Kun viisivuotias ei tahtonut enää mennä kerhoon

Onko teissä blogin lukijoissa ketään, kuka on seurannut blogiani alkuajoista lähtien, niistä kultaisista Hei meillä valvotaan -ajoista alkaen? Te, ketkä ehkä olette, olette luultavasti jo huomanneet, miten puhetta lapsista ei ole viime vuosina ollut lainkaan niin paljon kuin blogin ekoina vuosina? Silloinhan koko blogi keskittyi vertaistuellisessa mielessä lasten refluksi-allergia-astma-arkeen. Kun nämä aiheet jäivät taka-alalle arjessamme, niin päätin, että lapsista en enää kirjoittele samaan tahtiin blogiinkaan ja päätös on pitänyt. Silloin tällöin aion kuitenkin edelleenkin kertoilla palasia myös lastemme arjesta. Tänään kerron keskimmäisestämme.

Kirjoitan tätä tekstiä enimmäkseen siksi, jos lukijoista joku olisi kohdannut samantyylisen tilanteen kuin meillä kohdattiin keskimmäisemme kanssa. Minä meinaan olen ollut vähän hämmilläni tästä keissistä. Siis: meidän viisivuotias halusi keskeyttää kerhonsa ilman mitään “painavaa” syytä.

Jo kaksivuotiaasta lähtien

Minimullistaja on käynyt seurakunnan kerhoa kaksivuotiaasta lähtien. Muistaakseni aluksi kerhoa oli kaksi tuntia kerrallaan ja pari kertaa viikossa. Olisiko kolmivuotiaana kerhoaika pidentynyt kolmeen tuntiin. Ja samalla tyylillä mentiin nelivuotiaanakin. Kerho oli koko ajan samassa paikassa ja ohjaajistakin vaihtui vain toinen vuosien aikana. Minimullistaja lähti aina tosi mielellään kerhoon, tykkäsi siellä puuhaamisesta ja ihan selkeästi myös tykkäsi ohjaajistakin. Kerhon jälkeen tietysti katsottiin tarkasti kivat askartelut, joita kerhossa tehtiin.

Viime keväänä, kuukausi ennen kerhon loppumista, Minimullistaja kertoi, että tahtoo pois tuosta kyseisestä kerhosta. Monta kertaa saimme kysellä, miksi hän ei tahdo kerhoon enää mennä. Pyrin kysymään mahdollisimman avoimilla kysymyksillä, jotta en johdattelisi häntä vastauksissaan. Vihdoin yhtenä päivänä Minimullistaja kertoi, että kerhossa on poika, joka usein lyö häntä. Sen jälkeen puhuimme tietysti kerhon ohjaajien kanssa ja selvisi, että kyseisen pojan kanssa on juteltu aggressiivisesta käytöksestä aiemminkin. Vaikka asia sovittiin, niin Minimullistaja ei tahtonut enää kyseiseen kerhoon mennä. Hän tahtoi vaihtaa kerhoa. Valitsimme yhdessä lähellä olevan kivan kerhopaikan, johon hän siirtyikin viimeiseksi kuukaudeksi keväällä. Tämä uusi kerho oli vieläpä musiikkipainotteinen, keskimmäisemme unelma.

Kevät meni tosi kivasti kerhossa, eikä mitään ongelmia huomattu. Uuden kerhon ohjaajat tiesivät lyömisestä edellisessä kerhossa, joten he pystyivät seuraamaan silläkin silmällä lastamme. Ohjaajienkin mielestä kaikki oli hyvin. Mutta sitten, syksyllä, kun kerho alkoi, Minimullistaja kertoi toisen kerhopäivän jälkeen, että hän ei tahdo enää jatkaa kerhossa. Mitään “järkevää” syytä ei asialla löytynyt. Hän vaan ei tahdo enää kerhoon. Sovimme, että viikko vielä käydään, sitten jäädään pois kokonaan, jos hän on edelleen samaa mieltä. Ja sitä mieltä hän olikin tuon viikon jälkeen. Niin jäi viisivuotiaamme pois kerhosta. Viimeiset kerrat olivatkin jo suorastaan pakottamista…

Ei mitään hätää

Olemme vähän ymmällämme tästä tilanteesta, mutta mikään ongelmahan tämä ei ole. Minä olen kotona kuitenkin pienimmän kanssa, joten mitään varsinaista hoidontarvetta hänellä ei ole. Kerho oli häntä itseään varten. Hätää ei senkään suhteen ole, että jäisi tämä paljon puhuttu ryhmäytyminen kokematta, sillä Minimullistaja harrastaa oikein mielellään muskaria, vesipeuhua ja luistelukoulua. Ja hän unelmoi teatteriharrastuksesta, askarteluharrastuksesta, sirkusharrastuksesta ja käsipalloharrastuksesta. Eli kyseessä ei voi olla itse kerhon toiminta. Vika ei kuulemma ole myöskään ohjaajissa eikä muissa lapsissakaan.

