kerhon ja kolme iltaharrastusta. Hänen kanssaan kaksinaikaa on ne aamut, kun esikoinen on koulussa ja vauva nukkuu. Ongelma tässä vaan yleensä on se, että vauvalla on ollut tapana nukkua vain vartin pätkiä ja usein kantorepussa. Yleensä kahdenkeskinen aika jääkin aika pieneksi keskimmäisen kanssa. Toki hänen kanssaan ulkoillaan yleensä esikoisen harrastusajat, ja silloin on mahdollista, että vauva nukkuu, ja saamme hetken kaksistaan. Miehen vapaapäivinä tykkäämme keskimmäisen kanssa käydä kaksin lähiseuduilla kävelemässä ja leikkimässä omia seikkailuleikkejä. Silloin tällöin keskimmäinen nukahtaa autossa päikkäreille (pääsääntöisesti jättänyt ne pois noin kaksivuotiaana…) ja silloin nukkumaanmenoaika on ihan eri kuin esikoisella. Silloin keskimmäinen valvoo meidän kanssamme välillä jopa kymmeneen tai yhteentoista (riippuu päikkäreiden kestosta ja ajankohdasta), ja tuo muutamia kertoja kuussa vietetty ilta on tärkeä aika keskimmäiselle, kun silloin ainakin toisella vanhemmalla on oikeasti aikaa hänelle, vaikka vauva valvoisikin vielä samaan aikaan.

Vauva saa kaikista eniten kahdenkeskistä aikaa! Kaksi kertaa viikossa esikoinen ja keskimmäinen ovat samaan aikaan koulussa ja kerhossa. Vauva myös valvoo aina illalla pitkään ja öisin saadaan hänen kanssaan tietysti ihania kahdenkeskisiä imetyshetkiä. Meidän vauva on todella vähäuninen, joten hän ottaa kaiken irti yhteisistä ajoistamme… 😉

Mieheni on usein kellon ympäri pois kotoa, joten minä olen lasten kanssa tosi paljon. Silloin, kun on miehen vapaapäivä tai kun raaskimme pyytää Mummoa tai muuta läheistä auttamaan, saatamme käydä jomman kumman isomman pojan kanssa kaksin esimerkiksi teatterissa tai jollakin pidemmälläkin reissulla (toki silloin usein vauva lähtee myös mukaan…). Näin ei kuitenkaan tapahtu joka viikko eikä edes joka kuukausi.

On ihana huomata, että omat lapset ovat ihan huipputyyppejä, joiden kanssa oikeasti viihtyy! Heidän kanssaan on tosi kiva olla koko porukalla, mutta niin on ihan kaksistaankin – silloin poikiin saa kyllä jonkun ihan uuden tatsin! Toisaalta hyvin virkistävää on olla erilaisilla kokoonpanoilla välillä liikkeellä tai vaikka ihan vaan kotonakin. Totuttua ilmapiiriä hämmentää kivasti, jos mies nappaa jonkun pojista mukaan kauppaan tai omiin harrastuksiinsa.  On kiva nähdä, miten eri puolia lapsista nousee esiin aina erilaisessa porukassa.

Näin meillä. Miten teillä jaetaan lasten kanssa oloajat? Löytyykö teiltä paljon kahdenkeskistä aikaa jokaiselle lapselle? Mitäs sitten, jos lapsia olisi vielä enemmän kuin kolme?

// Emmi

Saanko esitellä: amarantti ja amaranttikeksit!

Yhteistyössä Foodinin kanssa

Tiedättekö te, mitä amarantti on? Se on siemenkasvi, jota voidaan käyttää “tavallisten” viljojen tapaan. Amarantti sisältää suhteellisen paljon proteiinia (15%!), ja se on erityisen ravinnerikas (se sisältää paljon rautaa, fosforia, magnesiumia, seleeniä, sinkkiä, kaliumia, folaattia, B6:ta, metioniinia, lysiinia – wau!).

Amaranttia voi soveltaa monipuolisesti: siitä voi tehdä ruokaan lisukkeen tai lisätä sitä ruokiin mukaan. Amarantista voi tehdä puuroa tai pop-amarantteja (poppareiden korvaajia). Mutta amaranttia voi käyttää myös leivontaan, kuten me käytimme kekseihin. Nämä keksit ovat herkullisia, täyteläisiä ja persoonallisen makuisia (ei siis mitään perusvehnäkekseiltä maistuvia, sillä amarantissa on ihana omalaatuinen, pähkinäinen makunsa!).

