Niiiiiin pihalla

Jep, ollaan kyllä oltu niiiiin (mökki)pihalla koko loma. 
Kuten huomasitte, pihalla olen ollut myös kaikista tietoteknisistä laitteista…
Valitettavasti pihalla ollaan oltu lisäksi poikien oireiden suhteen. Tilanne molemmilla kultapojilla on melkoisen sotkuinen. Toivottavasti tämä pihailun muoto loppuu huomenna the Gurun vastaanottoajalla.

Hajoamispisteen mantrat

Taivaan keltainen ilostuttajapallo hellii lämpimästi ihoa, terassisohva upottaa pienen ja vähän isomman takapuolen ihanaan pehmeyteen, laseista hörpitään Mummon marjamehua ja välillä sormet käyvät tarjottimella, jossa on juuri yhdessä leipomiamme kesäpullia. Minimullistaja nukkuu rattaissa. Pikkusankarin kanssa yhdessä pohdimme, minkä linnun ääni kuului äsken ja mihin metsään suuntaamme iltapäivällä retkelle. Pikkusankari muiskauttaa poskelleni suukon ja kuiskaa: “Tykkään susta, äiti.” Yksi elämäni onnellisimmista hetkistä.
On siivouspäivä. Pikkusankari pälättää omaan tuttuun tapaansa: “Ensin mä kerään lelut omille paikoilleen, sitten mä haen pölyrätin ja pyyhin liat pois, sen jälkeen tulen auttamaan äitiä tiskeissä ja lopuksi haen impan ja surauttelen koko kämpän hiekat pois…” Katselen iloisena lallattelevaa ahkeraa avuliasta poikaani ja tunnen valtavaa iloa hänen kanssaan touhutessani.
Meillä on vieraita kylässä. Pikkusankari tekee keskittyneesti sohvalle esittelyä lempileluistaan ja laittaa mielitavaransa millintarkkaan värisuoraan. Sen jälkeen hän ehdottaa yhteistä musisointihetkeä raahaten jo triangelit ja käsirummut esiin. Sävelten soittojen jälkeen hän kutsuu vieraat kahvittelulle ja on jo samassa tyhjentämässä vitriiniä kakkulautasista. En voi olla hymyilemättä – elämä juuri tuon upean pikkuihmisen kanssa on valloittavaa!
Tällaisina hetkinä tuntuu todella kaukaiselta asialta se, mistä aion
tänään kirjoittaa: Pikkusankarin mielipuolisesta raivoamisesta, jokaminuuttisesta kieltämisestä, oman psyykkisen venymiskyvyn äärirajojen hätyyttelystä ja yli säädyllisen desibelirajan yltyvästä keskustelusta.
Vanhemmuus – maailman vaikein tehtävä.
 
Viime viikkoina usein, ihan liian usein olen ärjynyt ja kiroillut Pikkusankarille. Olen tapellut hänen kanssaan, enkä ole ollut se aina niin vakaa ja rauhallinen aikuinen kuin vauvaunelmissani ajattelin olevani. Olen hermostunut ja uhkaillut. Suoraan sanottuna olen ollut huono vanhempi.
Olen silti yrittänyt parhaani. Sen, mihin sillä hetkellä vain suinkin kykenen. Pikkusankarin käytösoireet ovat olleet aivan uudenlaisissa sfääreissä: hänen käyttäytymiseensä on jouduttu puuttumaan myös silloin, kun me vanhemmat emme ole olleet paikalla. Harrastuksissa hän on joutunut jäähylle. Mummo, jonka kanssa kaksin ollessa Pikkusankari on yleensä oikein maailman kohteliain lapsenlapsi, on myöskin joutunut tiuskasemaan Pikkusankarille: “Sinun kanssasi en uskalla lähteä enää mihinkään!”. Niiiiiin hullua menoa hänellä on ollut.
Oireiden vallatessa Pikkusankarin kehon, hänen kanssaan missään
liikkuminen on todella vaikeaa. Sitä on saanut kokea myös Mummo. Muille
“ulkopuolisille” emme häntä tuolloin uskaltaisi oikein antaakaan.
 