Neuvolan viisivuotistarkastus meni oikein hyvin ja kaikki taidot olivat viisi-kuusivuotiaan tasolla. Ihan olisi jo eskarivalmis, sanottiin siellä. Kavereitakin Minimullistajalla on, joten.. Hmmmm. Onneksi meillä arki rullaa ihan ilmankin kerhoa ja neuvolassakin todettiin, että eipä ole hätää, vaikka ei missään ryhmässä päivittäin tunteja viettäisikään, ei, vaikka olisi jo viisivuotias.

Kertokaa te, onko teillä kokemusta tällaisesta?

// Emmi

Jos tahdot apua muutosten toteuttamiseen, tsekkaa tämä!

Miltä elämäsi vaikuttaa juuri nyt? Onko kenties mielessäsi muutoksia? Pelottaako uuteen hyppääminen? Mitkä kaikki asiat vaikuttavat muutosten toteutumiseen? Mitä sinä voisit itse tehdä enemmän, paremmin tai eri tavalla?

Linkkaan tähän tekstini Täysii-sivustolta. Teksti käsittelee juurikin näitä kaikkia asioita muutoksiin liittyen. Jos siis tahdot lisämotivointia ja/tai lisätietoa muutosten toteuttamisesta, niin käypä lukaisemassa! 🙂

Tekstin löydät TÄÄLTÄ.

//Emmi

Muutosta

Kiitos tattarin poisjätön, Pikkusankarin muutos on ollut valtava! Taas kerran todistimme suuren ihmeen, kun viime viikonloppuna arvailujen, pähkäilyjen ja ruoka-lääke-oirepäiväkirjan syynäämisen jälkeen päätimme poistaa tattarin Pikkusankarin ruokavaliosta kokonaan. Samalla saatiin sanoa moikat ilkivallalle, häiriökäyttäytymiselle ja suurimmalle osalle pipi-sanoista.
Toinenkin muutos tapahtuu näinä päivinä. Sairaalatöissäni tuttuakin tutumpi tavoitefraasi ”jouluksi kotiin” käy toteen meillä versiona ”jouluksi uuteen kotiin”. Tämä viikko oli taas yksi jännä kokemus pienelle pojalle, kun hän sai joka päivä töröttää melkein litistyneenä auton takapenkillä banaanilaatikoiden keskellä hihittäen. Joululahjaksi Pikkusankari saakin sitten muun muassa uudet huoneen seinät, joihin on sitten kiva salaa töhrystää taidetta.
Mahdollisimman refluksitonta joulua kaikille!

Äitiyden viemää

(Uhka)rohkeus ja jännityksen
kaipuu
 
Ennen: Toteutin
benji-hypyn. Suunnittelin kaikenmaailman muita hyppyjä, villejä maailmanympärysmatkoja
ja syvänmeren sukelluksia. Huvipuistoissa parhaimmat kicksit sain niistä
yrjöttävimmistä laitteista.
Nyt:
Hississä pelottaa ja ranskalaiset parvekkeet sekä kaikki matalatkin näköalatasanteet
hirvittävät. Snorklaus mökkijärvessä on ok – sen enempi ei todellakaan. Lintsillä
uskalsin just just siihen matalaan koko perheen sightseeing-härveliin.

