Alkaneen vuoden varmat huiput!

Perinteisestihän nyt olisi menneen vuoden vuosikatsauksen aika, mutta minä totean nyt vain siihen liittyen, että mennyt vuosi oli melkoisen rankka monine tapahtumineen, mutta silti aivan ihana! Monta haavettamme toteutui, mutta elämä näytti taas kerran sen raadollisen puolensa. Haluan kovasti jo suunnata katseeni tähän alkaneeseen vuoteen – ja kerronkin teille nyt, mitkä viisi asiaa ovat aivan varmasti minun top vitosessa, kun vuoden päästä kelaan mennyttä vuotta taakse päin.
1. Kolmosen syntymä! No ehdottomasti, tämä tulee varmasti olemaan se mahtavin juttu: saamme pienen toivotun nyyttimme syliimme ja pääsemme vielä kerran kokemaan niin syntymän ihmeen kuin koko vauvavuoden hauskuuden (jep, ironisesti tai ei-ironisesti sanottuna, miltä milläkin hetkellä tuleekaan tuntumaan…).
2. NLP (neuro-linguistic-Programming). Oma henkilökohtainen koulutukseen ja omaan henkiseen kasvuun liittyvä haaveeni toteutuu vihdoin, ja suoritan kevään aikana sertifioidun NLP-practitioner-koulutuksen! Aavistelen, että tämä on koko elämääni muuttava koulutus! Sen jälkeen, kun yliopistossa viimeinen sivuaineena opiskelemani psykologian kurssi oli ohi, oloni oli haikea ja hain kirjastosta saman tien läjän vapaaehtoisesti luettavaksi psykan kirjoja. Nyt pääsen taas imemään itseeni aivan mahtavaa materiaalia ja oppimaan itsestäni ja omista ajatuksistani uusia juttuja mitä mahtavimmassa ympäristössä!
3. Liittyy vauvan syntymään, mutta on silti tavallaan erillinen juttu, meinaan alkava kotiäitiys. Se vaan on niin minun juttuni, ja sitä odotan innolla taas! Ja niin taitaa odottaa koko muukin perhe, sillä se mahdollistaa taas koko perheen yhteiset vapaapäivät viikottain! Ja ehkäpä hieman suuremman hymyn äidin kasvoilla 🙂 Tietysti toivon, että tämä kolmas kotiäitiysperiodi antaisi minulle mahdollisuuden nauttia kotiäitiydestä enemmän kuin ensimmäisillä kerroilla sen suhteen, että vauva olisi terve ja oireeton, eikä veisi ihan kaikkia voimavarojani, kuten edelliset vauvavuodet refluksi-allergia-astma-oireineen.
4. Talon muuttuminen oikeaksi kodiksi. Muutosta on jo viisi kuukautta, mutta vieläkään talo ei tunnu omalta rakkaalta kodilta. Tältä vuodelta odotan sitä fiilistä, kun saadaan vikat rempat tehtyä ja huonejärjestykset vauvan myötä päätettyä, että talo alkaisi myös minun mielessäni tuntua kodilta, ei vain ihan ookoo paikalta, jossa asun ihanan perheeni kanssa.
5. Esikoisen kouluunlähtö. Tämä on yksi suurimmista lapsuuden stepeistä kohti nuoruutta, hui! Vaikka lapsi ei yhdessä yössä kasva pienestä isoksi, on kouluunlähtö koko perhettä koskeva iso juttu ja varmasti tulee jotakin muuttamaan. Esikoisen kouluunlähtö konkretisoi sen, että meillä ei ole enää vain ihan pieniä lapsia, että tätä vanhemmuutta on taaperrettu jo jonkin aikaa elämässä eteenpäin ja että yhdellä meidän lapsista alkaa jokin velvollisuus… Pelottavaa suorastaan!
Katson alkanutta vuotta odottaen, innolla, mutta myös jo valmiiksi pienellä haikeudella. Aion nauttia siitä täysillä!

Bloggaaja – pelkkä yritysten marionetti?

Minun on pitänyt jo kauan kirjoitella tästä asiasta, mutta aina se aihe on vain jäänyt muiden aiheiden jalkoihin. Nyt kuitenkin sain kommentin, joka innosti minua näppiksen luo tämä aiheen kera.

