Haloo? Kuka siellä?

Mitä kuuluu? Miten teillä menee? Miten talvi on mennyt? Mitä
olette puuhastelleet?
Eikö ole ihan minun blogini tyylinen aloitus? Heh, ei minustakaan. Se on nimittäin taas pieni blogikriiseilijä tässä
moi, kun blogini nelivuotissynttärit lähestyvät. Vuoden olen nyt
ollut kaksplussalainen, ja sekin herättää ajatuksia suuntaan ja
toiseen…
Koska tässä viimeisen vuoden aikana olen kirjoitellut paljon
muustakin kuin refluksi-allergia-asioista, haluaisinkin nyt kysellä
vähän, että missä mennään teidän lukijoiden suhteen. En ole
oikeastaan koskaan kysellyt teiltä mitään, sillä koen, että te
kyllä kirjoitatte, jos vaan asiaa on (onko näin?). Silti tykkään jutella teidän
kanssanne, oikein kovastikin. Blogiin löytäneitä on entistä
useampia, joten minua mietityttääkin, miten te koette blogini. Onko
mukana vielä teitä, jotka jaoitte kanssani jo Pikkusankarin vauva-ajan
tuskat? Vai onko eniten mukana teitä, jotka hyppäsivät blogiini
silloin, kun muutuimme kolmihenkisestä perheestä nelihenkiseksi?
Vai oletteko te pääasiassa teitä, jotka olette vasta
kaksplussautumisen jälkeen lueskelleet muistoja vaikeimmista ajoista
ja kirjoituksia uusimmista käänteistämme? Onko blogini teidän
mielestänne muuttunut Kaksplussalle siirtymisen jälkeen? Ja jos on, niin
mihin suuntaan? Mitä kautta olette muuten blogini löytäneet?

Mitä te haluatte/odotatte blogiltani? Miksi luette blogiani?
Olisi myös kiva tietää, onko lukijoissa pääasiassa teitä
refluksi-allergiaperheitä vai muitakin? Millaisia lukijoita sieltä löytyy? Oletteko niitä, jotka seuraavat tiiviisti blogiani vai
koostuvatko lukijamäärät lähinnä vain niistä, jotka hyppivät
blogimaailmassa sinne tänne otsikoiden perusteella? Onko mukana myös sellaisia, jotka
seuraavat instagramissa minua? Millaiset kirjoitukset teitä kiinnostavat eniten
ja miksi? (Toki lukijamäärät kertovat myös näistä jutuista,
mutta olisi kiva kuulla myös perusteluja.) Tykkäisittekö siitä,
että kannustaisin enemmän kommentoimaan, kuten monet bloggaajat
tekevät? Mikä on se fiilis, että kirjoitatte kommentin? Itse aina hämmästelen, että miten joku teksti, joka on kerännyt päivässä vaikka yli tuhat lukijaa, voi ammottaa nollaa kommenttia. Pitäisikö minun olla aktiivisempi kyselijä, vai saatteko te silti blogista jotain irti, vaikka ette kommentoikaan?
Olisi siis tosi kiva, jos jaksaisitte kertoilla vähän itsestänne
ja mieltymyksistänne (kommenttiboksiin tai mailitse). Ja toki, juttuaiheita ja toiveitakin saa (kuten
aina) nytkin kertoa!

