Löytääkö väsynyt kolmen lapsen äiti aikaa liikunnalle?

Olen kuullut huhuja ystäviltä ja tutuilta, että se on mahdollista. Siis se, että myös äiti (ja jopa monen lapsen äiti) viettää viikossa monta tuntia urheillen! Wau! Ja nyt ollaankin tositoimien edessä: minun pitäisi aloittaa säännöllinen liikunta. 😀 Tiedostan, että kirjoitin “pitäisi”, koska nyt olen siis yhdessä mielenkiintoisessa valmennuksessa mukana, meinaan Eveliina Tistelgrenin eli Eevskun kehonpainovalmennuksessa, iik 😀 Tästä siis seuraa se, että olen jotakuinkin tilivelvollinen tänne blogiinkin siitä, miten projekti etenee. Sovimme meinaan Eveliinan kanssa, että teemme tämän valmennuksen blogiyhteistyönä. Hui!

Miksi ihmeessä minä lähdin valmennukseen mukaan?

Minun liikuntataustani on hyvinkin moninainen: on vuosikausia salitreeniä, on lenkkeilyä, porrastreeniä, tanssitunteja, tankotanssia, pilatesta, joogaa, spinningiä, kahvakuulailua… Rakastan liikuntaa! Mutta mitä on ollut viimeiset vuodet? Ei oikeastaan mitään “oikeaa liikuntaa”, arkiaktiivisuutta senkin edestä! Lasten kanssa kotiarki ei missään nimessä ole passiivista, vaan oikeastaan koko ajan ollaan liikkeellä ja temppuilu lasten kanssa on enemmän kuin tuttua touhua päivittäin 🙂 Keho on siis ehdottomasti saanut liikettä tarpeeksi, mutta jos puhutaan kuntoliikunnasta tai urheilusta, niin niitä ei oikein olekaan ollut. Nyt on siis hetkeni kokeilla, miltä suunniteltu liikunta taas tuntuu! Tiedän, että pakollinen paha liikkuminen ei ole minulle ikinä (vaan enemmänkin nautinto), mutta ongelma onkin yleensä se, että on niin paljon kaikkea muutakin tekemistä, että se oma liikkuminen on aina se, mikä on helppo jättää tekemättä kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Moni varmaan miettii, miksi lähdin Eevskun valmennukseen, kun kotonani on kuitenkin se personal trainer ja fyssari. Niin… Syitä on monia! Jos meillä olisi mahdollisuus käydä mieheni kanssa yhdessä säännöllisesti salilla, niin varmasti mitään muuta liikuntavaihtoehtoja tai valmennuksia ei tarvittaisi, vaan motivaatio löytyisi siitä (Miten ihanaa se olisikaan käydä yhdessä salilla! Ehkä joskus sitten meilläkin on mahdollisuus siihen.) Myös se, että jos olisi “vain” omalle miehelleen tilivelvollinen ohjelman toteuttamisesta, niin ei vaan minulle toimisi, sen tiedän. Itse en koe liikuntaani niin tärkeänä asiana, että saisin järjestettyä omaa aikaa siihen tässä arjessa kovinkaan helposti, niin tämä valmennus on oikein hyvä valinta tähän hetkeen, sillä tämä tehdään kotona! Ja kaiken lisäksi tämän voi tehdä esikoisen ja keskimmäisen kanssa (ehkäpä siis vauvan päikkäriaikaan…?). Toki mies ammattinsa puolesta osaa nyt sitten ehkä vähän tsemppailla minua tähän treeniin, sillä kotona treenailu ei ole koskaan ennen minulla onnistunut… 😀 (Toki en ole ikinä aiemmin sitä tosissani yrittänytkään…)

(Kuva Eevskun nettisivuilta)

Olimme Eevskun kanssa Uskalla innostua-valmennusyrityksen Saa mitä haluat-viikonlopussa, ja siinä harkkoja yhdessä tehdessä kuin viikonlopun teemaan sopien päätimme, että lähden kokeilemaan Eevskun valmennusta, sillä yhtenä haaveenani todella on saada kunnon liikunta takaisin viikkoihini. Eevskulla on kaksi valmennusta nyt juuri alkamassa: kuntosaliharjoitteluun paneutuva Strong Woman sekä tämä kehonpainoharjoitteisiin keskittyvä Bodycontrol SUPER, johon minä päätin osallistua. Haluan saada takaisin syvien vatsalihasten tuen kunnolla sekä elvyttää päällä- ja käsilläseisontataitoni!

Nettivalmennus – millainen se on ja toimiiko se?