‘”Huvittaa jotenkin että näissä blogeissa on jotain tavaroita joita
bloggaaja on saanut mahdollisesti ilmaiseksi ja mennyt I love me
messuille ilmaisella bloggaajapassilla, kun lukijat joutuvat maksamaan
kalliin hinnan a) lipusta ja b) ylläolevista tuotteista. ei paljoa
napostele ostella kalliita tuotteita joita tässä mainostetaan ja
bloggari saanut ne kun mainostajat käyttävät tätä mainoskanavana.”
Näin Anonyymi kommentoi minulle I love me -messujen postaukseen. Kiitos, että avauduit. Toivottavasti tämä postaus selkiyttää ainakin minun näkökulmaani ko. asiaan.
Yleensä, jos blogiin kommentoidaan näin, ei tiedetä bloggaamisesta ja siihen liittyvistä sidonnaisuuksista paljoakaan. Siksi onkin hyvä hieman valaista asiaa laajemminkin kuin vain kommenttiin vastaamalla. Haluan tässä tekstissä myös kertoa omia henkilökohtaisia mielipiteitäni bloggaajien yhteistyökuvioista.

Monet bloggaajat tekevät blogia sivutyökseen. Vaikka minä en varsinaista säännöllistä kuukausipalkkaa blogista nyt saakaan, miellän minäkin sen harrastuksen lisäksi pieneksi sivutyöksi, koska minulle se mahdollisuus on annettu. Rakastan kirjoittamista ja lukijoita on riittävästi, joten miksipä ei se olisi myös sivutyö! Vai mitä?
Miksi minä teen yhteistyöpostauksia? Siksi, koska tykkään lukea niitä myös muiden blogeista: on siis kiva tutustua uusiin tuotteisiin/ideoihin/yrityksiin blogipostausten kautta, ja arvioida, ovatko ne mahdollisesti minua oikeasti kiinnostavia juttuja. On myös mielenkiintoista lukea jutuista, joita itse ei missään nimessä käyttäisi (näin saan uutta perspektiiviä asiaan) ja toisaalta: on tosi kiva tietää, onko joku muu bloggaaja löytänyt jonkun uuden puolen/ominaisuuden tuotteesta, joka on meilläkin käytössä/jota olen harkinnut hankkia.
Toisekseen, nyt kun blogini on muuttunut pois alkuvuosien allergia-refluksi-vuodatuksesta enemmän lifestylepainotteiseen kirjoittamiseen, koen yhteistyöpostaukset luontevana osana blogia – näin postausaiherepertuaarikin on laajempi (ja se kai on lukijoidenkin kannalta hyvä juttu)! Haluan aidosti ja vilpittömästi kirjoittaa yrityksistä, joita voin suositella, niin kuin ihan oikeasti suositella. Aika paljon tähänkin taloon on tullut ilmaista tavaraa, joista en ole hiiskunutkaan blogissa. Ja aika paljon minullekin on lähetelty yhteistyöehdotuksia, joihin olen vastannut ei kiitos. Koen, että on hyvien tapojen mukaista olla kirjoittamatta tuotteista, joista ei pidä syystä tai toisesta ja olla mainitsematta yhteistöistä, joihin ei itse halua lähteä mukaan. Mieluummin kirjoitan yhteistyöpostauksia vain niistä tuotteista, joiden takana voin seistä 100 prosenttisesti tai jotka ainakin ovat jotenkin erityisen houkuttelevia (esimerkiksi kirjoista tai teatteriesityksistä tms. kun ei voi tietää etukäteen, mitä niistä pitää). En siis itse ainakaan koe olevani kenenkään marionetti, sillä ihan itse päätän ja harkitsen, kenen kanssa ryhdyn yhteistyöhön! Ja toki – muiden blogien lukijana tiedostan saman asian: bloggaaja tuskin kirjoittaa tuotteista, joista hän ei pidä, joten siihen voi jo lähtökohtaisesti varautua näin, kun lukee yhteistyöpostauksia, että yhteistyöt ovat positiivissävytteisiä.

