Voiko minäminä-maahan hukkua?

Epäsuosittu mielipiteeni

Tiedättehän te sen blogeissa kiertävän kirjoitussarjan nimeltään “Epäsuositut mielipiteeni”? Teksteissä kerrotaan omista mielipiteistä, joiden luulee kuuluvan mielipidevähemmistöön. Aavistelen, että tämä tämän tekstini aihe voitaisiin luokitella epäsuosittuihin mielipiteisiin… 😉 Voisin kirjoittaa kyllä varmaan onnistuneesti ihan koko kirjoituksen kymmenine aiheineen, mutta keskitytään tällä kertaa tähän yhteen aiheeseen vain.

Itserakkaus, tuo tärkeä rakkaus ihmisen elämässä. Voiko siihen saada kannustusta liikaakin nykypäivänä? Ja mitä tuo mahdollinen liika tekee ihmisen elämälle ja ihmisen läheisten elämälle? Epäsuosittu mielipiteeni meinaan on, että nykyään korostetaan jopa liikaa sitä rakkautta itseään kohtaan, kun mielestäni kannattaisi korostaa enemmänkin sitä rakkautta muita kohtaan. Noin, sanottu. 🙂

Väitteeni saattaa aluksi kuulostaa järjettömältä minun sanomana, joka elää aikalailla siellä hyvinvointikuplan sisällä ja puhuu itsensä kehittämisen puolesta, on opiskellut psykologiaa ja tälläkin hetkellä taivaltaa Master Practitioner-kurssia NLP:ssä, jossa keskitytään oman mielen prosesseihin sekä opetellaan tuntemaan oman itsensä eri puolia paremmin. Miksi siis näin?

Kun puhun väitteestäni, tarkoitan sillä kaikkea diskurssia, mikä liittyy koko yhteiskuntaan. Tarkoitan kaikkien eri medioiden tarjontaa ja myös kaikkea sitä ihmisten välistä livekommunikointiakin – siis ihan kaikkea sitä, missä liikkuu tarkoitus kannustaa ihmisiä olemaan itsekkäämpi, itserakkaampi, ajattelemaan itseänsä ennen muita.

Miksi sitä on kaikkialla?

Jos saan suoraan sanoa, niin minua oksettaa tämä nykyinen individualistinen kulttuuri. Minäminäminäminä. Olen tainnut ennenkin menneinä vuosina tätä aihetta sivuta joissakin teksteissäni… Meinaan nämä vuodet, kun olemme saaneet lapsia kasvattaa ja siinä samalla olemme saaneet/joutuneet tarkkailemaan yhteiskuntaa/lähipiiriä myös lasten ja lasten vanhempien näkökulmasta, olen todella monta kertaa jounut järkyttymään siitä, miten toisista välittämisen mentaliteettiä ei löydy. Tietyissä tapauksissa on löytynyt vain itsestä välittämistä, sanoisinko yltiömäistä itserakkautta. Ja näitä tapauksia ei ole ollut vain yksi tai kaksi…  🙁 Minua pelottaa, mitä tapahtuu, jos tämä sama itsensäkorostamiskulttuuri jatkuu…

En kiellä, etteikö itserakkaus olisi tärkeä asia ja terveen itserakkauden rajoissa todella ok juttu, mutta… Tarvitseeko sitä ihan oikeasti koko ajan ja kaikkialla toitottaa? Tarvitseeko koko ajan puhua siitä, mitä itselle voi saada siitä ja tästä asiasta? Pitääkö itse hyötyä ihan kaikesta, mitä tekee? Kuinka monipuolista ja hedelmällistä voi oikeasti olla ihmisen elämä, jossa rakastetaan itseä niin paljon, että muilla ei ole mitään väliä? Että ei ole mitään väliä, mitä sanat ja teot muille teettävät, kunhan ne vain saavat sinun itserakkautesi kukoistamaan entistä paremmin. Onko se oikeasti hyvä juttu? Voitko todella, todella olla onnellinen, jos ajattelet vain itseäsi?

Nykyään levitetään huimasti mietelauseita niin “ammattilaisten” kuin “ei-ammattilaistenkin” toimesta, kuten: “olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet”. Tämä lause saa minuun suuren vastarintaan… Niin, siis on varmasti ihmisiä, jotka tästä jotakin hyötyvät, mutta mutta… Minun ajatukseni harhailevat aina siihen tilanteeseen, kun joku itseään ehkä hieman kummallisen suurissa raameissa rakastava kuulee tämän ja sekin potentiaalinen kehitys, joka olisi saattanut kummuta hänestä kohti terveämpää (kohtuullisempaa) tapaa rakastaa itseään, tyssää alkujaankin, sillä “hänhän on täydellinen”. Toki täydellisyys-ajatelmaa voi ajatella varmasti muillakin tavoilla. Mutta minä ajattelen näin ja siksi näen siinä tämän ongelman. Onhan lähes kaikki minun omakin henkinen kehittyminen lähtenyt liikkeelle siitä, että huomaan, että en todellakaan ole täydellinen, vaan haluan muuttua.

