Kun tämä pallo mahastani katoaa, aion…

Törmäsin edellispäivänä ennen raskautta ottamaani ruokakuvaan, jossa oli ituja, noita raskaana olevalle kiellettyjä juttuja. Jaoin sen instagramiini (@skribentti), ja siitä sitten aloinkin kelaamaan asioita, joita minun on jo kerennyt tulla ikävä näiden reilun kolmenkymmenen viikon aikana. Enää olisi se noin kymmenen viikkoa edessä tätä raskautta ja vajaat kaksikymmentä päivää töitä, joten mieli suuntautuu jo kovasti kotiin jäämiseen ja raskauden jälkeiseen aikaan.

Mitä asioita siis ikävöin?
Tiettyjen ruokien syömistä. Ruuista ikävin on ehdottomasti lakritsinjuurijauhetta, ituja ja vahvoja superfoodeja, kuten pakuria. Myös sitä ikävöin, että tekee mieli syödä normaaleja juttuja, minulla kun on vieläkin muutamaan ruoka-aineeseen vahva inho…
Mahallaan oleskelua. Usein lasten kanssa leikkiessä on kiva makoilla mahallaan. Yleensä myös luen paljon mahallaan, ja kyllä, vaikka mieheni uniasiantuntijana tästä minua moittiikin, yksi nukkumisasennoistani on normaalisti maha-asento. Tietty myös selällään oleskelu olisi taas kivaa jo vaihteeksi, tällä hetkellä noin minuutti siinä asennossa on tarpeeksi ennen pyörtymistä.
Liikkumisen vaivattomuutta. Pudonneiden tavaroiden nostelu, lasten pukeminen, omien kenkien sitominen, sohvalta ylösnouseminen… Kaikki on niiiiiin paljon helpompaa, kun ei ole raskaana!
Pukeutumisen monipuolisuutta. Minulla on kahdet talviseen menoon sopivat äitiyshousut nyt käytössä, ja se ei todellakaan riitä minun vaihtelunhaluiselle mielelleni…
Energisyyttä. Raskaudenaikaista hehkua en ole tavoittanut, ja pesänrakennusvietti on nostanut välillä päätään, mutta se on lyöty aika nopeasti maan tasalle väsymysnuijan avulla. Odotan niitä iltoja, kun olen oikeasti energinen, jaksavainen ja tarmokas! Nyt ei ole yhtään kummallista, että väsyneimpinä päivinä minä menen ennen lapsia nukkumaan, klo 19:30.
Urheilun estottomuutta. Sitä ajatusta on ikävä, että halutessani voisin harrastaa mitä tahansa lajia, ja juuri sillä intensiteetillä, kuin se hyvältä tuntuu!
Lasten kanssa rymyämistä ilman “varo äidin mahaa” -huutoja! Ai että niitä paineja, riehakkaita halauksia ja yhdessä temppuilua ja kuperkeikkailua!
Liitoskivuitta liikkumista. Raskauden jälkeen osaa taas arvostaa sitä normaaliolotilaa, kun häpyluu ei ole tulessa, suoliluut eivät ole riidoissa toistensa kanssa ja ristiluu antaisi hetken rauhan juilimiseltaan.
Sitä, kun vessassa voi käydä harvemmin kuin puolen tunnin välein.
Sitä, että saa hengittää vapaasti! Varsinkin tässä raskaudessa minusta tuntuu, että vauva on jo pidemmän aikaa tunkeutunut juuri johonkin sellaisten sisäelinten väleihin, jossa hengitys helposti salpaantuu, ja saan haukkoa saadakseni happea tarpeeksi.

Siis kiitollisena tästä hetkestä, mutta helpompia oloja odotellen… 🙂

Kiittämättömän akan raskausvalitus, ei kun…

Raskaus on täynnä iloa, onnea ja rakkautta, mutta myös pettymyksiä. Tässä kirjoituksessa keskityn niihin pettymyksiin. Ihan vain vertaistuellisessa merkityksessä, sovitaanko niin 😀