En pysty millään näkemään, miksi joidenkin mielestä jutut, joita bloggaaja saa tai “saa”, on pois muilta ostajilta/lukijoilta. Eihän se niin mene! Ja miten bloggaajapassi on yhtään erilainen kuin lehdistöpassi? Messuillehan mennään näillä passeilla katselemaan uutuuksia, tutustumaan niihin ja sitten kirjoitetaan niistä! Valittaako jengi myös aikakauslehdistön toimittajille, että “ei muuten nappaa hirveästi ostella niitä ryppyvoiteita, joita lehdissänne esittelette, kun kuitenkin saatte ne ilmaiseksi”? Minä en näe bloggaajien työn ja lehdistön työn välillä kovinkaan paljon nykyään enää eroa. Yhtä lailla molempien kanavien kautta tavoitetaan lukijoita. Bloggaajakin tekee työtä. Yhden postauksen tehtailuun voi mennä aikaa kolmekin tuntia kirjoittamisineen kuvauksineen (ja esimerkiksi reseptien kehittelyyn samat määrät), ja aikahan se on rahaa. Että se niistä ilmaisista tuotteista.
Minä pyrin aina olemaan mahdollisimman rehellinen yhteistyökuvioista, ja niin kuuluu jokaisen bloggaajan ollakin. Yhteistyöpostaukset pitää merkitä, mutta olisi myös kiva, että jos jostakin tuotteesta yms. kirjoittelee ilman yhteistyötä, niin sitä yhteistyöttömyyttä ei pitäisi erikseen mainostaa. “Tämä ei muuten sitten ole tehty yhteistyössä!”, monet bloggaajat mainitsevat. Ehkäpä vain varmuuden vuoksi, luulisin, mutta en siltikään itse tekisi niin, koska kuitenkin yhteistyöt merkataan järjestelmällisesti. Toivon, että blogialalla ei tarvitsisi heti joutua epäilevän katseen alle, jos jossakin postauksessa vähänkään sivuaa jotakin konkreettista tavaraa/palvelua/yritystä, jonka perässä ei lue “toteutettu yhteistyössä”.
Toki, jos yhteistyöpostaukset jostakin syystä rasittavat lukijoita, niin ne voi helposti skipata, ja se on ihan sallittua :-). Mutta jos ja kun minun blogistani luette yhteistyöpostauksia, niin tiedätte, että ne on tarkkaan valittuja yhteistöitä! Ja toivon, että kenenkään suussa minun ohjeellani tehty raakakakku ei maistu pahalta vain sen takia, että ohjeen lopussa lukee “yhteistyössä x yrityksen kanssa”.

Yhteenvetona: Minä levitän todella mielelläni ilosanomaa hyvistä yrityksistä ja mielenkiintoisista tuotteista myös blogini kautta, mutta en koskaan tee sitä rahan tai ilmaisen tavaran takia. Kaikki jutut, joista kirjoitan yhteistyössä, ovat sellaisia, joita tukisin/voisin tukea ihan ilman blogissa kirjoittamistakin. Ja jos näin ei ole, niin sen kyllä tuon tekstissä ilmi.
Loppuun tahdon kertoa, että mikä minua bloggaajana ärsyttää yhteistyöpostauksissa: ehdottomasti se, jos ne on tehty täysin persoonattomasti ja vain mainossloganeita käyttäen eurot silmissä kiiluen (ja kyllä, näitäkin valitettavasti löytyy, sitä en kiellä…). Se on todella luotaan työntävää. Siksi minä toivonkin, että minun blogistani välittyisi tunne siitä, että minä teen tätä blogia sydämellä (myös niitä yhteistyöpostauksia), ja pyrin kirjoittamaan omalle tyylilleni uskollisena myös ne yhteistyöpostaukset. Minä haluan kirjoittaa omakohtaisesti ja personoidusti, kaikki tekstit. En vain huitaisten vasemmalla kädellä värittömästi “nyt nopeasti muutama lause” -meiningillä.
Tässä piileekin bloggauksen mahtavuus, niin kirjoittajan kuin lukijankin kannalta: postaukset ovat yleensä henkilökohtaisempia kuin esimerkiksi siellä lehdistössä. Yhteistyöjuttuja on kiva lukea juuri blogeista, sillä siinä pystyy samalla sitomaan sen postauksen aiempaan tietoon bloggaajasta paremmin kuin lehtiä luettaessa, ja näin ollen saamaan paremman kokonaiskuvan tuotteen käyttäjästä (ja se tuotteen käyttäjähän kertoo ainakin minun mielestäni aina paljon informaatiota myös tuotteesta, kun luodaan mielikuvia, millainen ihminen ko. tuotetta käyttää).

