Get (me) a (sport)life, please!

Kaksitoista hienhajuista hyvänolonryöppyä per viikko, sadoin
kilometrein juostuja lenkkareita, alati urheiluvaatteista pyörivä
pesukone, enkka, jes jes jes!-lauseita treenivihossa – minun
elämää vai ei-minun-elämää? Valitettavasti ei-minun-elämää.
Minä olen liikkujatyyppi. Rakastan urheilua, kehoni
liikuttamista eri tavoilla, hengästymistä, itseni ylittämistä ja
tietenkin sitä urheilun jälkeistä endorfiinihumalaa. Miksi
ihmeessä en sitten tee unelmastani, urheilullisesta elämäntavasta
totta? Lapset. Niinpäniin. Se perinteinen lausahdus on
minunkin jatkoni mutku-lauseelle. Havahduin, kun aloin
eräänä iltana selittämään miehelleni, miksi salikertoja oli
kerääntynyt viimeisen viikon aikana taaaas vain yksi… Tajusin,
että olen tönäissyt kauemmaksi myös sen liikkujatyypin
omasta identiteetistäni. Äitiys on vallannut alaa tältäkin omalta
jutulta. Hiennostatus on kuitenkin aina ollut minulle se viimeinen
oma juttu, josta olen valmis luopumaan. Niin tärkeä
aivojennollaustilanne oma liikuntahetki on aina minulle ollut. Miten
näin on päässyt käymään, että kuntokeskus veloittaa tililtä
70 euroa kuussa ja nainen raahaa takapuolensa jumpalle tuona aikana
vain neljä kertaa? Täyttä hulluutta ja aika kallis kertamaksu, sanoo mieheni.
Syitä ja tekosyitä on monia. Tässä muutamia.
-Arkemme ei edelleenkään ole järjestelmällistä.
Minimullistaja ei vieläkään nuku tiettyä aikaa päivästä, ja
koko perheen aikataulut riippuvat välillä vahvastikin siitä, miten
lasten nukkumiset menevät. Minimullistaja saattaa herätä aamuviideltä
tai aamulla puoli yhdeksältä, hän saattaa ottaa kahden tunnin päikkärit
tai olla ottamatta ollenkaan, hän saattaa mennä nukkumaan
iltakuudelta tai iltakymmeneltä. Huoh. Arjen pakkorytmittäminen ei vaan
toimi lapsen kanssa, jolla on oireita viikottain. Tämä aikatauluttomuus
vaikuttaa kaikkeen, tietenkin myös omien urheilukertojen onnistumiseen.
-Lasten kanssa päivät touhutessa oma ruokailu jää välillä
pomppimissähläämiseksi ja vain muiden ruokailusta huolehtimiseksi (haarukallinen siellä,
toinen täällä), joten miehen tullessa kotiin jääkaapin sisältö
ja sen tyhjentäminen ovat ainoita asioita, mitä pystyn miettimään. Mielessä eivät silloin ole leuanvedot eivätkä chassét.
-Varsinkin ne oireisimmat päivät saattavat olla oikeasti niin
kuluttavia, että iltaisin en yksinkertaisesti kykene muuta kuin kaatua sohvalle. Näinä päivinä kammottaa ajatuskin, että pitäisi astua ovesta
ulos tekemään jotakin.
-Kehoni ei välttämättä ”muista” muistuttaa joka päivä
urheilun tarpeesta, koska arkiaktiivisuus on suurta. Eri asia varmaan
olisi, jos kynöttäisin tietsikan yllä pitkät päivät näpytellen.
Illalla päätä tyynyyn laittaessa saatan vain tajuta, että hups,
tänään olisi ehkä voinut mennä jumppailemaan
, mutta eipä
tullut mieleen koko päivän aikana, koska koko päivä oli
minuutista toiseen puistoilua, rattailua, majan rakentamista, lasten
hyppyyttämistä…
-Koska mieheni työajat eivät ole normaalit kahdeksasta neljään,
on lapsiparkillinen sali ollut ainoa vaihtoehto, jos koskaan haluan
mihinkään jumppaan päästä. Ja lapsiparkkiin vieminen sen ollessa
auki ei todellakaan tule kyseeseen silloin, kun lapset ovat
vähänkään oireisia. Muuten tulee porttikieltolappu lapsiparkin käytöstä aika nopeasti tämän äidin
käteen.
-Nukkuminen on ollut viime vuosina todellakin prioriteeteillä
ylempänä kuin urheilu. Eli ajankäytöllisesti miettien, repaleisen
yön jälkeen mieluummin nukun kuin urheilen (jos jompaan kumpaan
minulle annetaan mahdollisuus).
-Jos tukiverkkoa olisi enemmän, jättäisin varmasti mielelläni
pojat hyvään ”hoitoon” tunniksi, pariksi vaikka joka päivä ja
karkaisin zumbaan! Ihannetilanne olisi, että ei tarvitsisi puhua edes hoitoonjättämisestä, vaan tilanteet olisivat pikemminkin sellaisia, että tärkeät ihmiset haluaisivat viettää aikaa lastemme kanssa (ja äiti pääsisi samalla jumppaan haha). Ja okei, jos rahaa olisi enemmän, voisin jopa harkita maksullisten lastenhoitajien käyttöä joskus, ehkä jopa rohkeasti oman lenkin ajalle (oikeastihan tämä on todella yltiöouto ajatus).