Tämä on tainnut tulla jo monissa aiemmissa teksteissäni ilmi, mutta suurin pettymyksen tuottaja tässä raskaudessa on ollut se, että tämä ei ole ollut helpompi kuin aiemmatkaan raskauteni. Ei sillä, että erityisesti olisin niin odottanut tapahtuvan, mutta kyllä taisin (optimisti kun olen), niin silti salaa vähän sitä toivoa.
Olen ollut pettynyt siihen, että en ole saanut nukuttua sitäkään, mitä oletin ennen raskautumista saavani. Kun pahoinvointi yöllä helpotti, niin kuvioon ovat alkaneet astumaan hyvän nukkuma-asennon löytämisen vaikeus, supistukset, närästys, liitoskivut ja levottomat jalat. Tähän kun lisää omat pissakäynnit ja kuopuksen yöhulinat, niin yölliset tunnit eivät ole kovin ehyet. Ja se tietenkin heijastuu päiväänkin ja koko jaksamiseeni.
Töissä olon vaikeus on viime viikkoina ollut yhä enenevissä määrin pettymys. Juuri instaanikin (@skribentti) tästä taisin avautua pari päivää sitten, kun istumatyö ei vain tunnu enää hyvältä, vaikka raskausviikkoja minulla ei ole edes sitä kolmeakymmentä täynnä. Ei paljon auta jumppapallo, jonka päällä välillä istuskelen. Ei auta, vaikka välillä pyrin seisomaan ja kävelemään työpäivän aikana. Silti maha painaa jo jotakin epämukavaa kohtaa, josta säteilee huonoa oloa istuessa vähänkään kauemmin samassa asennossa. Seisomapöytää minun ei ole mahdollista saada töihin, vaikka asiaa jo selvittelinkin.

Olen pettynyt, että tätä(kään) raskautta ei ole ikuistettu kuviin kuin muutaman hassun kerran. Ei siis monipuolisia vertailukuvia edellisiin raskauksiin, ei tunnelmallisia joka kuukauden mahakuvia eikä viikko viikolta eteneviä mahtavia kollaaseja. Eipä ole edellisistäkään mahoistani sellaisia, joten ei sinällään ihme juttu. (Mutta okei, ykkös- ja kakkosmahoista on vähän enemmän edes hätäisesti räpsäistyjä kuvia kuin tästä kolmosesta…) Mutta harmittaahan se silti. Meillä (tai minun lähipiirissäni) kukaan muu ei oikein tykkää kuvailla kuin minä, ja minun ei todellakaan ole luontevaa lykätä kameraa miehen käteen ja pyytää kuvaamaan. Odotan, että joku haluaisi mahaa kuvata, mutta turhaan. Heh.

Toinen “pinnallinen” pettymysaihe on ollut se, että en ole jaksanut haluamallani tavalla paneutua raskauspukeutumiseen. Kahdet raskaushousut jouduin ihan pakon edessä ostamaan (ja jep, hätäisesti lähimmästä mahdollisesta hooämmästä ja lasten kiljuessa vieressä…), sillä edellisistä raskauksista jääneet housut olivatkin puhkikulutettu kavereiden toimesta tässä minun raskauksien välissä tai ne olivat vääränkokoisia. Muuten olen vetänyt vaatekaapista vain ne topit ja villapaidat, jotka ovat käteen sattuneet ja jotka ovat juuri mahan peittäneet, sen suuremmin miettimättä. Ihannetilanteessa kun olisin tutkinut mahtavia odotukseen keskittyviä verkkokauppoja ja kolunnut nettikirppareita ja nyt hehkuisin joka päivä mahaani täydellisesti imartelevissa äitiysvaatteissa…


Pettymys on tietenkin ollut myös se, että en ole jaksanut olla lasten kanssa totuttuun tapaan (siihen tapaan, mitä ennen raskautta). En jaksa samalla tavalla leikkiä, ulkoilla, askarrella, hassutella ja höpsötellä. Havahdun omaan erilaiseen olotilaani silloin, kun Pikkusankari ruokapöydässä kysyy minulta, että “äiti, nukahdatko sinä kohta?” tai kun Minimullistaja huutaa sormi minua osoittaen “Vauva painaa liikaa äidin mahaa, apua!”, kun makaan lattialla. On minulle myös tuotu lasten toimesta oksennusvatia ihan ilman pyytämistäkin ja ehdotettu helpompien kenkien jalkaan laittamista siinä eteisähinäni keskellä.
Olen pettynyt siihen, että en ole haluamallani tavalla pystynyt hoitamaan kotia (sisustamisesta puhumattakaan, heh), loistamaan kokkailuissa enkä panostamaan parisuhteeseen. Hyväksyn kyllä asian, että olen nyt näine vaivoineni pääasiassa äiti ja raskaana, mutta silti, olisihan se kiva jaksaa paremmin mopata lattiaa, tehdä maukkaita leivosluomuksia enemmän ja hieroa niitä toisenkin niskoja välillä.
Pettymystä on aiheuttanut oma liikkumattomuus. Miehenikin sen tietää, että urheilu on hyvä mittapuu sille, että olen oikeasti kunnossa ja hyvinvoiva. Eli jos minä haluan/jaksan/kykenen liikkumaan säännöllisesti, niin sitten minulta voi odottaa myös muilla elämänalueilla asioita. Urheilu on minulle tositosi tärkeä asia, ja siihen haluaisin panostaa yhtenä tärkeimmistä asioista, ja kyllä masentaa, kun se on melkeinpä kokonaan jäänyt pois kuvioista. Onhan se melko karua, että nyt olen liikkunut viimeisen puolen vuoden aikana yhtä paljon kuin ennen lapsia saatoin liikkua viikossa! 😀