Sitten taas kerran on painotettava, että kyllä se näkyy jo heti postauksen ensilauseista lähtien, jos bloggaaja on vain klikkien kalastaja ja ilmaisen tavaran perässä juoksija. Haluan uskoa, että niitä on kuitenkin vähemmistö bloggaajista. Ja haluan myös uskoa, että pikkuhiljaa tällaisten blogien suosio laskee, jos sisältö ei anna mitään muuta kuin mainoslappusen lukijalle kerta toisensa jälkeen. Peräänkuulutan siis hyvää kirjoittamista ja lukijoiden arvostamista, kun yhteistyöpostauksia kirjoitellaan.

Toivon, että te lukijat koette, että te hyödytte yhteistyöpostauksista (niin minun kuin muidenkin bloggaajien). Että saisitte uusia ideoita, pysyisitte ajan hermolla, saisitte ehkä osallistua arvontaan, voisitte löytää teille miellyttäviä juttuja postausten kautta jne.
Joten peace and love, tämänkin asian kanssa! 🙂

Sano mieluummin kyllä

Olen ällistyen seurannut viime vuosien kirjoitteluja siitä, miten ihmisiä kannustetaan olemaan itsekkäämpiä. Olen myös kohdannut kasvotusten ihmisiä, jotka ovat sanoneet haluavansa elää itsekkäämpää elämää ja nähnyt, että siitä ei ole hyvä seurannut. Ihmisiä kannustetaan siihen, että pitäisi osata sanoa ei. Että pitäisi laittaa itsensä etusijalle. Että pitäisi panostaa kaikkiin oman elämän osa-alueisiin toisten kustannuksella. Minä olen asioista niin eri mieltä.

Minun mielestä asia menee niin, että kun olet hyvä toisille, opit olemaan automaattisesti hyvä myös itsellesi. Kun puhut kauniisti toisille, saat itsellekin paremman mielen ja saat vastaanottaa myös kauniita sanoja. Kun autat toista, opit elämästä paljon, jolloin kasvat ja kehityt itsekin ihmisenä. Kun puhut toisesta hyvää selän takana, tuplaat tai triplaat oman ilosi. Kun järjestät toiselle ihanan yllätyksen, saat itsekin kutkuttavan jännityksen tunteen. Kun halaat toista, saat itsekin hyvänmielenhormoneja. Kun kiität toista, opit olemaan entistä kiitollisempi koko elämästäsi. Uskon kehotukseen hyvän kiertämään laittamisesta!


Ihminen on ihminen vain toisten kautta. Kaikki psykologian suuntauksetkin sen tunnustavat, että ihminen peilaa kaiken toisten ihmisten avulla. Mietipä tilannetta, että olisit yksin, ainoa jäljellä oleva ihminen maapallolla. Mitä haluaisit eniten tehdä? Tuskin haluaisit silloin mitään muuta niin paljon kuin olla jonkun toisen ihmisen kanssa. Haluaisit ryhmäytyä, olla läsnä jollekin, jakaa maailmaa jonkun kanssa. Niin – voisiko tämä ajatuskuvio paljastaa sen kaikista tärkeimmän? Kaikista tärkeintä on yhteys toisiin ihmisiin. Yksin et ole mitään. Sinä et olisi sinä ilman toisia ihmisiä. Joten miksi keskittyisit arjessasi vain ja etupäässä itseesi? Eihän siinä ole mitään järkeä. On hyvin todennäköistä, että jossakin vaiheessa joudut kohtaamaan karun tosiasian: että olet yksin ja että ympäriltäsi ovat kadonneet ne ihmiset, jotka luulit “olevan siinä aina”. Aina ei tarvitse keskittyä omaan itseensä, omaan kehittymiseensä ja omiin etuihin – monien asioiden on mahdollista tapahtua aidon, lämpimän sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Noin niin kuin itsestään, ilman, että millään erityisellä tavalla panostat asioihin. Esimerkiksi voit huomata olevasi aika onnellinen, vaikka et  olekaan aloittanut niitä tuhatta omaan napaan keskittyvää minäprojektia onnellisuutta tavoitellaksesi.

