Allergialasten vanhemmat – tsekatkaa tämä tapahtuma!

Kaksi järjestöä ovat minulle erityisen tärkeitä: Refluksilapset ry ja Allergialapset ry. Osaattekin varmasti jo arvata, miksi… Kun seitsemän vuotta sitten minusta tuli refluksikko-allergikkolapsen äiti, internetin ihmeellinen maailma ohjasi minut aika nopeasti facebookin ryhmiin, joissa sai kysellä ihan mitä tahansa, purnuttaa vaikeasta arjesta ja haalia rutkasti lisäinformaatiota. ISO peukku refluksilasten ja allergialasten facebook-ryhmille siis! Listaan postauksen loppuun suorat linkit sekä nettisivuille että facebook-sivuille ja -ryhmiin.

Nyt, kun vaikeimmat vuodet ovat takanapäin, olen autellut vapaaehtoisena molemmissa järjestöissä. Aikaa ei liikene hallitushommiin, mutta sen näille järjestöille koen olevani velkaa, että muutamia kertoja vuodessa edustan heitä eri tapahtumissa ja toimin allergiatukiäitinä ja olen valmis kirjoitusten avulla jakamaan tietoani ja kokemuksiani. Nyt olisi aika ihana tapahtuma tulossa lauantaina, ja siitä tulinkin teille kertomaan. Tapahtuma näyttää seuraavalta:

Vaikuttaa siis aika kivalta, eikö? Tiina Tuomela on aina ihan mahtava puhuja, hän on ollut monta vuotta meidän luottoallergologimme, – ihana, osaava ja sympaattinen lääkäri! Annukka Moilasen ammattitaidosta olen puskaradion kautta kuullut pelkkää hyvää ja tutustuttuani Annukkaan voin uskoa noihin sanoihin täysin 🙂 Ja hei, aika kätevää, että tuolla tapahtumassa voi tutustua myös Biomedin tuotteisiin, heidän tuotteensa kun ovat niin puhtaita, niin ne sopivat monelle vaikeasti allergisellekin!

Minä todennäköisesti olen koko päivän tuolla vauvan kanssa ja osallistun Tiina Rytkösen vauvahierontakurssillekin.  🙂 Tulkaa tekin mukaan tähän kivaan päivään, tapahtuma on siis ilmainen! Ja jos tulette, niin tulkaa moikkamaan meitä 🙂

Linkkejä:

Allergialapset ry

Refluksilapset ry

Allergialapset ry facebook-sivut

Refluksilapset ry facebook-sivut

Refluksilapset ry facebook-ryhmä

Refluksilapset ry (isommat lapset) facebook-ryhmä

Allergialapset vertaistukiryhmä facebookissa

Toivottavasti näistä linkeistä on hyötyä teille!

// Emmi

 

Pieni katsaus sairaustilanteeseen

Olisiko nyt pitkästä aikaa hyvä hetki kirjoitella vähän, missä mennään meidän poikien sairausarjen kanssa? Monet lukijat varmasti ovat vuosien takaa meidän kammottavien refluksi-allergia-astma-arjen ajalta, joten valotan hieman nyt nykytilannetta.
Ja se nykytilannehan on yleisesti ottaen tosi hyvä! Sanon tosi hyvä sen takia, koska refluksi/allergia/astmalääkkeitä meillä ei ole tarvittu syödä pitkään aikaan säännöllisesti. Ruokarajoituksia molemmilla pojilla silti vielä on.