Uutisfriikkiys
Ennen: Joka
päivä ainakin yhdet uutiset telkkarista, rituaalina Hesarin ja kaikkien
muidenkin sanomalehtien lukeminen yliopiston kirjastossa sekä maailman asioiden
aktiivinen puiminen muiden kanssa.
Nyt: Pari
minuuttia viisi kertaa keskeytettyä uutislähetystä netistä, Pikkusankarin tattaripuurolla
päällystetty etusivu jostain paikallislehdestä ja ignoranttina olo kaikissa
tilanteissa, missä keskustellaan päivän kauheista ja herkullisista aiheista.                         
Laaja sosiaalinen
verkosto
Ennen:
Facebookissa 300 kaveria, tekstareita, soittoja ja näkemisiä tiuhaan tahtiin vähän kaikkien kanssa.
Nyt:
Facebook-kaverilistan rankka karsiminen, yhteydenpito vain niihin tärkeimpiin
ja lähimpiin – niihin, jotka ovat käyttäytymisellään osoittaneet välittävänsä.
Laaja leffamaku
Ennen: Mikä
vain leffa, mitä mies ehdotti.
Nyt: Ei
missään nimessä toimintaleffa, kauhuleffa eikä scifi-leffa. Trillereistä vain
ne, joissa on pienin mahdollisuus järkyttyä maailman raakuudesta ja nähdä verta,
väkivaltaa sekä painajaisia seuraavat kaksi viikkoa.
Usko auktoriteetteihin
Ennen: Ei
epäilyjä julkisen terveydenhuollon asiantuntemuksen suhteen.
Nyt: Neuvolan
tietämys-, ymmärrys- ja empatiatason suuri kyseenalaistaminen sekä sanoinkuvaamaton pettymys ja ärtymys julkisen sairaanhoidon
asenteeseen hoitaa lapsen ei-vastaanotolla-välttämättä-näkyviä vaivoja.
Huoleton asenne
Ennen: Mieli
oli edes jollain tapaa vapaa.
Nyt:
Jatkuva pelko kaikesta Pikkusankarille tapahtuneesta ja mahdollisesti tapahtuvasta.
Siivousinto
Ennen:
Viikkosiivous, kuukausisiivous, päivän raihtimiset, kaikki heti omille
paikoilleen-käskytys miehelle… Ja ahdistus, jos niin ei tapahdu.
Nyt: Tiskit
lojuvat jo kolmatta päivää lavuaarissa, pyykkiä olisi viisi koneellista pestävänä
ja leluja on KAIKKIALLA. Mutta hei, ei haittaa!
Naiivius, itsekkyys
ja ajatus elämän helppoudesta
Ennen: Automaattinen
lapseni syntyy terveenä -oletus, omien menojen suunnittelun tärkeys sekä pettymys, jos
asiat eivät mene niin kuin itse haluan.
Nyt: Sen tajuaminen
järkyttävän realistisesti, että kaikki (mikään) ei todellakaan mene niin kuin
itse haluaa, olettaa, toivoo ja anelee. Omat menot (mitkä?) ovat todellakin
taka-alalla kaikessa. Vaikka itsellä olisi mitä tahansa vaikeita juttuja
elämässä, on elämä silti aika helppoa – mutta kun omalla lapsella on vaikeita
juttuja, ei elämä todellakaan ole helppoa.
Kunnioittamattomuus
elämän pieniä asioita kohtaan
Ennen:
Ruokarauha, katkeamaton pitkä yöuni, tahrattomat vaatteet, kivat häiriöttömät illat
miehen kanssa… Ja näissä ei ollut mielestäni mitään outoa (=kiitollisuuden aihetta) ennen.
Nyt:
Mieleni valtaa suuri kiitollisuus, kun saan syödä mitä vain (imetysdieetti) ja joskus jopa rauhassa. Ja kun on puolitoista vuotta herännyt 10-40 herätyksellä yössä ja
kantanut tuskaista vauvaa tuntitolkulla yön nihkeinä tunteina, kieltämättä tuntuu ihan kivalta nukkua katkeamatonta yöunta! Muutenkin, KAIKKI kivat
asiat tuntuvat tosi kivoilta, kun vertailukohtana on rypäs suuria murheita (vertailutaktiikkani).
Tietämättömyys elämän(i) tarkoituksesta 
Ennen: Ajatusten haahuilua siellä täällä etsimässä elämän(i) tarkoitusta. Turhien asioiden tekeminen, niistä stressaaminen ja minusta voimia imevien ihmisten kanssa pakkoyhteydenpito.
Nyt: Ei epäilystäkään siitä, mikä on elämän tarkoitus ja mikä on minun tehtäväni täällä. Rentous. Olen myös tajunnut, että elämä on liian arvokas turhaan riitelyyn, pilkun viilaukseen, epäinhimillisten päänsisäisten sääntöjen noudattamiseen kaikessa toiminnassa ja liialliseen itsekriittisyyteen.