Aikoinani olin vähän epäilevä nettivalmennusten suhteen, mutta kun ostin miehelleni viime isänpäivälahjaksi Wim Hof-metodin nettivalmennuksen, näin, että on oikeasti mahdollista hyötyä myös tällaisesta etävalmennuksesta. Katsotaan, miten minun kohdallani tämä tällainen tapa treenata toimii…

Eilen sain valmennuksen ekojen viikkojen materiaalit käsiini, ja niitä oli runsaasti! Oli yleisiä tietoa, ohjeita lämmittelyyn ja liikkuvuuteen, pakaran ja lavan seudun aktivointia ja treeniä, niskan ja ranteiden lämmittelyä ja vahvistamista, niska-, päällä- ja hartiaseisontaa, core- ja kehonpaino- ja HIIT-treeniä jne. 🙂 Niille, ketkä ruokavinkkejä kaipaavat, saavat myös runsaasti niitä (reseptejä, kauppalistaa, alekoodeja, yleisiä ohjeita…), eli valmennus on oikeasti monipuolisen oloinen. Kaiken lisäksi valmennettaville on luotu oma facebook-ryhmä, jossa Eevsku vastailee kysymyksiin, pitää live-luentoja yms. (Facebookin lisäksi Eevsku vastailee kysymyksiin valmennusmateriaalialustalla.) Tutustuin kaikkiin ekojen viikkojen materiaaleihin, ja sen silmäyksen perusteella näyttää, että valmennus sopii hyvin niin ihan vasta-alkajille kuin jo enemmän kehonpainoa harjoittaneille.

(Kuva Eevskun nettisivuilta)

Kirjoittelen valmennuksen puolivälissä teille, että miten täällä on valmennus onnistunut! Mitäs luulette, miten minun käy…? 😀

Täällä voit tutustua enemmän kyseisiin valmennuksiin! Ilmoittautuminen on vielä auki! 🙂 (sunnuntaihin 1.4.2018 asti)

// Emmi

(Ylimmän kuvan kuvaaja: Laura Talvitie)

Minä seiväshyppäämässä ja boulderoimassa – oikeastiko?

Tämä postaus menee taas kategoriaan “ette ikinä
usko, mitä minä tein”. Hauskaa siis jakaa tämäkin urheilujuttu teidän
kanssanne! Pari viikkoa sitten kirjoittelin urheilukokeiluistamme
paikallisella cross training -salilla, Riihimäen Korjaamolla.
Jännittävää jatkoa viidelle eri tuntikokeilulle sain, kun pääsin
testaamaan kolmea oikeaa lajitreeniä todellisten lajiharrastajien
kanssa! Pääsin urheilukentälle hyppimään seipään kanssa, pääsin
boulderoimaan sekä pääsin karatejutsutreeneihin!
Näiden
kokeilujen tarkoituksena oli tutustua lajeihin tulevaa lauantaita
(20.8) varten, jolloin pääsen osallistumaan siskoni kanssa Amazing Race Korjaamo Sport -urheiluelämykseen, jossa suunnistetaan ulkona ja
kokeillaan eri lajeja ulkoilman lisäksi myös sisätiloissa. Jännän
kamalaa, mutta varmasti älyttömän hauskaa!
Ensimmäiseksi
minut pyydettiin kiipeilemään. Laji, joka tuntuu minusta vähän
pelottavalta, mutta kiehtovalta! Boulderointi on siis kiipeilyä ilman
suojavarusteita matalilla (tai siis keneltä sitä nyt kysytään…)
seinillä. Hetken katsoin, kun yksi taitava harrastaja ja toinen
ammattilainen kiipesivät vikkelästi seinää ylös. Kuuntelin valppaana
ohjeet ja yritin tsempata itseäni kokeiluun… Äitiyshän on tuottanut
minulle diagnosoimattoman korkeanpaikankammon sekä tippumisen pelon
(terkuin ennen äitiyttä benjihypyn hypännyt). Niin sitä vaan mentiin, ja
muutaman (aloittelijatasoisen) reitin sainkin kiivettyä tippumatta
(mikä euforia!)! Pari tuntia me kiipeiltiin, ja opin hurjan paljon
kaikkea tuona aikana. Lopussa en havitellut enää reittien kiipeämistä
loppuun asti, vaan olin tyytyväinen, että pääsin yhden kädensijan
ylemmäs kuin edellisellä yrittämisellä. (Reitithän ovat ammattilaisten
suunnittelemia, tiettyjä otteita pitkin kiipeiltäviä
matkoja lattianrajasta viimeiseen otteeseen asti. Joskus reitti
päättyy tasolle, jonka päälle noustaan.) Tutustuin myös erilaisiin
otteisiin. Kiipeilyseinällä osa oli niin vaikeita otteita, ettei niissä
ole mitään mahdollisuutta pysyä ilman jäntevää harjoittelua (esim.
helppoa tarttumapintaa kädelle otteessa ei juurikaan ole, tai se on tosi
pieni, jolloin joutuu puristamaan sormilla tolkuttomasti.) Kiipeilyn
jälkeen sormet olivat rasittuneet, valkoiset ja kuivat (boulderoinnissa
käytetään magnesiumia – opin, että kiipelytermein mankkaa). Alla oleva
pehmustematto sai osumaa takpuoleltani. Varpaat huusivat apua
(tarkoituksella) liian pienessä kiipeilykengissä (kengissä ei saa olla
yhtään liikkumavaraa). Mutta oli hauskaa!

On muuten pelottavampaa kuin miltä näyttää! Huikea fiilis oli tuolla ylhäällä!

Näillä laitteilla voi harjoitella eri otteita ja niissä pysymistä. Riikka näyttää mallia.

