Kun viisivuotias ei tahtonut enää mennä kerhoon

Onko teissä blogin lukijoissa ketään, kuka on seurannut blogiani alkuajoista lähtien, niistä kultaisista Hei meillä valvotaan -ajoista alkaen? Te, ketkä ehkä olette, olette luultavasti jo huomanneet, miten puhetta lapsista ei ole viime vuosina ollut lainkaan niin paljon kuin blogin ekoina vuosina? Silloinhan koko blogi keskittyi vertaistuellisessa mielessä lasten refluksi-allergia-astma-arkeen. Kun nämä aiheet jäivät taka-alalle arjessamme, niin päätin, että lapsista en enää kirjoittele samaan tahtiin blogiinkaan ja päätös on pitänyt. Silloin tällöin aion kuitenkin edelleenkin kertoilla palasia myös lastemme arjesta. Tänään kerron keskimmäisestämme.

Kirjoitan tätä tekstiä enimmäkseen siksi, jos lukijoista joku olisi kohdannut samantyylisen tilanteen kuin meillä kohdattiin keskimmäisemme kanssa. Minä meinaan olen ollut vähän hämmilläni tästä keissistä. Siis: meidän viisivuotias halusi keskeyttää kerhonsa ilman mitään “painavaa” syytä.

Jo kaksivuotiaasta lähtien

Minimullistaja on käynyt seurakunnan kerhoa kaksivuotiaasta lähtien. Muistaakseni aluksi kerhoa oli kaksi tuntia kerrallaan ja pari kertaa viikossa. Olisiko kolmivuotiaana kerhoaika pidentynyt kolmeen tuntiin. Ja samalla tyylillä mentiin nelivuotiaanakin. Kerho oli koko ajan samassa paikassa ja ohjaajistakin vaihtui vain toinen vuosien aikana. Minimullistaja lähti aina tosi mielellään kerhoon, tykkäsi siellä puuhaamisesta ja ihan selkeästi myös tykkäsi ohjaajistakin. Kerhon jälkeen tietysti katsottiin tarkasti kivat askartelut, joita kerhossa tehtiin.

Viime keväänä, kuukausi ennen kerhon loppumista, Minimullistaja kertoi, että tahtoo pois tuosta kyseisestä kerhosta. Monta kertaa saimme kysellä, miksi hän ei tahdo kerhoon enää mennä. Pyrin kysymään mahdollisimman avoimilla kysymyksillä, jotta en johdattelisi häntä vastauksissaan. Vihdoin yhtenä päivänä Minimullistaja kertoi, että kerhossa on poika, joka usein lyö häntä. Sen jälkeen puhuimme tietysti kerhon ohjaajien kanssa ja selvisi, että kyseisen pojan kanssa on juteltu aggressiivisesta käytöksestä aiemminkin. Vaikka asia sovittiin, niin Minimullistaja ei tahtonut enää kyseiseen kerhoon mennä. Hän tahtoi vaihtaa kerhoa. Valitsimme yhdessä lähellä olevan kivan kerhopaikan, johon hän siirtyikin viimeiseksi kuukaudeksi keväällä. Tämä uusi kerho oli vieläpä musiikkipainotteinen, keskimmäisemme unelma.

Kevät meni tosi kivasti kerhossa, eikä mitään ongelmia huomattu. Uuden kerhon ohjaajat tiesivät lyömisestä edellisessä kerhossa, joten he pystyivät seuraamaan silläkin silmällä lastamme. Ohjaajienkin mielestä kaikki oli hyvin. Mutta sitten, syksyllä, kun kerho alkoi, Minimullistaja kertoi toisen kerhopäivän jälkeen, että hän ei tahdo enää jatkaa kerhossa. Mitään “järkevää” syytä ei asialla löytynyt. Hän vaan ei tahdo enää kerhoon. Sovimme, että viikko vielä käydään, sitten jäädään pois kokonaan, jos hän on edelleen samaa mieltä. Ja sitä mieltä hän olikin tuon viikon jälkeen. Niin jäi viisivuotiaamme pois kerhosta. Viimeiset kerrat olivatkin jo suorastaan pakottamista…

Ei mitään hätää

Olemme vähän ymmällämme tästä tilanteesta, mutta mikään ongelmahan tämä ei ole. Minä olen kotona kuitenkin pienimmän kanssa, joten mitään varsinaista hoidontarvetta hänellä ei ole. Kerho oli häntä itseään varten. Hätää ei senkään suhteen ole, että jäisi tämä paljon puhuttu ryhmäytyminen kokematta, sillä Minimullistaja harrastaa oikein mielellään muskaria, vesipeuhua ja luistelukoulua. Ja hän unelmoi teatteriharrastuksesta, askarteluharrastuksesta, sirkusharrastuksesta ja käsipalloharrastuksesta. Eli kyseessä ei voi olla itse kerhon toiminta. Vika ei kuulemma ole myöskään ohjaajissa eikä muissa lapsissakaan.