-Viimeiseksi tämä perusselitys: Jos lapset eivät ole kipeinä,
niin itse on sitten kipeänä ja tietysti sitten taas sen pahimman,
esimerkiksi tiputuksen, kautta ja monta viikkoa oloa sen jälkeen kohennellen. Huoh ja plääh. Ja jos kipeys ei iske kehenkään, niin aika varmasti jotain muuta yllättävää tapahtuu, mikä pistää koko arjen sekaisin.
Huomaan tuntevani välillä hieman kateellisuutta, kun kuulen
äitikavereideni urheilevan monta tuntia viikossa (ja öööö, monesti, myös
päivässä!). Koska rakastan urheilua, jotenkin alitajunnassani
pelkään, että jos kokeilisin suurempaa urheilumäärää tässä
elämäntilanteessa (ja saisin sen jotenkin kummallisesti
onnistumaan), se veisi minut totaalisen mukanaan, ja että se aika
olisi välttämättäkin pois perheeltä. Ehkä siis edelleen
valitsen tämän stressittömän noin kerran, pari viikossa
urheilutien, enkä ala väkisin aikatauluttamaan arkeamme minun
liikuntakertojeni mukaan. Ehkä se on siis ihan ookoo, että välillä
sellaisinakin hetkinä, kun urheilulle olisi tilaisuus, valitsen
leikkimisen flown tai ruuanlaiton (jota allergiaperheessä ei voi
koskaan tehdä liikaa, jos yhtään variaatiota ruokiinsa kaipaa).
Ehkä vuosi sitten tämä liikkumattomuus-meininki ärsytti minua,
mutta jotenkin hyväksyin asian (ehkä liiankin mutkattomasti?), ja
nyt luultavasti olen vähän liiankin rennolla asenteella omien juttujeni
suhteen; tuntuu, että en osaa vaatia enää itselleni mitään, vaan
lasten jutut tuntuvat aina tärkeämmiltä. Silti viikottain mietin, että olenko minä tekemässä itsestäni tekosyiden mestaria vai onko elämäni todella nyt vaan sellaista, että urheilu ei oikeasti mahdu kuvioon niin usein, kun ihanteellisesti toivoisin kuuluvan…? Olenko tietoisesti valinnut olla näin vahvasti vain äitiroolissa? Ja jos olen, niin onko siitä mitään haittaa?
Tämä blogitekstieni luonnoksissa pitkään ollut
liikuntakertomus on edelleen valitettavan totta. Eihän tähän
loppuun osaa sanoa muuta kuin taputtaa itseään säälien olalle,
sillä saavutin juuri omassa mielessäni tylsä
äiti-ihminen
-diagnoosin, jonka yhtenä kriteerinä on huomautus,
että tylsä äiti-ihminen ei osaa edes käydä salilla kerran viikossa ilman huonoa
omaa tuntoa. No, nämä ovat näitä luokkaan first world problems-meneviä juttuja, joten sanon vain itselleni, että Get a Life, Woman! Toisaalta voisin ihan yhtä hyvin sanoa itselleni, että Get a Sportlife (asap), please!