Kiipeilyn
jälkeen päästiin kouluista tutuille huudeille, meinaan urheilukentälle!
Aikamoisen nostalgista! Toisin kuin yläasteen pakkoliikuntatunneilla,
tällä kertaa ei vedetty coopereita eikä satasia, vaan hypättiin seipään
kanssa! Tällä kertaa yleisurhelutreeneissä sattui olemaan tuo minulle
täysin vieras laji! Kun tietämättömän käteen isketään seiväs, ei siitä
osaa edes pitää oikein kiinni. Oli siis melkoista hakemista, ennen kuin
oikea ote löytyi. Seipään kanssa päästiin juoksemaan nopeasti ja
hitaasti, eteenpäin ja taaksepäin, pujottelemaan, sekä hyppimään aitoja
ja korokkeita vasten. Lämmittelyn ja tekniikkaopetusten jälkeen pääsin
minäkin kokeilemaan tositoimia seipään kanssa, meinaan ihan riman yli
patjalle. Siinä sitten ylitin niin riman kuin itsenikin, kun
tämmöistä lajia kokeilin 😀

Riikka tekee lämmittely -ja tekniikkaharjoituksia.

Riikka tositoimissa!

Lopuksi pidettiin pienimuotoiset kisat. Lapset ja nuoret heiluttelivat valkoista lippua tottuneesti.

Ohjaaja mittaili rimaa oikealle korkeudelle.

Viimeisenä
kokeiluna oli itselle ehkä se haastavin, eli karatejutsu. Tätä lajia
pääsinkin kokeilemaan jo salilla muutamia viikkoja sitten, kuten
kirjoittelin. Erona edelliseen vaan oli se, että nyt pääsin oikeisiin
lajitreeneihin! Hirveästi jännitti, kun tavallaan tiesin jo, mitä
odottaa, ja tiesin myös sen, että olen auttamattoman huono näissä
kontaktilajeissa. No, tästäkin selvittiin, kiitos lempeän parini.
Lämmittelyn jälkeen treenasimme erilaisia otteita ja tekniikoita. Aluksi
kaikki “tekniikkasarjat” näyttivät melko haastavilta, mutta pieniin
palasiin jaettuna ja kauniisti minulle opettaen opin kuin opinkin osan
niistä! Luulen, että jokaikisen olisi joskus hyvä käydä jonkun
kontaktilajin tunnilla, meinaan niissä lajeissa on joku ihan oma
tunnelmansa, sillä kaikki, mitä teet, vaikuttaa suoraan
kanssatreenaajaan, ei vain esimerkiksi pallon välityksellä! Lopputunnin
painiin en ottanut osaa, vaan jätin sen osaavimmille tällä kertaa.

Ohjaaja näyttää Riikan kanssa, miten tulisi tehdä.

Ja sitten minäkin pääsin kokeilemaan, hui!

Näin onnelliselta voi karatejutsun jälkeen näyttää! Ihana Riikka.

Lauantaina
pääsen siis muiden kisailijoiden kanssa testaamaan näitä lajeja
uudelleen sekä näiden lisäksi käsipalloa (jota en harmillisesti päässyt
kokeilemaan etukäteen ja josta en osaa nyt sanoa mitään muuta kuin, että
en ole ikinä sitä pelannut enkä varmasti ole luonnonlahjakkuus
siinäkään :-D).

Amazing Race -kisassa siis
mukana Training Camp Korjaamo, Riihimäen Kiipeilijät, Käsipalloseura Dynamo Riihimäki, Suomen Budokeskus ry:n Karatejutsu-jaos sekä
yleisurheiluseura Riihimäen Kisko. Loppuviikosta sitten laitetaan
suunnistuskengät siskon kanssa jalkaan ja todennäköisesti räkätetään se
koko (vähintään) 10 kilsan matka. Niin, ja käydään hehkumassa näillä
lajipisteillä tietenkin. Heh.

Yhteistyössä Korjaamon kanssa.
Monissa kuvissa on (luvan kanssa :-)) Riikka, Korjaamon pääjehu.

Pyörtyykö perussalinainen toiminnallisen harjoittelun tunnilla?

Tiedättehän minun urheiluni viimeisinä vuosina: se on ollut kerran, pari kuussa, kun olen takapuoltani johonkin urheiluaktiviteettiin raahannut. Muutos on ollut karsea: vanhoina lapsettomina aikoina urheilua saattoi tulla viisikin kertaa viikkoon, huh. Jotakin uutta piti saada kuihtuvalle treenirintamalle, ja se uusi oli heinäkuussa pienen paikkakuntamme, Riihimäen ainoa toiminnallisen harjoittelun keskus! Jo keskuksen nimikin sen kertoo, miten jännä treeniheinäkuu meillä oli: Training Camp Korjaamo. Nimi huokuu yhdessä tekemistä, truetreenaamista ja sitä, että kehon vaivat saavat täällä kyytiä! Ohjaajia sanotaan tuolla salilla Korjaajiksi.

Pääsimme mieheni kanssa tutustumaan Korjaamon viidelle erilaiselle tunnille. Korjaamon tuntivalikoimaan kuuluvat cross training, kahvakuula, juoksu, kehonpaino, kehonhuolto, flowjooga sekä karatejutsu. Meidän viisi kokeiltavaa tuntia valikoitui sen perusteella, miten saimme lapsille hoitajan. Yhdelle kerralle emme saaneetkaan hoitajaa, vaikka tunti oli jo varattu, joten silloin lapset lähtivät hillumaan mukaan. Ja yhdelle kerralle saimme vain puolikkaaksi tunniksi hoidon, jolloin puoli tuntia lapset olivat mukana kränäämässä seuraamassa jumppaa. 