Minun elämääni on kuulunut todella karuja läheisten ihmisten poislähtöjä. Niin kuoleman kuin itsekkyydenkin vuoksi. Isäni kuoleman tarkoitusta en edelleenkään pysty tavoittamaan, mutta sen sijaan viime aikoina olemme oppineet olemaan siitä asiasta kiitollisia, että lähipiiristämme ovat poistunut eräät toiset ihmiset, vaikkakin lähtemiset ovat sattuneet aikoinaan todella, todella kovaa. Olemme ymmärtäneet, mitä kaikkea huonoa ja pahaa nämä ihmiset ympärilleen ovatkaan levittäneet ja levittävät, ja olemme kiitollisia, ettemme ole heidän myrkytyspiirissään enää. Olen siis onnistuneesti ohittanut elämänvaiheen, jossa kantaisin kaunaa heille heidän käsittämättömistä sanoista tai toiminnoista. Koska me emme kadu omassa toiminnassamme mitään näissä suhteissa, voimme myös sen takia keskittyä hyvillä mielin tähän hetkeen (ja tulevaan).

Miksi olen päässyt vihdoin eteenpäin luopumisessa? Siksi, koska elämä on heittänyt eteemme uusia upeita ihmisiä, jotka omalla toiminnallaan ovat näyttäneet, mitä toisesta välittäminen oikeasti tarkoittaa. Todennäköisesti tulen aina miettimään, millaista olisi, jos minulla olisi suhteet appivanhempiin tai heitä joskus näkisi. Todennäköisesti tulen aina miettimään, millaista elämä olisi, jos olisi muitakin kuin yksi läsnäoleva isovanhempi lapsillemme. Todennäköisesti joskus saatan miettiä, mitä välit katkaisseille kavereille kuuluu. Monet läheisimmät sanovat, että kukaan näistä lähtijöistä ei ole ollut meidän arvoinen koskaan ja että olemme joutuneet kärsimään elämän raa’assa arpapelissä kohtuuttomasti, mutta itse ajattelen nykyään pikemminkin niin, että kiitän näitä lähtijöitä kaikesta, mitä olen heiltä oppinut ja annan heidän mennä. Miksi ihmeessä olen yrittänyt pitää ihmisistä kiinni, jotka selvästikin ovat täysin erilaisia, haluavat elämältään täysin eri asioita ja joiden kanssa arvot eivät kohtaa millään tavoin? Hullua. Niin kuin aiemmin kirjoitin, en ole enää kaikkien kaveri, ja se jos mikä on alkanut tuntumaan oikealta ratkaisulta. Tottakai: koska koko ajan tunnen itsenikin paremmin ja paremmin, tiedän myös, millaisten ihmisten seuraan kuulun. Annan siis nykyään “väärien” ihmisten vapaasti mennä, jatkaa elämää, ja kiitän heitä siitä, että he opettivat minulle, millainen anoppi, äiti, isovanhempi tai ystävä en ainakaan ikinä halua olla.
Elämänkoulu on opettanut minulle paljon läheisyyssuhteista. En ehkä osaisi kuvailla itseäni itsekkääksi, mutta siinä suhteessa tulen olemaan itsekäs, että haluankin jatkossa pitää lähelläni VAIN ne ihmiset, jotka OIKEASTI välittävät. En niitä, jotka EHKÄ välittävät. Sellainen itsekkyys, jonka puolesta minä puhun, ei siis tarkoita sitä, että laittaa oman itsensä etusijalle, vaan pikemminkin päin vastoin: haluaa olla niin itsekäs, että haluaa niille omille timanteilleen parasta mahdollista, ja siksi tekee heidän eteensä melkein mitä vain. Maailma tarvitsee juuri nyt kaikkea muuta kuin itsekkyyttä. Mitä jos seuraavalla kerralla uskallatkin sanoa kyllä? Ehkä huomaat, mitä kaikkea kyllä voi sinulle antaa ein sijaan.