Pystytkö sinä olemaan aito?

Olen aina ajatellut, että olen aito.
Ja aidoksi minua usein kuvaillaankin. Kun mieheni piti kuvailla minua
jollakin, vain yhdellä sanalla, se oli aito. Kouluissa
selkälappuleikeissä minulle kirjoitettiin aika monta ”aito”-sanaa
ja viimeksi neuvolan terveydenhoitaja kysyi, kumpuaako aitouteni
meidän kokemistamme rankoista vuosista. Vastasin hänelle, että
ainakin nämä vuodet ovat jalostaneet aitouttani, mutta tuskin
täysin sitä synnyttänyt. Se, mitä aitous on ja mitä aitous
merkitsee eri tilanteissa, on mietityttänyt minua viime aikoina.
Viimeistään kuluneen viikonlopun aikana minä tajusin, että pystyn
olemaan (nykyään) aito missä seurassa tahansa. Se on äärimmäisen
vapauttava fiilis.
Aitous tarkoittaa minulle
rehellisyyttä itseni kanssa olemisessa. Aitous on minulle sitä,
että en esitä yhtään mitään, en itselleni enkä muillekaan.
Aitous on vapauden tunnetta. Aitous ei ole minulle sitä, että
pälpätän kaikille mahdollisille kadun vastaantulijoille kaikki
mahdolliset sen hetkiset kuulumiset ja vaadin mieheni olkapäätä
kolmeksi tunniksi joka ilta kyynelteni laskeutumispaikaksi. Aitous on
sitä, että uskallan halutessani tuoda tunteeni ja ajatukseni esille
juuri sillä hetkellä juuri niille ihmisille, jotka siinä
tilanteessa läsnä ovat, olipa se tilanne mikä tahansa. Pointtina
aitoudessa minun mielestäni on se, että toimin niin, kuin tuntuu
intuitiivisesti hyvältä toimia
. Aina siis ei tunnu hyvältä kertoa
omista tunteista ja ajatuksista, vaan tuntuu paremmalta jättää ne
näyttämättä, esimerkiksi ollessa ilkeiden, itseriittoisten tai
sosiaalisesti epäkorrektien ihmisten kanssa tekemisissä (kai tämä
on jonkinlaista automaattista itsesuojeluvaistoa?). Mutta nykyään,
kuin itsestään, tunteeni pulpahtavat esille herkemmin kaikissa
muunlaisissa tilanteissa. Ne eivät jää epämääräiseksi möykyksi
sisälleni. Myös aidot ajatukseni soljuvat sanoiksi kuin itsestään.
Enkä puhu tässä nyt vain mistään superherkistä tilanteista, vaan ihan
kaikista tilanteista. 
Luulen, että tunteiden näyttämisen
ja omien ajatusten esille tuomisen oppiminen (siis aidosti itsenä oleminen)
ovat osa kulkemaani matkaa minuuteeni. Äitiyden rankalla matkalla on
ollut tässä projektissa suuri merkitys. Olen oikeasti oppinut
tuntemaan itseni paremmin, hyväksynyt itseni eri puolet ja
aktiivisesti kehittänyt niitä puolia, jotka mielestäni vaativat
viilausta, jotta minulla olisi itse kivempi olla itseni kanssa ja
jotta muilla olisi kivempi olla minun kanssani (ja nyt ei siis puhuta
sikspäkistä tai hauiksen ympärysmitasta). Kiitos lapsieni ja heidän kanssa kokemien haasteiden, olen alkanut elää