Kun kymmenen leuanvetoa ja fitnesspakarat eivät enää innosta

Mitä sitten tapahtuu, kun urheilua kohtaan tuntema suurin
intohimo laimenee? Onko sosiaalisesti epäsuotavaa, että personal
trainerin vaimo ei jynssää koiranpissatusliikkeitä ja haarapotkuja joka ilta? Eikö
fysioterapeuttimies latele vaimolleen tiukkoja faktoja liikunnan
terveysvaikutuksista päivittäin ja saa vaimonsa vaikka itku silmässä kahvakuulan pariin tai lenkkipoluille? Mitä keholle sitten tapahtuu, kun
lastenteatteri ja palapelit kiinnostavat enemmän kuin pakkotoistot?
Voiko kokonainen, täysin eheä, mielenkiintoinen ja hyvä elämä
olla olemassa myös urheilun ulkopuolella?
Niin, miten tässä näin kävi? Että urheilukertoja on viimeisen vuoden aikana kerääntynyt
viikkoon nolla viiva kolme? Minulle, urheilua rakastavalle naiselle?
Syy on… mikäs muukaan kuin lapset. Lapset ovat kipeitä, niitä ei
voi viedä lapsiparkkiin. Lapset ovat oireisia, niitä ei voi viedä
lapsiparkkiin. Lapset ovat jo väsyneitä, niitä ei voi viedä lapsiparkkiin. Lapsilla on harrastuksia, pitää toimia taksikuskina. Mies on töissä, en pääse lähtemään. Tukiverkko on pieni, eikä niiltä muutamilta lähellä asuvilta kehtaa kysyä omien, suht turhien menojen vuoksi lastenhoitoa eikä sitä automaattisesti tarjota, niin en siis pääse lähtemään. Lasten kanssa on juuri jokin kiva leikki kesken, joten ei
vaan raaski lähteä. Perheajasta ei haluaisi paljon nipistää.
Kotityötkin olisi kiva saada tehtyä. Ihan illalla ei todellakaan
jaksa lähteä urheilemaan, koska rauhoittuminen ennen sänkyyn menoa on minun keholleni tärkeä asia. Päivät tulee buukattua kaikkea muuta
kivaa tekemistä täyteen, joten salille ei edes kerkiä. 
Niinpä niin. Siinäpä läjä syitä, mutta myös tekosyitä.
Siksi tätä tekstiä kirjoitankin. Sillä valaistumiseni tämän
viimeisen vuoden aikana onkin ollut, että minua ei tämä
haittaa
. Ja tästä asenteestani olen enemmän kuin yllättynyt.
Mitä on tapahtunut? On tainnut tapahtua suuri näkemysmuutos koko
elämää kohtaan. Toimin nykyään itseäni vahvasti kuunnellen.
Myös tässä asiassa. Vaikka tiedän, että säännöllinen urheilu
auttaa siihen ja tähän ja tuohon, niin silti minusta usein tuntuu,
että sillä urheilun ajalla onkin kivempi olla lasten kanssa, tai
miehen kanssa tai koko perheen kanssa, mitä missäkin tilanteessa.
Tiedän, että tulee uusi tilanne, jossa voin ehkä valita toisin. Tiedän,
että juuri nyt muuten liikunnallinen arkeni lasten kanssa riittää.
Höystettynä ehkä niillä parilla viikottaisella salikerralla, jos siltä tuntuu. Nyt ajattelenkin, että liikkumattomuus olisi kammottavaa, mutta urheilumattomuus ei. Ennen urheilumattomuuskin olisi myös ollut ehdoton nounou.
Pointtina tässä on se, että minulla on hyvä omatunto
tästä kaikesta. En ole koskaan pakottanut itseäni urheilemaan eikä
liikunta ole koskaan ollut minulle väline pudottaa painoa, joten pakkoa senkään suhteen liikunnan harrastamiseen ei ole ollut. En ole
koskaan vääntänyt pakolla tiettyä saliohjelmaa läpi tai
raahautunut kehoani kuuntelematta jumppatunneille vain, koska sinne jostain syystä
kuuluu mennä. Silti – olen jokseenkin aina olettanut, että hyvä
elämä ja hyvä arki ovat absoluuttisesti yhtä kuin säännöllinen urheilu. Nyt tiedän, että se ei ole. 
Tämä ajatustavanmuutos ei tarkoita sitä, että nyt annan
