Jotakin todistetta siitä, että tämäkin blogi on lifestyleblogi

Selailin postauksiani taaksepäin etsiessäni tiettyä reseptiä, ja kiinnitin taas kerran huomioni siihen, että viimeksi aito kuulumispostaus on kirjoitettu heinäkuussa. Hups taas. Olisiko siis jo aika kertoilla yleiskuulumisia, kun tätä blogia kuitenkin lifestyleblogiksi kutsun…? 😀 (Eikö lifestyleblogiin kuulukin olennaisesti kuulumispostaukset…) Minun on aina yhtä huvittava huomata, miten vaikeaa on kirjoittaa omista kuulumisistaan ihan muuten vain. Yleensä tekstini kun pyörivät jonkin teeman ympärillä. No, pistetään taas tämän vuoden kuulumispostaus pakettiin. Heh. 
Mitäs tässä puolessa vuodessa on siis tapahtunut? No, raskautta on tapahtunut. Sehän se tietysti isoin kuuluminen on ollut, meille kaikille perheessämme. Työarkeni kodin ulkopuolella on ohi, ja hommat jatkuvat kotona 😀 On tätä aikaa vaan niin kovasti odotettu ja tästä haaveiltu – olo on siis sen suhteen oikein onnellinen! Tuleva vauva on mukana oikeastaan kaikissa poikien puheissa. Mahaa pussaillaan, halaillaan ja sille puhutaan jatkuvasti. Tulevasta, muuttuvasta arjesta pojat puhuvat tosi usein, monta kymmentä kertaa päivässä. Ja mahtavaa, että puhevire on aina niin positiivinen! Molemmat odottavat, että pääsevät leikittämään vauvaa. Ja varsinkin Pikkusankari odottaa itse vauvanhoitoa! Hän on kovin vauvarakas, ja kyläillessämme vauvapaikoissa Pikkusankari yleensä tahtoo aina vauvan syliin, hakea avuksi vaippaa, työntää rattaita, vaihtaa hänelle vaatteita ja heiluttaa sitteriä. Uskon siis, että meillä neljällä arki rullaa oikein kivasti myös silloin, kun isi on töissä. Enkä muista, että Pikkusankari olisi koskaan ollut mustasukkainen Minimullistajasta, niin en osaa sitäkään pelätä. Pidän itsestäänselvänä sitä asiaa, että kaikille lapsille tulee antaa reilusti huomiota, vaikka lapsiluku kasvaa. Tästä yritän pitää kiinni edelleen. Tietysti pojilla on omat murheensa vauvan syntymän suhteen, suurimpana kuulemma se, että ei päästä ulkomaille nyt keväällä ja se, että en pääse ehkä aina pyyhkimään Minimullistajaa, kun vessasta sellainen kutsu käy 😀
Henkisesti siis vauvantuloon on meillä valmistauduttu oikein hyvin, mutta muuten vauvaa varten ei olekaan hankittu yhtään mitään. Muutamat kaverit ovat tuoneet ylijäämävauvatarvikkeitaan meille ja muutaman uuden ihanan jutun vauva on saanut ystäviltämme. Laskettuun aikaan on kuukausi, joten kai tässä on vielä aikaa miettiä, mitä tarvitsisi hankkia, heh. Aika stressittömästi mennään tässäkin asiassa, huomaan nyt. Työarki imi minusta ihan kaiken, joten kummiasiatkin ovat vielä ihan keskeneräisiä… Uuuups. No, vasta viikko takana äitiyslomaa, joten ehkäpä tässä tulee vielä aikaa ja jaksamista tehdä (ainakin ne melkein pakolliset) keskeneräiset hommat loppuun. Haaveilen myös osteopatiasta ja vyöhyketerapiasta, mutta ne taitavat jäädä käymättä ihan vain kustannussyistä.
Vaikeasta raskaudesta huolimatta olen poikien takia yrittänyt puuhastella normaaleja juttuja heidän kanssaan, ja onneksi olenkin – ehkä se on yksi syy, miksi pojat ovat edelleen positiivisin mielin raskauden suhteen! En ole pelännyt tiukkojakaan supisteluja, jäätäviä liitoskipuja enkä ketteryyden menettämistä… Sitten vaan on menty hitaammin, levätty välillä ja huokailtu ja nostettu jalat ylös missä sitä sitten ollaankaan oltu. Ja yhdessä naurettu sille olotilalle. Tämän vuoden puolella ollaan käyty melkein normaaliin tahtiin kylpylässä, kylässä kavereiden luona, joissakin seurakunnan menoissa, sisähuvipuistoissa, museoissa, messuilla, pulkkamäissä sekä teattereissa. Ja tietty kevään kohokohdassa: Disney on Icessä! Vaikka touhut ovatkin fyysisesti olleet aika rankkoja, niin onhan se henkisesti mahtavan virkistävää harjoittaa kulttuuria minun huipputyyppien kanssa. 🙂 Tässä keväällä Tampereen teatteri lahjoitti meille kolmeen teatteriesitykseen liput, mikä todellakin sopi meidän teatteria rakastavalle kolmikolle! Pikkusankarin kanssa kävimme katsomassa Saiturin joulu-näytelmän ja molempien poikien sekä Mummon ja kummin kanssa Tuttiritari ja Lohikäärmeen salaisuus-näytelmän. Aikuisille suunnatun Ulkomaalainen-näytelmän kävin katsomassa kaverini kanssa.
