Kun isi reissaa puolet kuukaudesta ulkomailla

Meidän perheen uudet työkuviot ovat puhuttaneet viimeisen puolen vuoden ajan kovasti meidän lisäksi meidän lähipiiriä. Minulla on muutamia ystäviä, joiden miehet myös tekevät matkatyötä ja on ollut kiva jakaa syvemmin näitä uusia tuntemuksia heidän kanssaan. Ajattelin, että kirjoittelen tänne bloginkin puolelle tästä elämäntilanteesta, sillä tiedän, että reissuleskiä on monia ja ehkäpä tässä vaiheessa vertaistuki puolin ja toisin on aina hyväksi. Ajattelin tänään siis jakaa sitä kokemusta, miten lapset suhtautuvat isänsä reissutyöhön.

Kuopus ja isin reissutyö

Meidän pienin oli tasan vuoden silloin, kun mies aloitti työn, jossa hän reissaa noin joka toisen viikon ulkomaille. Kuopus reagoi mieheni poissaoloon takertumalla yhä enemmän minuun. Isiä vierastetaan matkan jälkeen muutama tunti välillä melko rankastikin. Ja pahimman vierastusvaiheen jälkeen hän kyllä suostuu olemaan isänsä sylissä, mutta edelleen ja aina äidin syliin halutaan kovemmin ja siinä viihdytään paremmin.

Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, kun reissutyö oli alkanut ja kun isä oli kotona, kuopus ei suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön öisin isänsä kanssa: vaipanvaihto, nenän niistäminen jne. kaikki olivat ihan yhtä huutoa. Tätä ei ollut aiemmin kertaakaan ennen reissutyötä. Myös vain äidin läheisyys rauhoittaa hänet yöllä hänen herätessään.

Koska kuopus ei oikein jaksa keskittyä skypepuheluihin, niin hän ei harmillisesti saa juuri irti mitään soitteluista. Puhumme toki muuten isistä aina, kun aihe on kotona ajankohtainen, mutta liikaa en tahdo vouhottaa isin poissaoloa, jotta pienelle ei tulisi vääriä olettamuksia siitä, milloin isi palaa kotiin takaisin. Hän kun on kova odottamaan ovella, jos on kuullut meidän puheista, että meille tulee esimerkiksi vieraita.

Kuopus on herkkäuninen ja reagoi vahvasti kaikkeen ympäristöstä tulevaan ääneen ja varsinkin oman kehon tilaan. Viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä hampaiden tekoa, ja voi että se näkyy öissä, phhuuuuuh! Silloin se myös näkyy luonnollisesti minun jaksamisessani, ja tämän kautta harmituksena siitä, että öitä ei ole kukaan minun kanssani jakamassa reissujen aikana. No, tämäkin helpottaa sitten ajan kanssa ja minä saan paremman jaksamisen yh-viikkoihini.

Keskimmäinen ja isin reissutyö

Keskimmäinen on meillä ihan isifani, siis niin fani kuin voi olla! Hän on niiiiiin isin poika! <3 Hän on meidän lapsista se, joka eniten kyselee (joka päivä, monta kertaa), että millon isi palaa kotiin ja laskee toiveikkaana öitä kohtaamiseen. Keskimmäinen ei kuitenkaan reagoi päivisin sen kummemmin kuin puheessaan vain. Illat ovat vaikeimpia, sillä hän kaipaa isäänsä kovasti viettämään iltasatuhetkeä, yhteistä läheisyyttä ja hierontahetkeä. Minä en kelpaa näihin puuhiin kovinkaan hyvin. Tämä on ollut meillä keskimmäisen kanssa se vaikein osuus. Edes skypettely juuri ennen nukkumaanmenoa ei ole ratkaissut asiaa. Tällaiset tilanteet harmittavat minua kovasti, mutta niin ne vaan täytyy elää ilta kerrallaan lasta ymmärtäen.