Rakastan sitä, että saan kehittää itseäni, kaikilla minulle tärkeillä elämän osa-alueilla. Kuitenkin hyvin usein syy siihen, miksi haluan kehittää itseäni, on se, että olisin parempi ihminen – niin itselleni, mutta todellakin myös muille ihmisille, läheisilleni. Haluan olla parempi vaimo, äiti, ystävä, työntekijä. Haluan kehittyä itseni, mutta todellakin myös muiden takia! En tarkoita, että täytyisi kehittyä siihen suuntaan, mikä tuntuu itsestä väärältä (on siis kuunneltava omaa itseään!), mutta kukaan tuskin missään umpiossa elää, missä vuorovaikutuksiin ei tarvitsisi joutua/päästä muiden kanssa. On siis hyvä myös hieman tarkkailla, miten ympäristö kokee minän itsen. On otettava palautetta vastaan ja reflektoitava sitä. Mielestäni on ihan oikein, jos ottaa muut ja muiden ajatukset huomioon! Minua kauhistuttaa ajatelma, jota usein kuulee: “en ajattele, mitä muut minusta ajattelevat”. Sehän on suorastaan kaameaa – että elää VAIN itselleen, vaikka siinä ympärillä on paljon tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Ainakin minulle myös muiden ihmisten toiveet ja unelmat merkkaavat paljon! Enkä tarkoita mielipiteelläni sitä, että itseään ei kannattaisi kehittää tai itseensä ei kannattaisi satsata. Mutta se, jos koko elämä pyörii sen oman navan ympärillä, niin se, jos mikä on melko luotaantyöntävää.

Äitejä usein kannustetaan olemaan itsekkäämpiä ja korostetaan, että omat tarpeet olisi hyvä täyttää, jotta myös lapsi voisi hyvin. (Minäkin olen kuullut lukemattomat kerrat lauseen: “Olisit itsekkäämpi.”) Totta puoliksi minunkin mielestä, mutta toisaalta: saahan äitikin hyvinvointia siitä, jos lapsi voi hyvin. Siis kehämäisesti: ei minulle ikinä tule mieleen laittaa omia tarpeita lasten tarpeiden edelle. Jos lapsilla on nälkä ja minulla on nälkä, niin kyllä siinä ensin huolehditaan lapsille ruoka mahaan. Ja jos itse ei kerkiä syödä ennen seuraavaa riidan sovittelua/pyllyn pyyhkimistä, niin kyllä edelleenkin teen ensin ne lasten vaatimat tarpeiden tyydyttämiset. Minulle tuo onnea ei vain oma täysi maha, vaan myös se, että saan hoidettua lasten tarpeet kuntoon. Ymmärrätteköhän? Aina ei tarvitse ajatella itseään, jotta voisi olla onnellinen 🙂

Mitä itserakkaus-puheen sijaan?

Voitaisiinko siis tässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa puhua enemmän siitä, miten hyvä olo tulee toiselle, kun aidosti kuuntelee toisen huolia ja auttaa toista tämän unelmien tavoittelemisessa? Voitaisiinko tarjota apua toiselle paljon enemmän kuin nyt? Voitaisiinko kilvoitella toisten palvelemisessa? Voitaisiinko edes puolet niistä rahoista, joita oman itsensä kiillottamiseen menee, laittaa hyväntekeväisyyteen? Voitaisiinko edes osa siitä ajasta, mitä käytetään omiin harrastuksiin, käyttää hyväntekeväisyyteen? Voitaisiinko useammin kehua toista, ihan ventovierastakin? Mitä, jos puolitettaisiin peiliin katsomisaika ja katsottaisiin rauhassa toista silmiin sen ajan?

Ylipäätään: voitaisiinko siitä puhua enemmän, että toisen auttaminen, kehuminen, kannustaminen ja välittäminen antaa myös sinulle paljon! Sinä et missään nimessä jää ilman, jos olet hyvä toisille! On surullista nähdä ihmisiä, jotka luulevat, että olemalla hyvä vain itselle, voi saavuttaa jotakin suurempaa ja parempaa ja enemmän. Ei ei ei. Ihminen on laumaeläin ja hän on tarkoitettu elämään muiden kanssa. On rikkaus, kun saa ajatella muitakin kuin vain itseään!