Se, että minä olen luonteeltani kröhöm, melko tulinen ja nopeasti suuttuva tapaus, ei helpota ollenkaan omien hermojen kasassa pitämistä. Mutta olen minä kehittynytkin. Elämä Pikkusankarin kanssa on ollut minulle parasta hermojenpidennyskoulua ikinä. Silti oireiset päivät tuntuvat järkyttävän kuluttavilta ja haastavilta. Ja kyllä! VAIKKA kuinka tiedän, että käyttäytyminen johtuu Pikkusankarin pahasta olosta, joudun hokemaan itselleni mantroja, jotta pystyisin pitämään itseni raivostumatta ainakaan aivan holtittomasti ja lain vastaisella tavalla. Minun hajoamispisteen mantroja ovat:
Minun elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta tärkeämpää kuin lapsistani huolta pitäminen.
Minua TARVITAAN nyt. Minä olen aikuinen, joten minä pystyn kyllä odottamaan vielä hetken tai koko päivänkin vessaan pääsyä tai ruuan saamista. 
Miehen tuloon on __tuntia ja __minuuttia – sitten minä VARMASTI pääsen telkeytymään makkariin korvatulppieni kanssa tai lähtemään pihalle tuulettamaan aivojani. Jaksan sinne asti!
Kymmenen vuoden päästä varmasti haluaisin viettää enemmän aikaa lasteni kanssa ja kahdenkymmenen vuoden päästä varmasti toivoisin, että näkisin lapsiani useammin. NYT on tiiviin läsnäolon aika. Olkoon se sitten millaista tahansa.
Jos nyt suutun liiaksi, ärjyn, karjun ja pidän käsistä kiinni liian kovaa, tulen VARMASTI katumaan sitä heti kyseisen hetken jälkeen.
Jos nyt onnistun olemaan rauhallinen, pitkäpinnainen ja ymmärtävä, tulen olemaan todella tyytyväinen itseeni koko loppu päivän.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin opetan lapselleni kiukun hallitsemista. Miten voin edellyttää sitä lapseltani, jos itse epäonnistun kerta toisensa jälkeen?
Haluanko, että lapseni muisto on: “Kun minulla oli pipi ja käyttäydyin huonosti, äitini huusi ja torui minua” vai: “Kun minulla oli pipi ja vaikka käyttäydyin huonosti, äitini otti minut syliin ja yritti helpottaa huonoa oloani”.
Tämä hetki on haaste minuudelleni, luonteelleni sekä vanhemmuudelleni. Kaikki saa elämässään omat haasteensa – tämä on minun haasteeni juuri nyt.
Käyttäydy nyt niin kuin käyttäytyisit, jos sinulla olisi yleisöä.

Kuvittele itsellesi mahdollisimman paha olo ja mieti, miten hienosti pystyt itse käyttäytymään isossa tuskassa. Niinpä. Sitten mieti lasta, jolla ei ole edes sellaisia pahan olon käsittelykeinoja kuin aikuisilla on.

Kuvittele lapsi oireiden takaa, miten ihana ja fiksu poika hän onkaan! Kuvittele lapsi suloisena nukkumassa – sekin aika tulee tänään jossain vaiheessa, varmasti.
Voi olla, että kaikki muut maailman äidit pyörittelevät päätään epäuskoisena, miten heikkoluonteinen kukaan äiti voi olla, kun tarvitsee tällaisia hajoamispisteen mantroja normaaleissa kiukkutilanteissa. Mutta… Uskokaa tai älkää, minä en puhu normaaleista kiukkutilanteista. Niille minä lähinnä mielessäni naurahdan ja selviydyn niistä kai ihan hyvin. Nämä oirekiukut ovat rankkuudeltaan jotakin lähemmäs kahdeksankymmenkertaisia verrattuna normaaleihin kolmi-nelivuotiaan uhmakiukkuihin, ainakin meillä, kun vertaa oireettoman ja oirekauden kiukkuja. Oirekiukut vieläpä kestävät yleensä koko päivän, normaalikiukkuja kai on päivässä muutamia (?).
Niin tai näin, tässä oli palasia minun pääni sisältä vaikeimmilta arkemme hetkiltä.