Vanhin ja isin reissutyö

No entäs se meidän koululainen? Hän on oikein reipas isin poissaolon aikana eikä juurikaan puheen tasolla kaipaa isiä kotiin. Hän onkin näyttänyt ikäväänsä miehen palattua suurella kiukulla. Ensimmäiset kolme kuukautta meni oikeastaan vain sillä reissusta tulon jälkeen yhden päivän isommalla kiukulla, mutta nyt viimeisen reilun kuukauden aikana esikoisemme on oirehtinut enemmänkin. Luulen, että “alkuviehätys” erilaisesta elämäntilanteesta on kaikonnut ja todellisuus on iskenyt hänen tajuntaansa, ja hän tosissaan on ymmärtänyt ja kokenut, että isi on paljon, tosi paljon pois kotoa ja pois hänen läheltään.

Esikoisella on ollut hermo kireällä nyt paljon useammin ja käytös on muutenkin ollut riehakkaampaa ja kaaosmaistakin välillä. Tosin tähän samaan vaikeaan aikaan sijoittui myös jännitys koulun aloituksesta (tai jatkamisesta, mutta silti), ja jos varovaisesti uskallan kertoa, niin ehkä viimeisin viikko on ollut jo helpompi, kun kakkosluokka alkoi kivasti.

Kaikkeen tottuu

Tätä olen yrittänyt ajatella, että kaikkeen tottuu. Toki huonoihin juttuihin ei edes tahtoisi tottua, mutta kuten edellisissä teksteissäni olen tainnutkin kertoa, niin tällä hetkellä tuntuu, että tämä on kokonaisuudessaan oikea ratkaisu meidän perheelle juuri nyt. Vaikka se tuottaa paljon kipua, ikävää ja tuskaa myös lapsille.

En voi mistään tietää, miten lapset jatkossa reagoivat isänstä matkatyöhön, mutta toivon, että minä saan olla tukena jokaiselle heille, jokaisessa erilaisessa elämäntilanteessa. Toivon, että he antaisivat minun olla tukenaan. Pyrin itse sopeutumaan tähän tilanteeseen mahdollisimman hyvin ja antaa pojillekin työkaluja sopeutua tähän hiljalleen.