Uskon, että Saiturin joulu-näytelmä ei olisi sopinut yhtään nuoremmalle kuin tämä meidän eskarilainen on, sillä siinä oli pelottavia kohtauksia. Meidän tottuneelle teatterikävijälle näytelmä oli kuitenkin tosi mieluinen ja paljon puhuttava kokemus. Näytelmä oli samaan aikaan mielenkiintoisesti tehty sekä hyvin opettavainen! Näytelmässä käsiteltiin itsekkyyttä, rahan valtaa, anteliaisuutta, menneisyyden katumista ja anteeksiantoa. Väliajalla esikoinen totesi, että “jatkuisipa se näytelmä jo”! Tämän näytelmän teemoista on puhuttu monen monta kertaa reissun jälkeen! Voi olla, että Saiturin joulu esitetään taas ensi jouluna Tampereen teatterissa, joten kannattaa pitää se mielessä, jos etsii joulunaikaan liittyviä teatterijuttuja loppuvuodesta!
Ulkomaalainen-näytelmä oli oikeasti hauska – siis sellainen, jossa purskahtelin nauruun monesti! Ja niin taisi purskahdella vierustoverinikin! Sanailu oli kekseliästä ja näyttelijäsuoritukset mainioita ja tarinakin aika hullu! Aika monta “mukahauskaa” teatteria nähneenä tätä voin kyllä aidosti suositella 🙂
Tuttiritari oli meille uusi juttu, ja kuulinkin jälkikäteen, että sitä esitetään mm. Pikkukakkosessa. Me vaan emme olleet siihen törmänneet missään, kun meillä töllö saattaa olla kuukaudenkin kiinni putkeen. Se ei teatterikokemusta mitenkään muuttanut, sillä pojat viihtyivät mainiosti näytelmää katsoen. Esitys oli musiikintäyteinen, värikäs ja hauska. Esityksestä aikuinenkin löysi oman tasonsa, joten katsomiskokemuksena näin kolmekymmentä vuotta vanhempanakin ihmisenä se oli oikein kiva, vaikka tietenkin näytelmä oli enemmän lapsille suunnattu. Ainoa miinus tässä näytelmässä oli se, että lasten istuinkorokkeet loppuivat kesken, eikä niitä riittänyt jokaiselle tarvitsevalle. Onneksi meillä Minimullistaja tykkää muutenkin istua sylissä, joten hän katseli minun, kummin ja Mummon sylistä suurimman osan näytelmästä.
Tuleville viikoille en ole uskaltanut pojille kulttuuria tai muitakaan suurempia reissuja luvata, ettei tule pettymyksiä, mutta harrastetaan niitä sitten nopeilla päätöksillä tai toivotaan, että joku muu haluaisi viettää aktiivisempaa aikaa poikien kanssa, jos minun vauhtini hiipuu tästä paljonkin. 😀 Pojat kuitenkin kaipaavat toimintaa “jonkin verran” (todellakin heittomerkeissä :-D) arkeensa. Esimerkiksi Muumimaailman talvi oli Minimullistajan puheissa joka päivä, mutta niin pitkään ajomatkaan en vain enää itse kykene enkä kehdannut pyytää ketään muutakaan kuskiksi, eikä miehellä ja minulla ollut tuona talvirieha-aikana yhtäkään yhteistä vapaapäivää. Ehkä ensi vuonna sitten!
Minulla itsellä olisi vielä kaksi viikonloppua NLP:tä ennen laskettua aikaa, ja muutama muukin tosi mielenkiintoista pk-seudulle matkustamista vaativaa juttua tulossa tässä maaliskuussa, joista varmasti kuulette joko täällä blogissa tai ainakin instassa (jossa muuten tulee jaettua ihan näitä jokapäiväisiä tapahtumia päivittäin: @skribentti). Niin, kaikki tämä tapahtunee, ellei vauva päätä syntyä ennen laskettua aikaa. Ja jos päättää, hän on hyvin, hyvin tervetullut ja silloin kaikki muu on toissijaista.
P.s. Instagramissa on vielä tämä ilta aikaa osallistua ihanien
ekologisten myrkyttömien kylpylelujen arvontaan – sinne siis te, jotka
ette ole vielä arvontaan osallistuneet 🙂
Kiitos teatterilipuista Tampereen teatteri!