Helppo elämä

“Järjetöntä menoa!” Näin olen joutunut viime viikkoina vastaamaan kuulumisten kyselijöille. Ja se on vähän kaunisteltu totuus. Nyt ovat karanneet langat käsistä ja pahasti. Jos lankojen etsintäaika the Gurun kanssa ei olisi varattu sopivasti juuri ensi viikolle, minä näpyttelisin muutaman Visa-jutun koneella Tjäreborgin sivuilla ja heittäisin matkalaukkuun vain yhden ihmisen vaihtovaatteet pariksi viikoksi. Mutta onneksi automme eturekisterikilpi suuntaa muutaman päivän päästä kohti helpotuksen Järvenpäätä, jottei sitten tarvitse odotella ovikellonsoittajia lastensuojelusta.
Mitä sitten on tapahtunut? Minä en suoraan sanottuna tiedä! Ja sehän tässä risoo, kun ei ole oikeastaan mitään oireiden jäljityskykyä nyt. Pikkusankarin tilanne on kriisiytynyt pahasti: jo pelkästään häntä silmiin katsoessa huomaa, kuinka vaikea olo hänellä on. Jos yhdellä sanalla pitäisi pientä kuvata, se olisi tuskainen. Käytösoireet ovat aivan avaruudellisissa mitoissa. Millään, mitä vanhempi sanoo, ei ole hänelle merkitystä. Mitään, mistä ollaan puhuttu, ei muisteta. Mitään ei kunnioiteta. Hän on samaan aikaan ihmeen vetelä, asioista kiinnostumaton ja valju sekä aivan hyperaktiivinen, villi ja pahimman luokan reuhottaja. Hän ei jaksa normaaleja asioita (en jaksa kävellä hiekkalaatikolle, en jaksa riisua kenkiä jalastani), mutta samaan aikaan lähmää eteisen peilistä kaksi neliömetriä, kaatuu tahallaan pikkuveljen päälle, heittää pikkuautolla äitiä ja tunkee toista kurkkuunsa. Kyllä, kuulostaa myös uhmalta. Sitäkin on. Aivan varmasti. Ja paljon. Mutta yritän kuunnella niitä rippeitä äidinvaistostani, joita vähän kai vielä on jäljellä kaikkien näiden ärsytyksennostatusviikkojen jälkeen. Ja ne vaistot sanovat, että hoitotasapaino on päälaellaan. Todennäköisesti sekä refluksin, allergioiden sekä astman suhteen. Niin järkyttävän kuluttavaa tämä lapsiperheen arki ei vaan voi olla, että perusterve kolmejapuolivee olisi tämmöinen. Mutta jos tämä on normaalia, niin minä lupaan askarrella mahtavilla kädentaidoillani jokaikiselle maailman kolmejapuoliveen äidille niin hienot pitkäpinnainen äiti -mitalit, etteivät ne koskaan lennä roskiin sieltä koristehyllyltä.

Pikkusankari pyysi minua askartelemaan ankalle potan. Mitaleista tulee varmasti yhtä hienoja!

Jos kyseessä ei ole vain huonolla luonteella varustettu minä, niin spekulaatiot Pikkusankarin pipikäyttäytymisen syistä lentelevät laajoilla aihealueilla: porkkanakokeilun jäljet, maitotuotteiden kanssa venkslaaminen, astman kevätpaheneminen, lääkkeiden perustason riittämättömyys, jonkun yllättävän, aiemmin sopivan ruuan sopimattomuus, flunssan jälkimainingit…

Kummastuttavana lisänä oikean pipidiagnoosin puolesta puhujana ovat myös Pikkusankarin kolme hyvin erikoista päivää näiden kauhistuttavien viikkojen aikana: yksi mahalaukun salamannopea täystyhjennys suun kautta sänkyyn, kaksi pepun kautta housuun. Näiden kertojen välissä oli monia päiviä ja muuten ei ollut mitään normaalikipeysoireita. Me tulkittiin siis allergiaoireiksi. Tämmöistä vaan ei ole Pikkusankarilla ennen ollut. Puklaaminenkin loppui silloin joskus kauan sitten.