Minä väitän, että minäminä-maahan voi hukkua. Voitaisiinko yhdessä tehdä tästä maailmasta sellainen, että itserakkautta ei häivytetä mihinkään, mutta korostettaisiin huomattavasti nykyistä enemmän myös rakkautta muihin ihmisiin? Minä ajattelen, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset rakastaisivat toisiaan paljon enemmän (ja näyttäisivät sitä paljon enemmän).

Tänään minulla oli NLP:n opiskelupäivä ja siellä luettiin intuitiivisesti valittuja mietelmiä. Eräs kuulemani puhutteli minua kovasti:

Life is very simple. What I give out comes back to me. Today I choose to give love.

// Emmi

Kolme vauvaa: kaksi sairasta ja yksi terve – mitä teimme toisin?

Tässä tulee toivepostaus, joka käsittelee sitä, voiko itse tehdä jotakin sen eteen, että voisi välttyä vauvan refluksitaudilta ja ruoka-aineallergioilta. Tätä asiaa on minulta nyt kyselty kovasti, kun osottautui, että tämä kolmonen, meidän Snadisöpöys ei ole refluksinen, allerginen eikä astmainen. Tässä siis teille tätä postausta odottaneille seikkoja, joita me olemme tehneet eri tavalla ensimmäisten lasten (odotus)aikana verrattuna kolmannen (odotus)aikaan. Mikäänhän ei tietenkään todista, että mikä seikka johtuu mistäkin, joten tekstiä ei kannata lukea mustavalkoisesti. Kirjoitan tähän nyt kuitenkin asioita, joilla saattaa olla jotakin tekemistä sen kanssa, miten ja millaiseksi vauva kehittyy.


Maitohappobakteerit ovat tosi tärkeitä – tässä yksi meidän perheen lemppari, Biomedin Acidophilius ja Acidophilius Forte.

Aloitetaan tärkeimmäistä eli minun suoliston kunnosta: äidin suoliston kunto vaikuttaa vauvan suolistoon! Kolmannessa raskaudessa (ja sitä edeltävinä vuosina, kun kolmas raskaus oli jo mielessä), kiinnitimme erityistä huomiota siihen, että saimme minun suoliston kuntoon. Käytössäni olivat vahvat maitohappobakteerit kuureittain. Ruoka on muuttunut viimeisten vuosien aikana pääsääntöisesti luomuksi (Luomuruuasta voit lukea lisää täältä). Minimullistajan imetysdieetin (joka kesti 2v2kk) jälkeen pääsin taas monipuoliseen ruokailuun käsiksi – ja nyt viime vuodet ruokavalioni onkin ollut tosi monipuolinen ravintoaineiltaan ja -arvoiltaan! Prosessoitu ruoka ja kofeiini ovat jääneet pois. Pääsääntöisesti söin raskausaikana lehmänmaidottomasti ja gluteenittomasti, sillä söin samoja ruokia kuin meidän keskimmäinen näille aineille allerginen.


Ruuissa suosimme puhtautta. Meidän ruuat hankitaan omalta kotipihalta/metsästä, lähi-luomupiiristä, lähi-Prismasta sekä Foodinilta

Ylipäätään viime vuosien ajan kehooni ajettu myrkkykuorma on huomattavasti vähentynyt: olen kiinnittänyt huomiota lisäaineiden, ksenoestrogeenien, ftalaattien, kemikaalien yms. saamisen minimoiseen. Olemme jo monen vuoden ajan myös suodattaneet juomavetemme niin, että vesijohtoveden epäpuhtaudet, raskasmetallit, sinne kuulumattomat pienhiukkaset jne. poistuvat.

Raskausajan vitamiineihin me panostimme nyt eritavalla kuin edellisissä raskauksissa. Olemme nykyään hyvin tarkkoja siitä, mitä vitamiineja syömme, miten paljon ja missä muodossa ne ovat. Olemme valinneet itsellemme käyttöön vain ne vitamiinit, joita tarvitsemme, ja sillä periaatteella, että niillä emme vain ehkäise puutostiloja (kuten yleisten ravitsemussuositusten ohjemäärät tekevät…), vaan haemme juuri optimaalisia vitamiinimääriä meidän kehollemme, jotta keho toimisi parhaalla mahdollisella tavalla. Raskausajan vitamiineista nostan esiin kaksi tärkeää asiaa: kalaöljy ja folaatti. Kalaöljyssä tärkeää on se, että se on mahdollisimman puhdasta, laadukasta ja että siinä on enemmän DHA:ta kuin EPA:a. B9-vitamiinia suositellaan raskaanaoleville yleensä foolihapon muodossa, mutta folaattimuodossa keho osaa käyttää sitä paremmin hyödykseen.