Sosiaalisuuden väheneminen on vähän masentanut. Ei ole niin usein työpäivän jälkeen jaksamista nähdä kaveriperheitä kuin aiemmin (ja tätä kautta myös lapsilla on ollut vähemmän sosiaalisia kontakteja, harmi). Kahvihuoneseurueessa olo oli monta kuukautta pelkkää yökkäilyä ja pikkujoulut, johon oltaisiin kaverin kanssa päästy lähtemään vasta iltaysin jälkeen, olivat minulle väsymyksen vuoksi mahdottomat.
Erilainen raskauteen liittyvä pettymyksen aihe on se, kun rakenneultrassa ilmeni, että istukkani sijaintia täytyy kontrolloida parin viikon päästä uudessa ultrassa, sillä on riskinä, että jos se ei liiku parempaan paikkaan, joudun sektioon. Ja minä kun olen täysin alatiesynnytyksen kannattaja, ja sektio pelottaa minua paljon enemmän kuin alatiesynnytykset!

Jahas, tästäpä tuli nyt aika masennuspostaus, heh. Onko muita pettyneitä raskaana olevia? 😀 

Ajatus vauvamme sukupuolesta

Kun makasin rakenneultrassa kuukausi sitten ja puheeksi tuli vauvamme sukupuoli, totesin naurahtaen ultraajalle, että “ei sitä tarvitse kertoa, poika sieltä on tulossa”. No, ei siitä ultrasta sen enempää, mutta sukupuolesta ja sen toivomisesta muutama sana nyt, koska aihe on kovasti puhututtanut lähi- ja tuttavapiirissämme.
Jo esikoisen jälkeen mieleeni nousi ajatus, että kolme poikaa voisi olla minun juttuni. En oikeastaan edes tiedä miksi, eikä minulla ole sen suurempia perusteluja asialle. Se on vain ajatus päässäni, ei sen kummempi asia. Mitään “fyysistä tunnetta” siitä, kumpi sukupuoli mahassani asustelee (ja on asustellut aiemmissa raskauksissa) minulla ei ole ollut. Eli en ole tiennyt varmaksi, että poika on tulossa. Mutta ajatus kolmen pojan äitiydestä minulla on ollut mielessäni. Hassua. 
Pienoista ihmettelyä ja hymähtelyä olen tämän asian tiimoilta kuullut, ja usein oletetaan (ja oletettiin jo esikoisen jälkeen), että toivon tyttöä taloomme. Ei minulla ole mitään tyttöä vastaan, ja ihan yhtä tervetullut tyttökin olisi, mutta jostakin syystä ajatus kolmesta pojasta ei ole muuttunut raskauksien myötä. En sano, että varsinaisesti toivon poikaa enemmän kuin tyttöä, mutta kyllä poika sopisi katraaseemme paremmin kuin hyvin 🙂
Emme kasvata poikia mitenkään erityisesti pojiksi, vaan otamme tottakai persoonan ja luonteen huomioon ensisijaisesti. Sukupuoli on vain yksi ominaisuus, ja kirjoitan tästä aiheesta, sillä tämä nyt vaan sattuu aika monia kiinnostamaan ja kyselyttämään. 
Ja tietenkin hauskaahan se on arvailla, kumpi sieltä tulee, tyttö vai poika. Ihan niin kuin on hauskaa arvailla, tuleeko vauvalle tummat vai vaaleat hiukset ja tuleeko hänestä pitkä- vai lyhytsorminen. Kaikki se arvailu liittyy vauvantuloon valmistautumiseen, enkä osaa loukkaantua ihmisten kyselyistä sukupuolen suhteen. Tosiasiassahan näillä ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Rakkautta vauva saa silti ihan yhtä paljon – oli hän minkä näköinen ja minkä sukupuolinen tahansa.
Olemassa on lukemattomia sukupuolenarvaustapoja mahan muodosta sormustestiin, mutta en osaa ottaa niitä kovin vakavasti. Kumpaako te veikkaatte, saavatko poikamme pikkusiskon vai pikkuveljen? 🙂

Asioita, joita en muista kokeneeni edellisissä raskauksissa

Hiusten laatu on muuttunut. Hiukseni kihartavat, ja se ei ole minun päälleni normaalia!