Neuvolan viisivuotistarkastus meni oikein hyvin ja kaikki taidot olivat viisi-kuusivuotiaan tasolla. Ihan olisi jo eskarivalmis, sanottiin siellä. Kavereitakin Minimullistajalla on, joten.. Hmmmm. Onneksi meillä arki rullaa ihan ilmankin kerhoa ja neuvolassakin todettiin, että eipä ole hätää, vaikka ei missään ryhmässä päivittäin tunteja viettäisikään, ei, vaikka olisi jo viisivuotias.

Kertokaa te, onko teillä kokemusta tällaisesta?

// Emmi

Ongelma nimeltään yöllinen nukkumisjärjestely

Me olemme Minimullistajan aikana olleet pehmeämpiä kasvattajia kuin Pikkusankarin aikana (onneksi tulimme järkiimme!). Tämä on tarkoittanut muun muassa sitä, että olemme olleet hyvin sensitiivisiä sen suhteen, millaista tukea ja läsnäoloa Minimullistaja on tarvinnut niin nukuttamistilanteissa kuin öisinkin. En häpeä kertoa, että hän edelleen tarvitsee/haluaa aikuisen viereensä nukahtamistilanteessansa. Niin kuin aiemmin olen tainnut kirjoittaakin, niin tämä ei ole meille mikään ongelma, ja mielellään itsekin olemme hänen lähellään myös nukkumaan mentäessä. Tulee kyllä aika, jolloin hän ei tarvitse eikä halua meitä viereemme.
Eli, olemme siis sitä mieltä, että minkään sortin unikoulu ei ole meidän lapsia varten. Uskomme, että korkeintaan on hyvä lempeästi ohjata lapsia parempaan uneen, mutta emme todellakaan halua tehdä mitään pakolla emmekä niin, että meille vanhemmille tulisi toimistamme yhtään huono omatunto (kuten tapahtui, kun mietimme, miten toimimme Pikkusankarin kanssa). 
Minimullistaja siis nukahtaa läsnäollessamme omaan sänkyynsä, ja nukkuukin illan sikeästi omassa sängyssään. No, yöllä (melkein joka yö) hän talsii aikuisten makkariin ja pujahtaa viereemme. Olemme sallineet tämän ja sopeutuneet tähän hyvin. Nyt on kuitenkin sen ongelman aika. Meinaan vauva. Mitä sitten tapahtuu meidän sängyssämme?
Tällaisessa tilanteessa emme ole aiemmin olleet, sillä Pikkusankari nukkui kolmevuotiaana omassa sängyssään, kun Minimullistaja syntyi. Enkä sano, että hän olisi tyytyväisenä nukkunut, sillä aikamoisen tappelun jälkeen hän siellä nukkui. Ja tämä on se kohta, jota emme halua toistaa. Olimme aivan liian tiukkoja hänelle. Ja oletimme hänen olevan isompi kuin hän olikaan. Miten nyt siis olisi hyvä toimia, kun vauva tulee taloon ja varmastikin siihen meidän väliimme perhepetiin?
Kaikki apu ja vinkit ovat nyt tarpeen! Miten teillä on toimittu tässä tilanteessa tai miten toimisitte? Vauvan tuloon on pari kuukautta, jos hän ajallaan syntyy. Onko jo nyt hyvä aika toimia jotenkin asian suhteen? Mihin asioihin vetoamme, jos ehdotamme Minimullistajalle omassa huoneessa pysymistä öisin (ja teemme toimia tämän eteen)? Vetoammeko hänen isouteen? Vauvan pienuuteen? Turvallisuuteen? Vai onko parempi antaa tilanteen hoitaa itsensä sitten vasta, kun vauva syntyy? Voiko Minimullistaja ihan itse haluta nukkua omassa sängyssään, vai päinvastoin, tarvinneekohan hän meidän läsnäoloaan entistä enemmän tuolloin, kun elämä mullistuu ja hänestä tulee isoveli? 
Faktahan kuitenkin kai on, että ei ole hyvä, että me kaikki neljä nukumme samassa sängyssä. Joskus Pikkusankarin kanssa Mininmullistajan syntyessä kokeilimme patjaa sänkymme vieressä, mutta siitäkään ei tullut suurta helpotusta asiaan ainakaan Pikkusankarin tapauksessa. Vai käykö tässä kaiken jälkeen niin, että mies nukkuu vierashuoneessa Minimullistajan kanssa ja minä vauvan kanssa meidän sängyssä…? :-DD Apua, auttakaa!