Ensimmäisessä raskaudessa liikuin paljon, toisessa paljon vähemmän ja kolmannessa en juurikaan. Ja se syy, miksi tämän asian nostin tässä nyt esiin, liittyy kehon kokonaisstressitasoon. Jokaisessa raskaudessa minulla on ollut henkistä stressiä jonkin verran: ensimmäistä odottaessa teimme muuttoa ja kirjoittelin graduani (ja palautin päivää ennen synnytystä, jep!), ja toista ja kolmatta odottaessa myös teimme muuttoa asunnosta toiseen ja olin töissä viimeiseen asti (vaikka lääkäri ehdotteli sairauslomaa jo molemmissa raskauksissa puolivälistä lähtien). Kolmatta odottaessa siis himmailin liikunnan kanssa ihan toden teolla, sillä sekin (vaikka ihanaa onkin) on myös yksi kuormittava tekijä keholle muiden stressitekijöiden ohella. En siis missään nimessä kehota ketään olemaan liikkumatta, mutta kehotan lämpimästi kuuntelemaan kehoa sillä tavalla, että jos elämässä on muitakin kuormittavia tekijöitä, niin ainakaan raskasta liikuntaa en silloin suosittele siihen lisäksi. Stressihormonit eivät pitkittyessään ole kenellekään, varsinkaan raskaanaolevalla hyväksi!

Niin, ja nyt kun stressitekijöistä puhumme, niin pakko tietenkin mainita, että stressinkäsittelytaidot ovat nykyään ihan toista luokkaa kuin vaikka esikoista odottessa yli seitsemän vuotta sitten. Siis täysin eri luokkaa, heh. Ja tämän koen tietenkin olevan hyväksi raskaanaolevan keholle, että ärsytyskerroin ei nouse ihan heti sataan monta kertaa päivässä… (Kiitos NLP!)


Maadoitustuotteita saa tilattua TiedonPortaiden nettikaupasta.

Maadoitustuotteiden käyttö – se on tullut ihan uutena juttuna tässä kolmannessa raskaudessa. (Maadoittumisesta voit lukea lisää täältä.) Eli, käytin raskaanaollessa maadoittavaa hiirialustaa töissä ja sängyssämme on maadoituslakana. Näitä tuotteita lähdin kokeilemaan täysin avoimin ja ennakkoluulottomin mielin. Luulen, että nämä täydensivät hienosti muitakin muutoksia raskausaikana. (Muuten – ekassa ja tokassa raskaudessa kärsin ihan hillittömistä suonenvedoista monta kertaa yössä, ja kolmannessa en juurikaan… Epäilen maadoitustuotteiden hyötyä tässä!).

Sitten mennään vastasyntyneen aikaan. Tiedämme siis, että kolmosella on samat geenit kuin edellisilläkin lapsilla, joten pelko siitä, että refluksi ja allergiat puhkeavat jossakin vaiheessa, on läsnä koko ajan. Haluamme toimillamme varmistaa sen, että jos se on meidän toiminnasta kiinni, niin näin ei missään nimessä käy! Miten siis toimimme vastasyntyneen kanssa? Mitä eroa on ollut toiminnassamme?

Snadisöpöys sain synnärillä k-vitamiinin suun kautta, ei pistoksena. En tiedä vaikuttaako tämä mihinkään muuhun tässä postauksessa liittyviin aiheisiin, mutta ainakin se vaikutti siihen, että vauvalle ei aiheutettu heti synnyttyään stressitason nousua pistämällä piikkiä (kipu kun vaikuttaa stressitasoon). Neuvolan terkkarimme kanssa myös sovimme, että kolmannen lapsen rokotukset ainakin viivästytetään, sillä isoveljet saivat pahoja oireita rokotteista ja heidän refluksitauti, allergiat ja astma pahenivat rokotteista potenssiin sata ja arki vaikeutui ihan hirmuisesti.

Imettäessä äidin rasvasoluista lähtee ravinnot maitoon, joten todella on väliä, millainen koostumus äidin mahamakkaroilla eli rasvavarastoilla on! Eli edelleenkin: imettäessä monipuolinen ja terveellinen ravinto on tärkeä asia! Myös maadoittumisen lisään raskausajan asioista tässä kohtaa: vauva saa osansa maadoittumislakanasta nukkuessamme perhepedissä noin 70% yön tunneista.

En kiellä sitä, että eikö Snadisöpöyksellä olisi hänelläkin pientä refluksivaivaa, mutta refluksia sairautena hänellä ei ole. Edelleen jännitämme, miten käy kiinteiden aloittamisten kanssa, sillä meillä edelleen mennään täysimetyksellä, ainakin puolivuotistarkastukseen asti; näin terkkarimme kanssa sovimme, että meidän on paras tehdä. Sitä ei voi tietää, iskeekö allergiat päälle kiinteiden myötä. Mutta sen me ainakin tiedämme, että aloitamme oikein rauhassa kiinteät ja vain maisteluasteella, ei mahantäyttömielessä heti alussa.