Pikkusankarilla refluksi vaivaa edelleen, mutta sairaudessa ei ole viime aikoina ollut monia viikkoja kestäviä huonoja kausia – ja tämä on ollut koko meidän perheen arjen pelastus! Refluksi nousee esille kerran, pari viikossa näin karkeasti arvioiden. Joskus oireita on muutamia päiviä putkeen, stressaavina kausina jopa viikko, pari putkeen. Joskus taas voi olla parikin viikkoa oireettomana. Erona edellisien vuosien oirepäiviin on se välitön tunne, että me selviämme oirepäivistä! Enää ei ole sitä kammottavaa järjettömyyttä, epätoivoa ja kauhistusta ilmassa, kun oireita huomataan. Elämämme on siis oikeasti ollut ihan hirveää refluksin takia, ja siksi nämä nykytilanteet eivät paljoa meitä hetkauta, vaikka ulkopuolisen silmiin nykyinen oirearkikin (silloin, kun sitä on) saattaa näyttäytyä todella, todella kaoottisena.
Refluksin takia rajoitamme (emme fanaattisesti, mutta jonkin verran tarkasti kuitenkin) yleisesti närästystä aiheuttavia ruoka-aineita: suklaata, sitrushedelmiä, ruisleipää, sipuleita, tuoretta omenaa, väkeviä mausteita… Aina emme ole varmoja, ovatko ruokarajoitukset turhia vai ei, sillä välillä näiden maistelujen jälkeen yhtään oiretta ei ilmenekään. Ja joskus taas epäilemme, että vältettävien listalle kuuluisi ruoka-aineita, joita ei yleisesti lueta refluksia aiheuttaviksi. Silti, katsomme rauhassa tilannetta eteenpäin, ja mietimme, vapautammeko kaikki ruuat. Voi myös olla, että stressaava tilanne plus närästävät ruuat ovat yhdessä se huonoin vaihtoehto, mikä saa refluksin nousemaan, että ehkä itsessään nämä ruuat eivät ole enää se keskeisin asia refluksin hoidossa.

Koska puhumme vahvasti lääkkeettömän elämän puolesta, olemme pikkuhiljaa jättäneet myös Gavisconit ja Renniet kokonaan pois satunnaisista lääkkeenannoista (Losecit ja Nexiumit jo silloin pari vuotta sitten), ja turvautuneet luonnollisempiin keinoihin. Pikkusankarille olemme antaneet ennaltaehkäisevästi isompien aterioiden yhteydessä betaiinia. Jos betaiini on jäänyt antamatta ja olemme huomanneet närästystä syömisen jälkeen, olemme taltuttaneet sen lusikallisella omenasiideriviinietikkaa lasilliseen veteen sekoitettuna. Muita meidän perheen hyviksi, luonnollisiksi refluksin hoitajiksi olemme todenneet Silicean, Aloe Veran, vahvat maitohappokuurit sekä osteopatian. Oikeastaan näiden avulla olemme päässeet eroon lääkkeistä, ja tilanne on suhteellisen vakaa.

Säännölliset astmalääkkeet on saatu jätettyä myös parisen vuotta sitten pois. Siitepölyallergia on kuitenkin sellainen, johon joudumme keväästä syksyyn antamaan allergialääkettä. Tällöin rajoitamme myös ruokavaliota asianmukaisin ristiinreagoivin ruuin. Toki, Pikkusankarin haasteet eivät ole vain tässä, ja kuten olen aiemminkin kertonut, aistiyliherkkyyttä on tietyissä määrin hänellä, mikä taas osaltaan vaikuttaa myös siihen, miten hän kokee refluksin ja kaikki muutkin arjen tilanteet. Olemme silti oppineet hurjasti Pikkusankarin kanssa arjen kiemuroista, joten osaamme (toivottavasti ainakin) tukea hänen sairaus-ominaisuuskokonaisuuttaan sillä tavalla, että oireet eivät rajoittaisi juuri ollenkaan hänen arkeaan, ja että hän kokisi arkensa mukavaksi.