Ensimmäinen kokeiltava tuntimme oli cross training. Siellä treenattiin lähinnä painoilla (muutama liike oli “vain” kehonpainolla). Painojen kanssa treenaaminen on meille molemmille se tutuin laji: molemmat olemme käyneet salilla juurikin painojen kanssa treenamassa kymmenen, viisitoista vuotta. Erona totuttuun salitreeniin tällä tunnilla on tietenkin se, että joku muu ohjaa sen ja joku muu on suunnitellut tehtävän ohjelman. Ainakin miehelläni oli vaikea päästä treenautettavan rooliin, sillä hän kun on aina tahkonnut sitä omaa juttua salilla. Minun oli helpompi sulautua treenautettavaksi, sillä satunnaisesti olen päässyt olemaan mieheni treenauskäskyssä. Yhteinen päätelmämme cross trainingista oli: paranneltu pumppi (les millsin bodypump, tiedättehän). Koska ennen tällä tunnille astumista treenitaukoa taisi minulla olla kuukausi, luulin todella pyörtyväni tositreenaajien keskelle, mutta onneksi painot sain valita ihan itse, enkä kaatunut painojen alle kertaakaan, haha. Tällaisella tunnilla voisin kuvitella käyväni, jos omaa salitreeniä tulisi muuten tehtyä liian harvoin (kuten nyt…).

Toinen tuntimme oli kehonpainotunti, ja tämä olikin oikein kiva tunti! Tällä tunnilla ei siis kyykätä painojen alla, vaan fokus on omassa kehossa. Tunti oli erilainen, tarpeeksi haastava, mutta hausta tehdä! Tämä on yksi juttu, mitä olen “perussaleilta” kaivannut: tunteja kehonpainoliikkeiden opetteluun. Ehdottomasti kävisin tällaisella tunnilla! Ja sainpa tehtyä tällä tunnilla ensimmäisen muscle-uppinikin ikinä, ihan ekalla yrittämällä! 🙂 (Päälläni olivat valjaat, jotka helpottavat liikkeen tekemistä. MUTTA kevyttä se ei silti ollut :-D)

Kolmas tuntimme oli kehonhuoltotunti, ja tämä oli meidän molempien suosikki näistä viidestä kokeilutunnista! Melko harvoin törmäämme meille kokonaan uusiin liikkeisiin, mutta tällä tunnilla niitä oli. Tämä tunti muistutti taas kerran sen, että kehoa tulisi huoltaa paaaaaljon useammin ja paljon enemmän kuin nykyisin teemme. Kummasti se tuppaa unohtumaan myös tuolta meidän perheen liikunnallisemmalta osapuolelta, joka kuitenkin on fysioterapeutti ja personal trainer. Eli tällaiselle tunnille olisi ehdottomasti tarvetta, kun kotona ei ikinä tule tällaista huoltosessiota järjestettyä.

Neljäs tunti oli minun kauhuni: karatejutsu. Inhoan ajatusta kontaktilajeista, painimisesta, lyömisestä ja lyöntien vastaanottamisesta sekä hikisten nyrkkeilyhanskojen käsiini pukemisesta. Karatejutsu sisälsi näitä kaikkia. Mutta silti minä lähdin sieltä hymyissä suin kotiin! Mitä tapahtui? No, tietenkin kivaa oli se, että painikaverina oli oma mies 🙂 Ja se, että hän osasi ottaa taitotasoni hyvin huomioon niin, että en maannut taju päästä karanneena tatamilla. Selvisin vain seitsemällä mustelmalla, hah. Mies tykkäsi tästä tunnista, sillä tämä oli “tyypillinen lajitunti” (jujutsua harrastaneena hän sanoi näin). Mutta tietenkin hän olisi ehkä tarvinnut jonkun vähän paremman partnerin treeniin kuin lyöntejä pelkäävän vaimon… Tämän tunnin jälkeen, seuraavana päivänä vatsalihakseni olivat kipeimmät vähään aikaan. Taisi lyönninkohteena olemisen pelko olla aika hyvä kannustin jännittää vatsalihaksia koko tunnin ajan 🙂

Viiimeinen kokeilutuntimme oli flowjooga. Ihana, ihana jooga. Molemmat tykkäsimme tunnista! Itse satunnaisesti jooganneena tiesinkin jo etukäteen, että tulen tykkäämään tunnista. Tiesin myös, että tunti ei tule olemaan järkyttävän rankka, joten uskalsimme käydä joogassa muuttolaatikoiden kantamisen keskellä. Ehkä juuri siinä piileekin joogan ihanuus: keskellä rankkaa arkea on ihana tehdä jotakin ihan muuta ihan erilaisessa tunnelmassa, mutta silti kehoa lempeästi rasittaen ja huoltaen. Bonuksena juuri tällä tunnilla oli myös ystäväni läsnäolo siellä 🙂

Mitä me siis saimme näistä viidestä tunnista irti? Yhteistä aikaa. Meillä kun ei ole tapana kysyä lapsia hoitoon ikinä muutenvain, joten tämä oli hyvä syy tehdä jotakin yhdessä! Oli kiva vain lähteä johonkin miehen kanssa, ja varsinkin, kun se paikka, johon lähdimme, oli kiva, niin diili oli mahtava! Toki saimme myös uusia ideoita erilaisiin treeneihin. Ja ison muistutuksen siitä, että kehoa tulisi huoltaa monipuolisemmin, jos ideaalitilanteesta puhutaan.