aidommin.
Konkreettinen esimerkki ja muistutus
itselleni autoudestani tapahtui viikonloppuna. Ystäväni oli
yökyläilemässä meillä ja muutama muu ystävä samaan aikaan
muuten vain vierailemassa tuona lauantaina. Pikkusankarilla oli
huonohko päivä refluksi-astma-siitepölyoireineen. Hän ei totellut
mitään, hän ei kiinnostunut mistään, hän ei
jaksanut keskittyä mihinkään. Hän toimi aivan vastoin
ohjeitani tunnista toiseen. Hän pyöri sohvalla kaikkien näiden
ystävieni keskellä kuin hyrrä muun muassa räkien heitä päin,
päästellen myös toisesta päästä asiattomia ääniä suoraan
ystävieni kasvoille ja puhuen todella levottomia juttuja. Hän töni
pikkuveljeään ja heitteli leluja. Niin kuin muun muassa. Muutamia
tunteja taisteltuani hänen kanssaan ja kaikkeni yrittäneenä
hermostuin ja kirjaimellisesti heitin hänet pihalle. 
Mitä olisin ennen tehnyt? Olisin
todennäköisesti yrittänyt parhaani mukaan niellä kiukkuni ja
harmitukseni tilanteesta ja alkanut puhua jostakin toisesta asiasta saadakseni
unohdettua koko tyhmän shown. En myöskään olisi kirjoittanut aiheesta
tänne. Mitä nyt tein? Lähdin hetkeksi toiseen huoneeseen
rauhoittumaan. Sitten tulin ystävieni keskelle kyyneleet silmissä.
Itkin, myönsin kovakouraisuuteni ja kerroin, miten ärsytykseni
pääsi valloilleen ja miten heikko olin tuona hetkenä. Kerroin,
miten vaikeaa vanhemmuus juuri tällaisina hetkinä on. Myönsin,
että en saa mitään kontrollia lapseeni hänen näin oireillessa.
Ja, tulin kirjoittamaan tänne tätä.
On huojentavaa tajuta, että pystyn
olemaan oma aito itseni melkein seurassa kuin seurassa. Koska aitous
ulottuu tietenkin myös niihin positiivisiin tunteisiin, osaan
näyttää myös ne helpommin. Olen huomannut, että aidot
positiiviset sanat tulevat kuin itsestään ulos suustani, kun
todella osaa olla läsnä hetkessä ja läsnä omassa kehossa. Usein
koen, että aitous on vahvuutta, vahvuutta olla oma itseni
niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksieni kanssa.
Ajatuksiani aitoudesta voisin
kirjoittaa vielä paljon lisää (niin mielenkiintoinen aihe se on!),
mutta tämän tekstin tarkoitus oli nyt vain herättää myös teitä
muita miettimään, kuinka aitoja te pystytte arjessa olemaan. Tämän
tekstin kirjoittamiseen inspiroi eräs henkilö, joka totesi minulle:
”Sinun aitoudellasi on hämmentävä, positiivinen vaikutus
minuun.” Ja tällä hänen kommentillaan oli hämmentävä,
positiivinen vaikutus minuun. Kiitos Sinulle!
Jos aikuinen elämä on tällaista
oivallusten ilotulitusta, niin en malta odottaa, mitä kaikkia uusia
tajuamisia elämä tuokaan tullessaan!