Pikkufaktoja

Sen faktan lisäksi, että meillä kokeiltiin Minimullistajalle eilen lehmänmaitoa maidon muodossa parikymmentä milliä (ja jännitettiin koko yö oireita), kerron lisää minuun/perheeseemme/blogiin liittyviä faktoja täällä. Käykää lukemassa, jos teitä kiinnostaa muun muassa, vietetäänkö meillä karkkipäivää, mitä meillä syödään aamupalaksi ja mikä on suurin blogimokani.

Liittyykö tämä kuva jotenkin tähän postaukseen? No liittyyhän se.

Tylsä postaus

Tästä tulee tylsä, lyhyt postaus. Ei mitään hekumallista
kansoja kiihottavaa aihetta eikä radikaalia näkemystä suuntaan eikä
toiseen. En aio edes pohtia mitään. Nyt ihan vain muutama sananen Pikkusankarin ja
Minimullistajan sairauskuulumisia. Tiivistettynä:
sairausarki rullaa ok-tyylisesti juuri nyt.
Pikkusankarin yleisvointi on hyvä. Ei tosihyvä eikä huonokaan.
Lääkkeenä olemme antaneet melkein päivittäin zyrteciä. Muutamia
kertoja viikossa sen lisäksi Gavisconia ja Ventolinea. Muina
terveyden apukeinoina ovat tällä hetkellä käytössä Manuka-hunaja
sekä nenäsumute. Koivun siitepölyaika oli selkeästi pahempi
jakso Pikkusankarin voinnissa, ja nyt toivomme, että loppukesä olisi helpompi jepjep.
Kuitenkin mahtavaa on se, että jokapäiväistä refluksi- ja astmalääkitystä ei ole tarvinnut
aloittaa uudestaan ja oirepäivät eivät ole oireviikkoja, vaan
oikeasti päiviä, joita suurella todennäköisyydellä seuraa
parempi päivä.

Minimullistajan yleisvoinnista voi sanoa myös termin ”hyvä”.
Epäonnistuneen lehmänmaitokokeilun jälkeen ollaan tehty yksi
ruokakokeilu: vehnä. Sen jälkimainingit jäivät melko epäselviksi,
sillä Minimullistajaan iski samoihin aikoihin vihurirokko.
Vehnäuusinta tehdään myöhemmin. Muuten yöt ovat viimeisten
viikkojen aikana olleet melko repaleisia, koska viimeisiä valkoisia
poskipalikoita juurrutetaan oikein hiiiitaasti sinne suuhun (ja
hampaidentekohan tunnetusti lisää refluksia). Kymmenen heräämistä ei ole ollut tavatonta viime aikoina…
Mutta se, miksi mieli on matalalla ja postaus jää tyngäksi, liittyy
nyt vahvasti muihin kuin näihin perussairauskuulumisiin. Toki voisin
paasata omista järkyttävistä mahaturvotuksista, kivuista ja
oksenteluista uusien ruokakokeilujen jälkeen vaikka kappaletolkulla,
mutta tällä hetkellä omat kivut eivät ole mitään verrattuna muihin huoliin. Eilispäivä
heitti taas ison loven koko perheen henkiseen hyvään oloon, kun
Pikkusankari raahautui kotiin kasvot veressä, huuli turvonneena,
hampaat heiluen ja kädet vereslihalla. Isin varoitteluista
huolimatta Pikkusankarin pyörä oli lähtenyt alamäessä aivan
liian kovaa rullaamaan ja poika oli syöksynyt pyörän yli
asfaltille. Illalla perhepiiriämme ravisteli vielä eräs iso,
traaginen onnettomuus, mikä varmasti jää samoihin muistikoloihin
kuin meidän kokema asuntomurtokin muutama vuosi sitten. 