Paikkana Training Camp Korjaamo oli lämminhenkinen, sellainen, jossa jokaista vastaantulevaa moikataan, ja jossa toisia treenaajia autetaan. Yhteishenki oli hyvä, jokaisella tunnilla! Emme tunteneet itseämme ulkopuolisiksi, vaikka salilla pyöriikin samoja naamoja usein samoilla tunneilla. Ohjaajien tsemppaustapaan ei kuulunut pakotus, vaan kannustus, joka oli modifioitu juuri jokaiselle treenaajalle sopivaksi, omanlaiseksi, juuri hänen taitotasonsa huomioon ottavaksi. Ja erikseen on vielä mainittava, että Korjaamolla saa treenata ihan itsekseenkin, silloin, kun liikuntapaikat ovat vapaita eli niinä aikoina, kun ei ole tunteja. Tätä vapaata treenaamista emme itse päässeet kokeilemaan, mutta salin varustelutaso oli kyllä niin hyvä, että saisimme molemmat tehtyä itseämme miellyttävät treenit tällä salilla ihan varmasti!

Se, miksi pidän Traning Camp Korjaamosta erityisesti, on se, että siellä kannustetaan lapsia liikkumaan! He ovat järjestäneet lapsiperheille omia liikuntapäiviä, ja lapsille järjestetään myös omia kursseja! Korjaamolla vedetään myös paljon kaikenlaisia työpajoja, joten liikuntamahdollisuudet siellä eivät rajoitu vain tunteihin. Itse voisin kuvitella itseni ihan hyvin joogaretriitissä, painonnostokoulussa tai kehonpainotyöpajassa treenaamassa! Esikoisen voisin hyvin tuupata lasten budokouluun!
Korjaamon tuntien ajan lapsethan saavat olla mukana seuraamassa tunteja, mikä on (meille) mahtava mahdollisuus! (Pakon edessä) kokeilimme tosiaan tätä mahdollisuutta pari kertaa, ja sanotaan näin, että aivan yhtä rentouttavaa liikkuminen ei ole, jos joutuu tunnin aikana kolme kertaa viedä lapset vessaan, sovittelemaan pari riidat ja kieltämään lapsia vähän väliä verrattuna siihen, että voisi keskittyä vain omaan liikkumiseen. Mutta se mahdollisuutena on huikea! Siinä karisee viimeisetkin “tekosyyt” lasten hoidon järjestymiselle.

No sitten siihen otsikkoon, pyörryinkö? En, mutta lähellä oli! Tunti vaan oli juuri se, jossa vähiten pyörtymistäni odotin, nimittäin flowjooga 😀 Jooga oli todellinen HOTjooga, sillä ilmanala juuri sinä päivänä, kun olimme joogaamassa, sattui olemaan sellainen, että hiki vaan valui jo ihan silloinkin, kun ei edes tehnyt mitään. Juuri hyvä, sanoi mieheni. Minä olin asiasta eri mieltä, heh.
 
Liikuntarintamallani on edelleen tulossa jotakin todella mielenkiintoista, meinaan pääsen testaamaan lajeja, joita en ole koskaan ennen testannut…. Jännää! Niistäkin kuulette myöhemmin lisää! Maistiaisia niistä jakelen varmasti jo ennen tekstiä instagramiini: skribentti.

Kiitos Training Camp Korjaamo liikunnallisesta yhteistyöstä (ja mieheni ja ystäväni kuvauskohteena olemisesta sekä lastenhoitajat yhteisten urheiluhetkiemme mahdollistamisesta)!