Me tutustuimme amaranttiin jo seitsemän vuotta sitten, silloin, kun ensimmäinen imetysdieettini alkoi ja piti keksiä uusia ruokavaihtoehtoja kokeiltavaksi. Silloin se oli todella erikoinen vilja suomalaisille, eikä kukaan lähipiirissämme ollut edes kuullut siitä aiemmin. Kannattaa antaa amarantille mahdollisuus!

Amaranttikeksit (12-16kpl)

1 kananmuna

50-75ml kookossokeria

100g gheetä

3dl amaranttihiutaleita

3/4dl teff-jauhoja

1/2tl ruokasoodaa

50ml kookoshiutaleita

ripaus suolaa

hyppysellinen bourbon-vaniljaa tai vaniljauutetta

Vatkaa muna ja sokeri kevyesti yhdessä. Sekoita kuivat aineet ensin keskenään ja lisää ne sitten huoneenlämpöisen gheen kanssa muna-sokeri seokseen koko ajan sekoittaen. Muotoile taikinasta leivinpaperille pienehköjä keksejä. Paista uunin keskitasolla 175 asteessa 15-20 minuuttia tai kunnes keksien pinta on saanut hieman väriä.

 

Antoisia tutustumis-, leipomis- ja maisteluhetkiä! Ja energiaa uuteen viikkoon!

Jos tahdot apua muutosten toteuttamiseen, tsekkaa tämä!

Miltä elämäsi vaikuttaa juuri nyt? Onko kenties mielessäsi muutoksia? Pelottaako uuteen hyppääminen? Mitkä kaikki asiat vaikuttavat muutosten toteutumiseen? Mitä sinä voisit itse tehdä enemmän, paremmin tai eri tavalla?

Linkkaan tähän tekstini Täysii-sivustolta. Teksti käsittelee juurikin näitä kaikkia asioita muutoksiin liittyen. Jos siis tahdot lisämotivointia ja/tai lisätietoa muutosten toteuttamisesta, niin käypä lukaisemassa! 🙂

Tekstin löydät TÄÄLTÄ.

//Emmi

Etsitkö hyvää reseptiä maidottomiin, munattomiin ja gluteenittomiin muffineihin? – Tästä saat sen!

Yhteistyössä Foodinin kanssa

Onkos siellä leipojia, jotka ovat vailla hyvää perusmuffinitaikinaa? Sellaista, joka sopii maidottomille, munattomille sekä gluteenittomillekin? Jaan nyt sellaisen kanssanne 🙂

2dl gluteenittomia jauhoja (esimerkiksi riisijauhoja, kaurajauhoja, tattarijauhoja)

1dl perunajauhoja

(0,5dl kaakaojauhetta – tämä tekee muffineista ruskeita, jos niin tahtoo 🙂 )

2tl leivinjauhetta

2tl kookossokeria

ripaus bourbon-vaniljaa/vaniljajauhetta

100g sulaa kookosöljyä

1 banaani

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää muut aineet ja sekoita tasaiseksi. Jaa taikina vuokiin ja paista noin 10 minuuttia 180-200 asteessa. Kuorruta ja koristele halutessasi.

Voiko minäminä-maahan hukkua?

Epäsuosittu mielipiteeni

Tiedättehän te sen blogeissa kiertävän kirjoitussarjan nimeltään “Epäsuositut mielipiteeni”? Teksteissä kerrotaan omista mielipiteistä, joiden luulee kuuluvan mielipidevähemmistöön. Aavistelen, että tämä tämän tekstini aihe voitaisiin luokitella epäsuosittuihin mielipiteisiin… 😉 Voisin kirjoittaa kyllä varmaan onnistuneesti ihan koko kirjoituksen kymmenine aiheineen, mutta keskitytään tällä kertaa tähän yhteen aiheeseen vain.

Itserakkaus, tuo tärkeä rakkaus ihmisen elämässä. Voiko siihen saada kannustusta liikaakin nykypäivänä? Ja mitä tuo mahdollinen liika tekee ihmisen elämälle ja ihmisen läheisten elämälle? Epäsuosittu mielipiteeni meinaan on, että nykyään korostetaan jopa liikaa sitä rakkautta itseään kohtaan, kun mielestäni kannattaisi korostaa enemmänkin sitä rakkautta muita kohtaan. Noin, sanottu. 🙂

Väitteeni saattaa aluksi kuulostaa järjettömältä minun sanomana, joka elää aikalailla siellä hyvinvointikuplan sisällä ja puhuu itsensä kehittämisen puolesta, on opiskellut psykologiaa ja tälläkin hetkellä taivaltaa Master Practitioner-kurssia NLP:ssä, jossa keskitytään oman mielen prosesseihin sekä opetellaan tuntemaan oman itsensä eri puolia paremmin. Miksi siis näin?