Snadisöpöys on meille helppo (tosi helppo) vauva, mutta olen kuullut meidän arkea nähneille, että ei hän ehkä se kaikista helpoin maailmassa ole. Itkut eivät ole olleet hänenkään kohdalla vieraita, puklailua tulee ajoittain runsaastikin, päikkärit eivät aina loista tuntitasolla ja öisin hän heräilee edelleen monta kertaa. Silti – hän ei yleensä ole tuskainen eikä hänen itkunsa jatku loputtomiin, toisin kuin isoveljiensä kohdalla. Viimeiseksi kohdaksi voisin siis sanoa vauvankäsittelytaidot. Kun niissä kehittyy, osaa helpottaa nopeasti itkevää vauvaa, kun osaa lukea itkun syyn helpommin kuin ekan ja tokan lapsen kohdalla. Tämä saattaa vaikuttaa siihen, että vauva on ylipäätään rauhallisempi ja vähemmän oireinen, kun vaivoja saa heti helpotettua ja kun tarpeisiin vastataan heti oikealla tavalla. Otan tässä nyt vaikka esimerkiksi esikoisen, jonka kanssa vedin mooooonen tunnin vaunulenkkejä silmät itkusta umpeen muurautuneena, kun en saanut häntä millään nukkumaan: en vaan tajunnut, miksi vauva vaan itkee ja itkee vaunuissa, ja miksi joudun nostamaan häntä sieltä minuutin välein pystyyn monen nukutustunnin aikana. Niinpä – jos vaan olisin tajunnut, että refluksivauva ei todellakaan nuku vaunuissa vaakatasossa, olisi elämä ollut ensipäiviltä asti helmpompaa, ja oltaisiin säästytty satoja ylimääräisiä itkutunteja.

Ja sitten, mitä tekisin toisin? Ainakin kävisin raskausaikana osteopaatilla! Kun nyt kolmannen raskauden jälkeen kävin ekaa kertaa ikinä osteopaatilla, hän kertoi, että todennäköisesti kehoni on vääntäytynyt epätasapainoon jo ekan vaikean raskauden myötä. Ja tietenkin, jos äiti ei voi kehossaan hyvin, on todennäköisempää, että vauvakaan ei voi hyvin. Varsinkin se, jos vauvalle (jokaisessa raskaudessa) oltaisiin saatu enemmän tilaa osteopatian keinoin, olisi vauvan ollut helpompi olla mahassa ja helpompi syntyä.

Toivottavasti tämä teksti vastasi teidän kysymyksiin. Jos haluatte kuulla jostakin kohdasta vielä lisää, niin heittäkää ihmeessä kommenttia, kirjoittelen sitten lisää mielelläni! Ja voihan olla, että tämä kaikki on hakuammuntaa, ja että näilläkin toimilla olisi voinut refluksikko-allergikko syntyä. Kuitenkin – näillä toimenpiteillä en ole voinut tehdä yhtään mitään hallaa vauvalle, vaan päinvastoin, ainakin tosiaan varmistaa sen, että JOS refluksin/allergian/astman syntyyn voi itse vaikuttaa, me olimme tehneet kaikkemme. Ja oikeastaan, koska olemme eläneet kaksi älyttömän vaikeaa, raskasta ja surullista vauvavuotta, en näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin omien tietojen keinoin tehdä parhaani, että seuraava vauva saisi terveemmän vauvavuoden.Raskauskuvista kiitos Snadisöpöyden kummitädille Jasminelle <3