Jotta arki ei ihan pääsiäissulkien väristä liitelyä olisi, niin Minimullistaja heittää sekaan omat oireensa. Kaksi hammasta – muuta tuskin tarvitsee muille refluksivanhemmille kuvailla. Ei-refluksivanhemmille tiedoksi, että hampaan teko siis todella pahentaa refluksia. Siihen tietty lisäksi epäonnistunut ruusunmarja-vadelmakokeilu, lattialta mahdollisesti suuhun imuroituja epäsopivien ruokien muruja ja ehkäpä vähän motorisen kehittymisen aikaansaamaa levottomuutta öisin. Kiva paketti siis meillä kasassa kaiken kaikkiaan! Päivät kirjaimellisesti taistellaan Pikkusankarin kanssa ja kannetaan Minimullistajaa, yöt herätään tunnin välein ihmettelemään, joko taas on ruoka-aika vai vaivaako tässä nyt joku isompi juttu myös Minimullistajaa.
“Minulla on helppo elämä” -ilmeeni. Varokaa vaan kohtaamani ihmiset,
tämän kalakaverin naama on aika identtinen minun naamani kanssa tällä
hetkellä.

Matkalla tuskalaan?

Matkustus – tuo ihanat kamalat
tunteet herättävä sana refluksi-allergiaperheessä. Jossitellaanpa
nyt aluksi: koska me mieheni kanssa pidämme matkustamisesta oikein
kovasti, meillä reissattaisiin paljon paljon enemmän nyt näin perheellisinäkin ellei arkemme
olisi näin haastavaa tällaista kuin tämä nyt vaan sattuu olemaan näinä vuosina. Melko ihanaa olisi jos matkustelu lasten kanssa olisi sitä monien puhumaa “lapset menevät siinä samalla” -meininkiä: positiivisella tavalla jännittävää, uusia elämyksiä keräävää ja vain pikkuhaasteita tarjoavaa suht vaivatonta menoa. Siinä kun raahaa kymmentä kiloa eväsrasioita kylmäkalleineen kaiken sen muun lapsiperhekaman lisäksi hiki varvaskarvoistakin kihoten ja yrittää samalla täydellä juna-asemalla selvittää seuraavan raiteen koordinaatteja ja tajuaa, että esikoinen nuolee linnunkakkaista kaidetta tuolla kaukana, kuopus huutaa tuskaista refluksi-itkua kantorepussa ja laukku, jossa lääkkeet ovat, jäi kotiin, ei paljon hymyilytä, edes jälkikäteen. Minä en vaan millään tavoita meidän reissuista semmoista fiilistä, että voisin todeta lasten kanssa matkailun olevan rentoa ja vaivatonta. Meillä jokainen pikkuinen automatkakin on ponnistus sinällään. 

Lähteä matkaan vain jäädä kotiin?

Kaikesta tästä huolimatta me olemme reissanneet. Yrittäneet ajatella positiivisesti. Toivoneet parasta. Varautuneet kaikkeen. Vaikka olisi ollut todella helppo jäädä kotiin odottaen hetkeä, jolloin molempien lasten hoitotasapaino olisi hyvä, emme ole jääneet, sillä sellaista hetkeä tuskin sitten tulisikaan ja matkat jäisivät tekemättä. Olemme uhmanneet hermojamme, terveyttämme ja perheemme sopusointua – ja lähteneet vapaaehtoisesti pienille matkoille niin kotimaahan kuin lähelle rajan taaksekin. Voin kertoa, että matkat tällä konkkaronkalla autossa, ratikassa, junassa ja laivassa ovat olleet sen verran hmmmmm, mielenkiintoisia, että ihan niiiiiin hulluja emme ole, että lentokoneeseen ja pidemmälle kuin kelta-siniseen naapurimme, lähtisimme näillä edellytyksillä. Tavisperheelliset – naurakaa vaan, kun minä kerron, että meillä mietitään ennen matkaa, että miten me oikeasti selvitään laivamatkasta hengissä.

