Ikimuistoisimpia kommentteja

Niitä on tullut tämän
puolentoista vuoden aikana paljon. PAL-JON.
Ja niin räiskyvän kauheita ja koomisia ja kauhean koomisia, että jos mulla nyt
flunssa olisi, niin kyllä saisin kilometrin mittaiset räkäiset naurut näin
jälkikäteen nauraa. Yritän kuitenkin olla edes jotenkin päin diskreetti tässä
blogissa, joten en ota persoonallisimpia lausahduksia esille. Analysoin siis
vain tätä jokaisen refluksivanhemman kohtaamaa perusshittiä.

Parin viikon ikäisen pojan kanssa
neuvolassa terkkari vastasi itkuisuusvalitteluuni: ”Vauvallanne taitaa olla vain koliikkia, itkuisuus alussa on normaalia.
Se menee ohi kolmessa kuukaudessa.”
Luulenpa, että läpiyön itkevä ja rinnalla vain hetkeksi rauhoittuva
vauva ei kärsi pelkästään koliikista (mitä ikinä se taas lieneekin), vaan
jostakin aivan muusta. Tässä viattoman tietämyksemme vaiheessa terkkari oli kuitenkin
jumala, jonka lakeja seurattiin kadotuksen pelossa. Siis cuplattomat ja relat
kehiin koliikki-itkuja selvittämään!

Neljän kuukauden ikäisen pojan
kanssa neuvolassa selitykset olivat vaivihkaa vaihtuneet osuvampiin: ”Vauvallanne on tulinen temperamentti ja
hän vain on hieman haastavampi vauva.” Kyllä, tämä on totta. Pikkusankarimme
oli ja on hyvinkin tulinen persoonallisuus. Hän todella
vaatii, huutaa, kränää ja osoittaa mieltään vielä viisi minuuttia sen jälkeen, kun
hänet on nostettu pois imeskelemästä sattumalta löytämäänsä viehkeää
vessaharjaa. Haastavuus-diagnoosi myös osui ja upposi: meillä ei koskaan ole
tiedetty mihin aikaan lapsi sattumoisin voisi olla päiväunituulinen, nälkäinen
tai vaipanvaihdon tarpeessa. Ja jos ne saatiin selville, ne eivät päteneet enää
seuraavana päivänä. Sylissä piti olla 24/7. Harvat asiat, jotka hänen kanssaan
ollessa pystyi ennustamaan, oli se, että seuraavan vartin sisällä, satasesta
vetoa, tulee ainakin kahdet oksennukset ja se, että päivän lattiallaolosaldo
jää alle varttiin. Me onnettomat esikoisen vanhemmat uskoimme, että se kaikki
tuskahuudoista ja rintaraivareista lähtien järjettömiin nukuttamisrumbiin oli
normaalia haastavan vauvan vauva-arkea.

”Teidän pojallanne nuo hampaat teettävät nähtävästikin aika paljon
harmia, kun tuolla tavalla heräilee.” Mitkäköhän kirveet sieltä poskista
oikein on puskemassa esille.

Kaverini sanoi minulle tullessaan
kylään: ”Poikahan näyttää nyt niin
iloiselta ja hyväntuuliselta, että ei hänellä näytä kauheita kipuja olevan.”  Kaverikulta, jos sulla itsellä on paha olo,
kiukkuinen päivä tai jokin muu harmi, niin tuskin sä sitä heti ensimmäiseksi
vieraalle näytät. Ja sitä paitsi, kun vauvalle tuodaan uusia ärsykkeitä silmien
eteen (lue uusia ihmisiä ja heidän tavaroitaan), niin kyllä hän yleensä
keskivertohuonona päivänä jaksaa hetken niitä toljotella ja unohtaa hieman omaa
pahaa oloaan vähäksi aikaa, eikä näin ollen näytä kärsivältä juuri tuona
hetkenä.

Tullessaan kylään kaverini sanoi
pojalleni puoli-vitsinä: ”Mitäköhän se
sun äitis oikein höpöttää itkuisuudesta ja tuskaisuudesta, kun ei susta päälle
päin mitään ihmeellistä huomaa.” Niin että ihanko ajattelit, että me
vanhemmat ihan huvin vuoksi vain täytejuttuina kerromme, että meillä muuten
valvotaan kuusi tuntia niistä kahdestatoista yöunitunnista ja että se on aika
pirskutin rankkaa? Ja että muuten vaan lähdettiin eilen illalla sairaalan
päivystykseen, kun vauva tuntui tukehtuvan banaanisoseen antamisen jälkeen?
Haluttiin tehdä semmoinen perheen yhteinen yöajelu, kun oli niin kaunis
ilmakin…

Sukulainen sanoi minulle, kun
olin saanut Pikkusankarin päiväunille, mutta olin ravannut kahden tunnin ajan
noin kymmenen minuutin välein hyssyttämässä räjähtävään tuskaiseen itkuun puhkeavaa
poikaa: ”Hän näkee varmaan vaan unia.” No
on kyllä rankkoja, eläytymistä vaativia unia noin pienellä, ei voi muuta sanoa.
Ja aika usein hän sitten näkee sellaisia unia, melkein aina päiväuniaikaan ja
melkein aina yölläkin… Pitäisiköhän huolestua Pikkusankarin psyyken kehittymisestä…
On siellä kohdussa sitten ollut aika traumatisoivaa näköjään.