itselleni loppuelämän kestävän luvan jäädä sohvalle
rötväämään. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että en enää
pitäisi liikunnasta tai että kehottaisin muita liikkumaan vähemmän.
Rakastan liikuntaa edelleen ja kannustan mielelläni ihmisiä liikunnan pariin!
Tämä tarkoittaa vain sitä, että ymmärrän nyt paremmin
ihmisiä, joiden harrastusrepertuaariin ei urheilu välttämättä
kuulu. Tämä tarkoittaa myös sitä, että en koe tarvetta selitellä
itselleni (enkä muille), miksi en ole käynyt salilla tai
pilateksessa tai tanssitunnilla pitkään aikaan. Nykyään en koe
yhtään huonoa omaa tuntoa siitä, että viikon ainoa
urheilusuoritus on pulkkamäki tai metsäretki. 
Tässäkin asiassa ajatusten vapauttaminen ulkoisista kahleista on
mahtavaa: teen juuri sen, mikä hyvältä tuntuu ja juuri niin usein,
kuin hyvältä tuntuu (jos perhe ja arki siihen joustavat). Enää en
jaksa myöskään stressata ajanjaksoista, jolloin en vain yksinkertaisesti
pääse liikkumaan, vaikka haluaisin (tietysti se vähän surettaa, mutta ei sen enempää). Tiedän, että uusia
mahdollisia päiviä tulee, jolloin pääsen, jos haluan. Tiedän myös, että kotiäitiyden vaihtuminen syksyllä melko liikkumattomaan päivätyöhön saattaa kohottaa urheiluhaluja korkeammaksi! Ja jos näin käy, niin silloin toivon, että sille löytyy aikaa.
Tankotanssitanko seisoo keskellä eteisaulaa, mutta ei suinkaan
pölyttymässä. Minä en ole tankotanssinut kahteen vuoteen, mutta
lasten kanssa pelleilemme siinä joka päivä. Usein, kun naapurin
lasten vanhemmat tulevat lapsiaan hakemaan, päällyshousut on
heitetty kasaan ja lapset saattavat löytyä katon rajasta…
Salikortti saattaa jämähtää viikoksi, pariksi kassiin, mutta
arjen aktiivisuudesta tuo jämähtäminen ei kerro mitään.
Tanssibileet järkätään lasten kanssa ainakin pari kertaa
viikossa milloin minkäkin Hertan Maailman tai Prodigyn tahdissa. Olen myös huomannut, että ei se
mitään
, vaikka niitä lihaksia ei salille pääsekään
pumppaamaan joka viikko. Jonkinlainen lihaskunto pysyy yllä tässä
kotiäitinä ollessakin, meillä kun kotiäitiys ei tunnu olevan
vaakatasoista, passiivista työtä (onko se tosiaan joillakuilla?). Meillä erilaiset sirkustemput ja lasten kanssa möyrimiset ovat perusarkea.
Se, mikä tässä muutoksessa on myös kivaa, on se, että tiedän,
että joka kerta, kun menen urheilemaan, teen sen innolla ja täynnä
tarmoa! Jos tulee sellainen viikko, että haluan urheilla joka päivä
(ja jostain kumman syystä pääsen näin tekemään, heh), tulen nauttimaan siitä
viikosta ihan yhtä paljon kuin viikosta, jolloin urheileminen ei
innosta ollenkaan. Enää en arvota omaa arkeani urheilun kautta,
enkä senkään kautta, olenko edistynyt treeniohjelmassani tai hauiksen ympärysmitan kasvattamisessa. Minusta on tullut fiilisliikkuja – ja
se, jos mikä tuntuu kivalta, helpolta ja hauskalta! Ei tarvitse stressata kaloreita, kiloja, leuanvetojaenkkoja eikä maratonaikoja. Tämä ei silti poissulje sitä, ettenkö voisi iloita urheilun tuottamasta hyvästä olosta, hyvin menneestä treenistä tai lenkistä tai intoilla mahtavasta tanssitunnista ja mielen rauhoittaneesta kehonhuoltotunnista. Tämä ei myöskään sulje pois sitä, ettenkö joinakin aikoina haluaisi käydä joka päivä urheilemassa. Fiiliksen mukaan.
Niinpä niin, aito rentous taitaa olla saavuttanut tämänkin osa-alueen elämästäni.