No, mitä me sitten ollaan tarvittu selviytyäksemme? Tässä muutamia pointteja.
Eväitä. Syöminen on monelta kantilta ajateltuna tärkeä juttu. Eväät ovat aika välttämättömyys silloin, kun ei ole varmaa, onko seuraavaan kolmeen päivään mitään mahdollisuutta saada sopivaa ruokaa nenänsä alle. Eväitä iideeläiselle, eväitä yhdelle isommalle allergiselle, eväitä yhdelle pienemmälle allergiselle. Mahdollisimman paljon kylmäsäilytettävää jäisenä mukaan, mahdollisimman paljon sopivaa kuivatavaraa kassiin.

Onneksi edes yksi meidän perheestä ei ole ruokavammainen ja saa nauttia syömisen vapaudesta. Lucky you, my darling.

Itkunsietokykyä
Kun peruskauppareissuautomatkat itketään, niin on ihan hyvä varautua siihen, että viiden tunnin automatkakin itketään. Pysähdytään, röyhtäytetään, kanneskellaan, imetetään, heijataan, – ja kulutetaan matkaan tupla-aika normaaliin menovauhtiin verrattuna.
Itsehillintää. Omaan kotiin voi ostaa tai olla ostamatta sellaisia juttuja, joita ei voi syödä. Pikkusankarin imetysdieetissä yritin olla älyttömän vahva ja vetää elämää eteenpäin itse syön näitä kuutta ruoka-ainetta tässä kaikki päivät ja ei haittaa vaikka te muut mässäätte siinä pöydän täydeltä mun ykkösherkkuja, jotka oikeastaan itse teinkin teille vaikken niitä pysty kuin haistelemaan– asenteella. Nyt en yritäkään olla niin vahva. Mutta itsehillinnän tulee olla moninkertainen silloin, kun liikutaan muualla kuin kotona, se on sanomattakin selvää. Ei kukaan imetysdieettiläinen voi olettaa, että omien seinien ulkopuolella näkisi vain kanaa ja bataattia.
Olisiko reilua, että sukulaisvierailuilla sukulaiset söisivät sun maidoton munaton viljaton-dieetin mukaisesti? No ei olisi.

Kekseliäisyyttä. Olen käynyt tämän imetysdieetin aikana reilut kymmenen kertaa ravintolassa syömässä, ja yleisesti ottaen asennoituminen rajoituksiini on ollut kohteliasta, mutta varsinkin viimeisten ruoka-ainerajoitusten jälkeen monissa ravintoloissa on törmätty kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan. Esimerkiksi muutama päivä sitten pääkaupunkimme keskustassa vieraillessani kävin viidessä ravintolassa kysymässä lounasmenuvaihtoehtoja minun dieetilleni. Vasta kuudennessa ravintolassa tärppäsi – ja sielläkin kehnosti. Viidessä ensimmäisessä seliteltiin noloina, kuinka kanasalaatin kanat ovat valmiiksi marinoituja, joten ne saattavat sisältää esimerkiksi paprikajauhetta tai kuinka he eivät ole varmoja, onko lohi kasvatuslohta vai merilohta (kasvatuslohta en syö niille syötetyn soijan allergisoivuuden takia) tai kuinka lihan paistorasvaa on vaikea selvittää ynnä muuta sellaista hieman epäammattimaista. Kuudennessa ravintolassa sain eteeni minulle tuunatun salaattiannoksen: salaattia, kurkkua, tomaattia, kuusi katkarapua (laskin!) sekä viisi kypsentämätöntä (!) multaista (!) herkkusienen siivua (laskin!). Yksi elämäni ärsyttävin yhdeksän ja puoli euroa. Onneksi seura oli edes huippua.
Laivallakin katkaravut olivat turvallisin valinta.
Riisikakun pyysin rohkeasti viereisestä ravintolasta. Avocadon pilkoin
päälle omista eväistäni.
Kekseliäisyyttä ja viitseliäisyyttä siis tarvitaan niin ravintolan kuin itsenkin osalta, jos ihan kaikkia
aterioita ei ole mahdollista raahata mukana ihan kaikkialle. Samat kekseliäisyys ja viitseliäisyys ovat tarpeen myös muissa ehkä normaaliperheelle oudoissa, matkustamiseen liittyvissä jutuissa: kantoreppu on jaksettava raahata mukaan: se on aivan numero yksi matkustustarvike; jatkuvan pukluvaaran takia oksennusrättejä sekä vaihtovaatteita (kaikille) pitää jaksaa kantaa useat mukana (jos ei välttämättä halua levittää puklujen väristä designia kodin ulkopuolella), lääkeannoksia pitää jaksaa näpertää minigrippeihin ja niin edelleen.
Joustavuutta. Ei-allergiset perheet luultavimmin lomalla sallivat “rennomman syömisen”. Allergiset perheet eivät voi samassa mittakaavassa sellaista harrastaa. Koko päivää ei vain voi vetää rusinoilla ja pillimehulla (vaikka ne sinällään sopisivatkin), sillä ainakin meidän tapauksessa Pikkusankari ei todellakaan siedä mitä vain määriä niitä sallittujakaan ruokia. Joitakin kompromisseja silti olemme joutuneet tekemään. Olemme pistäneet vaakakuppiin toiselle puolelle esimerkiksi Pikkusankarin toiveen kahvilakäynnistä ja siellä oman vitriinileivoksen saamisesta sekä toiselle puolelle vaakakuppiin leivoksesta tulevat mahdolliset oireet.  
Tämä piiras sisälsi muuten kaikkea varmasti
sopivaa, mutta glukoosi-siirappi on aina kysymysmerkki. Keliaakoille se
sopii, mutta vilja-allergisille ei välttämättä. Silti Pikkusankari sai
oman palan tätä herkkua.
 