Kun puhun väitteestäni, tarkoitan sillä kaikkea diskurssia, mikä liittyy koko yhteiskuntaan. Tarkoitan kaikkien eri medioiden tarjontaa ja myös kaikkea sitä ihmisten välistä livekommunikointiakin – siis ihan kaikkea sitä, missä liikkuu tarkoitus kannustaa ihmisiä olemaan itsekkäämpi, itserakkaampi, ajattelemaan itseänsä ennen muita.

Miksi sitä on kaikkialla?

Jos saan suoraan sanoa, niin minua oksettaa tämä nykyinen individualistinen kulttuuri. Minäminäminäminä. Olen tainnut ennenkin menneinä vuosina tätä aihetta sivuta joissakin teksteissäni… Meinaan nämä vuodet, kun olemme saaneet lapsia kasvattaa ja siinä samalla olemme saaneet/joutuneet tarkkailemaan yhteiskuntaa/lähipiiriä myös lasten ja lasten vanhempien näkökulmasta, olen todella monta kertaa jounut järkyttymään siitä, miten toisista välittämisen mentaliteettiä ei löydy. Tietyissä tapauksissa on löytynyt vain itsestä välittämistä, sanoisinko yltiömäistä itserakkautta. Ja näitä tapauksia ei ole ollut vain yksi tai kaksi…  🙁 Minua pelottaa, mitä tapahtuu, jos tämä sama itsensäkorostamiskulttuuri jatkuu…

En kiellä, etteikö itserakkaus olisi tärkeä asia ja terveen itserakkauden rajoissa todella ok juttu, mutta… Tarvitseeko sitä ihan oikeasti koko ajan ja kaikkialla toitottaa? Tarvitseeko koko ajan puhua siitä, mitä itselle voi saada siitä ja tästä asiasta? Pitääkö itse hyötyä ihan kaikesta, mitä tekee? Kuinka monipuolista ja hedelmällistä voi oikeasti olla ihmisen elämä, jossa rakastetaan itseä niin paljon, että muilla ei ole mitään väliä? Että ei ole mitään väliä, mitä sanat ja teot muille teettävät, kunhan ne vain saavat sinun itserakkautesi kukoistamaan entistä paremmin. Onko se oikeasti hyvä juttu? Voitko todella, todella olla onnellinen, jos ajattelet vain itseäsi?

Nykyään levitetään huimasti mietelauseita niin “ammattilaisten” kuin “ei-ammattilaistenkin” toimesta, kuten: “olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet”. Tämä lause saa minuun suuren vastarintaan… Niin, siis on varmasti ihmisiä, jotka tästä jotakin hyötyvät, mutta mutta… Minun ajatukseni harhailevat aina siihen tilanteeseen, kun joku itseään ehkä hieman kummallisen suurissa raameissa rakastava kuulee tämän ja sekin potentiaalinen kehitys, joka olisi saattanut kummuta hänestä kohti terveämpää (kohtuullisempaa) tapaa rakastaa itseään, tyssää alkujaankin, sillä “hänhän on täydellinen”. Toki täydellisyys-ajatelmaa voi ajatella varmasti muillakin tavoilla. Mutta minä ajattelen näin ja siksi näen siinä tämän ongelman. Onhan lähes kaikki minun omakin henkinen kehittyminen lähtenyt liikkeelle siitä, että huomaan, että en todellakaan ole täydellinen, vaan haluan muuttua.