Kun ei tiedä, mitä sanoa

Hiljaisuus. Blogihiljaisuus. Se tuli luonnostaan, sillä en ole
tiennyt, mitä sanoa. Olen tuntenut niitä samoja tunteita, mitä
varmasti suurin osa muistakin aikuisista viime aikoina uutisvirran
edessä. Suru, viha, ymmärtämättömyys, katkeruus, inho, sääli,
toivottomuus… Miksi-sana alkaa olla jo aika tuttu sana
aivosoluilleni.
En ollut varma, haluanko kirjoittaa blogiin mitään ”kevyempiä”
juttuja nyt. Jollakin tavalla ilkeää ajatella, että minä se vaan
tässä postailen joululahjatoiveitani, asukuviani ja lasten
räkätautikuulumisia, kun monessa maailman kolkassa surraan
järjettömien ihmisteurastusten seurauksia. Odotin, että päähäni
muotoutuisi jokin kirjoitusvalmis ajatusrykelmä maailman pahuudesta
ja tulevaisuuden tummasta värikartasta. Ei sitten muotoutunut.
Päätin, että kirjoitetaan silti edes jotain, sillä sormet hakeutuivat
näppikselle. Joidenkuiden mielestä on varmasti tekopyhää pitää
hiljaisia hetkiä kuolleiden muistolle tai vain kirjoitella
”rakastetaan enemmän, vihataan vähemmän”- tekstejä, jos ei
itse konkreettisesti tee mitään asioiden eteen. Tavallaan minä
olenkin samaa mieltä siitä, että teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Mutta jotenkin tämä nykyinen maailmantilanne
on vetänyt niin ymmälleen minut, että yksinkertaisesti en vain
pystynyt kirjoittamaan muusta kuin näistä fiiliksistä ensimmäiseksi tekstiksi pienen tauon
jälkeen.
Koska haluan pysytellä tässä julmassa aiheessa, tulinkin
pohtimaan sitä, miten lapsille olisi hyvä selittää nämä asiat.
Mitä minkäkin ikäinen saa kuulla? Keneltä? Millä tavalla
esitettynä? Minä en ainakaan halua liikaa lapsiani järkyttää, mutta ei
uutisia voi kokonaan heiltä pimittääkään. Mihin asti selviää
selityksillä ”kaikilla ihmisillä vain ei valitettavasti ole hyvät
tarkoitusperät toiminnallaan” ja muilla samankaltaisilla? Kuinka
rehellisesti voimme todeta, että ”meillä ei ole täällä mitään
hätää”? Miten selittää lapselle se, jos äitiä itkettää
nykyään usein uutisiin törmätessä? (Kaikkea uutisiin törmäämistä
ei kotiäitinä voi lohkoa vain lasten nukkumaanmenoajan jälkeiseen
aikaan.) Putoaako pohja väkivallattomalta kasvatukselta, kun vanhemmat eivät osaa kertoa, miksi aivan liian monet ihmiset eivät osaa ratkoa ongelmiaan ilman väkivaltaa? Haluaisin säilyttää lasten uskon hyviin ihmisiin, joten miten kertoa, että miksi niin monet ihmiset ovat silmittömän ilkeitä ja empatiakyvyttömiä?
En ole tiennyt, mitä sanoa täällä blogissa, mutta välillä on
ollut vaikeuksia senkin kanssa, kun ei tiedä mitä sanoa lapsilleen.
Esikoinen oli kuullut kaveriltaan tappajista. Hän kysyi minulta:
”Missä kaikkialla niitä tappajia liikkuu?”. Enää en voi
kirkkain silmin vastata tähänkään kysymykseen haluamallani
tavalla. Tai kun katson ihaillen nukkuvia lapsiani, en voi enää
niin varmoin ajatuksin ajatella ”minä suojelen teitä kaikelta”.