Joustavuutta tarvitaan myös tietenkin muidenkin juttujen suhteen. On esimerkiksi siedettävä mahdollisen matkustusstressin pahentaman refluksin oireet, on jaksettava tehdä tiettyjä sovittuja/varattuja juttuja matkan aikana, vaikka kuinka perheen pienin nähisisi i-han ko-ko yön ja on kuunneltava imetysdieettaavaan äidin juoman liiallisen kahvin aiheuttamia mahavaivoja vauvalla. Matkalla kun usein pystyssä on sentään pysyttävä, kofeiinin voimin jos ei muuten. Mutta kyllä, on niitä päikkäreitäkin yritetty järjestää kylpylä- ja laivamatkoilla. Siinä sitten vaaditaankin toiselta, hytistä poispotkitulta osapuolelta melkoista joustavuutta…
Tuttu näky, valitettavasti myös lomamatkoilla. Yö
menee valvoessa ja aamulla muutaman pikkutirsan jälkeen silmät eivät
vaan tahdo aueta. Minimullistaja taisi löytää sängystä kännykän ja
herättää äidin sen kameran salamavalolla.

Kaikesta huolimatta – suosittelen pikkumatkoja kaikille refluksi-allergiaperheille, joiden mielessä edes yhtään käy ajatus, että ehkä me voisimme selvitä.
Jokaisesta matkasta ollaan selvitty jotenkin. Ja aina matkustaminen ei ole ollut ihan tuskaa.

Miten menee, Minimullistaja?

Nyt on varmaan korkea aika kertoa, mitä meidän refluksi-allergiataloon kuuluu. Yleiskuulumisena voisi todeta, että tällä hetkellä kumpikaan poika ei ole oireeton. Oireiden syitä etsitään kiivaasti. Tänään tarinassa esiintyy Minimullistaja.
Imetysdieettini on the Gurun ohjeilla kiristynyt täysin maidottomaksi. 
Kun olet maidottomalla, saat käsilaukkuusi uuden
vakkarimukanaraahaamisjutun – kookosmaitopurkin kahvitteluhetkiä varten!
Et voi olettaa, että missään julkisilla syömäpaikoilla on sinulle
tarjolla mitään sopivaa maitoa kahviisi.

