Pohjalla ollaan

Heipähei ja terveiset kuraisen ja kylmän arkikuopan pohjalta! Se
on meinaan semmoinen juttu, että tällaista oirearkea ei meillä ole
tänä syksynä nähtykään. Huh. Voin kertoa, että aika helpolla olen tämän syksyn päässytkin, kun hoidettavanani on ollut kaksi
vain julmetulla uhmalla varustettua, oireetonta poikaa. Viimeisen kuukauden ajan
on oiremittarissa meinaan olleet sellaiset kierrokset, että enpä
olisi uskonut enää koskaan tällaista arkea meillä elettävän.
Toisaalta, nyt kun viimeisimpää kuukautta miettii, en näe yhtään
kummallisena tätä molempien poikien oireilua.
Pikkusankarilla kaikki alkoi ensimmäisen ison ulkomaanmatkan
konkreettisesta odottamisesta. Stressi (oli se sitten positiivinen tai negatiivinen,
tässä tapauksessa siis positiivinen) pahentaa aivan selvästi
refluksia. Viikon matkalla, no, ruuat olivat tietysti hieman
erilaisia kuin kotona, ja ne vaikuttivat vääjäämättä refluksin
hoitotasapainoon. Todella, todella vaikea oireilu alkoi kuitenkin
vasta palattuamme Suomeen. Todennäköisesti päävaikuttimena tässä
kamaluusoireilussa ovat olleet juurikin se stressi ja sen
laukeaminen. Hyvin tapahtumarikkaat viikot kotiinpaluun jälkeen ovat
myös varmasti jättäneet jonkinlaisen hälytystilan kehoon (ja tässä sekamelskassa SI-vaivat eivät tietenkään auta asiaa…).
Pikkusankari valittaa närästystä monta kertaa päivässä, eikä
Gaviscon tai Rennie tunnu tepsivän. Silmät huutavat tuskaisesta olosta. Nukahtaminen on todella levotonta. Käytös on sellaista, kuin
hänen aivoihinsa olisi upotettu ”teen IHAN KAIKEN juuri niin kuin
ei missään nimessä saa tehdä ja lisään päälle kiusaamista,
ilkivaltaa ja lällättelyä” -toimintamalli, josta poikkeaminen ei
tule kuuloonkaan. Ja tosiaan, kyse ei ole pelkästä uhmasta… se
kun tuntuu melko iisiltä tähän oireiluun ja pahaan oloon
suhteutettuna. 
Kun suun asento on tämä, koko ajan. Koko ajan. Vaikka kuinka olisi kivaa tekemistä, menemistä ja näkemistä.

Kerran, kun sydämeni pohjasta toivotin onnea miehelleni, kun hän
lähti viemään Pikkusankaria kerhoon, tajusin, että tämä ei nyt
ole ihan normaalia elämää viisivuotiaan kanssa. Se, että kymmenen minuutin matkalle toivotan
onnea, hermoja ja tsemppiä, jotta mies ei tulisi täysin raivosta
puhkuen takaisin kotiin, ei kuulosta normaalilta (tai esimerkiksi elämältämme pari kuukautta sitten). Silloin varasin
hätäajan osteopaatille. Osteopaatin huomiot olivat jotakuinkin
tiivistetysti seuraavat: pallea täysin juntturassa muiden
sisäelinten välissä, kallonpohjassa jumia ja vasen lonkka kireä.
Eli ne samat löydökset, joita löytyy aina silloin, kun
Pikkusankarin arkikin on ollut haastavampaa ja oireet suuremmat.
Toivomme kovasti, että osteopaatin hoito auttaa, eikä meidän
tarvitsisi harkita vahvempien lääkkeiden takaisinottoa.
Niin, ja sitten tämä toinen yllättäjä. Minimullistaja. Meidän
oireeton, kaikkea syövä poika olikin yhtäkkiä oireinen. Kiitos
antibioottien. Plääääh. Olemme aina vältelleet antibiootteja, ja
odottaneet esimerkiksi mahdollisten korvatulehdusten itsestään
paranemisia. Mutta nyt, nyt aloitimme Minimullistajalle tuon mikrobilääkkeen.
Ensimmäistä kertaa elämässä, juuri ennen ulkomaanmatkaa. 
Pitkän aikaa Minimullistajan keuhkoista oli kuulunut hieman
epämääräistä ääntä (ja allergologi vilautteli
infektioastmamahdollisuuttakin…), ja pari päivää ennen matkaa
kävimme vielä tarkastusluontoisella kuuntelulla lääkärin
luona… ja mitäs muutakaan lääkäri meille kertoi, kuin sen, että
Minimullistajan keuhkoissa on todennäköisesti jokin tulehdus. Emme
halunneet ottaa tulehduksen pahenemisriskiä Afrikan matkan aikana, joten
kallistuimme antibioottien kannalle. Tulehdukselle ehkä hyvä juttu,
mutta millekään muulle hänen kehossaan ei. Vastustuskyky huononi,
suolisto ei enää kestänytkään ruokia, joita hän ihan
normaalisti viime kuukausina popsi, iho alkoi kuivua ja näppyillä,
ripuli alkoi, nähinä lisääntyi… No, nyt sitten odotellaan
maitohappopurkkien kanssa vuosi tai kaksi, että suolisto paranisi
kokonaan antibioottihyökkäyksestä. Masentavaa.
Aikaisempina huonojen kausien aikoina olisin melko toivoton, mutta
nyt tiedän ja uskon vakaasti, että tämä on vain vaihe, ei missään
nimessä perusarkea. Toivon, että olen oikeassa, ja toivon, että positiivinen
asenteeni jaksaa kannatella minua parempiin aikoihin. Sellaisiin
aikohin, jolloin mies ei kommentoi illalla töistä tulleessaan ja
ihan vakavissaan ”hyvä nähdä sinut hengissä”.