No, Minimullistaja sitten. Hänen osaltaan luultiin, että kaikki refluksit ja allergiat ovat jo ohi menneitä, kunnes tuli hänen elämänsä ensimmäinen (ja tähän asti ainoa) antibioottikuuri vajaa vuosi sitten. Sen jälkeen alkoikin sitten kaameat kuukaudet: vessassa juostiin monta kuukautta noin viiden minuutin välein. Mietimme itse ja allergologin kanssa kaikkia vaihtoehtoja ja kokeilimme kaikkia mahdollisia rajoituksia. Sitten vihdoin: täysin gluteeniton ja maidoton ruokavalio yhdessä rauhoitti suolen. Koska allergioiden katoamisesta oli kulunut vain niin vähän aikaa (muutama kuukausi, jos sitäkään), todennäköisesti antibioottikuuri oli palauttanut allergiat takaisin, ja edelleen mennään tällä ruokavaliolla. Poikkeamat huomataan välittömästi tiivistyvinä vessareissuina! Refluksioireita Minimullistajalla ei ole enää lainkaan, mutta vajaa vuosi sitten allergologi väläytteli infektioastman mahdollisuutta, sillä kaikki pöpöt menivät Minimullistajalla aina suoraan keuhkoihin, ja jokaisena kipeysaikana oli käytössä ne tujummat astmalääkkeet. Nyt olemme kuitenkin olleet koko perhe vuoden täysin terveinä, joten tätäkään vaihtoehtoa ei ole nyt tarvittu miettiä. Minimullistajan suolisto-ongelmia tukemaan annamme hänellekin Siliceaa, Aloe Veraa sekä maitohappobakteereita.
Toivottavasti tämä nykykertomus valotti sairausarkeamme ja ehkä loi toivoa niille, jotka juuri nyt painivat siinä järkyttävässä kaikki voimat vievässä refluksi-allergia-maailmassa, johon toivo ei uskalla astuakaan. Vaikka kahden lapsen kanssa kokisi ensimmäiset vuodet kymmeniä tuhansia itkutunteja, tuhansia käsivarret hapoille saavia heijauspäiviä, lukemattomia oksennusten siivoamisia sekä enemmän nukkumattomia öitä kuin nukuttuja öitä, niin siitä voi selvitä! Meillä, kolme- ja kuusivuotiaiden allergikon ja refluksikon kanssa elämä on jo oikeasti helppoa, kun vertailukohtana ovat nuo menneet vuodet.  