Perustelkaa minut vegaaniksi

Eläinten oikeudet on kiinnostava aihe! Ja tietenkin mielenkiintoisemmaksi se on vaan muuttunut viimeaikaisen uutisoinnin myötä.
Minun lihahistoriani menee jotakuinkin seuraavasti. Yläasteikään asti söin melkein mitä vain (eikö niin äiti?). Teininä en jostain syystä tykännyt punaisen lihan mausta, joten en juuri syönyt liharuokia, mutta kalaa, kanaa, kananmunia ja maitotuotteita kulutin keskimääräisesti. Kun tuo ensimmäinen lapsi alkoi majailla mahassani, mieleni alkoi tehdä hieman enemmän liharuokia, ja raskausaikana söinkin niitä useammin. Pikkusankarin aikainen imetysdieetti oli aika tiukka, ja punainen liha tippui taas ruokavaliostani pois (mutta kanaa pystyin syömään ja söinkin sitä sitten kyllästymiseen asti, pläääh). Raskauksien välissä söin aika keskivertosuomalaisesti. Sitten tuli mahankasvatusprojekti nro 2, ja lihanhimo oli valtava (valtavan hiilarinhimon lisäksi!). Minimullistajan raskausaikana söin punaista lihaa enemmän kuin ehkä yhteensä koko aiemman elämäni aikana. Sitten tuli se toinen, lempeämpi imetysdieetti, jolloin lihansyöntiä piti vain rajoittaa, ei poistaa kokonaan. Silloin tapahtui jotakin, niin pään sisällä kuin arjessammekin.
Riistawokkia
Minimullistajan imetysdieetin aikana jouduin kieltämään maidon, kananmunan, pähkinöiden, soijan, maissin, perunan, viljojen ja monien mausteiden lisäksi monia kasviksia itseltäni. Laajentaakseni lautasen sisältöä tein uusia, imetysdieettiin sopivia kasvistuttavuuksia, ja ehkä voisi jopa sanoa, että hurahdin niihin lopullisesti. Huomasin, että kasvisruoka täyttää mahaa mainiosti ja vie nälän ihan yhtä pitkäksi aikaa kuin “normaalikin” ruoka (kunhan osaa koostaa sen tarpeeksi monipuoliseksi). Lisäksi se on herkullista! Kuin huomaamatta aloin syömään yhä useammin aterioita kasvisaterioina, ilman sen suurempia eettisiä tai gastronomisia pohdintoja. Minimullistajan synnyttyä aloimme miehen kanssa yhteistuumin panostamaan myös luomuruokaan, sillä halusimme tehdä kaikki paremmin allergioiden hoitamisen suhteen kuin Pikkusankarin ensimmäisinä vuosina (ja kyllä, luomu on yksi osa tässä missiossa). Aloimme ostaa kuukausi kuukaudelta yhä enemmän luomuruokaa kasvattaen prosenttia nykyiseen, ehkäpä kahdeksaankymmeneen prosenttiin kaikista ruokaostoksista. 
Nämä luonnolliset muutokset kasvispainoitteisuudessa ja luomun suosimisessa alkoivat saada mielessäni myös muita ajatuksia koskien veganismia, eläinten tappamista ja oikeuksia, ruuan hankkimista, itsensä ehostamista, ylipäätään kuluttamista ja arjen ekologisia valintoja. Nyt ollaan sillä kynnyksellä, että ajatuksia päässä on ehkä viisi miljardia, ja ehkä kohta on se hetki, kun astun portaalla ylemmäs ja alan tosissaan ottamaan asioista selvää. Annan asioiden tapahtua omalla painollaan. Ilman stressiä, kuten tähänkin asti. Sitten, kun aika on kypsä.

Perusmansikoita, lehmänmaitokermavaahtoa, perusvaahterasiirappia ja perusviiniä vai luomumansikoita, kookoskermavaahtoa, luomuvaahterasiirappia ja luomuvalkoviiniä?
Olen miettinyt muun muassa seuraavia asioita:
Koen luonnonsuojelun ja eläinten hyvän kohtelun tärkeiksi asioiksi. Voinko olla jatkossakin puhtaalla omallatunnolla näiden asioiden suhteen, jos omasta mielestäni meidän perheen kokonaisuus koskien luonnon ja eläinten kunnioittamista on kunnossa? Että riittääkö se, että pyrin olemaan mahdollisimman ekologinen arjessani ja opettamaan ja perustelemaan lapsilleni omat arvot ja niiden mukaisen elämän. Emme juurikaan tee heräteostoksia. Käytämme kirppareita. Käytämme mahdollisimman paljon pyörää. Autoa käyttäessä yhdistämme menoja aina kun se vain on järkevää. Viemme roskat roskiin. Syön todella vähän maitotuotteita (maidontuotanto kuluttaa tietääkseni eläinten lisäksi luontoa aika paljon.) Syön kananmunaa vain pari kertaa viikossa. Lähes kaikki liha on luomua. Kosmetiikka-asioiden suhteen olen sanan varsinaisessa merkityksessä melko luomu. Matkustamme lentokoneella todella vähän. Ja niin edelleen.
Vai etenenevätkö ajatukseni koko ajan kohti sitä, että mitään elävää ei saa satuttaa? Mutta sittenhän en voisi edes astua nurmikolle, kun kastemadosta saattaa tulla kengänpohjan muotoinen. Tai lähteä uimaan, kun plankton lopettaa elämänsä uintivetoihini. Saako ärsyttävän itikan läimäyttää elottomaksi? Onko kasveilla tuntoaisti, voiko niitäkään sitten edes syödä? 

