Lääkekaapin bileet

Tänään
esittelyssä Pikkusankarin normaali lääkearsenaali:

Aamu alkaa
sängyssä pipin valittamisella. Silloin syöksytään Losec-purkille, ja
Pikkusankari nappaa veden kanssa yhden tabletin (10mg). Samalla otetaan astmalääke Ventoline (2 suihkausta). Aamupalan yhteydessä
napataan apteekin erityismonivitamiinivalmiste sekä maitohapot ja d:t. Aamupäivällä
otetaan allergialääke Aerius (2,5ml) sekä taas suihkitaan Ventoa (2 suihkausta). Iltapäivällä päikkäreille YRITTÄMISESTÄ ei tule mitään ilman
Gavisconia (2,5ml). Illan suussa juostaan uudelleen Losec-pillereiden äärelle (10mg). Ventoa kulutetaan vielä kaksi suihkausta. Kun yöunille yritetään rauhoittua, on ennätys, jos menee 5 minuuttia
ennen kuin Pikkusankari pyytää Gavisconia (2,5ml). Seuraa nukahtaminen, ja ehkä uudelleen
heräilyä, tuskailua ja pipin valittamista. Sitten saatetaankin kaivaa kaapista
kipulääke Panadol (215mg), ja kaataa annos Pikkusankarin kurkusta alas.
Nämä lääkekaapin
bileet on sponssannut äiti, joka yrittää kaikkensa syöttää lapselleen
mahdollisimman vähän lääkkeitä, on kokeillut luontaistuotteita lääkkeiden
sijasta, ja jolla on apunaan allergologi, joka ei turhaan määrää lääkkeitä.

Epätoivoinen RASP*-maja

Sekavaako täällä tämä elämä, no
kyllä! Oireita on välillä enemmän, välillä vähemmän. Mutta joka päivä jotain on
johonkin aikaan ja jollain intensiteetillä. RASP* kuluttaa kaikkien hermoja ja
voimavaroja. Syy-seuraus-suhteet menevät varmaan iloisesti sekaisin,
muka-melko-tasainen-arki muuttuukin silmänräpäyksessä karseaksi
tuskakonsertiksi, ja nukkumaan menosta ei meinaa kenelläkään tulla yhtään
mitään, lääketasapaino on varmaan muuttunut epätasapainoksi jo aikoja sitten,
ja – ja – ja -.
Hukassa siis ollaan, ja pahasti. On
ollut ruokavahinkoja ja -kokeiluja, suurimpana kokeiluna KELAn vaatima kaura,
joka sekin jäi epäselväksi muiden muutosten seassa. Losecin maksimiannos
muuttui Nexiumin maksimiannokseen, kun epäiltiin taas Losecin aiheuttavan
sivuoireita. Gaviscon on muuttunut Siliceaksi siinä pelossa, että Gaviscon
alkoi taas allergisoittaa. Maitohappobakteerimerkkiä muutettiin, kun oli
epäselvää, tulivatko oireet sieltä suunnalta. Ventokin aloitettiin parempien
aikojen toivoissa. Ruokia on jonkin verran (en jaksa tehdä nyt
laskutoimituksia) rotaatiossa, ja todennäköisesti sieltäkin paljastuisi
pahiksia, jos ruokalistaa alettaisiin paremmin syynäämään. Ruuan rakennettakin on
yritetty monipuolistaa. Pääkipua Pikkusankari on taas valitellut enemmän.
Epätoivo alkaa pikkuhiljaa hiipimään meidän RASP-majaan.
*refluksislangissani jo vakiintunut omasynnyttämä
lyhenne Refluksi-Allergia-SalaPoliisityöstä

Ihmeparantuminen, jeah right!