Kun suklaata ei enää tarjoilla

Syyskuussa kirjoittelin perusteellisemmin Pikkusankarin olosta ja sairauksien nykytilasta. Kovin useasti en hänen asioitaan enää
blogissa käsittele, mutta nyt päätin kertoa hänen kuulumisistaan,
sillä olen saanut palautetta, että vertaistukea kaivataan kipeästi myös
isompien refluksilasten asioiden pohtimiseen.
Pikkusankarin olotila on ollut aina melko muuttuva. Olipa sitten
pitkäaikaista refluksilääkitystä tai ei, sallittujen ruokien
lista mikä tahansa ja astman hoidot millä mallilla tahansa, niin
aina, aina on tullut jotakin, mikä on muuttanut tilannetta
radikaalisti huonompaan tai parempaan. Pitkää tasaista kautta hänelle ei ole suotu, emmekä semmoista osaa nyt edes odottaa tulevan – vaikka kovasti semmoista toivoisimmekin, erityisesti syksylle, kun Pikkusankari aloittaa eskarin.
Edelleen opimme koko ajan
lisää Pikkusankarin sairaus/ominaisuusrykelmään vaikuttavista
asioista, sen hoidosta ja muistakin muuttuvista tekijöistä.
Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet tasapainoilua lähinnä lääkkeettömien
hoitojen avulla, sillä päätavoitteena meillä on ollut aina se,
että tujuihin happosalpaajiin ei tarvitsisi enää palata (kaksi
vuotta hän kun söi niitä putkeen tauottamisyritysten epäonnistuttua
joka kerta). Myös viimeisin puoli vuotta on ollut siksakkia. Sen huomaan esimerkiksi siitä, mitä olen blogiin kirjoitellut. Lokakuussa iloitsin siitä, että molemmat pojat pystyvät syömään melkein mitä tahansa ja marraskuussa riemastuin siitä, mitä Pikkusankari sanoi minulle. Joulukuussa oltiinkin sitten taas huonommissa tunnelmissa.
Tammikuu on ollut sinällään todella outo, että silloin Pikkusankarin olo on vaihdellut eri päivien kesken paljonkin. On siis voinut olla peräkkäin tosi huono päivä ja tosi hyvä päivä. Pikkusankarin tuskaista oloa katseltuani ja hänen kanssaan näistä asioista juteltuani päätimme yhteistoimin, että mennään taas rajoitutempaan ruokavalioon päin. Pikkusankari on tammikuun aikana kasannut oma-aloitteisesti listaan ruoka-aineita, joista hänelle tulee selkeästi paha olo ja kova närästys. Listalla ovat nykyään sitrushedelmät, tuore omena, viinimarjat, hiilihappojuomat, suklaa, paprika, viinirypäleet, ruis sekä väkevät ja tuliset mausteet ja kastikkeet (pippurit, sipuli, valkosipuli, chili, sinappi, ketsuppi, hampurilaiskastike…). Hän on itse kertonut, että myös liian nälkä, liian täysi olo ja liian rasvainen annos tuovat hänelle pahan olon.
Koen nyt erityisen tärkeäksi, että juttelemme Pikkusankarin kanssa positiivisessa hengessä ruokarajoituksista ja niiden toteuttamisesta, kuitenkin niin, että emme tee niistä mitään suurta haloota. Koska kyseessä eivät ole hengenvaaralliset allergiat, on Pikkusankarin omalla kontrollilla paljon vastuuta syömisasioissa. Me emme pysty, emmekä haluakaan, kontrolloida Pikkusankarin jokaista suupalaa. Oleellista olisi nyt saada hänen sisäinen motivaationsa tarpeeksi suureksi, jotta hän itse aidosti haluaisi olla syömättä niitä ruokia, mitkä tuottavat hänelle huonoa oloa. 
Ruokavalio on nyt siis oleellinen asia refluksin hoitotasapainossa (ja mitä huonommassa jamassa refluksi on, sitä oleellisempi asia). Myös osteopatia on ollut ratkaiseva, oireettomuutta kohentava hoitomuoto refluksin, astman ja sensorisen integraation ongelmien hoidossa. Osteopatiassa Pikkusankari käy tarvittaessa (käytännössä muutaman tai muutamien kuukausien välein). Kiitos erään kaverini, uusin kokeilu on Aloe Vera -juoma (se vaikuttaisi näin viikon kokemuksella oikein hyvältä avulta refluksiin). Lisäksi mainitsen vielä vahvat maitohapot, korkean d-vitamiinitason ja laadukkaan monivitamiinin sekä laadukkaan kalaöljyn. Nämä ovat todella tärkeitä asioita niin refluksin kuin sensorisen integraation ongelmienkin avuksi (ja siis kyllä, myös tuon jälkimmäisen avuksi, uskokaan tai älkää).  Selkeissä tilapäisissä refluksikohtauksissa turvaudumme edelleen Gavisconiin tai Renniehen.