Nyt en tajua!

Reilu viikko takana Pikkusankarin lääkkeetöntä elämää, huh ja wau ja iik! Tässä olisi nyt käyttöä niille hämmentyneille hymiöille! Pistäisin niitä ehkä sata. Siis oikeasti: Pikkusankarin olo on helpottunut 50%, kun vertaa viimeisintä viikkoa kymmeneen edelliseen. Tämä juttu menee kyllä näin elämä yllättää -listamme kärkeen aaaaaika kepeästi. Pikkusankari ei siis edelleenkään todellakaan ole oireeton, mutta on jo paljon, kun järrrrkyttävästi oireilusta lohkaistaan puolet pois.
Koska meidän perheessä äitinä olo on yhtä kuin salapoliisityö, jatkan edellisen postauksen linjalla ja pistän taas muutamia uusimpia merkintöjä salapoliisivihkostani tähän. 
Pikkusankarin olon kohenemisen mahdollisia tämänhetkisiä selityksiä:
a) Pikkusankarilla on kehossaan paljon kipuja ja keho on ylikuormittunut kaikkien näiden sairausvuosien takia. Lääkkeetkin – vaikkakin ovat myös auttaneet – ovat myös kuormittaneet kehoa. Näin lääkekuorman purkaminen on helpottanut hänen oloaan (ainakin toistaiseksi).
b) Jokin lääke on ollut epäsopiva tai lääkkeiden yhteisvaikutus on ollut huono. Tosin tämän muutoksen epäsopivaksi ja huonoksi on pitänyt tapahtua vasta hiljaittain, sillä samalla lääkekombolla viime vuoden puolella on ollut hyviäkin jaksoja…

c) Vaihdoimme perus-maitohapon muutama päivä ennen lääkkeiden lopettamista, joten tämä muutos hiivapohjaiseen maitohappoon (Saccharomyces boulardii:n) on saattanut huomattavasti parantaa Pikkusankarin oloa.


d) Syksyn osteopatiat auttoivat Pikkusankarin kehoa korjaamaan olotilaa ja antoivat hyvän pohjan lääkkeettömyydelle, mutta emme tajunneet kokeilla lääkkeiden poisvetoa tarpeeksi ajoissa, joten lääkkeet alkovatkin olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi pidemmän päälle napsittuna. 
e) Ihme on tapahtunut. Juuuuuri sinä päivänä, kun lopetimme lääkkeet, ylemmän tahon taikasauva viuhahti, ja poisti kaikki Pikkusankarin sairaudet.
Se, mikä on nyt tämän reilun viikon lähiobservoinnin avulla saatu selville, on ainakin ihan varmasti se, että Pikkusankarilla ei ole kipuja niin paljon enää. Sen näkee jo hänen silmistään, saati käyttäytymisestä. Eli muutamat ekat päivät, joista viimeksi kirjoitin, eivät olleet mitään outoa sattumaa.