Muita täysin vältettäviä ruokia tällä hetkellä ovat vehnä, kaura, kaalit, sipulit, retiisi, paprika, chili, rosmariini, tuore tilli, tuore basilika, suklaa/kaakao, lisäaineet ja
hiilihappojuomat (unohdin varmaan puolet, mutta tähän tyyliin ainakin). Kahvia yritän parhaani mukaan rajoittaa, mutta arvatkaa vaan kuinka järkyttävän vaikeaa se on näillä muutamien ripetuntien unilla. Kananmunan osalta minulla on käynnissä vähentäminen – lopputuloksena todennäköisesti kokonaan luopuminen muutaman viikon päästä, ellei sitä ennen Minimullistajan tilanne parane selvästi. Miltä se Minimullistajan tilanne sitten näyttää? No, aikalailla tältä:

ja tältä:

Synkältä näyttää, eikö. Illat ja automatkat ovat melko usein pelkkää itkua video ykkösen tapaan. Päivisin meillä on viime päivien aikana yhä enenevissä määrin kiljuttu video kakkosen tapaan.
Maidoton dieetti rauhoitti tilannetta sen verran, että ensin päätettiin the Gurun kanssa, että kananmunaa minun ei tarvitse menustani tiputtaa, mutta viime viikot ovat pakottaneet kokeilemaan vähennystä sittenkin. Moni varmaan ihmettelee,  miksi en vaan jätä kananmunaa heti kerralla pois. Tultiin the Gurun kanssa antitrypsiinitulosten jälkeen siihen päätelmään, että muutos ruokavaliossa pitää ehdottomasti tehdä, mutta rintamaidon riittävyyden varmistamiseksi ja minun paremman sopeutumisen mahdollistamiseksi vähentäminen pikkuhiljaa on tällä kertaa inhimillisempi ratkaisu (Pikkusankarin iideellä asia oli toisin, koska tilanne oli kerta kaikkiaan to-del-la kriisiytynyt – silloin vedin normiruokavaliosta suoraan kuuden ruoka-aineen dieettiin).
Itkujen ja kiljumisten lisäksi Minimullistajalla on päivistä riippuen pahojakin nukahtamisvaikeuksia. Hän siis on rättiväsynyt, mutta uni ei kerta kaikkiaan vain tule millään keinolla. Muita oireita ovat ne tutut: pätkäunet, kärsivään itkuun herääminen, yöunilla usein heräily, koko kropan jäykistäminen voimakkaasti taaksepäin, runsas puklaaminen monta tuntia ruokailun jälkeen, kurkulla “kököttäminen” eli ns. virkayskä, itsensä ja muiden tuskainen raapiminen sekä viihtymättömyys missään paikassa tai asennossa.

soveljen jalankädenjäljillä – bataattia, bataattia.

Minimullistajan omaan ruokavalioon kuuluvat bataatti, kesäkurpitsa ja mustikka. Näiden lisäksi avocadoa olemme kokeilleet… ja uudelleen ei ihan heti kokeilla. Jokapäiväisiin lääkkeisiin ei olla turvauduttu vielä, vain Silicea on käytössä. Suurimpina epätoivon päivinä olemme myös kokeilleet Gavisconia sekä suppoa, mutta huonoin tuloksin.
Joku tässä kokonaisuudessa nyt kaivertaa. Se, onko se kananmuna vai jokin muu minun ruokavaliossani vai ihan jokin muu juttu, on vielä arvoitus. Toivottavasti arvoituksen ratkaisemiseen ei tarvita tämän fressimpiä aivoja kuin meidän perheessä tällä hetkellä on. Varsinkin tänään aivosumu on ollut melkoinen. En muista, montako minuuttia yöllä nukuin, vai nukuinko ollenkaan. Pelotti päästää mies aamulla auton rattiin. Pikkusankari herätti äidin kesken iltapäiväsadunluvun “Äitiiiii, voisitko herätä ja lukea, kun Pesoselle pitää saada ruokaa – ja se tapahtuu vasta seuraavalla sivulla”. Kun mies riisui kenkiä töistä tullessaan, minä laahustin kertomaan että suunnittelemani jumppa taitaa nyt vaihtua kello kahdeksan nukkumaanmenoaikaan. Ehkä huominen on parempi.
Huominen VOI olla parempi. Outoa tässä Minimullistajan oireilussa on se,
että välillä on päiviä, jolloin hän vaikuttaa olevan kuin kuka tahansa kuusikuinen ja nukkua esimerkiksi koko Särkänniemen reissun ajan.