Jos lettuihin ei laita kananmunaa, niin kuinka paljon siinä oikeasti pelastaa kanojen kärsimyksiä tehotuonannolta?
Mikä eläinten syönnissä on se syntisin juttu? Onko olemassa mitään järkevää selitystä lihansyönnille? Se, että niin on vaan aina tehty ja se kuuluu elämän kiertokulkuun? Vai kuuluuko se edes välttämättä ihmisten elämään ja ihmisten kehoille? Onko ihminen oikeasti tarkoitettu lihansyöjäksi vai kasvissyöjäksi vai sekasyöjäksi? Se, miksi ihminen on aikoinaan tarkoitettu, on voinut jo muuttua, kuten muutkin ihmisen toiminnat, voi voiko se muuttua?
Voiko sellaista lihaa syödä paremmalla mielin, joka on kuollut vaikka auto-onnettomuudessa? Toisin sanoen kun sitä ei ole tapettu syötäväksi. Vai onko eläimen kunnioitus sitä, että ei syö sitä ollenkaan? Onko kunnioittavampaa viedä se mätänemään metsään? Entä voiko sellaista lihaa syödä paremmin mielin, joka tulee eläimestä, joka on teurastettu jo niin vanhana, että voi olla varma, että pian se sairastuisi vakavasti ja kuolisi kuitenkin? Että antaisi eläimelle vähän niin kuin armokuoleman? Onko kellään oikeutta tehdä sellaista? Onko kellään oikeutta oikeastaan edes tappaa ketään toista? Ja päteekö tämä kaikkiin olentoihin? Pitäisikö maalaiskissa köyttää sisälle ja pakottaa parsakattilan pariin? Keksiikö kohta joku fysiikan superprofessori jonkun ihmeaineen safarin eläimille, joka ruiskutetaan eläinten soluihin, jotta ne alkaisivat himoamaan aavikon puskia eikä toisiaan?

Olenko minä itsekäs, kun periaatteessa voisin olla ilman eläinkunnan tuotteita, mutta en halua? Olenhan minä ollut ilman vaikka mitä ruokaa kahdella imetysdieetillä, ja ihan hyvin olen pärjännyt. Tiedän, että voisin syödä vegaanisesti. Osaisin syödä niin. Mutta haluan maun sekä ruuan monipuolisuuden ja myös helppouden takia syödä eläinkunnan tuotteita viikottain. En ylipaljon, enkä edes sen vertaa, kuin mediaanisuomalainen syö, mutta jonkin verran kuitenkin. Olenko tekopyhä, kun sanon, että yritän useimmiten miettiä, että eläin, jota syön, olisi saanut elämisen arvoisen elämän ja mahdollisimman kivuttoman kuoleman?

Myönnän, pari kertaa viikossa syön jauhelihaa, ja tykkään siitä.
Voiko elämästä tulla liian stressaavaa, jos syynää ihan joka elämänalueen eläinperäisistä tuotteista vapaaksi? Jokaikinen vaateostos, meikkiostos, ravintola-annos, jopa palvelu saattaa olla sellainen, että se on vahingoittanut eläimiä ja luontoa. Tuleeko niskoille liian suuri maailmanparantamistuska, jos huomaa, että oma elämä vaikeutuu huomattavasti tiukan veganismin myötä? Voiko silloin olla onnellinen? Voisinko minä olla silloin onnellinen? Tarvitseeko minun edes olla onnellinen, kunhan vain tekisin luonnon ja eläinten eteen kaikkeni? Vai riittääkö se, että teen parhaani, sen, mikä tällä hetkellä tuntuu hyvältä?