Stressi on asia, minkä olen huomannut vaikuttavan suuresti Pikkusankarin oloon. En puhu nyt pelkästään elämän isoista muutoksista, vaan ihan niistä arkipäivän pienistä stressaavista, positiivisista tai negatiivisista, hetkistä (joita välttämättäkin tulee monen monta kertaa viikkoon). Olen oppinut tuntemaan poikaani paremmin, ja voin todeta hänen olevan “stressaantuvaa, hermostoltaan herkkää” sorttia (jos nyt jotenkin hänet olisi kategorisoitava). Hän selkeästi oireilee ennen (pientäkin) jännittävää, uutta tai pelottavaa tilaisuutta kovastikin. Hän saattaa olla todella huonosti käyttäytyvä kyseisen tilaisuuden aikana ja myös sen jälkeen. Tällaisessa oireilussa on mukana refluksia, sillä refluksioireilu pahenee stressissä. Mutta viime aikoina olen tajunnut yhä syvemmin, että kyseessä juuri näissä tilanteissa on etupäässä ne aistitiedon jäsentymisen ongelmat eli SI-ongelmat (jotka lastenlääkärimme ja allergologimme on Pikkusankarilla todennut olevan jo muutama vuosi sitten). Ja silloinhan mitkään Gavisconit eivät siihen auta. 
Tällainen tarkempi erotusdiagnostiikka on äärimmäisen tärkeä arkemme kannalta. Olen huomannut, että refluksi ja aistitiedon jäsentymisen häiriö oireilevat osittain hyvinkin samalla tavalla. Mutta se, mitä Pikkusankari vastaa, kun häneltä kysytään pipistä, kertoo lähes aina aidosti sen, onko oireilussa enemmän närästystä vai SI-oireita. Hän osaa kertoa refluksipipin, mutta ei (ainakaan tällä hetkellä) sitä “sekavaa” oloa, mikä tulee siitä, kun jokin osa aistimusten käsittelyprosessista ei toimi tarkoituksenmukaisesti. 
Arki Pikkusankarin ongelmien (oikeastaan haluaisin kirjoittaa niin sanottujen ongelmien) kanssa on edelleen jatkuvaa tasapainoilua, salapoliisityötä ja uuden oppimista. Edellisten, mainitsemieni asioiden lisäksi, täytyy miettiä muitakin tekijöitä, jotka saattavat vaikuttaa Pikkusankarin oloon. Onko ilmassa siitepölyjä, eli ovatko siitepölyallergiat taas ajankohtaisia? Oireileeko (jo sairauskavalkaadissa taka-alalle astunut) astma kovilla pakkasilla kuitenkin vielä? Kuinka pahan olon pelkästään tukkoinen nenä pikkuflunssassa voi tehdä refluksikolle? Onko ruokavaliossa edelleen joitakin pahiksia? Kuinka laajasti rajoitamme siitepölykauden ristiinreagoivia ruokia siitepölyallergian takia? Minkälaiset ihmiset saavat läsnäolollaan Pikkusankarille rauhallisen olon ja minkälaiset rauhattoman olon? Ketkä tukevat huomaamattaan häntä oikeanlaisessa aistitiedon käsittelyssä? Ja niin edelleen.
Se, miksi kirjoitin nyt melko paljonkin tästä aistitiedon käsittelyn häiriöstä, johtuu siitä, että olen arjessa joutunut asiaa miettimään entistä enemmän ja Pikkusankarinkin kanssa ihmisten erilaisesta tavasta tulkita maailmaa puhumaan. SI-häiriö Pikkusankarilla näkyy arjessa, mutta emme koe sitä mitenkään ongelmallisena asiana (siis teoreettisella tasolla, käytännössä välilllä toki kyllä), vaan sellaisena (tämänhetkisenä) ominaisuutena, jonka kanssa opimme elämään ja opetamme Pikkusankaria elämään. Yritämme yhdessä oppia keinoja vaikeista tilanteista selviämiseen, ja uskon, että jossain vaiheessa emme enää edes muista koko asiaa. 
Usein ihmisen terveyden osa-alueet ovat niin toisiinsa vaikuttava kokonaisuus, että kuten Pikkusankarillakin, kaikki eri lähteistä tulevat oireet vahvistavat toisista lähteistä tulevia. Kun refluksi painaa päälle, niin Pikkusankarin aistitiedon tulkintakin vaikeutuu – ja päin vastoin, kun hänen keskushermosto joutuu vaikeaan tilanteeseen aistitiedon käsittelyn kanssa, stressitaso nousee – ja niin pahenevat myös refluksioireet.
Nyt, kun tilanteiden erotusdiagnostiikka on arjen tasolla jo aika hyvällä mallilla, taitaa seuraava suuri panostus suuntautua siihen, että pääsemme sisälle vaikeisiin tilanteisiin kunnolla: että oppisin, missä vaiheessa Pikkusankarilla on suurimmat haasteet aistitiedon käsittelyssä (ovatko ne sensorisessa rekisteröinnissä eli silloin, kun tulemme tietoiseksi aistimuksista; vai ovatko orientaatiossa eli siinä vaiheessa, kun aistimuksista karsitaan turhat pois; vai ovatko ne aistitiedon tulkinnassa eli siinä, miten päätämme, reagoidaanko tietoon vai ei; vai ovatko ne reaktiotavan valintavaiheessa eli siinä, päädytäänkö fyysiseen, emotionaaliseen vai kognitiiviseen reaktioon; vai ovat ne reaktion toteuttamisessa eli siinä, miten motorisesti, kognitiivisesti tai emotionaalisesti toimitaan.) Kunhan pääsen tälle analysoinnin tasolle käytännössä ja saan kahlattua taas muutamia kirjoja läpi, osaan varmasti taas astetta paremmin tukea Pikkusankaria näissä tilanteissa ja niihin valmistautumisessa.