Musiikkikappaleet, joita kuuntelin raskauden kaikista voimakkaimman pahoinvoinnin aikana, eivät todellakaan voi kuulua enää kuuntelurepertuaariini. Niistä tulee välittömästi paha olo.

Liitoskivut alkoivat tosi voimakkaina jo viikolla 20!

Vielä tässäkin, keskiraskauden (muka energisessä?) vaiheessa, väsymys on melko suurta, ja sänky kutsuu yleensä todella varhain!
Ruokahimoni ovat olleet todella kuuriluontoisia osan sitten muuttuessa yökötyslistalle parin viikon niiden puputtamisen jälkeen.

Jopa tiettyjä vaatteita, joita käytin alkuraskaudessa kamalimpaan aikaan, en mielellään pitäisi enää päälläni. Toivottavasti nämä assosiaatiot lievenevät ajan myötä…
Suunnitelmat ja toiveet synnytyksen suhteen ovat erityisen selvät jo olleet alkuraskaudesta lähtien.
Tunsin vauvan liikkeet jo 14. viikolla.

Iho-ongelmat vaan jatkuvat ja jatkuvat…

Alaselkä on alkanut todella häiritsevästi kipuilemaan ja supistuksia ja “mahankovettumisia” tulemaan melkeinpä päivittäin, vaikka raskaus on vasta pari viikkoa yli puolen välin.

Töissä istuminen painaa välillä jo ärsyttävän paljon.



Onko teillä samantyylisiä kokemuksia? Miten teillä seuraavat raskaudet ovat eronneet edellisistä? Alkoiko teilläkin raskausvaivat jälkimmäisissä raskauksissa aikaisemmin kuin edellisissä? Onko pahoinvointi ollut erityylistä eri raskauksissa?

Raskauspahoinvoinnin Grande Finale!

Huomasitte varmaan, että oli hiljaiset kaksi viikkoa. Puuh. Kahden viikon aikana tapahtui raskauspahoinvoinnin loppuhuipennus. Ihan ka-ma-laa. Pariksi viikoksi pahoinvointi olikin jo lieventynyt ehkä puoleen, kun sitten se tulikin entistä kamalampana takaisin – pariksi viikoksi. (Outoa, eikö?)

Tuo pari viikkoa oli yhtä selviytymistaistelua. Pyrin pitämään kiinni (päänsisäisestä) säännöstäni, että töihin mennään, jos ei ole kuumetta eikä tartuntatauteja ja muutkin hommat hoidetaan, kuten ollaan sovittu. No, melko vajaalla käymistähän se oli, ja hoipertelua paikasta toiseen. Sekä vessassa ravaamista. Sitäpä sitä. Yhden päivän oli pakko pitää sairauslomaa, sillä pystyssä en meinannut pysyä ja tärisevin raajoin ajoin kotiin peiton alle. Palavereissa änkytin ja paloturvallisuuskoulutuksessa istuin nurkassa kalpeana kuin jauhopussiin hukkunut. Muuten selvisin tsempillä ja sain jopa hommani hoidettua.

Kukas ne työt töissä tekee ja kotona lasten kanssa leikkii, jos ei äiti itse? Vaikka sitten sairaana.