Ihan huono bloggaaja

Välillä on semmoinen olo. Nykyään yhä useammin.
Blogikriiseilyni jatkuu. Tuntuu, että olen ihan hukassa. Enää en  halua kirjoittaa vain itselleni, vaan haluan kirjoittaa myös
lukijoille. Tietyistä (osaltaan kivoistakin) syistä johtuen en ole enää se pelkästään kahtakymmentäviittä yöherätystä sureva, monta
tuntia allergiapöperöä päivässä kokkaava aurinkolasit
silmillensä sijoittava blogiäiti, vaan alan pikkuhiljaa hiffaamaan,
mitä on olla melko terveiden lasten äiti. Ja sekös minulle kelpaa!
(Positiivista) identiteettikriisiä siis pukkaa.
Muutamista jutuista olen huolissani, kun mietin mahdollista
blogiaihepiirin laajennusta. Huoleni on: tämä nykymaailma. Voiko
antaa ”kaikkensa” bloggaajana, jos ei jaa älynväläyksiään
Twitterissä, Snappaile kahviloissa käyntejään, päivittele behind
the scene -tarinoita Facebookissa, jaa vinkkejään Youtubessa…? Kenellä
on aikaa tuolle kaikelle someilulle? Saavatko lukijat oheisjutuista paljon irti?
Onko se kaikki muu pois blogiinkirjoittamisajasta? Ovatko bloggaajat
eri palveluissa vain saadakseen näkyvyyttä? Onko bloggauskin
nykyään kilpailua? Luin juuri, että jokainen bloggaaja voi
halutessaan ilmoittaa itsensä Indiedays Blog Awardseihin! Ensin
mietin, että mitä järkeä siinä nyt on, en minä aikaan ilmoittaisi itseäni, että kyllä se krediitti Awardseihin pitää muualta tulla! Mutta toisaalta,
olenhan minäkin ollut aina sitä mieltä ajatuksen tasolla, että mitä useampi
samanlaisen lasten sairausarjen kanssa elävä vanhempi löytää
blogini ja saa siitä vertaistukea, niin sen parempi. Itse vaan olen
ollut todella ujo levittämään tietoa blogistani. Minulle on
riittänyt se, että silloin tällöin linkkaan omassa suppeana
pitämässäni henkilökohtaisessa Facebookissa kuulumispostauksen
silloin, kun en ole jaksanut kuukauteen kirjoittaa statusta.
Instagramiin hurahdin tänä vuonna, ja se on himpun verran enemmän
blogiminä kuin minäminä, vaikkakin jaan siellä paljon henkilökohtaisempaa juttua, monipuolisemmin ja paljon useammin kuin täällä. Muuta someilua blogin osalta ei ole – ja luulenpa, että ei
edes tule (toki, ainahan näitä hurahtamisia voi vissiinkin
tapahtua…). Ja tämä pienisomesuuteni saa minulle välillä huono
bloggaaja -fiiliksiä. Jotenkin tuntuu, että kaikessa pitäisi tai olisi hyvä olla mukana.
Henkilökohtaisesti en jaksaisi mitään ehkä välillä
ärsyttävänkin läpinäkyvää
lukijoiden kalastelua ja oman blogin mainostamista. Mutta olisihan se hienoa, että juuuuuri minun
teksteistäni jotain iloa/hyötyä/vertaistukea saavat löytäisivät
blogini pariin. Että jokainen blogi kohtaisi lukijansa. Tämä
kriisi on tyhmä, sillä haluaisin vain kirjoitella rennosti silloin,
kun siltä tuntuu ja sitä, mitä haluan. Välillä vaan eri
valintojen edessä on pakko päättää, lähteäkö isompaan kuvioon
mukaan vai ei. Ja silloin tulee linjanneensa sitä, jatkuuko blogi
”pienenä” vai antaako sille mahdollisuuksia johonkin isompaan. Kaikella kun on puolensa ja puolensa.