Heipat hetkeksi

Meinasin tulla kirjoittamaan tänne Minimullistajan Losecin lopettamisesta, Zyrtecin tauottamisesta ja antitrypsiinikokeesta. Meinasin tulla kertomaan uusia juttuja liittyen Pikkusankarin SI-ongelmiin. Olisin myös kirjoitellut mietteitä nukkumisjärjestelyjen muuttumisesta, osteopatiasta sekä manaillut the Gurun vastaanottoajan odottamista… No, nyt ensimmäisen kerran, tekstiä kun aloin kirjoittamaan, tuli olo, että ehkä en kirjoitakaan. Ehkä kirjoitan myöhemmin. Ehkä en.
Kaikkina näinä blogivuosina olen saanut (ainakin palautteesta päätellen) monen läheisen tajuamaan paremmin arkeamme. Olen myös kuullut usein, että muiden refluksi-allergia-astma-perheiden läheiset ovat pääseet perheiden arkeen paremmin sisälle, kun ovat lukeneet blogiani. Olen saanut blogilta itse PALJON, sekä kirjoittamalla sitä päänsisäistä harmautta tänne että suuren vertaistuen kautta. Nyt en enää ole varma, ottaako tämä blogi enemmän kuin mitä se antaa.

Miksi minä vielä bloggaisin tästä arjesta?

Olen miettinyt minäkuvaani blogin kautta. Tämä blogihan heijastelee minun synkkiä ajatuksia ja vaikeaa arkea. Tämä blogi ei oikein koskaan ole painottanut niitä elämän iloja, vaikka niitäkin olen mielestäni usein tänne kirjoitellutkin. Ja syy on yksinkertaisesti se, että nämä vaikeammat jutut vain tarvitsevat erilaisia kanavia purkautua kuin ne paremmat jutut. Kuulen usein, että “sinusta ei uskoisi, että elät sellaista arkea kuin elät”, tai “iloisuutesi, positiivisuutesi ja toivorikkautesi perusteella ei voisi tietää teidän kuulumisten rankkuutta”. Juuri tässä se syy onkin, jota viime tekstinkin kommenttien perusteella nähtävästi monikaan (tuntematon? anonyymi? peruslapsiperheellinen?) ei pysty käsittämään: blogissa käsittelen asioita, joita murehdin ja joista olen huolissani.

Blogivuodatuksen lisäksi teen omaa ajatustyötä paljon, puhun mieheni kanssa paljon, vuodatan vertaistukijoukoille paljon ja itken niille kaikista läheisimmille paljon. Ja juuri tämän takia pystyn muuten olemaan juuri sellainen, kuin olen. Pystyn kiitollisuuteen, iloisuuteen ja positiivisuuten. Vaikeuksista (ääneen, julkisestikin) puhuminen ei ole pois muista positiivisemmista jutuista. Mielestäni ylipäätään suoraan sanomiset ja myös niiden negatiivisten asioiden julkipuhuminen kertovat itseluottamuksesta. Lasten myötä olen saanut luonteeseeni varmuutta, jota eivät muut ihmiset ja heidän mielipiteensä heilauta. Minua ei noin vain enää loukata. Kaikki se kurakin, mitä päälleni on roiskittu, on vain vahvistanut omia mielipiteitäni – on ollut pakko kyseenalaistaa kaikki omat mietteet ja perustella ne itsellekin. Blogin luonteen vuoksi väärinymmärryksiltä ei ole vältytty, ja tuntuu, että joskus ihmiset jopa haluavat aivan tahallaan väärinymmärtää tekstejäni. Toisaalta taas välillä on vain todettava, että jos tekstin ajatus uppoaa syvälle jonkun sisälle, voi olla, että kyseisen henkilön kannattaa itse pohtia, miksi kyseinen aihe voisi olla itselle herkkä kohta. Ja tietenkin haluan myös muistuttaa, että monet tekstit on kirjoitettu melkoisessa tunnetulvassa, joten sellaisen suotimen kautta ne kannattaa lukea.

