Valvomista

Viimeisen parin viikon ajan blogin nimi on ollut yhtä kuin yömme.
Pikkusankarilla on ollut nyt selvästi oireita: pipin valittamista, käytösoireita, nukuttamisvaikeuksia ja myös muutamia yöllisiä tuskahuutoheräilyjä, joiden jälkeen unimatti ei olekaan ihan heti kyläillyt. Näinä päivinä ja öinä Pikkusankari ruinaa niin särkylääkettä kuin Gavisconiakin. Pähkäilymme tuloksena mahdollisia syypäitä ovat lisääntynyt päärynän käyttö Pikkusankarin leivonnaisissa tai/ja Seretide- annosten vähentämisyritys. Pistimme siis taas päärynän kokonaan tauolle ja nostimme Seretiden kahteen annokseen.
Minulla on nyt ne viime raskaudestakin tutut painajaisviikot menossa. Sen lisäksi, että mielen tehtävä taitaa olla nyt raskauteen ja synnytykseen liittyvien asioiden kiivas läpikäyminen idin toimesta yön laahaavina tunteina, yöllisiä kauhunsekaisia painajaisia ja levottomuutta lisää muutama muukin tekijä. Yksi rakkaimmista ihmisistä taistelee hengestään, eikä kädestä pitäjän, kannustajan ja etujen valvojan rooli ole mikään kevyt homma raskaana olevalle tunteikkaalle ihmiselle. Mahdollisia unitunteja katkovat myös mukavat raskauspikkuvaivat kuten vartalon ihon kaamea kutina ja (nyt jo!) usein toistuvat vessareissut.
Silti, niin ärsyttävältä kuin se kuulostaakin, yritän pitää mielessä kiitollisuuden tästä hetkestä ja näistä öistä, sillä tämä saattaa olla vain pientä ivallista esimakua syksyn ja sitä seuraavien kahden vuoden valvomista ajatellen.

Hyvää yötä?