Takauma vauvavuoteen

Synnäriltä se alkoi.
Nukkumattomuus ja tuskallinen itku. Huonetovereideni vauvat olivat
postikorttivauvoja – he lähinnä seilasivat untenmailla tai vain
vähän parkaisivat välillä tankkauksen merkiksi. Minun vauvani, se
oli heti alusta asti kuin ehkäisyneuvolan kauhukertomuksesta:
itkuinen, tyytymätön ja koko ajan heräilevä. Jo tuolla
vauvanhakulaitoksessa ollessani uumoilin, että tästä lähtien
meidän perheessä kannettava ei tarkoita tietokonetta, vaan
vauvaa. Kun pääsin rakkaan parkuvan nyyttini kanssa kotiin, olin
väsyneempi kuin koskaan ennen koko elämässäni. Mutta vähänpä
tiesin, mikä minua odottaisi. Minua odotti kidutuksien kidutus.
Sellainen vuosi, jolloin nukuin ehkä sadasosan siitä, mitä kehoni
olisi tarvinnut.
Päivät kuluivat harmaan raskaan
väsymyspeiton alla toimiessa. Vuorokaudet täyttyivät sylissä ja
kantorepussa nukuttamisesta, kantamisesta ja hyssyttelystä eri
asennoissa, itkun kuuntelemisesta ja itse itkemisestä, pitkistä
epätoivoisista nukuttamislenkeistä ja jatkuvana viihdekeskuksena
toimimisesta. Vauva ei viihtynyt missään eikä nukkunut juuri
missään. Vauva halusi olla koko ajan rinnalla, mutta sai silti
järkyttäviä rintaraivareita.
Iloinen tapahtuma. Täynnä itkua.
Luulin olevani normaalia heikompi, herkempi ja avuttomampi vanhempi. Oletin, että ne ohjeet, joita kuulin
neuvolassa ja lähipiiriltä, olivat totta. Luulin, että vauva itki
nälkäänsä. Jo sairaalassa ensimmäisenä yönä hoitajat
työnsivät pullon käteeni, kun kuulivat vauvan itkun vain jatkuvan
ja jatkuvan. Kotona tungimme lehmänmaitoa vauvaamme ennen
imetystä, imetyksen jälkeen ja imetysten välissä – koska vauvahan
itki nälkäänsä. (Niin, vaikka hän kasvoi normaalisti, ja voi
jopa tukevasti…) Koska itku ei hellittänyt, vaan päinvastoin
tuskaisuus vain lisääntyi, suositteli terkkarimme kiinteiden
aloittamista kolmikuisena – tietenkin perunalla. Sitä me sitten
itsekin kauhusta vollottaen työnsimme väkisin vauvamme suuhun,
koska vapaaehtoisesti vauvamme ei todellakaan, ei siis todellakaan,
halunnut sitä syödä.
Mikään ei auttanut. Eivät
korvikkeet eivätkä soseet. Hänellä ei ollut tarvetta lisämaidolle eikä -ruualle. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan, että tämä
ei ole normaalia. Tämä ei ole vain sitä, että vauva on
temperamentiltaan tällainen ”vähän haastavampi” tai että
hänellä olisi vain jotain ”koliikkia”. Aloin luottamaan
äidinvaistooni. Siitä huolimatta, että sain kuulla kerta toisensa
perään, että ”vauvat nyt vain itkevät”, ”et ole vain
tottunut vauvanhoitoon” ja sen sellaista, aloin ottamaan asioista
selvää. Sain käsiini kehutun allergologin yhteystiedot ja sain
hätäajan hänen vastaanotolleen.
Viihdyttiinkö meillä autossa? Arvaatte varmaan.
Siellä vastaanotolla itkin. Voi
että minä itkin. Joku ymmärsi, joku auttoi, jollain oli apua
tilanteeseemme. Allergologi määräsi minut kuuden ruoka-aineen
imetysdieetille (bataatti, kana, riisi, kesäkurpitsa, mustikka,
päärynä), jolla sitten noin vuoden elelin. Tämän lisäksi vauvalle
aloitettiin refluksilääkitys. Tämä tapahtui vauvan ollessa
seitsemän kuukautta.