Nyt kuitenkin jokin raja on ylitetty. En tiedä, mitä enää blogilta haluan. Enkä tiedä, mitä se tarjoaa muille. Sanon heipat siis hetkeksi täällä blogin puolella, ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Jos päätän lopettaa pysyvämmin, tulen kyllä hyvästelemään. Instagramissa kuvavirta jatkuu normaalina.
Aurinkoista maaliskuuta kaikille!

Ystävänpäivän jälkitunnelmissa

Onko minulla ystäviä? Millaisia ystäviä minulla on? Mitä ystävyys minulle tarkoittaa? Mitä on aito ystävyys? Mitä minä haluan ystävyydeltä; mitä odotan ystäviltä ja mitä olen itse valmis antamaan? Ja miten ihmeessä tämä ystävyyspostaus liittyy blogiini? No, se liittyy, aika vahvastikin.

Kuten instagram-seuraajani tietävätkin, niin ystävänpäivä sai minut taas mietiskelemään ystävyyttä… Nyt jatkan paasausta blogin puolella. Ensin kuitenkin haluan kiittää. Kiitos kuuluu juuri teille, jotka nyt sydämessänne tiedätte, että kiitän teitä. Kiitos rakkaat. Sitten jatkan paasausta! Tuleva ajatuksenjuoksu on kohdistettu möykkynä ystävyydelle ja kummeudelle ja isovanhemmuudelle ja ketä tämä nyt sitten koskettaakaan. Teksti ei ole suunnattu kenellekään henkilökohtaisesti. Sanon tämän ääneen nyt, jotta epäselvyyksiltä vältyttäisiin, vaikka luulen, että blogini lukijoina tiedättekin jo tämän.