Täten olisin siis viskaamassa syyrepusta pois pahentunutta siitepölytilannetta (vai voiko Pikkusankarin olo niiden suhteen pysyä näin hyvänä viikon ajan ilman lääkkeitä?). Toisekseen sieltä saa lähteä myös huomionhakuisuus-elämänmuutos-uhma-you name it-jutut (no, näihin en itse edes uskonut… Ja se on selvää, että parissa päivässä tällainen käytöksen muutos ei ole mahdollinen, jos syyt olisivat näiden kaltaisia). Ja mikä meille helpottavinta, voinen heittää syyrepusta menemään myös vakavammat neurologiset ongelmat (ne nyt eivät ainakaan katoaisi parissa päivässä tähän malliin).

Nyt odottelemme innolla, minkälaisen pysyvämmän olon Pikkusankari saa tällä lääkkeettömyys + probioottihiiva + osteopatia -yhdistelmällä. Odotukset ovat sekavat, mutta toiveikkaat vaikka yritänkin jarrutella omaa toiveikkuutta pettymyksen pelossa…

Radikaali, hämmentävä, vaistonvarainen päätös

Tämä päätös, mikä tehtiin kuusi päivää sitten, on sellainen, josta kukaan ei saa ottaa esimerkkiä. Se, miksi silti kirjoitan tästä, on se, että kannustan vanhempia kaikissa asioissa luottamaan omaan vanhempainvaistoonsa. 
Minulle tuli vahva tunne, että nyt on hyvä jättää kaikki Pikkusankarin lääkkeet pois. Ja niin jätimme, heti, kerralla. Jotta siellä näytön toisella puolella ei kaivettaisi nyt esiin lastensuojelulappusia, on ehkä paras selittää hieman…
Okei. Aloitetaan siitä, että meidän arki sai niin kamalia, kummallisia piirteitä Pikkusankarin oireiden osalta, että en ole ikinä vastaavanlaista arkea edes kuvitellut olemassa olevan. Kuten hiljattain Pikkusankarin tilanteesta kirjoittaessa kerroin, oireilua on viime viikkoina todellakin ollut. “Normaalioireiden” (ne, joista siellä viimeksi kirjoitin) lisäksi Pikkusankari alkoi käyttäytymään lähes kaikissa sosiaalisissa tilanteissa todella kurjasti niin sanallisesti kuin ei-sanallisestikin. Niin huonoa lapsen käyttäytymistä en oikeastaan ole koskaan nähnyt meidän tuttavapiirissämme, ja käytös tuotti harmitusta ja ihmettelyä tietysti myös muissa kuin vain meidän perheen jäsenissä. Äitinä tällä tavalla oireilevan lapsen katsominen on aivan yhtä tuskaa. Kun on kaikkensa antanut ja kaikkea mahdollista säädyllistä “kasvatus”tapaa kokeillut, on pakko luovuttaa taistelu.