Perhelifestyleä, minun bloginiko?

Neljä ja puoli vuotta on nyt bloggausta takana, ja nyt bannerini
kuvaukseen kirjoitin ensimmäistä kertaa ikinä “perhelifestyle”.
Semmoista en olisi ikinä koskaan kuvitellut kirjoittavani, kun
ensimmäisiä blogitekstejäni rustailin. Minunhan piti “vain” kirjoittaa
poikien sairausarjesta, meidän voimavarojen riittävyydestä todella
hankalan arjen keskellä sekä vertaistuellista asiatekstiä esimerkiksi
imetysdieeteistä ja muista poikiemme sairauksiin liittyvistä asioista.
Blogi on kuitenkin kantanut tänne asti, ja nyt kymmenen ikinä suosituimman tekstini joukossa onkin kahdeksan ruokajuttua! Ennen bannerin kuvauksessa luki
siis: “Karua elämää. Ihanaa elämää. Karun ihanaa elämää. Ihanan karua
elämää. Refluksi-allergia-astma-elämää”. Ja sitähän tämä
kuusivuotinen on ollutkin. Vaikkakin sairaudet edelleen määrittävät
jossakin määrin elämäämme, koen, että nyt on aika rohkeasti ottaa
“sairausmäärittely” pois myös blogini kuvauksesta (vaikka niistä
haasteista edelleen silloin tällöin kirjoittelisinkin) ja jatkaa “yleisemmällä” linjalla. Toivon, että blogini persoonallisuus ei tästä kuitenkaan kärsi.

Vuosi sitten linjasin blogiani jo siihen suuntaan, että täällä entistä
vähemmän kerron poikien spesifejä (sairaus)kuulumisia. Ja entistä
enemmän kerron muuta juttua. Näin on tapahtunut, ja olen ollut todella
tyytyväinen muutokseen! Mitä mieltä te olette? Mietin uusia sanoja
bannerin alle, ja mielestäni nykyään blogiani kuvaavat sanat:
perhelifestyle, ruoka ja reseptiikka sekä hyvinvointi. Nämä asiat ovat
minulle tärkeitä, ja näistä tykkään kirjoittaa.

Yksi
asiasisältö, jota olen tarkoituksella viimeisen puolen vuoden ajan
vältellyt täällä blogissa, ovat kaverisuhteet, ystäväsuhteet,
isovanhempisuhteet sekä yleisesti ottaen läheiset muutkin suhteet
yleisellä tasolla. Ne ovat asioita, joista edelleen haluaisin avautua ja
joista kirjoittaa, mutta tiedättekö mitä? En jaksa enää sitä
väärinymmärryksen määrää, minkä niistä teksteistä joka kerta kohtaan.
Olen hyväksynyt, että kukaaaan, kuka ei ole elänyt sellaista arkea kuin
me, ei pysty näitä asioita täysin ymmärtämäänkään, vaikka kuinka asioita
yrittäisin avata avoimesti ja rehellisesti. Niistä tänne kirjoittaminen tuntuu siis välillä vähän turhalta.

Olen
julkaissut joka ikisen kommentin blogihistoriani ajalta, vaikka monet
läheiset ovatkin pitäneet minua hulluna tämän päätöksen suhteen. Että
mitä sitä nyt suotta antaa pahoille, ilkeille ja kateellisille suille
valtaa blogissa, kun ne voi yhtä hyvin hiljentää deletellä. Mutta minä
olen päättänyt toisin. Jotta voin sanoa pystyväni seisomaan omien
tekstieni ja mielipiteitteni takana, olen valmis kohtaamaan sellaisetkin
kommentoijat, jotka haluavat vain yrittää satuttaa. Haluan pystyä
perustelemaan kaiken kirjoittamani, jos minua haastetaan
perustelemaan. Ja tähän olen pystynyt. Olen tiennyt, että saan
selitettyä jokaisen lauseen tekstissäni niin, että en puhu itseäni
pussiin. 