Rakastan sitä, että saan kehittää itseäni, kaikilla minulle tärkeillä elämän osa-alueilla. Kuitenkin hyvin usein syy siihen, miksi haluan kehittää itseäni, on se, että olisin parempi ihminen – niin itselleni, mutta todellakin myös muille ihmisille, läheisilleni. Haluan olla parempi vaimo, äiti, ystävä, työntekijä. Haluan kehittyä itseni, mutta todellakin myös muiden takia! En tarkoita, että täytyisi kehittyä siihen suuntaan, mikä tuntuu itsestä väärältä (on siis kuunneltava omaa itseään!), mutta kukaan tuskin missään umpiossa elää, missä vuorovaikutuksiin ei tarvitsisi joutua/päästä muiden kanssa. On siis hyvä myös hieman tarkkailla, miten ympäristö kokee minän itsen. On otettava palautetta vastaan ja reflektoitava sitä. Mielestäni on ihan oikein, jos ottaa muut ja muiden ajatukset huomioon! Minua kauhistuttaa ajatelma, jota usein kuulee: “en ajattele, mitä muut minusta ajattelevat”. Sehän on suorastaan kaameaa – että elää VAIN itselleen, vaikka siinä ympärillä on paljon tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Ainakin minulle myös muiden ihmisten toiveet ja unelmat merkkaavat paljon! Enkä tarkoita mielipiteelläni sitä, että itseään ei kannattaisi kehittää tai itseensä ei kannattaisi satsata. Mutta se, jos koko elämä pyörii sen oman navan ympärillä, niin se, jos mikä on melko luotaantyöntävää.

Äitejä usein kannustetaan olemaan itsekkäämpiä ja korostetaan, että omat tarpeet olisi hyvä täyttää, jotta myös lapsi voisi hyvin. (Minäkin olen kuullut lukemattomat kerrat lauseen: “Olisit itsekkäämpi.”) Totta puoliksi minunkin mielestä, mutta toisaalta: saahan äitikin hyvinvointia siitä, jos lapsi voi hyvin. Siis kehämäisesti: ei minulle ikinä tule mieleen laittaa omia tarpeita lasten tarpeiden edelle. Jos lapsilla on nälkä ja minulla on nälkä, niin kyllä siinä ensin huolehditaan lapsille ruoka mahaan. Ja jos itse ei kerkiä syödä ennen seuraavaa riidan sovittelua/pyllyn pyyhkimistä, niin kyllä edelleenkin teen ensin ne lasten vaatimat tarpeiden tyydyttämiset. Minulle tuo onnea ei vain oma täysi maha, vaan myös se, että saan hoidettua lasten tarpeet kuntoon. Ymmärrätteköhän? Aina ei tarvitse ajatella itseään, jotta voisi olla onnellinen 🙂

Mitä itserakkaus-puheen sijaan?

Voitaisiinko siis tässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa puhua enemmän siitä, miten hyvä olo tulee toiselle, kun aidosti kuuntelee toisen huolia ja auttaa toista tämän unelmien tavoittelemisessa? Voitaisiinko tarjota apua toiselle paljon enemmän kuin nyt? Voitaisiinko kilvoitella toisten palvelemisessa? Voitaisiinko edes puolet niistä rahoista, joita oman itsensä kiillottamiseen menee, laittaa hyväntekeväisyyteen? Voitaisiinko edes osa siitä ajasta, mitä käytetään omiin harrastuksiin, käyttää hyväntekeväisyyteen? Voitaisiinko useammin kehua toista, ihan ventovierastakin? Mitä, jos puolitettaisiin peiliin katsomisaika ja katsottaisiin rauhassa toista silmiin sen ajan?

Ylipäätään: voitaisiinko siitä puhua enemmän, että toisen auttaminen, kehuminen, kannustaminen ja välittäminen antaa myös sinulle paljon! Sinä et missään nimessä jää ilman, jos olet hyvä toisille! On surullista nähdä ihmisiä, jotka luulevat, että olemalla hyvä vain itselle, voi saavuttaa jotakin suurempaa ja parempaa ja enemmän. Ei ei ei. Ihminen on laumaeläin ja hän on tarkoitettu elämään muiden kanssa. On rikkaus, kun saa ajatella muitakin kuin vain itseään!

Minä väitän, että minäminä-maahan voi hukkua. Voitaisiinko yhdessä tehdä tästä maailmasta sellainen, että itserakkautta ei häivytetä mihinkään, mutta korostettaisiin huomattavasti nykyistä enemmän myös rakkautta muihin ihmisiin? Minä ajattelen, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset rakastaisivat toisiaan paljon enemmän (ja näyttäisivät sitä paljon enemmän).

Tänään minulla oli NLP:n opiskelupäivä ja siellä luettiin intuitiivisesti valittuja mietelmiä. Eräs kuulemani puhutteli minua kovasti:

Life is very simple. What I give out comes back to me. Today I choose to give love.

// Emmi