Takana monen viikon valvomiset.
Pikkusankari heräilee tuskaansa noin tunnin välein. Kun jäämme tai harkitsemme
jäävämme yökylään tuttujen luo: ”Jospa
poika nukkuisikin hyvin täällä meillä.” Niin joo, ei muuten ollakaan
ajateltu, että Pikkusankari nukkuu huonosti kotimme takia. Tarkemmin ajatellen
huoneen seinä taitaa olla väärän värinen ja ikkunan karmit liian rumat, kun
nukkumista edistävä fengshuin hyvä energia karkaa koko ajan varaston hiirille,
eikä lapsi tahdo oikein nukkua. Ehkä teillä nämä teidän asunnon pyöreät muodot
suosivat hyviä virtauksia, bambuhuilu helisee ja nukkuminen onnistuu.

Eräs Pikkusankaria hoitanut
henkilö: ”Poika on aina niiiiin
aurinkoinen ja iloinen. Hänellä ei ole koskaan mitään ongelmia nukkumisen
kanssa. Helposti nukahtaa ja nukkuu monta monta tuntia. Hän ei ole kertaakaan
itkenyt eikä valittanut. En usko, että hänellä mitään sairautta on.” Me
emme anna poikaamme hoitoon, jos hänellä on kipuja, emmekä yökylään, jos
hänellä on ollut huonoja öitä takana PLUS silloin (harvoin), kun Pikkusankarimme on
vähäoireinen/oireeton, hän nukkuu normaalisti ja on iloinen = Onko tässä
yhtälössä jotakin, mitä ei voi ymmärtää?

Tiukalla imetysdieetillä ollessa
todella moni kysyi: ”Etkö sä nyt ees
ihan vähän vois tätä kakkua ottaa? Tuskin pieni pala mitään haittaa…” Niin,
voinhan mä toki ottaa, mutta en mielelläni huudattaisi lastani varta vasten,
kun hän on todella allerginen juuri noille aineksille, joita tuossa kakussa on.
Mun maidon ja Pikkusankarin olotilan yhteyden voi päätellä esimerkiksi siitä,
että muuten stabiilissa tilanteessa otin kokeiluun kauran. Söin
ruokalusikallisen puhdaskaurapuuroa. Seuraavien imetysten jälkeiset kaksi yötä
Pikkusankari itki yöt läpeensä saaden itkemään myös viereisessä rakennuksessa
nukkuvat Mummon ja Papan. Ja mökkimaisema raikui! Mutjoo, ehkä mä sit kuitenkin otan tota kakkua palan,
tai vaikka kaks…

Kaverini minulle minut
nähdessään: ”Voiko noin pirteältä
näyttääkään, jos on muka nukkunut vain muutamia tunteja yöllä?” Kiitos
kohteliaisuudesta, anteeksi, kun näytän tältä ja kyllä, näköjään voi. Silloin,
kun pystyn ja jaksan, teen kaikkeni, jotta näyttäisin normaalilta ihmiseltä
valvomisesta, rankasta imetysdieetistä ja lapseni tuskan katsomisesta huolimatta.
Turvotukset pois jääkylmällä kasvopesulla ja meikkiä naamaan enemmän tai
vähemmän, riippuen sinisten kuoppien värin intensiivisyydestä. Tärkein on
kuitenkin positiivinen asenne. Vaikka olisi myeliinituppeja myöten uupunut,
niin usko parempaan huomiseen on the Thing.

Moni kehottaa minua: ”Jättäisit kuntosalilla käynnin pois. Tuskin
sinun kannattaa siellä käydä, jos kerta teillä noin rankkaa on.” Kuntosali
= testatusti paras pään tuulettaja, murheiden kaatopaikka ja oma aika. Älkää
nyt hyvänen aika viekö minulta tätäkin iloa pois! Nukkumisen ja syömisen ilo
sekä yhteinen aika miehen kanssa on jo viety. Pliis, pliis, pliis. En mene
salille, jos olen niin puhkipoikkiuupunut, että en saa hilattua takapuoltani pakolliselle
Pikkusankarin nukuttamisvaunulenkille. Siinä menee raja, koska joudun silloin
muutenkin kinuamaan Mummolasta lastenhoitoapuja nukkuakseni. Kaikissa muissa
tapauksissa menen. Tiesittekö, salilla voi tehdä myös tosikevyesti. Ette
varmaan tienneet.

Monelta kuultu: ”Sellaista se nyt vaan on näiden vauvojen
kanssa: heräilyä, parempia ja huonompia öitä.” Nyt taidan olla jo hiljaa.