Kirkkaan keltainen Toy Story- hammasharja puhdistaa lapsen hampaat säihkyvän valkoisiksi. Pestyään hampaansa lapsi juoksahtelee iloisesti juuri pestyssä ja silitetyssä lastenhuoneen sisutukseen sopivassa pyjamassaan iloisesti omaan (uniergonomisesti ajatellen överipehmeään sänkyynsä niskat jumiuttavien liiallisten tyynyvuorten keskelle). Hän sulkee silmänsä ja lepuuttaa käsiään rauhassa rintansa päällä. Sitten äidin tai isän kanssa sanotaan i love yout, vanhempi suukottaa lastaan hellästi otsalle, ja sulkee kauniin pöytävalaisimen himmeän valon. Ovi jätetään huomaavaisesti raolleen, ja lapsi nukahtaa leppoisasti nähden kivoja pastellinvärisiä uniaan.
Ei, ei, ei… Ei mene meillä tämä niin kuin leffoissa.
Lapsen käytös muistuttaa hurrikaanin, gansterin, rosvon ja koulukiusaajan yhdistelmää. Tämähän ei ole mitenkään poikkeavaa käytöstä päivälläkään, mutta lisäinformaationa lähestyvästä nukuttamisajasta tulee kellonajan lisäksi silmien hierominen, ja jossain vaiheessa myös lapsen oma kommentti: ”uniaika”. Vanhempien on siis aika kaivaa esille kaikki keinot, tahdonvoima ja sisu taas tähänkin nukahtamistaisteluun. Ensin vaihdetaan yöhaalarit (kyllä, haalarit ne olla pitää, muuten märkä sänky on sataprosenttisen varmasti lapsen alla yöllä). Yövaatteiden vaihtaminen kuluu tapellessa ”ite!! iti auttaa!! ite!! äiti auttaa!! ite!!”. Itse ei onnistu, apua halutaan, apua ei haluta, itse halutaan, itse ei kuitenkaan onnistu. Ratkaisuna siis taas pakkopukeminen. Sitten hammaspesulle, jonka aikana ihmeellisesti myös vessapaperirulla sotketaan lattialle, äidin luksuskäsivoide (niin, lahjaksi saama tietenkin) pursotetaan lavuaariin ja hammasharja käy niin laattalattialla kuin vessanpytyssäkin, tahnalla melkein pestään peiliäkin. Iltasatuja yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. ”Tämä on sitten viimeinen satu, ja sovitaan, että sitten sammutetaan valot”. Valot sammutetaan ison nähinän kera. ”Kerro roska-autotarina”. ”Kerro ambulanssitarina”. ”Kerro loka-autotarina”. ”Tämä on sitten viimeinen tarina, sitten ruvetaan nukkumaan”. Lapsi itkee hysteerisesti, kun sadut ja tarinat loppuvat, ja kiukuissaan huutaa vanhemman pois huoneesta. Pian lapsi tepastelee ovelle, ja pyytää viereensä jompaakumpaa vanhempaa. Yksin ei uni tule. Sitten vaihdetaan peittoja, tyynyjä ja puolia sängyssä. Lapsi alkaa karjumaan “iltapala-aika!!”. Ruokaa ei kuitenkaan enää anneta. Lapsella on jano. Vettä hän saa. Lapsi haluaisi mennä vielä peittelemään autot yöunille, ja vanhemmat joustavat vain niin, että lapselle haetaan yksi auto sänkyyn, jonka voi peitellä. Pyöriminen, ähinä ja valittaminen jatkuvat. Lapsen kurkusta kuuluu selkeitä nousuääniä ja nieleskelyä. Lapsi pyytää lisää lääkettä. Gaviscon. Sitten tarvitaan reppunalle. Sitä etsitään kymmenen minuuttia, ja kiikutetaan lapsen kainaloon. Sitten tarvitaan herra hakkarainen. Sitä ei enää lähdetä etsimään. Tulee lohduton parkuminen. Lohdutellaan. Hivellään. Sivellään. Kysytään, mitä voisi tehdä, jotta lapsella olisi parempi olo. ”Haluatko syliin?”. Lapsi kömpii vanhemman syliin, ja pipin vaikerruksen jälkeen torkahtaa pystyasentoon, sängyssä istuvan vanhemman syliin. Lapsi kiepsahtaa sänkyyn nukkumaan. Ja vanhempi kyynel silmässä huoahtaa. Tunnin päästä lapsi herää itkuun, ja valittaa kurkun ja pään kipua. Sitten särkylääkettä. Uusi nukuttamisrumba. Vihdoin lapsi nukahtaa yöunilleen.
Blogin nimi ei ole oikeutettu enää, jos miettii, mistä lähdettiin liikkeelle. Meillä ei enää heräillä kuin kerran viiva kolme yössä. Ei enää kahtakymmentä viiva neljääkymmentä kertaa, niin kuin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana. Nyt meillä nukutetaan. Aiemmin ongelmina olivat sekä nukkuminen että nukahtaminen, nykyään Thank God, vain nukahtaminen. Bloginimivaihdosta en silti tule tekemään, sillä niin voimakkaasti meidän perheen kokemusmuistiytimeen on tatuoitu tuo kidutus kymmenen minuutin välein heräämisestä niin yö- kuin päiväunillakin. Ja mistäs sitä tietää, onko blogin nimi ennustuksellinen vai ei. Tämän blogin tähteys kun vaan ei ole mitenkään haluttava juttu, niin toivon, että uutta tähteä tähän blogiin ei tule, ja saan perustaa puolen vuoden päästä blogin nimeltä Hei meillä nukutaan.

Hyvä ruoka, huonompi mieli

Hän levitti glögin mantelilastut pöytä-lattia-osastolle, ja valitettavasti hänen kätensä oli nopeampi kuin äidin. Hän kaapaisi tiskialtaasta piparitaikinapurkin, josta kerkisi rapsuttaa kuivaneen taikinaklöntin suuhunsa, ennen kuin äiti ulvoen riisti purkin itselleen. Hänen kätensä kävi myös kinkun kuorrutuksessa sekä sienisalaatissa. Hän nuoli lukemattomia roskiksesta dyykkaamiaan suklaakarkkipapereita.
Vaikkakin tänä vuonna sain syödä juuri sitä, mitä mieleni teki (toisin kuin viime joulun kahdeksan ruokalajin kana-bataatti-imetysmenullani), ei ruokaonneni ollut täydellinen. Tulee sanoinkuvaamattoman paha mieli, kun ruokapöydässä Pikkusankari pyytää haistamaan minun lautasen herkkuja ja kaiken muun ajan saavat vanhemmat sekä kaikki muutkin paikalla olevat jouluRAUHAN juhlijat olla lähtölaskennassa valmiina syöksymään pienen uteliaan pojan luvattomia joulumaistiaisretkiä kieltämään.
Pikkusankarin kyseiset retket ovat nyt takana, oireet vielä vissiin pitkään edessä.