Viimeisen viiden vuoden aikana minä, minun elämäni ja tietysti myös siihen kiinteästi kuuluneet monet ystävyyssuhteet ovat muuttuneet, sanoisinko hurjasti. Jo aivan lähtökohtaisesti meidän elämämme on ollut elämän perusasioista taistelemista. Kun väsymys on ollut niin suurta, että itseäni ei edes kiinnosta, meneekö paita oikein vai väärin päin päälleni, ei tule mieleenkään tehdä töitä sen eteen, että saisi ylläpidettyä ystävyyssuhteita (en siis puhu ystävyyden tärkeydestä). Niin kurjalta kun se kuulostaakin, niin hyvä kun minun ja mieheni parisuhdetta voi juuri ja juuri sanoa PARIsuhteeksi (ei vain perhesuhteeksi äitinä ja isänä), joten ei ystävyyssuhteille paljon resurssejani ole valunut eikä juuri minun muullekaan “omalle” jutulle, kuten harrastamisille. Minulle tällä hetkellä lasten hyvinvointi on numero yksi prioriteetti elämässäni, ja siihen liittyy vahvasti se, että parisuhde voisi hyvin. Sen takia kaikki se pieni panostus, mikä minusta on irronnut muuhun kuin lapsiin, on mennyt parisuhteeseen. Tämä on asia, jonka toivon jokaisen minun ystäväksi itseään lukevan tajuavan.
Ystävyys – roskalavakamaa tällaisessa elämäntilanteessa? Toivottavasti ei.
Uskon vahvasti siihen, että eri elämänalueet elämän aikana välillä aktivoituvat voimakkaammin, välillä taas painuvat taka-alalle. Nyt on ollut ystävyyden aika painua taka-alalle, valitettavasti. Sanon valitettavasti, sillä toki ideaalitilanne minullekin olisi se, että vahvoja ystävyyssuhteita olisi tässäkin elämäntilanteessa läsnä. Ja koen, että parhaassa tapauksessa ne tukisivat minun hyvinvointiani.
Olen aina ollut sitä mieltä, että sanat ovat kääpiöitä, teot jättiläisiä. Siksi pelkillä sanoilla ystävyyttä ylläpitävät ihmiset ovatkin tippuneet ihan itsekseen pois yhteyksistämme… Ehkä kaikkien hyväksi on, jos elämässä ei roiku mukana “pakko pitää yhteyttä syystä tai toisesta” -ihmisiä. Minä en halua elää elämääni narsistien, itseään täynnä olevien, muita vähättelevien, toisia tahallaan loukkaavien, ainaihansairaankiireisten ynnä muiden yhtä mukavien ihmisen kanssa. Mieluummin astun takavasemmalle ja sanon mielessäni goodbyet…
Kaikenlaisista kuraisista suhteista olen valmis luopumaan.
Sitten se ystävyys: toivon, että tosiystävyys kestää elämän myrskyt. Toivon ystävyydeltä vastavuoroisuutta, auttamista hädässä, toisen kuuntelemista, läsnäoloa, välittämistä. Toivon, että ystävät (tietysti omat voimavaransa huomioon ottaen) pystyisivät tukemaan vaikeissa elämäntilanteissa, olemaan myös meidän perheen ystävä. Haluan itse olla ystävä, joka auttaa aina kun mahdollista. Ystävä, joka vähintäänkin on aina läsnä. Uskon sanontaan, että muita auttaessa auttaa myös itseään. Minua ällöttää, ihmetyttää ja ärsyttää nykyinen to-del-la itsekäs aika. Tuntuu, että monilla ei ole muuta ajateltavaa kuin minäitse-projekti. Olen huomannut, että ei ole tavatonta, että omaa itseään hiotaan huippuunsa kaikilla elämän osa-alueilla, ja millään muulla ei ole väliä. Päivä alkaa minäminällä ja päivä loppuu minäminällä. Kauhotaan elämässä eteenpäin jotkut suureelliset tavoitteet silmissä kiiluen matkasta nauttimatta. Ei nähdä sitä tosiaa, että ihminen on ihminen vain toisen ihmisen yhteydessä. Valitettavasti kaukana meidän arjesta on minun ideaali (läpi historian tuttu) koko kylä kasvattaa -ihanne.
Vähitellen olen alkanut tajuamaan, miten niinkin “vähäisiltä” kuulostavat jutut kuin lasten refluksitauti ja allergiat ovatkaan muuttaneet kaikkea meidän perheessä. Aloin kirjoittamaan blogia, jotta saisin oksennettua näihin aiheesiin liittyvää mielensisältöäni sellaiseen paikkaan, jonne sitä voi pukata juuri silloin, kuin siltä tuntuu ja siihen sattuu olemaan aikaa (ja jotta ei tarvitsisi kuormittaa koko aikaa ystäviä näillä asioilla). Kirjoittaessa on pakko myös itse pohdiskella ja jäsennellä ajatuksia, ja se on ollut minulle hyvä asia näiden sairausvyyhtien keskellä. Kaikki nämä