Kun kymmenen leuanvetoa ja fitnesspakarat eivät enää innosta

Mitä sitten tapahtuu, kun urheilua kohtaan tuntema suurin
intohimo laimenee? Onko sosiaalisesti epäsuotavaa, että personal
trainerin vaimo ei jynssää koiranpissatusliikkeitä ja haarapotkuja joka ilta? Eikö
fysioterapeuttimies latele vaimolleen tiukkoja faktoja liikunnan
terveysvaikutuksista päivittäin ja saa vaimonsa vaikka itku silmässä kahvakuulan pariin tai lenkkipoluille? Mitä keholle sitten tapahtuu, kun
lastenteatteri ja palapelit kiinnostavat enemmän kuin pakkotoistot?
Voiko kokonainen, täysin eheä, mielenkiintoinen ja hyvä elämä
olla olemassa myös urheilun ulkopuolella?
Niin, miten tässä näin kävi? Että urheilukertoja on viimeisen vuoden aikana kerääntynyt
viikkoon nolla viiva kolme? Minulle, urheilua rakastavalle naiselle?
Syy on… mikäs muukaan kuin lapset. Lapset ovat kipeitä, niitä ei
voi viedä lapsiparkkiin. Lapset ovat oireisia, niitä ei voi viedä
lapsiparkkiin. Lapset ovat jo väsyneitä, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapsilla on harrastuksia, pitää toimia taksikuskina. Mies on töissä, en pääse lähtemään. Tukiverkko on pieni, eikä niiltä muutamilta lähellä asuvilta kehtaa kysyä omien, suht turhien menojen vuoksi lastenhoitoa eikä sitä automaattisesti tarjota, niin en siis pääse lähtemään. Lasten kanssa on juuri jokin kiva leikki kesken, joten ei
vaan raaski lähteä. Perheajasta ei haluaisi paljon nipistää.
Kotityötkin olisi kiva saada tehtyä. Ihan illalla ei todellakaan
jaksa lähteä urheilemaan, koska rauhoittuminen ennen sänkyyn menoa on minun keholleni tärkeä asia. Päivät tulee buukattua kaikkea muuta
kivaa tekemistä täyteen, joten salille ei edes kerkiä. 
Niinpä niin. Siinäpä läjä syitä, mutta myös tekosyitä.
Siksi tätä tekstiä kirjoitankin. Sillä valaistumiseni tämän
viimeisen vuoden aikana onkin ollut, että minua ei tämä
haittaa
. Ja tästä asenteestani olen enemmän kuin yllättynyt.
Mitä on tapahtunut? On tainnut tapahtua suuri näkemysmuutos koko
elämää kohtaan. Toimin nykyään itseäni vahvasti kuunnellen.
Myös tässä asiassa. Vaikka tiedän, että säännöllinen urheilu
auttaa siihen ja tähän ja tuohon, niin silti minusta usein tuntuu,
että sillä urheilun ajalla onkin kivempi olla lasten kanssa, tai
miehen kanssa tai koko perheen kanssa, mitä missäkin tilanteessa.
Tiedän, että tulee uusi tilanne, jossa voin ehkä valita toisin. Tiedän,
että juuri nyt muuten liikunnallinen arkeni lasten kanssa riittää.
Höystettynä ehkä niillä parilla viikottaisella salikerralla, jos siltä tuntuu. Nyt ajattelenkin, että liikkumattomuus olisi kammottavaa, mutta urheilumattomuus ei. Ennen urheilumattomuuskin olisi myös ollut ehdoton nounou.
Pointtina tässä on se, että minulla on hyvä omatunto
tästä kaikesta. En ole koskaan pakottanut itseäni urheilemaan eikä
liikunta ole koskaan ollut minulle väline pudottaa painoa, joten pakkoa senkään suhteen liikunnan harrastamiseen ei ole ollut. En ole
koskaan vääntänyt pakolla tiettyä saliohjelmaa läpi tai
raahautunut kehoani kuuntelematta jumppatunneille vain, koska sinne jostain syystä
kuuluu mennä. Silti – olen jokseenkin aina olettanut, että hyvä
elämä ja hyvä arki ovat absoluuttisesti yhtä kuin säännöllinen urheilu. Nyt tiedän, että se ei ole. 
Tämä ajatustavanmuutos ei tarkoita sitä, että nyt annan
itselleni loppuelämän kestävän luvan jäädä sohvalle
rötväämään. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että en enää
pitäisi liikunnasta tai että kehottaisin muita liikkumaan vähemmän.
Rakastan liikuntaa edelleen ja kannustan mielelläni ihmisiä liikunnan pariin!
Tämä tarkoittaa vain sitä, että ymmärrän nyt paremmin
ihmisiä, joiden harrastusrepertuaariin ei urheilu välttämättä
kuulu. Tämä tarkoittaa myös sitä, että en koe tarvetta selitellä
itselleni (enkä muille), miksi en ole käynyt salilla tai
pilateksessa tai tanssitunnilla pitkään aikaan. Nykyään en koe
yhtään huonoa omaa tuntoa siitä, että viikon ainoa
urheilusuoritus on pulkkamäki tai metsäretki. 
Tässäkin asiassa ajatusten vapauttaminen ulkoisista kahleista on
mahtavaa: teen juuri sen, mikä hyvältä tuntuu ja juuri niin usein,
kuin hyvältä tuntuu (jos perhe ja arki siihen joustavat). Enää en
jaksa myöskään stressata ajanjaksoista, jolloin en vain yksinkertaisesti
pääse liikkumaan, vaikka haluaisin (tietysti se vähän surettaa, mutta ei sen enempää). Tiedän, että uusia
mahdollisia päiviä tulee, jolloin pääsen, jos haluan. Tiedän myös, että kotiäitiyden vaihtuminen syksyllä melko liikkumattomaan päivätyöhön saattaa kohottaa urheiluhaluja korkeammaksi! Ja jos näin käy, niin silloin toivon, että sille löytyy aikaa.
Tankotanssitanko seisoo keskellä eteisaulaa, mutta ei suinkaan
pölyttymässä. Minä en ole tankotanssinut kahteen vuoteen, mutta
lasten kanssa pelleilemme siinä joka päivä. Usein, kun naapurin
lasten vanhemmat tulevat lapsiaan hakemaan, päällyshousut on
heitetty kasaan ja lapset saattavat löytyä katon rajasta…
Salikortti saattaa jämähtää viikoksi, pariksi kassiin, mutta
arjen aktiivisuudesta tuo jämähtäminen ei kerro mitään.
Tanssibileet järkätään lasten kanssa ainakin pari kertaa
viikossa milloin minkäkin Hertan Maailman tai Prodigyn tahdissa. Olen myös huomannut, että ei se
mitään
, vaikka niitä lihaksia ei salille pääsekään
pumppaamaan joka viikko. Jonkinlainen lihaskunto pysyy yllä tässä
kotiäitinä ollessakin, meillä kun kotiäitiys ei tunnu olevan
vaakatasoista, passiivista työtä (onko se tosiaan joillakuilla?). Meillä erilaiset sirkustemput ja lasten kanssa möyrimiset ovat perusarkea.
Se, mikä tässä muutoksessa on myös kivaa, on se, että tiedän,
että joka kerta, kun menen urheilemaan, teen sen innolla ja täynnä
tarmoa! Jos tulee sellainen viikko, että haluan urheilla joka päivä
(ja jostain kumman syystä pääsen näin tekemään, heh), tulen nauttimaan siitä
viikosta ihan yhtä paljon kuin viikosta, jolloin urheileminen ei
innosta ollenkaan. Enää en arvota omaa arkeani urheilun kautta,
enkä senkään kautta, olenko edistynyt treeniohjelmassani tai hauiksen ympärysmitan kasvattamisessa. Minusta on tullut fiilisliikkuja – ja
se, jos mikä tuntuu kivalta, helpolta ja hauskalta! Ei tarvitse stressata kaloreita, kiloja, leuanvetojaenkkoja eikä maratonaikoja. Tämä ei silti poissulje sitä, ettenkö voisi iloita urheilun tuottamasta hyvästä olosta, hyvin menneestä treenistä tai lenkistä tai intoilla mahtavasta tanssitunnista ja mielen rauhoittaneesta kehonhuoltotunnista. Tämä ei myöskään sulje pois sitä, ettenkö joinakin aikoina haluaisi käydä joka päivä urheilemassa. Fiiliksen mukaan.
Niinpä niin, aito rentous taitaa olla saavuttanut tämänkin osa-alueen elämästäni.