Epätoivoinen RASP*-maja

Sekavaako täällä tämä elämä, no
kyllä! Oireita on välillä enemmän, välillä vähemmän. Mutta joka päivä jotain on
johonkin aikaan ja jollain intensiteetillä. RASP* kuluttaa kaikkien hermoja ja
voimavaroja. Syy-seuraus-suhteet menevät varmaan iloisesti sekaisin,
muka-melko-tasainen-arki muuttuukin silmänräpäyksessä karseaksi
tuskakonsertiksi, ja nukkumaan menosta ei meinaa kenelläkään tulla yhtään
mitään, lääketasapaino on varmaan muuttunut epätasapainoksi jo aikoja sitten,
ja – ja – ja -.
Hukassa siis ollaan, ja pahasti. On
ollut ruokavahinkoja ja -kokeiluja, suurimpana kokeiluna KELAn vaatima kaura,
joka sekin jäi epäselväksi muiden muutosten seassa. Losecin maksimiannos
muuttui Nexiumin maksimiannokseen, kun epäiltiin taas Losecin aiheuttavan
sivuoireita. Gaviscon on muuttunut Siliceaksi siinä pelossa, että Gaviscon
alkoi taas allergisoittaa. Maitohappobakteerimerkkiä muutettiin, kun oli
epäselvää, tulivatko oireet sieltä suunnalta. Ventokin aloitettiin parempien
aikojen toivoissa. Ruokia on jonkin verran (en jaksa tehdä nyt
laskutoimituksia) rotaatiossa, ja todennäköisesti sieltäkin paljastuisi
pahiksia, jos ruokalistaa alettaisiin paremmin syynäämään. Ruuan rakennettakin on
yritetty monipuolistaa. Pääkipua Pikkusankari on taas valitellut enemmän.
Epätoivo alkaa pikkuhiljaa hiipimään meidän RASP-majaan.
*refluksislangissani jo vakiintunut omasynnyttämä
lyhenne Refluksi-Allergia-SalaPoliisityöstä

Kylmää vettä kasvoille

Yritin siirtää
bloginkirjoittamisvastuun miehelleni. Sain vastaukseksi murahduksen ja kysyvän
katseen. Se siitä. Minä jatkan, kyllä, mutta miten minä voin kirjoittaa tähän
refluksi-allergia-pitoiseen blogiin siitä huolien tärväämästä pitkästä arjesta
Pikkusankarin kanssa, kun suurimman osan arkipäivistä huolehdin aivan muiden
kuin oman perheeni asioista? Mies käy lääkärissä, tutkimuksissa, tenavatuokioissa,
avoimissa päiväkodeissa ja puistoissa Pikkusankarin kanssa. Hän näkee suurimman
osan niistä järkyttävistä tuskan sisältämistä käytöshäiriöistä, saa ruuat
naamalleen, pesee silmät sirrillä allergiakakat ja raapustaa
rotaatiopäiväkirjat. Minun osani tässä blogissa on jatkossa ehkä tulkkina olo.
Kuuluuko puhelimesta päivän aikana muutakin kuin pelkkää “EI, EI,
EIIIIIIIII!!”; saanko luvan mennä tekemään pikasalin työpäivän jälkeen; kuinka
monta kurttua miehen otsassa on enemmän kuin eilen, kuinka pahaa rusotusta
Pikkusankarin poskissa ja huulissa on…

Kaksi viikkoa miehellä ja
Pikkusankarilla meni hyvin, oikein hyvin (huolimatta pienistä oireista jossain
siinä välillä). Sitten tuli ämpärillinen kylmää vettä mies-raasun kasvoille.
Oireet, pahat oireet. Keskiviikkoaamuna nykyisen rotaatioideologiamme mukaisesti
tattaripuuron sekaan laitettiin yksi pakastemansikka. Siitäkös se sitten
lähti. Poika punoittaa, kiusaa, heittelee tavaroita, valittaa kurkkuaan – ja
mies on lievästi sanottuna väsynyt. Oskillometriassa paikoillaan pysyminen ei
tullut kai kyseeseenkään – tutkimusta ei saatu tehtyä. Kaksi pahaa oirepäivää,
ja hymy oli viety mieheni kasvoilta.
Nyt muistan taas, mistä alun perin
lähti ideani töihinmenoon…