Voi kunpa ne lapset jo nukkuisivat

Minua on oikeastaan koko vanhemmuusaikani vaivannut eräs asia, josta nyt vasta uskaltaudun kirjoittamaan… Nimittäin lasten kanssa vietetty aika! Ajattelin avautua asiasta, jota en itse ihan ymmärrä. Ehkä te sitten selitätte asian minulle… 🙂
Ehkä kaikki kiteytyy siihen outouteen, mikä minulle tulee välillä mieleen, kun kuulen vanhempien puheita lapsistaan eli se, että ihan kuin vanhemmat eivät tahtoisi viettää aikaa lastensa kanssa!
“Olisipa jo ilta, ja lapset nukkumassa.”
“Voi kunpa nämä lapset voisi jo laittaa päikkäreille.”
“Miksi ihmeessä meidän lapset eivät voi nukkua neljän tunnin päikkäreitä?”
“Toivon niin kovasti, että lapset nukkuisivat aina aamulla niin pitkään, että turhaa aikaa ei jäisi ennen lähtöä.”
Niin, nämä kommentit voidaan ymmärtää varmasti monella eri tavalla, mutta välillä (tai aika useinkin) tuntuu, että niiden omien lasten kanssa ei haluta viettää aikaa! Että haluttaisiin aina, että he olisivat nukkumassa tai ainakin hiljaa nurkassa leikkimässä keskenään eivätkä häiritsemässä aikuisten juttuja. Samaan kastiin menee puhelimeen kiinni kasvaminen lasten kanssa vietetyn ajan kustannuksella. Tuntuu pahalta lasten puolesta, että vanhemmat kokevat omat lapsensa rasitteena. 
Jos minulta kysyttäisiin tyyliin mitä vain ohjetta, mikä liittyy lapsiin (okei, kukaan ei ole kysymässä, mutta kerronpa silti), niin se olisi seuraava: vietä aikaa lastesi kanssa, aidosti ja täysillä. Uskallan väittää, että se vaikuttaa positiivisesti ihan kaikkiin ongelmiin, mitä lapsiperhe kohtaa.
Mikä sitten siinä on, että omien lasten kanssa ei niin mielellään vietetä aikaa? Onko arki raskaampaa, kuin oli ajatellut ennen lasten saamista? Onko kyse laiskuudesta, että ei vaan jakseta kiinnostua niistä lasten jutuista? Vai mikä siinä on, että omasta ajasta vouhkataan niin paljon? Eikö lapsiperheellisellä sen fokuksen tulisi olla pikemminkin siinä lasten kanssa olossa eikä oman ajan jatkuvassa odottamisessa? Ymmärrän, että oma aikakin on (ainakin joillekin) tosi tärkeää, ja se on ihan ookoo, mutta minun mielestä se oman ajan odottaminen ei saisi heijastua lasten kanssa oleskeluun.
Tiedän, että nämä ajatukset varmasti jakavat mielipiteitä. Voi myös olla, että itse kun olen niin perheorientoitunut (haluan painottaa, että termi on minulle neutraali, ei positiivinen eikä negatiivinen), niin en pysty täysin ymmärtämään vanhempia, jotka eivät ole niin perheorientoituneita. On varmasti paljon erilaisia vanhempia, ja toiset ehkä sitten tarvitsevat omaa vapautta/lapsettomia hetkiä niin kovasti. Itse kun en ole sellaiseen ikinä saanut tottua, niin en osaa sellaista odottaakaan. Meillä kukaan ei ole juuri nukkunut hyvin päivin eikä öin, joten älyttömän vaikea tietysti ajatella sellaista “joka päivä neljä/kolme/kaksi tuntia omaa aikaa”-mallia. Enkä tässä nyt tarkoita, ettenkö nauttisi omasta ajasta tai se olisi jotenkin huono asia, mutta itse olen hyvin sopeutuvainen, ja voin hyvin olla monta kuukauttakin ilman omaa aikaa. Sitten, kun joku tahtoo olla lasteni kanssa keskenään, niin sitten voin viettää omaa aikaa, mutta sekin aika aina tulee jos on tullakseen 🙂 Nyt tämän kirjoituksen fokuksessa ei ole oma aika sinällään tai sen arvottaminen vaan se, miltä lapsista tuntuu, kun vanhemmat kuolaavat vain oman ajan perään.
Olen myös tosi mielelläni paljon lasten kanssa, siis että esimerkiksi vauvan täysi tarvitsevuus ei tunnu lainkaan kahlitsevalta, vaan kivalta, juuri tähän hetkeen oikealta asialta. En voi väittää, että meillä olisi yhtään millään tavalla arvioituna “helpot lapset” (päinvastoin), mutta koska omaa luonnetta on ollut ihan pakko muuttaa, niin arki tuntuu tosi paljon miellyttävämmältä “uuden”, rauhallisemman luonteen ja NLP:stä hankittujen uusien taitojen myötä. Minä todella nautin arjesta, enkä odota lasten nukkumaanmenoa mitenkään kieli poskella. (Ja niin, lapset kun harvoin nykyään nukkuvat yhtään yhtä aikaa, heh, että sinälläänkään en odota.) Ainoa asia, mitä toivon lasten nukkumisen suhteen, on se, että kaikki lapset saisivat nukuttua juuri niin paljon, kuin he unta tarvitsevat ja tehdä tämän ilman oireita! Muulla ei oikeasti saisi olla väliä, ei sillä, nukkuuko lapseni vartin kolme kertaa päivässä vai kolme tuntia kolme kertaa päivässä – kunhan nukkuu niin, että jää pirteäksi ja että hänellä itsellään on hyvä olla! Ja onhan tässä vähäunisten lasten kanssa elämisessä hyvätkin puolensa: saan viettää heidän kanssaan entistä enemmän aikaa :-)!
Parisuhde on tietenkin sellainen asia, jolle ehkä tarvittaisiin yhteistä aikaa enemmän ja josta lapsien yhtäaikainen nukkuminen voisi hyötyä. Se vaan sattuu olemaan sellainen suhde, joka joutuu tässä lapsitilanteessa joustamaan, ja se on molemmille ihan fine. Kun kolme lasta olemme halunneet, emme voi olettaa, että kukaan ulkopuolinen niitä juuri haluaisi yhtä aikaa hoitaa. Kesäkuussa meillä oli kahdeksanvuotishääpäivä, joten ehkä jossakin vaiheessa sitä pääsemme juhlistamaan jotenkin 🙂
Kiteytetysti, ajattelen, että kaikki ajallaan: nyt on pikkulapsiperheaika, myöhemmin tulevat sitten muut ajat, ja todella luulen, että näitä nykyisiä aikoja tulee ikäväkin. Luulen, että lapset vaistoavat tosi herkästi, jos aikuiset eivät jaksa viettää heidän kanssaan aikaa, tai odottelee vaan lasten nukkumaanmenoa oman ajan toiveissa. Ei minusta ainakaan tuntuisi kivalta kuulla, jos tärkeä ihminen sanoisi minulle, että voi kunpa olisi jo sinun nukkumaanmenoaikasi, jotta pääsisi hengähtämään. Niin saati sitten miltä se tuntuu lapsista!
Vaikka olisi älyttömän vaikea ja hermojariistävä päivä lasten kanssa, löydän itseni nykyään joka päivä toteamasta, että jos jotakin tulisin katumaan kuolinhetkelläni, niin sitä, jos en viettäisi lasteni kanssa pyyteetöntä aikaa. 
Yritetään viestiä lapsillemme, että heidän kanssaan vietetty aika on äärimmäisen tärkeää! Ja toimitaan myös niin arjessa, jooko?