Koska arki ei olisi enää voinut vaikeammaksi mennä ja olin jo kaikki muut tilanteen parantamiskeinot käynyt läpi, aloin miettimään, voisiko kokeilla olla ilman lääkkeitä. Ne kun tällä hetkellä eivät ainakaan tuone minkäänlaista huomattavaa apua, sillä tilanne vain pahenee ja pahenee. Ja sittenpähän sitä huomaisi, jos lääkkeiden poisjättö tekisi arjesta entistä vaikeamman (mitä en kyllä osaa kuvitella!), ja näin lääkkeet voisi yksitellen palauttaa katsoen, mikä lääke tai mitkä lääkkeet ovat tällä hetkellä ne oikeasti tärkeät. Pikkusankarin tilanne voisi siis olla huono olo ja huono käytös lääkkeillä tai huono olo ja huono käytös lääkkeittä, joten päädyin jälkimmäiseen. Niinpä varovaisesti kerroin ajatuksen miehelle. Huh, aika radikaalia, tuli hänen suustaan. Sitten kun yhdessä asiaa pähkäiltiin, tultiin tulokseen, että mikä ettei, kokeillaan. Niin jäi pois Ventoline, Seretide sekä Losec, ja näin Pikkusankarin tilanteen kartoitus alkaa “puhtaasta” tilanteesta. Päätöksen pohjalla on meidän perheen keräämä näihin sairauksiin liittyvä tietotaito, hiljainen sekä näkyvä kokemus sekä tietämämme faktat. Lopullinen päätös tehtiin vaistonvarassa. Tuohon omaan vaistoon nojaten olen tehnyt paljon enemmän hyviä kuin huonoja päätöksiä, joten siihen luotin nytkin.
Lääkeruljanssia olemme nyt neljä vuotta pyörittäneet säännöllisin väliajoin lopetusta kokeillen. Ikinä emme ole näistä astma- ja refluksilääkkeistä päässeet pysyvästi eroon. The Guru on luottanut meidän näppeihimme lopulliset päätökset siitä, milloin kokeilemme vähentää tai jättää kokonaan pois näitä medisiinejä. Kaikki perusasiat lääkkeistä ja niiden kanssa häsäämisestä olemme viime vuosien aikana oppineet, joten voin sanoa, että tiesin, mitä tein. Allergologi suositteli taas viime käynnillä Losecin vähentämisyritystä, ja oskillometrian toistamisajankohtaa mietimme myös hänen kanssaan, mikä taas tarkoittaa astmalääkkeiden tauottamista. Eli toisin sanoa lääkkeetön tilanne voisi olla mahdollinen myös lääkärin käskystä. Astmalääkkeiden tauottamisen osalta viime päivät ovat sateisen sään takia olleet myös aika suosiolliset.

Mitään lopullista vahinkoa en siis pysty kyseisten lääkkeiden yhtäkkisellä lopettamisella tekemään pojalleni, joten sen suhteen rauhallisin mielin lähdin kokeiluun mukaan. Ja tiesin, että heti kun annan lääkkeen, se alkaa auttamaan, joten suuria tuskia ei myöskään kerkiäisi tulla lääkkeiden poisjättämisen takia. Oletin, että saan heti ensimmäisen lääkkeettömän päivän iltana raotella lääkekaappia, mutta nyt mennään kuudetta päivää ilman lääkkeitä! Ja: Pikkusankarin oireet eivät ole yhtään pahentuneet! Pänvastoin, jos viimeisen parin viikon aikainen julmettu oireilu on 100%, viimeiset kaksi päivää ovat olleet ehkä 90%. Hän ei ole myöskään kertonut pipiä yhtään useammin kuin lääkkeiden kanssa eläessä. Sanonpa vain, että tämä jos mikä on mielenkiintoista!

Mitä ihmettä tässä taustalla oikein on? Mitään yhtään järkevää vaihtoehtoa minulla ei ole mielessäni, mutta tässä muutama hullu, outo, järjetön tai yltiöoptimistinen.
a) Loka-marraskuussa käyty osteopatia helpotti Pikkusankarin oireita niin paljon, että hän ei enää tarvitsisi lääkkeitä, ja liikalääkitsemisen/turhan lääkitsemisen myötä hän alkoi oireilemaan kummasti ja nyt tilanne tästä pikkuhiljaa paranee normaaliksi, mitä ikinä se meillä tarkoittaisikaan…
b) Lääkkeistä osa tai monet ovat muuttuneet epäsopiviksi (kuten aiemmin Nexiumin ja Zyrtecin kanssa kävi), ja näin ollen eivät ainakaan helpota Pikkusankarin oloa.


c) Pikkusankarilla on kokonaisuudessaan niiiin huono ja sekava olo kehossaan, että hänen käyttäytymisestään ei vain näy, että kivun määrä lisääntyy, vaikka lääkkeet vähenevät (eli että huonommin hän ei enää osaisi käyttäytyäkään). Hän ei myöskään osaa erottaa omasta huonosta olostaan kivun eri ominaisuuksia (refluksi, astma, aistiyliherkkyydet, muut mahdolliset neurologiset jutut) eikä kuvailla niitä meille, joten hän ei näin ollen kerro lisääntyneistä kivuistaankaan meille.

d) Pääasialliset Pikkusankarin oireet ovatkin viime aikoina olleet enimmäkseen seurausta “itsenäisestä” (ei vain refluksiin ja astmaan liittyvästä) aistiyliherkkyydestä tai muista neurologisista ongelmista, joten lääkkeiden poisjättäminen ei  huononna tilannetta entisestään huomattavasti.

e) Tämä koko kamala oireperiodi ja radikaalit lääkepäätökset olivatkin vain jotain tosipahaa painajaista ja minä herään kohta hikisenä unesta.
Vaikka yleensä en kerjää kommentteja loppukysymyksillä, niin nyt toivoisin, että jos teidän kirkkaammat aivot löytäisivät jonkun selitysehdotuksen tälle kaikelle, niin kertoisitte sen minulle. Tai jos teidän kokemusrepertuaarista löytyisi edes joku vähänkään samankaltainen tilanne, niin jakaisitte sen minulle.