Ehkäpä juuri se, että
joutuu usein näiden tekstien jälkeen kuulemaan vaikka mitä soopaa niin
omasta luonteenlaadusta, arvoista kuin muistakin elämäämme liittyvistä
asioista, on rankkaa. Se on rankkaa siitäkin huolimatta, vaikka itse (ja
se tärkein lähipiiri) tietää, miten asiat oikeasti ovat, ja vaikka
tiedän, että ehkäpä kukaan näistä negatiivisista kommentoijista ei
pystyisi sanomaan kirjoitettua asiaa minulle kasvotusten. Se on rankkaa
siksi, että minä pyrin aina ajattelemaan positiivisesti ja kehittymään.
Vaikka en ota loukkauksia niin itseeni, niin pyrin silti aina
ajattelemaan, että onko kommentoijilla oikeasti joku hyvä tarkoitus, ja
että voinko oikeasti oppia siitä kommentista edes jotakin. Menen syvälle
omaan ajatusmaailmaani (liian syvälle, sanoo mieheni :-D) ja tutkin sitä. Usein, hyvin usein monen tunnin
pähkäilyn jälkeen joudun toteamaan, että ei, tämä kommentoija ei tiedä
minusta yhtään mitään, ja todennäköisesti luki tekstini täysin
väärinymmärtäen (tahallaan) ja/tai halusi purkaa pahaa oloaan/omia
käsittelemättömiä tunteitaan minuun ja blogiini. Tai että hän on joku,
joka on jostain syystä kehittänyt minua kohtaan jonkun kaunan.
Useinhan
asia on niin, että niillä, jotka tekstin eniten itseensä ottavat, onkin
omassa mielessään eniten prosessoitavaa asian suhteen. Eli että
silloin, kun on suoltamassa ilkeää tekstiä kommenttikenttään, ihan
peiliin voisi katsoa, jos näin kauniisti asian ilmaisisi. No mutta, täysin
avosylin olen kaikki tyypit blogiini ottanut, ja kehittänyt
vain nahkaani paksummaksi kaiken kommentoinnin suhteen. Kuitenkin näiden kurjimpien luonneanalyysien takia henkilökohtaisimmat asiat usein jäävät
kirjoittamatta, ja niin varmaan jatkossakin. Harmittaahan se, että
joudun rajoittamaan tekstintuottoa, sillä aina olen saanut kiitosta
juuri näistä kirjoituksista, jotka eniten puhututtavat. Kurjaa, jos jää
vertaistukea ja empatiaa antamatta tässä muodossa niille, jotka sitä
voisivat tarvita.
Mitä blogista
siis jatkossa löytyy? Samaa kuin tähänkin asti, nyt vaan annoin
vihdoinkin itselleni “luvan” kirjoittaa kaikesta, tällä kepeydellä minkä sormilleni kepeydeksi asetan. Tykkäättekö te (pintapuolisista)
kuulumispostauksista? Hyvinvointijutuista? Ruokajutuista? Menovinkeistä?
Täysin random-jutuista, kuten pienistä ajatelmista eri asioiden
suhteen? Onko blogini liian sekava, jos se sisältää kaikkea tätä? Vai
toivovatko lukijani enemmän yhteen tai kahteen asiaan keskittyvää blogia
(sillä blogini alku oli hyvinkin selkeä asiajakauman suhteen)?