Mitä NLP:stä jäi käteen ja päähän?

Viimeinen tekstini NLP:stä olisi nyt paikallaan, kun kurssin loppumisesta on parisen viikkoa. Mitkä fiilikset siis minulla nyt on…? Sen lisäksi, että käteen jäi tyhjempi lompakko, kurssimateriaalikansio ja muutamien ihanien kurssikavereiden puhelinnumerot, jäi päähän tosi, tosi paljon kaikenlaista. Jos et ole lukenut aiempia tekstejäni NLP:hen liittyen, suosittelen niihin perehtymistä, jotta voisi saada käsitystä siitä, että mistä ihmeestä minä oikein puhun:
 


Vaikka olenkin lukenut psykologiaa niin yliopistossa kuin vapaa-ajallani, sain paljon uutta tietoa liittyen ihmisten väliseen kommunikoimiseen ja ihmisten erilaisuuteen kommunikointitilanteissa. Ja hienoa tässä on se, että tämä tieto ei ole jäänyt vain sinne päähän, vaan todella on astunut käytäntöön! Olen tarkkaillut ja huomioinut asioita eri tavalla näissä kommunikointitilanteissa – ja todella myös vastannut omalla käytökselläni tarkoituksenmukaisemmin näihin tilanteisiin kuin ehkä aiemmin olisin. Ja tämä on tietenkin tarkoittanut kaikinpuolin onnistuneempia vuorovaikutustilanteita. 
Olen saanut paljon, painotan sanaa paljon uusia työkaluja oman mieleni muokkaamiseen. NLP:n kautta olen vihdoin tajunnut sen, että oikeasti, siis ihan oikeasti voin muun muassa muuttaa tiettyjä epämiellyttäviä muistoja mukavemmiksi, voin harjoitella uusien vaikeiden tilanteiden kohtaamista, voin kirkastaa tavoitteitani elämässäni paljon toteutuskelpoisempaan muotoon sekä voin horjuttaa vaikka koko uskomusjärjestelmän päässäni. 
NLP:n avulla opin rauhoittamaan mieleni paremmin. Tämä toki on ollut monen eri tekijän summa vuosien varrella, mutta NLP antoi siihen viimeisen silauksen! Tällainen helpottaa kummasti elämää ja elämistä itsensä sekä muiden kanssa ;-))
Opin olemaan läsnä paremmin. Ehdottomasti näin, sillä mieleni on suuntautunut aina paremmin juuri siihen hetkeen, jossa elän ja olen. Tämä saattaa olla seurausta siitä, että NLP:ssä ollaan opeteltu kokemaan kaikki hetket kaikkien aistikanavien kautta. Harjoituksissa usein mietitään, miltä mikäkin kuulostaa, tuoksuu, näyttää, maistuu ja tuntuu. Kun oppii käyttämään näitä kaikkia aistitietoja paremmin hyväkseen, voi luonnollinen läsnäoleminen eri tilanteissa tulla helpommaksi.