Pikkusankarin kevät

Noin joka kolmen kuukauden välein
pakkaamme itsemme autoon ja huristelemme the Gurun, poikien
lastenlääkäri-allergologin, luokse kontrollikäynnille. Reilu
viikko sitten vastaanotolla puhuimme tuttuun tapaan the Gurun kanssa
menneistä kuukausista ja teimme suunnitelmaa tuleville.
Pikkusankarin kevät, huoh, se tulee toivottavasti olemaan paljon parempi
kuin nämä viimeiset kuukaudet. Karkeasti sanottuna loppuvuosi oli
mahtavaa aikaa Pikkusankarin kanssa! Marraskuu, joulukuu ja tammikuu
olivat Pikkusankarilla lähes oireetonta aikaa! Toki nyt ei puhuta
sellaisesta ajasta, että lääkkeitä olisi voitu harkita vähentää,
mutta tällä peruslääkekombolla Losec+Seretide+Ventoline
selvittiin oikein kivasti. Edelleen siis mennään samoilla
lääkkeillä kuin tuolloin hyvänä periodina, joten joku muu
muuttuja on tullut sekoittamaan arkikorttejamme, ja pahasti. Koska
Pikkusankarin olo alkoi jo helmikuun alussa olemaan huono, kyse ei
voinut olla vain kevät ja siitepölyt. Koska mitään muuta
mullistavaa elämässämme ei ole tapahtunut, kyseessä ei oikein voi
olla stressin kautta paheneva refluksikaan. Ruokavaliokin on pysynyt
samana, joten syyllisiä ei voi siitäkään hakea. Taidamme tietää,
mitä probleemaa taustalla ainakin on. Se on ainakin osteopatiasta
kulunut pitkä aika. 

Osteopatiassa loka-marraskuussa
tehdyt kolme käyntiä helpottivat suunnattomasti Pikkusankarin
oireita. Nyt on uusi aika varattu tämän toisen gurumme, osteopaatin
luokse, mutta harmillisesti saimme sen vasta huhtikuun loppuun.
Siihen asti mennään sitten entistäkin suuremmilla
tsemppimoottoreilla en kyllä tajua miten… Arki on Pikkusankarin kanssa meinaan tällä
hetkellä sellaista, että mies varmasti huokaisee oikein syvän
helpotuksen huokaisun, kun painaa oven kiinni perässään
lähtiessään töihin.
Oireilu on sekopäistä
tottelemattomuutta, paikasta toiseen sinkoilemista, ihme asentoihin
hakeutumista (yksi yleisimmistä huonon kauden asennoista on sohvalla
pää alaspäin roikkuminen), jatkuvaa tavaroiden kaluamista, lelujen
tahallista heittelyä, pääkivun valittamista, silmien hieromista,
kurkkikivun kertomista, suunnatonta levottomuutta, aivan kummallisten
asioiden juttelua epäloogisesti jne. Ja tosiaan, tämä kaikki on
pois silloin, kun Pikkusankarimme on oireeton. Silloin poika on
fiksuja jutteleva, todella empaattinen ja kohtelias
yhdeksänkymmenprosenttisesti aikuisten ohjeita noudattava, monen
tunnin askartelu-piirtelysessioihin kykenevä nelivuotias. Ero on
huima. Eron huomaa jokainen vähänkään Pikkusankaria tunteva.