Koimme yhdeksän
täysin käsittämätöntä oireetonta päivää. Aina iltaisin odotin seuraavaa päivää.
Mietin, miten mahtavia naurunräkätyksiä taas saan huomennakin kuulla Pikkusankarilta
ja miten hauskaa meidän on LEIKKIÄ yhdessä koko päivä. Hautasin töihin paluusuunnitelmatkin.
En pelännyt huomista. En miettinyt, että miten ihmeessä selviän taas seuraavasta
kymmentuntisesta päivästä kaksin Pikkusankarin kanssa.  En joutunut miettimään, kestääkö pinnani karjumatta ja kiroilematta, montako rikkalapiollista tavaraa tänään särkyy ja olenko saanut Pikkusankarille
yhtäkään bataattilusikallista ruokaa suusta alas siihen mennessä, kun mies tulee töistä. En joutunut häpeämään
illan zumbassa turvoksiin itkettyjä silmiäni. Koin normaalit uhma-känkkäränkkä-maahanläjähtämiskohtaukset
vain mielenkiintoisina pikkuhaasteina arjen askareiden lomassa. Kyllä, tuon ihanan
reilun viikon aikana sain taistella tunnin ulkovaatteiden päällepukemisesta, kieltää
samasta asiasta päivän aikana neljäkymmentä kertaa, kuunnella mä
haluun-karjumista korvien soimiseen asti… Mutta olipa se kaikki helppoa.
Kehitykseen kuuluvaa. Rationaalisesti selitettävää. Selkeästi terveen taaperon
kovaa uhmaa. Semmoista, että uhmakohtauksesta selviämisen jälkeen aina hymyilyttää.  
Näistä päivistä
olemme kiitollisia. Edellispäivän iltana refluksioireet palasivat. Nyt
viimeistään voin myöntää itselleni, että oireuhmatunnistimeni toimii ihan
oikeasti ja vieläpä todella hyvin. Iltaa kohden Pikkusankarin meininki alkoi epäilyttävästi muistuttaa
tuskakuukauden käyttäytymistä; päätöntä riehumista, puremista ja itsensä
satuttamista. Nukkumaanmenostakaan ei tullut mitään. Eipä ollut huippuviikon
”pari lausetta Eemeli-kirjasta – ja Pikkusankari kuorsaa” -kaavaa enää. Pieni
mies vääntelehti ja kääntelehti, puhisi ja valitti. Hän halusi vain syliin
olkapäätä vasten pystyasentoon nukkumaan. Viimein Pikkusankari osoitti kurkkuaan ja
rintakehäänsä ja sanoi ”polttaa”. 
Kun uni
vihdoin voitti pienimmän, me vanhemmat istuimme surullisina alas ja olimme
viisaampia kuin koskaan ennen tällaisessa tilanteessa. Emme vain sanoneet sitä
tyypillistä ensioireiden ilmaantumisen jälkeistä ”No, seurataan tilannetta
rauhassa. Ei lähdetä muuttamaan vielä mitään. Eihän tuostakaan illan parituntisesta
nyt voi ihan varma olla, että mitä se oli, kuinka pitkäkestoista oireilu tulee
olemaan, ja mistä se johtui…” Tuskakuukauden kokemukset jyskyttivät
molempien takaraivoissa. Siksi me…
  1. …taas kerran myönsimme, että ihmeparantumista ei ollutkaan tapahtunut.
    Joka ikinen kerta, kun on edes yksi täysin oireeton päivä, alamme kehitellä
    jotain aivan mielettömiä ihmeparantumiskuvitelmia. Silloin teemme jo
    suunnitelmaa kaikkien lääkkeiden vähentämisistä, innostumme uusista villeistä
    rotaatioista, unelmoimme normaaleista kahvilakäynneistä ja kuvittelemme
    koko perheen ruokaongelmista vapaita ulkomaanmatkoja seuraavalle kuukaudelle.
    Sitten, ihan yhtäkkiä tästä kaikesta normaalimaailmasta haavemaailmasta on taas
    luovuttava. Ei se ollutkaan ihmeparantuminen.
  2. …päätimme lopettaa Losecin vähentämisyritykset saman tien. (Lue
    edellinen kohta.) Kyllä, olimme alkaneet tämän yhdeksän unelmapäivän aikana
    joka toinen päivä antaa happosalpaajaa vain puolikkaana annoksena, ”koska
    tilannehan oli niin hyvä”! Se oli virhe. Näköjään.

  3. …yritämme kiduttaa
    Pikkusankaria ilman riskiruokia, elättäen hänet todellakin vain varmasti sopivilla kana-bataatti-soseilla ensi
    viikon perjantaihin asti, koska silloin pitäisi suoliston olla taas siinä
    kunnossa, että sinne voidaan lykätä allergologin valvonnassa uutta kidutusta, vehnää.