// Emmi

Neljä asiaa, mitä vuodet sosiaalityöntekijänä ovat minulle opettaneet

Olen muutaman kerran blogissani maininnut opiskeluistani ja töistäni. Viimeksi silloin, kun kirjoittelin vähän aikaa sitten postauksen, jossa kerroin, missä ammateissa minua ei todellakaan tulla koskaan näkemään. Olen ytm ja minun valintani sosiaalialalla on ollut kuntoutuspuoli! (Kuntouksen lisäksi työhöni kuuluu muutamia poliklinikoita.) Työ sosiaalityöntekijänä kiinnostaa ihmisiä paljon, sillä mediassa sosiaalityön kuva ja imago on, no, melko yksipuolinen! Tästä syystä päätinkin kirjoittaa pikkujutun työhöni liittyen, vaikka ihan alunperin olin varma, että työstäni en tule blogissa hiiskumaan. En mene tässä kirjoituksessa sen suuremmin yksityiskohtiin, mutta kerron neljä asiaa, mitä vuodet sosiaalityöntekijänä neuorologisella kuntoutusosastolla (ja toki myös näillä muutamilla poleilla) ovat minulle opettaneet.
1. Arvosta jokaista tervettä päivää. Kohtaan päivittäin vakavasti vammautuneita ihmisiä, joiden elämä ei tule koskaan palaamaan ennalleen. Heillä ei ole vain flunssaa tai vain jalka poikki. Heillä on aivoissa niin suuria vaurioita, että he ehkä joutuvat opettelemaan uudestaan niin kävelemisen, nielemisen, puhumisen kuin pukemisenkin. He tulevat käymään loppuelämänsä kuntoutuksessa ja heillä ei ehkä ole enää koskaan mahdollista palata vanhojen töiden ja harrastustensa pariin. He ehkä viettävät loppuelämänsä puoliksi halvaantuneina ja pyörätuolissa. Olen kyllä aina ollut kiitollinen terveydestäni, mutta tämän työn jälkeen, jos vain suinkin mahdollista, niin olen entistä kiitollisempi.
2. Käytä kypärää ja turvavyötä ja käyttäydy liikenteessä järkevästi. Kun näen tapauksia ja niiden seurauksia, kun ei ollut käytetty kypärää tai turvavyötä tai kun on lähdetty uhkarohkeaan kisaan toisen auton kanssa motarilla, ei kyllä tee mieli tehdä näitä asioita samalla tavalla perässä. Olen kyllä aika nipottaja tässä, mutta toivon, että saan tulevaisuudessa myös teini-ikäiset lapseni toteuttamaan näitä asioita ja toivon, että he ottavat riskit todella vakavasti. Kypärä, turvavyö ja järkevä liikennekäyttäytyminen ovat niin pieniä juttuja, mutta niillä voi olla koko loppuelämän suoja!
3. Asu vain esteettömässä talossa. Jep, sen jälkeen, kun aloitin työssäni, en olisi ikinä suostunut muuttamaan taloon, joka  ei olisi esteetön. Kun päivittäin järjestelee kodinmuutostöitä potilaille, jotka haikailevat omaan rakkaaseen kotiin, mutta mihin he eivät pysty kotiutumaan ennen massiivista aikaa vievää muutosurakkaa (johon välttämättä ei saakaan tarvittavaa kunnan tukea eikä ole varaa itse sitä tehdä), on itselläkin kurja olo. Oma koti on jokaiselle potilaalle niin tärkeä, ehkä se ainoa pysyvä asia sillä hetkellä hänen elämässään. Koskaan ei voi tietää, mitä kenellekin milloin käy. Ja jos on mahdollisuus valita, niin minä en valitsisi monikerroksista taloa, monilla kynnyksillä ja kapeilla oviaukoilla varustettua taloa, tai taloa, jossa on pienet kierreportaat, wc ja suihku vain kellarikerroksessa tai ulkona kymmenen metrin portaat ennen ulko-oven suuta. Jos jotakin kamalaa tapahtuisi, esteettömään kotiin pääsee kotiutumaan pyörätuolin kanssa heti, kun se kuntoutumisen kannalta on mahdollista. Väliin ei silloin tule aina niin tavallisia terveyskeskuksen vuodeostaston kuukausia, kun odotellaan kodinmuutostöiden valmistusta tai uuden, esteettömän kodin löytymistä.
4. Pidä läheisistäsi huolta. Tämähän on itsestäänselvyys, mutta kirjoitan sen tähän muutamasta syystä. Ensinnäkin: et voi koskaan tietää, milloin sinun tai läheisesi on aika lähteä. Onnettomuudet voivat sattua kenelle tahansa: meidän osastolla ovat vierekkäin pankinjohtaja kuin työtön juoppokin. Molemmat onnettomuuteen joutuneita/sairauskohtauksen saaneita ja lähellä kuolemaa käyneitä. Minua vastapäätä on istunut syöpäpoleilta tulleet niin yksinäinen vanha ihminen kuin kolmekymppinen kolmen lapsen äitikin, joiden molempien kanssa olen järjestänyt heidän tulevia hautajaisiaan syövän ollessa jo todella pahassa vaiheessa. Nämä asiat kun eivät aina ole iästä eikä omasta sosiaalisesta verkostosta kiinni. Ei ole yleistä kaavaa, kuka esimerkiksi juuri syöpään sairastuu. Toisekseen, pidä läheisistäsi huolta ja ole heille läsnä, jotta huomaat, jos heillä on hätä. Olen kohdannut miehen, joka on yrittänyt itsemurhaa ollessaan viereisessä huoneessa, jossa hänen lapsensa leikkivät. Olen kohdannut monia eri poleilta tulleita ihmisiä, jotka ovat kertoneet, että kaikki alkoi masentuneisuudella, yksinäisyydellä ja turhautumisella ja asiat etenivät niistä fyysisiin sairauksiin. Monet sairaudet kun voivat saada alkunsa psykosomaattisista oireiluista. Lähimmistä huolenpitäminen voi vähentää näitä tapauksia, kun pienet murheet ovat vaarassa muuttua suuriksi murheiksi.