Get (me) a (sport)life, please!

Kaksitoista hienhajuista hyvänolonryöppyä per viikko, sadoin
kilometrein juostuja lenkkareita, alati urheiluvaatteista pyörivä
pesukone, enkka, jes jes jes!-lauseita treenivihossa – minun
elämää vai ei-minun-elämää? Valitettavasti ei-minun-elämää.
Minä olen liikkujatyyppi. Rakastan urheilua, kehoni
liikuttamista eri tavoilla, hengästymistä, itseni ylittämistä ja
tietenkin sitä urheilun jälkeistä endorfiinihumalaa. Miksi
ihmeessä en sitten tee unelmastani, urheilullisesta elämäntavasta
totta? Lapset. Niinpäniin. Se perinteinen lausahdus on
minunkin jatkoni mutku-lauseelle. Havahduin, kun aloin
eräänä iltana selittämään miehelleni, miksi salikertoja oli
kerääntynyt viimeisen viikon aikana taaaas vain yksi… Tajusin,
että olen tönäissyt kauemmaksi myös sen liikkujatyypin
omasta identiteetistäni. Äitiys on vallannut alaa tältäkin omalta
jutulta. Hiennostatus on kuitenkin aina ollut minulle se viimeinen
oma juttu, josta olen valmis luopumaan. Niin tärkeä
aivojennollaustilanne oma liikuntahetki on aina minulle ollut. Miten
näin on päässyt käymään, että kuntokeskus veloittaa tililtä
70 euroa kuussa ja nainen raahaa takapuolensa jumpalle tuona aikana
vain neljä kertaa? Täyttä hulluutta ja aika kallis kertamaksu, sanoo mieheni.
Syitä ja tekosyitä on monia. Tässä muutamia.
-Arkemme ei edelleenkään ole järjestelmällistä.
Minimullistaja ei vieläkään nuku tiettyä aikaa päivästä, ja
koko perheen aikataulut riippuvat välillä vahvastikin siitä, miten
lasten nukkumiset menevät. Minimullistaja saattaa herätä aamuviideltä
tai aamulla puoli yhdeksältä, hän saattaa ottaa kahden tunnin päikkärit
tai olla ottamatta ollenkaan, hän saattaa mennä nukkumaan
iltakuudelta tai iltakymmeneltä. Huoh. Arjen pakkorytmittäminen ei vaan
toimi lapsen kanssa, jolla on oireita viikottain. Tämä aikatauluttomuus
vaikuttaa kaikkeen, tietenkin myös omien urheilukertojen onnistumiseen.
-Lasten kanssa päivät touhutessa oma ruokailu jää välillä
pomppimissähläämiseksi ja vain muiden ruokailusta huolehtimiseksi (haarukallinen siellä,
toinen täällä), joten miehen tullessa kotiin jääkaapin sisältö
ja sen tyhjentäminen ovat ainoita asioita, mitä pystyn miettimään. Mielessä eivät silloin ole leuanvedot eivätkä chassét.
-Varsinkin ne oireisimmat päivät saattavat olla oikeasti niin
kuluttavia, että iltaisin en yksinkertaisesti kykene muuta kuin kaatua sohvalle. Näinä päivinä kammottaa ajatuskin, että pitäisi astua ovesta
ulos tekemään jotakin.
-Kehoni ei välttämättä ”muista” muistuttaa joka päivä
urheilun tarpeesta, koska arkiaktiivisuus on suurta. Eri asia varmaan
olisi, jos kynöttäisin tietsikan yllä pitkät päivät näpytellen.
Illalla päätä tyynyyn laittaessa saatan vain tajuta, että hups,
tänään olisi ehkä voinut mennä jumppailemaan
, mutta eipä
tullut mieleen koko päivän aikana, koska koko päivä oli
minuutista toiseen puistoilua, rattailua, majan rakentamista, lasten
hyppyyttämistä…
-Koska mieheni työajat eivät ole normaalit kahdeksasta neljään,
on lapsiparkillinen sali ollut ainoa vaihtoehto, jos koskaan haluan
mihinkään jumppaan päästä. Ja lapsiparkkiin vieminen sen ollessa
auki ei todellakaan tule kyseeseen silloin, kun lapset ovat
vähänkään oireisia. Muuten tulee porttikieltolappu lapsiparkin käytöstä aika nopeasti tämän äidin
käteen.
-Nukkuminen on ollut viime vuosina todellakin prioriteeteillä
ylempänä kuin urheilu. Eli ajankäytöllisesti miettien, repaleisen
yön jälkeen mieluummin nukun kuin urheilen (jos jompaan kumpaan
minulle annetaan mahdollisuus).
-Jos tukiverkkoa olisi enemmän, jättäisin varmasti mielelläni
pojat hyvään ”hoitoon” tunniksi, pariksi vaikka joka päivä ja
karkaisin zumbaan! Ihannetilanne olisi, että ei tarvitsisi puhua edes hoitoonjättämisestä, vaan tilanteet olisivat pikemminkin sellaisia, että tärkeät ihmiset haluaisivat viettää aikaa lastemme kanssa (ja äiti pääsisi samalla jumppaan haha). Ja okei, jos rahaa olisi enemmän, voisin jopa harkita maksullisten lastenhoitajien käyttöä joskus, ehkä jopa rohkeasti oman lenkin ajalle (oikeastihan tämä on todella yltiöouto ajatus).