Mitä eroa oli seitsemällä
ensimmäisellä kuukaudella ja sen jälkeisillä kuukausilla?
Ensimmäiset seitsemän kuukautta yöheräämisiä oli joka yö 20-40
kappaletta, useimmiten 40. Päiväunet olivat aina tai lähes aina
kahden viiva kymmenen minuutin pätkissä. Pukluja tuli noin 70
kappaletta vuorokaudessa. Imetysdieetin ja lääkityksen aloittamisen
jälkeen yöheräämiset vähenivät 0-10 kertaan ja päiväuniakin
vauva alkoi nukkumaan puolen tunnin, joskus jopa tunnin pätkissä.
Puklaaminen loppui lähes täysin! Ihon lehahtelu loppui melkein
tyystin. Entinen, jatkuvasti nähisevä, happaman näköinen, minua
nipistelevä ja tuskaisesti kiemurteleva vauva olikin nyt usein
hymyilevä, touhukas, oppivainen ja iloinen pienoinen! Hän alkoi viihtymään muissakin asennoissa kuin pystyssä sylissä.
Tätähän se oli. Reilu vuosi.
Minä en siis ollut hullu äiti.
Minä en siis liioitellut arkemme rankkuutta. Minä en siis hakenut
huomiota väsymykselläni ja kertomuksillani vähän
erikoisemmasta vauvavuodesta
. Minulla vain oli todella allerginen
ja pahasti refluksitautinen vauva. Vauva, joka joutui kärsimään
suurimman osan vauvavuodestaan äärimmäisten kipujen kanssa. Vauva,
jonka kurkku oli tulehtunut paloautonpunaiseksi närästyshapoista.
Vauva, jonka suolisto oli niin hajalla, että koko vastustuskyky oli
rakennettava uudestaan. Vauva, joka ei saanut hyviä kasvun ja
kehityksen edellytyksiä aivojen työskennellessä liiallisten
kipukokemusten käsittelyssä.

Pohjalla ollaan

Heipähei ja terveiset kuraisen ja kylmän arkikuopan pohjalta! Se
on meinaan semmoinen juttu, että tällaista oirearkea ei meillä ole
tänä syksynä nähtykään. Huh. Voin kertoa, että aika helpolla olen tämän syksyn päässytkin, kun hoidettavanani on ollut kaksi
vain julmetulla uhmalla varustettua, oireetonta poikaa. Viimeisen kuukauden ajan
on oiremittarissa meinaan olleet sellaiset kierrokset, että enpä
olisi uskonut enää koskaan tällaista arkea meillä elettävän.
Toisaalta, nyt kun viimeisimpää kuukautta miettii, en näe yhtään
kummallisena tätä molempien poikien oireilua.
Pikkusankarilla kaikki alkoi ensimmäisen ison ulkomaanmatkan
konkreettisesta odottamisesta. Stressi (oli se sitten positiivinen tai negatiivinen,
tässä tapauksessa siis positiivinen) pahentaa aivan selvästi
refluksia. Viikon matkalla, no, ruuat olivat tietysti hieman
erilaisia kuin kotona, ja ne vaikuttivat vääjäämättä refluksin
hoitotasapainoon. Todella, todella vaikea oireilu alkoi kuitenkin
vasta palattuamme Suomeen. Todennäköisesti päävaikuttimena tässä
kamaluusoireilussa ovat olleet juurikin se stressi ja sen
laukeaminen. Hyvin tapahtumarikkaat viikot kotiinpaluun jälkeen ovat
myös varmasti jättäneet jonkinlaisen hälytystilan kehoon (ja tässä sekamelskassa SI-vaivat eivät tietenkään auta asiaa…).
Pikkusankari valittaa närästystä monta kertaa päivässä, eikä
Gaviscon tai Rennie tunnu tepsivän. Silmät huutavat tuskaisesta olosta. Nukahtaminen on todella levotonta. Käytös on sellaista, kuin
hänen aivoihinsa olisi upotettu ”teen IHAN KAIKEN juuri niin kuin
ei missään nimessä saa tehdä ja lisään päälle kiusaamista,
ilkivaltaa ja lällättelyä” -toimintamalli, josta poikkeaminen ei
tule kuuloonkaan. Ja tosiaan, kyse ei ole pelkästä uhmasta… se
kun tuntuu melko iisiltä tähän oireiluun ja pahaan oloon
suhteutettuna. 
Kun suun asento on tämä, koko ajan. Koko ajan. Vaikka kuinka olisi kivaa tekemistä, menemistä ja näkemistä.