Pottu ei ole pop

Vahinko
Huomaamattamme serkkunsa pöydän alle pudottama puolikas grillattu peruna päätyi
Pikkusankarin mahaan.
Seuraukset
Järkyttävät omantunnon
kirvelyt äidillä sekä monen illan ja päivän pahat oirehdinnat Pikkusankarilla.
Isot tuskahikikarpalot valtasivat otsaryppyni heti, kun tajusin, mikä sinne Pikkusankarin
suuhun olikaan mahdollisesti mennyt: peruna kun ei perunajauhomuodossakaan ole
lainkaan siedetty juttu hänellä (edellistä perunaihanuutta täällä: https://readysteadyflow.fi/2012/06/21/pitkan-linjan-refluksiaidin/).
Lupaukset
1. Lupaan olla
VIELÄKIN tarkempi ja kirjaimellisesti juosta lapseni perässä kylässä ollessamme
lyhentäen välimatkani parista metristä viiteentoista senttiin. Tämä antaa
mukavan lisähaasteen muutenkin vilkkaan taaperon perässä juoksemiseen, kun
tuhoja pitää korjata, kiukkuja laimentaa ja lasten välisiä riitoja sopia siinä
samalla, kun pitää tehdä supernopeaa todennäköisyysarviointia siitä, onko Pikkusankarin
kädessä nyt joku leivänpalanen vai barbin pipo, onko suussa vain normaalia
suurempi sylkipallo vai kenties omenanpala ja onko lähettyvillä potentiaalisia
nurkkia, joista voisi löytää vaikka mukavia karkkiaskiyllätyksiä. Tämän perään pitää
tehdä vikkelä päätös, kannattaako asia mennä tarkastamaan Pikkusankaria
tutkimalla (ja hänet samalla hermostuttamalla) vai seurata vielä seuraavan
sekunnin kolmasosan, josko kyseinen huoli olisikin ollut turha.  
2. Lupaan vannottaa kylään pyytäjiä imuroimaan
ja siivoamaan VIELÄKIN paremmin ennen tuloamme. 
3. Haluaisin sydämeni pohjasta myös
luvata, että Pikkusankari ei enää ikinä joudu minun (eikä muiden) huolimattomuuden
takia kärsimään niin paljon kuin taas tällä kertaa. Kyllä sitä tuskahuutoa
kuunnellessa ja kipuilevaa lasta hyssytellessä sydämeni oli taas niin
riekaleina, että kotiin linnoittautuminen loppukesäksi kuulosti täydelliseltä
idealta ruokavaarojen minimoimiseksi.
Toimet
Pikkusankarin
tilanne ei ollut mikään järin hyvä ennen perunamaistiaisiakaan, sillä olimme
aloittaneet jo ennen vahinkoa uuden, nopeasyklisemmän ruokarotaation, joka ei
sitten osoittautunut Losecin ja Gavisconin suojallakaan kovinkaan
menestykseksi. Siksi lisäsimme Zyrtecin Pikkusankarin lääkecocktailiin heti perunan
nielaisemisen jälkeen. Apua kyseisestä allergialääkkeestä emme kyllä havainneet,
mutta emme alkaneet kokeilemaan eri allergialääkettäkään, vaan tuplasimme vielä
Losecin päiväannoksen maksimiin. 
Tämänhetkinen
tilanne
Losecin
tuplaus rauhoitti oirehtimista, ja takana on nyt kaksi vähätuskaisempaa päivää
ja yötä. Rotaatio on supistettuna käynnissä, koska yritän puristaa vielä
muutamat toivon tippaset, että tällaisen lääkesetin suojassa saisimme edes hieman
uusia makuja mukaan Pikkusankarin viikoittaiseen ruokalistaan. Pahalta silti
näyttää: näinä hieman parempina päivinä onkin sitten vaipan sisältö muuttunut
tooooodella pahan hajuiseksi, tahmeaksi ja punertavaksi. Peppu on raukalla ihan
punainen. Iho-oireet taas tästä tämänkertaisesta oirekavalkadista vielä puuttuivatkin.
Eihän sitä nyt liian helpolla saa päästä.

Soutaa, huopaa

Voi miten
olisinkaan halunnut tehdä lyhyen iloisen postauksen ja kirjoittaa siihen vain: ”Losec
toimii erinomaisesti! Oireita Pikkusankarilla ei ole! Hän on saanut kymmenen uutta
ruoka-ainetta lisää ruokalistalleen!”.  

Harmi vain, näin en voi kirjoittaa. Ensimmäiset
viisi päivää Losecilla menivät kyllä loistavasti, oikein loistavasti (peruslapsiperhetermistöllä
ilmaistuna normaalisti siis?). Sitten minä yli-innokkaana aloin maalailemaan porkkanan, banaanin ja öljyjen värisiä haavekuvia refluksikartallemme ja tuumin, että nyt varmasti saamme uusia ruoka-aineita ihan oireetta Pikkusankarille
uuden loistavan lääkkeen turvin. Väärässä olin, ja lapsi joutui kärsimään. Niin,
ennen sitä kauheinta kipupäivää ja yötä Pikkusankari nautti normaalin
kana-bataatti-annoksensa, plus uutuutena viidesosateelusikallisen oliiviöljyä
siihen sekoitettuna.