-Viimeiseksi tämä perusselitys: Jos lapset eivät ole kipeinä,
niin itse on sitten kipeänä ja tietysti sitten taas sen pahimman,
esimerkiksi tiputuksen, kautta ja monta viikkoa oloa sen jälkeen kohennellen. Huoh ja plääh. Ja jos kipeys ei iske kehenkään, niin aika varmasti jotain muuta yllättävää tapahtuu, mikä pistää koko arjen sekaisin.
Huomaan tuntevani välillä hieman kateellisuutta, kun kuulen
äitikavereideni urheilevan monta tuntia viikossa (ja öööö, monesti, myös
päivässä!). Koska rakastan urheilua, jotenkin alitajunnassani
pelkään, että jos kokeilisin suurempaa urheilumäärää tässä
elämäntilanteessa (ja saisin sen jotenkin kummallisesti
onnistumaan), se veisi minut totaalisen mukanaan, ja että se aika
olisi välttämättäkin pois perheeltä. Ehkä siis edelleen
valitsen tämän stressittömän noin kerran, pari viikossa
urheilutien, enkä ala väkisin aikatauluttamaan arkeamme minun
liikuntakertojeni mukaan. Ehkä se on siis ihan ookoo, että välillä
sellaisinakin hetkinä, kun urheilulle olisi tilaisuus, valitsen
leikkimisen flown tai ruuanlaiton (jota allergiaperheessä ei voi
koskaan tehdä liikaa, jos yhtään variaatiota ruokiinsa kaipaa).
Ehkä vuosi sitten tämä liikkumattomuus-meininki ärsytti minua,
mutta jotenkin hyväksyin asian (ehkä liiankin mutkattomasti?), ja
nyt luultavasti olen vähän liiankin rennolla asenteella omien juttujeni
suhteen; tuntuu, että en osaa vaatia enää itselleni mitään, vaan
lasten jutut tuntuvat aina tärkeämmiltä. Silti viikottain mietin, että olenko minä tekemässä itsestäni tekosyiden mestaria vai onko elämäni todella nyt vaan sellaista, että urheilu ei oikeasti mahdu kuvioon niin usein, kun ihanteellisesti toivoisin kuuluvan…? Olenko tietoisesti valinnut olla näin vahvasti vain äitiroolissa? Ja jos olen, niin onko siitä mitään haittaa?
Tämä blogitekstieni luonnoksissa pitkään ollut
liikuntakertomus on edelleen valitettavan totta. Eihän tähän
loppuun osaa sanoa muuta kuin taputtaa itseään säälien olalle,
sillä saavutin juuri omassa mielessäni tylsä
äiti-ihminen
-diagnoosin, jonka yhtenä kriteerinä on huomautus,
että tylsä äiti-ihminen ei osaa edes käydä salilla kerran viikossa ilman huonoa
omaa tuntoa. No, nämä ovat näitä luokkaan first world problems-meneviä juttuja, joten sanon vain itselleni, että Get a Life, Woman! Toisaalta voisin ihan yhtä hyvin sanoa itselleni, että Get a Sportlife (asap), please!