Olen huono lepäämään ennen kuin on ihan pakko, ja toisaalta siitä saakin sitten kärsiä ihan itse, kun vointi menee entistä huonommaksi… (Ja koska tästä kotiväeltä kuulin, jatkossa lupaan jäädä kotiin ehkä vähän herkemmin.) No, koska inhoan tekemättömyyttä ja lasten kanssa tehtyjen suunnitelmien perumista, hoidimme sovitut vierailut ja menot ja kuskailut suunnitellusti, ja kävin jopa lasten kanssa kirjamessuilla kiertelemässä kahdeksan tuntia, kun niistä oli puhuttu jo monta viikkoa…
Sen kahden viikon sisällä kävin päivystyksessä pari kertaa, sillä heikotus oli välillä niin seisauttavaa ja pahojen oksennuskohtausten aikainen supistelu alkoi jo pelottaa. Tiputus oli nämä pari kertaa todella lähellä, mutta päätimme, että kokeilemme jatkaa parantelua kotona. Kaliumtasot ja verenpaineet olivatkin huomattavan matalat, joten lepoahan siitä määrättiin enemmän kuin pystyin toteuttamaan (Miten ihmeessä lapsiperheessä edes pystyy lepäämään niin paljon, kuin tarvitsisi, sillä  meillä ainakin pojat tarvitsevat äksöniä ihan joka päivä ja paljon – siinä ei ruutuja pysty koko päivää toljottamaan, vaikka vanhempi olisi kuinka kipeä…).

Toimintaa kiitos, vaativat lapset.
Lääkärit kummastelivat oloani, sillä mitään diagnosoitavaa tautia minusta ei löydetty eikä perheessäkään ollut ollut mitään muuta kuin se flunssa muutamia viikkoja sitten (eikä tämä kyseinen pahoinvointisuus tarttunut kehenkään muuhun). Mutta onhan se selvää, että 20-60 kertaa tyhjennystä vessassa vuorokauden aikana ei ole edes raskauden aikana kovinkaan normaali tila. Kun 12 päivää tätä järkyttävää elämää oli takana, mies keksi, että autetaan suolistoa vähän kotikonstein, ja kokeillaan aktiivihiiltä ja bentoniittisavea – luonnon omia, turvallisia rohtoja myrkkyjen sieppaamiseen kehosta. Oli se suurentunut pahoinvointipariviikkoinen mitä tahansa, raskaudesta tai jostakin muusta johtuvaa, se meni thank god ohi kotidropeilla, – tai oikein hyvällä onnella, juuri samaan aikaan 🙂 Ei tarvittu tiputusta eikä antibiootteja. Ja mahaolijan tilakin on nyt tarkastettu ja hyväksi todettu – hänkään kun ei juuri jaksanut itsestään mitään ilmoitella pariin viikkoon saaden tietysti omat lisähuolensa heräämään meissä.
Koska oksensin parin viikon ajan rajusti kaiken ruuan, mitä tuohon mennessä olin saanut raskausaikana ruokalistalleni, monet niistä ruuista jäi siis oksettamaan jälkikäteenkin, vaikka olivat ihan ookoo ennen noita pahenemisviikkoja. Nyt sitten yritän palautella niitä taateleita ja jauhelihoja takaisin haarukan kärkeeni pikkuhiljaa…

Saanko jo poistua siitä kauhujen raskauspahoinvointikarusellista? Ikävä ei tule.
Kun nämä älyhuonot viikot loppuivat, ne todella loppuivat melkein kuin seinään! Viimeiset kolme päivää olen leijaillut katossa! Oloni on ollut parempi kuin koskaan ennen tässä raskaudessa! Poikani tulevat varmasti muistamaan vielä pitkään sen lauantaiaamun muutama päivä sitten, kun keitin kahvia ja join sen nauttien, sen verran iloista touhua se oli! Mieheni on saanut päivän naurunsa viime vuorokausina hetkistä, kun vaimo pomppii kuin miljoonapotin voittaessaan – pystyinhän minä sentään haistamaan kanelipussia ilman oksennusta ja ripottelemaan sipulijauhetta ruokaani!
Vaikeuksien keskellä on aina todella vaikeaa ymmärtää niiden syytä ja omalle kohdalle sattumista juuri sillä hetkellä. Miksi minulle annetaan jo kolmas vaikea raskaus peräkkäin? Miksi kärsin ensimmäiset 20 pitkää viikkoa pahoinvoinnista? Niin tai näin, ainakin osaan arvostaa tätä nykyistä oloa taaaaas astetta enemmän (ja siitä on tainnut lähipiirikin saada kuulla kyllästymiseen asti :-D). Pahoinvointirannekkeet ovat saaneet jäädä nyt kassiin (jes!) ja minulla on jopa pieni toivon hippunen sen suhteen, että seuraavat 20 viikkoa tulisivat olemaan hieman helpommat kuin menneet 20 viikkoa. Että ne viimeisetkin pahoinvoinnin jämät katoaisivat ja hyvinvoiva ja energinen keskiraskaus (ja loppuraskaus…) minulle suotaisiin. Se olisi jo aika huippuihanaa!