Kuten jo muillakin somekanavilla muistutin, muistutan täälläkin kyynelsilmin:
pidetään rakkaimmistamme huolta; ollaan lähellä, halataan ja
paijataan. Ollaan läsnä. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava
päivä tuo tullessaan. Sen taas kerran joudun huomaamaan.

Kohti märehtivää ammujaa!

Nyt taitaa olla Minimullistajan uutisten päivitysten aika! Tämä postaus olisi ilouutisia täynnä, jos eilinen ilta olisi loppunut eri tavalla… Kuten instalaiset jo tietävät, eilen Minimullistaja sai käteensä juustoviipaleen, siis lehmänmaidosta tehdyn juuston viipaleen! Se päivä saapui hänellekin, vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä. Ilta loppui kuitenkin monen tunnin tuskaisiin oireisiin. Yö meni valvoessa.
Ensi viikolla toistetaan lehmänmaitoaltistus, mutta enteileehän tämä ensimmäinen kerta selkeästi sitä, että Minimullistajan suolisto ei ole vielä ihan valmis tuolle märehtivän ammujan valkoiselle litkulle. Muutenhan ruokakuviot ovat rullanneet hänellä aika hienosti; viimeisten kuukausien sisällä minun imetysdieettini on laajentunut huimasti: olen saanut viikoittaiseen menuuseeni mukaan maisteltavaksi melkein kaikki kasvikset ja vihannekset, viitisen uutta maustetta, hirssiä, amaranttia, kananmunan ja jopa pikkuhippusen pähkinää! Koen siis olevani nykyään kuin minkäkin luksusristeilijän buffetissa 24/7! 

Minimullistajan omalla maisteluruokalistalla komeilee siis kaikki, mitä minullakin pähkinää, kananmunaa ja voimakkaimpia mausteita lukuunottamatta. Hänen oma huippujuttu on vuohenjuusto! Se menee oireitta viikottaisessa ruokailussa (tämä rotatoitiin Minimullistajalle suoraan). Mutta se onkin sitten eri asia, mitä sinne pienen mahaan päätyy. Meinaan sinne ei meinaisi päätyä juuri mitään. Oikea ruoka ei vaan kiinnosta häntä. Mutta silti nälkä on kova, ja mankuminen jääkaapilla jatkuvaa. Postimyyntikuvastoa selailin jo, mutta siellä ei ruokakohdassa mielikuvitusta ja hermoja löytynyt, joten omilla jatkamme… 
Suuria muita uutisia perheen pienimmällä oli Minimullistajan ihkaensimmäinen oma yökyläily pari viikkoa sitten Mummolassa! Tämä mahdollisti minun ja miehen ensimmäisen kaksin kotoa karkaamisen pariin vuoteen (oli muuten niiiiin siistiä!). Sen myötä vähän iloitsinkin jo Minimullistajan ja minun pienestä erillistymisestä, mutta viime yö palautti minut takaisin imettäjän realiteetteihin… Jos Minimullistaja kärsii (suurista) oireista, äiti on EHDOTON koko yön lähellä olija.

Yleisesti ottaen Minimullistajalla menee oikein hyvin: Eheitä öitä tähän mennessä elämää hänellä on ollut 7 (jos siis yö saa loppua klo 5:00 kröhöm). Muuten hän heräilee kerran viiva kolme. Yöherätykset tarkoittavat joko oireita tai nälkää (joo-o, välillä hän siis syö päivällä toooosi vähän ja yöllä sitten huutaa ruokaa). Ja kuten viime yönä nähtiin kuultiin, edelleen: mitä enemmän oireita, sitä enemmän yöherätyksiä. Myös päikkärit menevät samalla kaavalla kuin ennenkin: sen helpommin ja nopeammin hän nukahtaa ja sen kauemmin hän nukkuu, mitä vähemmän oireita. Päikkärit ovat jotain puolen tunnin ja puolentoista tunnin välillä. Joskus hän yllättää ja vetäisee kaksi tai jopa kolme tuntia!
Tästä on hyvä jatkaa pieniä askeleita kohti loppukesän kaksivuotissynttäreitä ja mökkimaiseman laiduntavia märehtiviä ammujia.