Kerran, kun sydämeni pohjasta toivotin onnea miehelleni, kun hän
lähti viemään Pikkusankaria kerhoon, tajusin, että tämä ei nyt
ole ihan normaalia elämää viisivuotiaan kanssa. Se, että kymmenen minuutin matkalle toivotan
onnea, hermoja ja tsemppiä, jotta mies ei tulisi täysin raivosta
puhkuen takaisin kotiin, ei kuulosta normaalilta (tai esimerkiksi elämältämme pari kuukautta sitten). Silloin varasin
hätäajan osteopaatille. Osteopaatin huomiot olivat jotakuinkin
tiivistetysti seuraavat: pallea täysin juntturassa muiden
sisäelinten välissä, kallonpohjassa jumia ja vasen lonkka kireä.
Eli ne samat löydökset, joita löytyy aina silloin, kun
Pikkusankarin arkikin on ollut haastavampaa ja oireet suuremmat.
Toivomme kovasti, että osteopaatin hoito auttaa, eikä meidän
tarvitsisi harkita vahvempien lääkkeiden takaisinottoa.
Niin, ja sitten tämä toinen yllättäjä. Minimullistaja. Meidän
oireeton, kaikkea syövä poika olikin yhtäkkiä oireinen. Kiitos
antibioottien. Plääääh. Olemme aina vältelleet antibiootteja, ja
odottaneet esimerkiksi mahdollisten korvatulehdusten itsestään
paranemisia. Mutta nyt, nyt aloitimme Minimullistajalle tuon mikrobilääkkeen.
Ensimmäistä kertaa elämässä, juuri ennen ulkomaanmatkaa. 
Pitkän aikaa Minimullistajan keuhkoista oli kuulunut hieman
epämääräistä ääntä (ja allergologi vilautteli
infektioastmamahdollisuuttakin…), ja pari päivää ennen matkaa
kävimme vielä tarkastusluontoisella kuuntelulla lääkärin
luona… ja mitäs muutakaan lääkäri meille kertoi, kuin sen, että
Minimullistajan keuhkoissa on todennäköisesti jokin tulehdus. Emme
halunneet ottaa tulehduksen pahenemisriskiä Afrikan matkan aikana, joten
kallistuimme antibioottien kannalle. Tulehdukselle ehkä hyvä juttu,
mutta millekään muulle hänen kehossaan ei. Vastustuskyky huononi,
suolisto ei enää kestänytkään ruokia, joita hän ihan
normaalisti viime kuukausina popsi, iho alkoi kuivua ja näppyillä,
ripuli alkoi, nähinä lisääntyi… No, nyt sitten odotellaan
maitohappopurkkien kanssa vuosi tai kaksi, että suolisto paranisi
kokonaan antibioottihyökkäyksestä. Masentavaa.
Aikaisempina huonojen kausien aikoina olisin melko toivoton, mutta
nyt tiedän ja uskon vakaasti, että tämä on vain vaihe, ei missään
nimessä perusarkea. Toivon, että olen oikeassa, ja toivon, että positiivinen
asenteeni jaksaa kannatella minua parempiin aikoihin. Sellaisiin
aikohin, jolloin mies ei kommentoi illalla töistä tulleessaan ja
ihan vakavissaan ”hyvä nähdä sinut hengissä”.