lapsivuodet minun kuulumiset ovat vahvasti liittyneet lasteni kuulumisiin, joten tietysti toivoin, että minun kuulumisista kiinnostuneet lukisivat blogia. Ihan joka päivä kun ei vaan ole jaksamista kerrata kaikkea sairauksiin liittyviä juttuja eri ystävien kanssa (ja itse asiassa usein suullisesti en edes saa asioita kerrottua kovin selvästi, nämä sairausasiat kun tuppaavat olemaan vähän monimutkaisempia juttuja). Toivoin, että blogikuulumisia aina syvennettäisiin ystävien kanssa sinne henkilökohtaiselle tasolle sitten, kun nähdään tai soitetaan. Ja näin monen kanssa on mennytkin. Mutta sitten on ystäviä, tai “ystäviä”, jotka muun muassa eivät ole blogia kuulemma “kerinneet” lukemaan, öööö… moneen kuukauteen (tai koskaan). Laskin nopeasti, että blogin lukemiseen menee arviolta kymmenen minuuttia viikossa. Mutta onhan se tärkeämpää tietää, kuka salkkareissa seuraavaksi kuhertelee kenenkin kanssa tai montako kymmentä kiloa neiti X saa pudotettua painoa viikossa. Elämä on valintoja täynnä.
Jos sinulla itsellä olisi rankkaa, ja jaksaisit juuri ja juuri kirjoittaa kuulumisia blogiin viikottain (mutta et välttämättä jaksaisi soittaa tai tavata näin usein), niin toivoisitko sinä, että ystäväsi ja lapsellesi läheiset ihmiset lukisivat blogia?
Monet poikien kummit ovat ystäviämme. Kummius on asia, mikä on puhuttanut ja mietityttänyt paljon kaikkina näinä meidän lapsivuosina niin meitä kuin meidän lähipiiriäkin. Meidän pojilla on yhteensä kymmenen tarkkaan mietittyä kummia. Kaikki asuvat viiden minuutin viiva tunnin ajomatkan päässä meistä. Luulimme, uskoimme ja toivoimme, että näin laajalla kummiyhteisöllä olisi edes jonkinlainen arjessa kannatteleva voima näinä vaikeina lapsivuosina… Mutta miten väärässä olemmekaan olleet. Pala palalta olemme käsitelleet asiaa ja yrittäneet hyväksyä tämän karun tosiasian, että meidän lapset tuntuvat olevan suurimmaksi osaksi taakka kummeille. Meistä tuntuu vahvasti, että he eivät tuo iloa eikä heidän kanssaan haluta olla. Heidän kanssaan vietetty aika koetaan hoitotaakkana ja omaa jaksamista syövänä tapahtumana. Haluaisin osata päästää jo irti toiveestani, että kummit olisivat (oman jaksamisen ja omien elämäntilanteiden mukaisesti) jokainen vuorollaan läsnä arjessa; että he olisivat tuki ja turva ja ennen kaikkea lapsen aikuinen ystävä.  Koska poikien kummit näkevät kummilapsiaan keskimäärin pari kertaa vuodessa, olemme alkaneet tehdä luopumistyötä tämän toiveen suhteen.
Tiedän, että joitakin ystäviäni pelottaa jakaa omaa arkea kanssamme, ja he kokevat, että he eivät halua kertoa kuulumisistaan niin suurella äänellä minulle kuin ennen lasten saantia. Mutta ihan yhtä lailla minulla on ystäviä, joilla on todella paljon vakavampi tilanne kuin meillä, enkä minä siltikään halua olla kertomatta kuulumisiamme heille. Ainoastaan mietin tapaa, millä kerron ne. Omien vaikeuksien kautta olen oppinut itse tarjoamaan apuani myös silloin, kun sitä ei todellakaan osata pyytää. Reilu vuosi sitten elin elämäni vaikeinta aikaa: tein aktiivista surutyötä isäni kuoleman takia, taistelin vanhemman lapsen käytösongelmien kanssa päivittäin, hoidin muutaman kuukauden ikäistä nuorempaa imetysdieetaten ja valvoen ja kärsin itse todella voimaa syövistä terveysongelmista. Ihan viimeistään silloin tajusin, miten yksin me olemme.
Välillä mietimme, mikä ihmeen tarkoitus näillä koettelemuksilla oikein on… Viiltävää tässä kaikessa on se, että ne joutuu kokemaan niin yksin (tai kaksin).

Olen myös saanut tämän blogin kautta suuren vertaistukiverkoston, joiden kanssa sähköpostit lentelevät refluksi-allergia-arkea purkaen sillä tavalla, mikä ei muiden ystävien kanssa ole mahdollista. Mutta paraskaan vertaistuki ei vie sitä ystävyydenkaipuuta pois, vaikkakin helpottaa se sitä voi. Ehkä vielä jossain elämänvaiheessa koko meidän perheemme saa kokea vahvoja, voimaannuttavia ja vastavuoroisia ystävyyssuhteita.