Oireilu on iso, kaikkia Pikkusankarin ongelmia/ominaisuuksia/sairauksia yhdistävä möykky. Refluksitauti on aaltoileva
sairaus: sillä on pahenemiskautensa ja paremmat kautensa ihan ilman
erityisiä syitä (nyt on nähtävästi sen suhteen taas se huonompi
aika). Astma on aina pahemmassa tilassa silloin, kun refluksikin on
pahana, sillä refluksista nousevat hapot pääsevät ärsyttämään
myös hengityselimiä. Kaiken lisäksi Pikkusankarin perussairauksien
ollessa huonommassa hoitotasapainossa lisääntyy hänen sensorisen
integraation ongelmat ja aistiyliherkkyystaipumus korostuu. Kaikki
vaikuttaa siis kaikkeen…
Kevään stepit Pikkusankarin kanssa
ovat siis osteopaatilla käynti ja neurologiset lisäselvitykset
SI-juttujen ja aistiyliherkkyyden suhteen. Vaikeat, viimeisetkin suolistoallergiathan
hävisivät Pikkusankarilta vihdoin nelivuotissynttäreiden kohdilla,
joten jäljellä olevat ruokarajoitukset liittyvät vain
refluksitautiin. Kuitenkin nyt keväällä Pikkusankarin
siitepölyallergioiden takia saatamme joutua rajoittamaan joitakin
siitepölyjen kanssa ristiinreagoivia ruokia ja ottamaan
allergialääke taas lääkearsenaaliin mukaan. Voi miten kovasti
toivonkaan, että näillä toimenpiteillä voisimme saada
Pikkusankarille helpomman olon kevääksi ja kesäksi!

Ei se mennytkään niin

Ei tästä tullutkaan helppo kesä. Ei, vaikka Aeriuksen tuplaus paljon lupailikin Pikkusankarin olon suhteen. Pari viikkoa meillä toteltiin, haluttiin leikkiä ja ulkoilla. Meillä hymyiltiin paljon. Sitten tapahtui taas jotain. Nyt en jaksa edes spekuloida asiaa. Jotain vaan. Nyt pari viikkoa ollaan tässä kärsitty katseltu menoa ja taidamme kallistua the Gurun kanssa tannoin suunnittelemaan seuraavaan steppiin, Losecin annoksen lisäämiseen.
Minimullistajan olossakaan ei ole kehumista. Päikkärit nukutaan pikkupätkissä, jos lainkaan. Hän kun saattaa vedellä päivän tyyliin herään kuudelta, nukun kahdeltatoista yhdet kahdenkymmen minuutin unet ja menen yöunille yhdeksältä. Vajaa yksivuotias jäbä, hihhei! No, yöunet eivät sentään ole samaa luokkaa kuin esimerkiksi kuukausi sitten. Muutamana aamuna ollaan jopa saatu miehen kanssa hämmentyneenä kysyä toisiltamme, että oliko yöllä todella yksi neljän tunnin heräämätön pätkä!
Skool sille, että saatiin viime yönä nukkua neljä tuntia putkeen! Ainiin, en mä voikaan juoda kuplivaa.
Helle selittää jotakin. Minimullistajan järjettömän nopea murujenlöytämistahti jotakin. Pikkusankarin uutena mukavana lisänä tullut ruokien varastamistaipumus jotakin.  Pikkusankarin ruokalistalla olevien joidenkin safkojen aika varma epäsopivuus selittänee jotakin. Ja varmaan paljon muukin selittää jotakin. Melko hyvin pystyn pitämään ajatukseni kirkkaina ja selvinä ruokavaliohoidon suhteen, mutta kyllä kieltämättä välillä tulee hölmöjä ajatuksia mieleen: “mitä väliä on Pikkusankarin ruokarajoituksilla, kun oireet ovat niistä huolimatta karmeat” tai “mitä väliä on minun tiukalla imetysdieetillä, kun Minimullistajan suuhun sujahtaa alle sekunnissa Pikkusankarin tyrkyttämä tiputtama muikku”. Onneksi aika pian osaan kuvitella oire-elämän potenssiin kahdeksan ja tajuan, että nyt ehkä kannattaa jatkaa lääkärin määräämällä tiellä…
Kaikesta huolimatta lapsiperheen elämää on elettävä. Jokapäiväinen puistoilu tehtävä. Kesäisiä aktiviteetteja löydettävä. Kivasta vuodenajasta parhaamme mukaan nautittava. On vaan hyväksyttävä, että molempien poikien oireet seuraavat mukanamme minne menemmekin. Niitä kun harmiksemme ei voi jättää kotiin matkalaukusta. Tässä vaiheessa on vaan taottava hyvää asennetta omaan päähän ja toivottaa mahdolliset oireet matkakumppaneiksemme myös sinne parin viikon lomareissulle. Huh huh.