Ei enää kaikkien kaveri

Minä olen aina ollut todellinen kaikkien kaveri. Kouluissa
ala-asteelta yliopistoon kaveripiirini kattoi ihmisiä laidasta
laitaan ja jengistä toiseen. Tykkään ihmisistä ja tykkään
tutustua uusiin ihmisiin. Mies on nämä kaikki yhteiset yli kymmenen
vuotta vitsaillut minulle siitä, kun uusia kavereita tarttuu mukaan
mitä erikoisemmista paikoista melko helposti (hyvin epäsuomalaisesti
myös esimerkiksi bussipysäkiltä). Moni on kuvaillut minua helposti
lähestyttäväksi, ja siksi ehkä olkapäätäni vasten ovat
ventovieraatkin itkeneet surujaan monta kertaa. Äitini on joskus
kysynyt, että tuleekohan tuo kaikkien kanssa kaveeraaminen minulle
rankaksi. Ei tule, olen vastannut.
Lastensaannin myötä jotakin on muuttunut (tässäkin asiassa).
Ensimmäiset viisi vuotta pyristelin sitä ajatusta vastaan, etten
enää olisikaan kaikkien kaveri. Edelleenkin tutustun helposti
uusiin ihmisiin ja minulle tullaan usein juttelemaan uusissa
paikoissa. Nautin sosiaalisuudesta ja olen ystävällinen kaikille.
Näissä tilanteissa syntyy usein uusia kaverisuhteita. Mutta se,
että kaverisuhteetkin voivat loppua tai joku voi jopa haluta
sellaisen minun kanssani lopettaa, on ollut minulle uusi,
ällistyttävä ajatus. Siis että tehdään päätös, että ei olla
enää kavereita? Ennen aivan käsittämätön ajatus, mutta nykyään
voin kokea sen myös oikein vapauttavana asiana. Hetken mietinnän jälkeen tajuan, että vapauttava tunnelma tulee siitä, että eräät katkaistut suhteet eivät ole merkanneet minulle niin paljoa, että se sattuisi, kun ne menettää. Että ei tarvitse sanoa itkien jälkikäteen, että sen arvon tajuaa vasta sitten kun sen menettää. Lisäksi vapauttava tunnelma liittyy siihen, että pyrin elämään jokaisen päivän niin, että minulle ei tulisi huono omatunto mistään (tietenkään en onnistu tässä joka päivä esimerkiksi lastenkasvatukseen liittyvissä tilanteissa). Ehkäpä juuri näissä katkaistuissa suhteissa huonoa omaa tuntoa ei ole minulle tullut, sillä tiedän, että olen toiminut koko ajan omantuntoni mukaan. Ei ole jäänyt mitään jossiteltavaa oman toiminnan suhteen.
Itse en halua laittaa välejä poikki kehenkään kuin oikein
painavasta syystä, mutta osaan nykyään nähdä jotakin hyvää siinä, että
jotkut tekevät niin kevyemmistäkin syistä. Pelästyn tätä
nykyistä omaa asennettani.
Tarkoittaako tämä sitä, että minusta
on alkanut tulla laatutietoinen? Kavereiden määrä kun ei
todellakaan kerro mitään mistään. Olenko alkanut löytää itseni
ja oman identiteettini paremmin? Niin, että en oikeasti edes ole
enää kaikkien kaveri. Minusta on tullut enemmän minä, ja tämä
minä vie toisia kavereita pois luotani, mutta mikä parasta: se on
alkanut vetää puoleensa ihmisiä, joiden kanssa tuntuukin siltä,
että juuri nämä ihmiset tässä minun elämässäni kuuluvatkin
olla. Vai onko tämä muutos kokonaan uusi minä? Onko se siis sitä,
että uskallan olla nyt enemmän oma itseni, vai kuoriutuuko minusta
nyt kolmekymppisenä kokonaan erilainen, uusi minä? Onko tämä yleistä, että kavereita tippuu kyydistä elämän aikana? (Olen kuullut, että on normaalia, mutta tähän asti en ole suostunut sitä omalla kohdallani uskomaan.) Onko tämä kenties osa jotakin ikäkriisiä?
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen vain kehittynyt
minänä, että saan ja pystyn olla aidosti oma minä. Pelottava
ajatus mielessäni tällä hetkellä onkin se, että en edes halua
olla enää kaikkien kaveri. Haluan tutustua uusiin, aidosti minun tyylisiin ihmisiin. Haluan tutustua muutamaan etäisempään kaveriini vielä paremmin – sellaisiin, joiden kanssa molempi osapuoli tietää, että yhteytemme on vahva, vaikka emme ole päässeet (tilanteiden ollessa epäsuotuisat) suhdetta syventämään vielä. Haluan säilyttää jo elämässäni olevat aarteet. 
Haluan siis vakauttaa elämääni juuri ne
oikeat tyypit. Sellaiset tyypit, joiden kanssa saan ja voin olla
aidosti oma itseni. Ja juuri heille haluan antaa kaikkeni.