Kurssin avulla tajusin, miten suuri voima positiivisuus ja kiitollisuus oikeasti ovatkaan. Voisin väittää, että luonteeni on helpostikin ollut aina määriteltävissä positiiviseksi ja elämä, se taas on opettanut kiitollisuutta rankemman kautta. Mutta se, että nyt osaan valjastaa nuo ominaisuudet ja taidot entistä paremmin käyttöön – niin itseni kuin muidenkin hyväksi, on osaltaan NLP:n ansiota.

Hokasin kurssin kautta viimein sen, miten sanoilla todella voi muuttaa (ainakin omaa) maailmaa! Sanamuodot, sanan valinnat ja sanojen keskinäinen asettelu – ne kaikki ovat äärimmäisen tärkeitä asioita sille, miten asiat aivoihin asettuvat, ja sen kautta myös vaikuttavat omaan toimintaan.


Se, mikä tuli minulle yllätyksenä kurssilla, on se, että voin auttaa muitakin voimaan paremmin! Voin NLP:n keinoin auttaa muita harkkaamalla heidän kanssaan. Tietysti omat lapset ovat tässä nyt tärkeimpänä esimerkkinä, mutta toki, myös tutut ja ventovieraat ovat minulle laittaneet rohkeasti viestiä ja kokeneet apuni hyödylliseksi. Kivaa! 
Näistä kaikista kohdista voisin kirjoitella vaikka kuinka paljon, mutta näin, hyvin tiivistetysti: tätä jäi käteen NLP Practitioner -koulutuksesta. NLP jätti minuun suuren halun kehittyä ja kehittää itseäni, ja niinpä marssinkin True Heartsin Masterille syksyllä. Jännää! Katsotaan, jospa silloin jaksaisin kirjoitella fiiliksiä tuosta jatkokoulutuksesta. 🙂

10 toivetta synnytykseen

Pikkusankarin synnytys oli kaamea, järkyttävän tuskainen ja epäoikeudenmukainen, ikuisesti kylmiä väreitä aiheuttava muisto. Minimullistajaa mentiin synnyttämään pelkopolikäyntien kautta – ja se synnytys tapahtuikin paljon onnistuneemmin! Missään nimessä kivuton, kiva eikä haikailemisen arvoinen sekään synnytys ollut, mutta sellainen, jonka soisin toistuvan mieluummin, kun näitä kahta vertaa. 
En ole kovin paljon tätä kolmatta synnytystä miettinyt, sillä jo raskauden alusta lähtien minulle on ollut aika selvä, mitä siltä toivon. Kirjoittelin yksinkertaistetun, simppelin kymmenen kohdan toivelistan tulevaa synnytystä silmällä pitäen.
1. Heti, kun supistukset alkavat olla vähänkään kivuliaita ja säännöllisiä, laitamme TENSin päälle.
2. TENSin asentamisen jälkeen on aika lähteä sairaalaan, jonne meiltä on 40 minuutin matka.
3. Kaiken mahdollisen ajan olen liikkeellä ja käytän jumppapalloa avuksi.
4. Kun TENS ei enää tehoa suppareihin, siirryn ammeeseen liikuskelemaan.
5. Mieheni on hyvä hieromaan, ja hän helpottaa oloani niillä otteilla, millä suinkin kykenee.
6. Jos/kun kipu yltyy sietämättömäksi, tahdon kivunlievitystä, todennäköisesti spinaalin. 
7. Tahdon ponnistaa konttausasennossa, toinen jalka sivulle nostettuna.
8. Toivomme, että napanuora saa sykkiä loppuun asti ja että mies saa sen katkaista.
9. Haluamme, että heti synnytyksen jälkeen valot himmennetään ja vain välttämättömät hoitotoimenpiteet tehdään, niin, että voisimme välittömästi vain keskittyä rinnalla oloon ja yhteiseen ensimmäiseen kohtaamiseen.
10. Jos kaikki on kunnossa, sairaalasta tahdomme kotiin mahdollisimman pian. 
Tietenkään, mistään ei voi tietää mitään, kun on kyse synnytyksestä. Mutta onneksi toiveita ja suunnitelmia saa ja kannattaakin olla. Synnytyksen jälkeen mielenkiinnolla palaan näihin toiveisiin… Eikä synnytykseen ole enää montaakaan viikkoa, sillä vauva on virallisesti ihan lähipäivinä täysiaikainen, iik!