Ote raskaana olevan työpäivästä

Palaveri alkaa klo 14. Olen klo 13:58 palaverihuoneessa, ja valitsen mahdollisimman pehmeän ja mukavan näköisen tuolin omaksi paikakseni. Kriteerinä tuolin valinnassa on myös se, että se sijaitsee tuolirivin reunassa sekä se, että sen eteen mahtuu toinenkin tuoli. Tarvittaessa teen huonejärjestyksen vaihdoksia ja istun aloilleni.
Klo 14:10 haen toisen tuolin tuolini eteen, ja nostan jalat sille.
Klo 14:15 lähden huoneen takaosaan jaloittelemaan.
Klo 14:25 haen viereisestä kuntoutushuoneesta jumppapallon ja istahdan sen päälle.
Klo 14:35 nousen seisomaan ja nostelen jalkojani ja pyörittelen nilkkojani.
Klo 14:40 istun jumppapallon päälle ja alan pyörittelemään lantiotani.
Klo 14:45 istun edelleen jumppapallon päällä, mutta alan nostelemaan vuoron perään jalkojani suoraksi pallon kanssa vaakatasoon.
Klo 14:50 nousen seisomaan ja alan tekemään pohjepumppausta nousten varpailleni ja alas.
Klo 14:55 asetun jumppapallon päälle jalat niin haralleen kuin mahdollista ja vilkuilen kelloa tuskaisena.
Klo 15:02 palaveri päättyy.


Työpäivän normaalikaava jo neljättätoista viikkoa, vaikeudet kun alkoivat noin viikolla 20. Tuskaa. Tuskaa. Tuskaa.

Kotona (ei-edes-kiristäviä) farkkuja riisuessa resorienpainaumat peittävät jalat reisistä nilkkoihin, varpaat ovat turta, olo on hetkittäin todella pyörryttävä ja mies saa osakseen hierontapyynnön. Kaadun mitään tekemättömänä sänkyyn iltakasilta. 
Liiallinen istuminen tuntuu huonolta, liiallinen seisominen tuntuu huonolta. On tämä raskaus vaikeaa.
Mutta hei, nyt niitä työpäiviä saa laskea jo yhden käden sormin, wau! Voiko olla mahdollista, että selviän loppuun asti!?

Kun tämä pallo mahastani katoaa, aion…

Törmäsin edellispäivänä ennen raskautta ottamaani ruokakuvaan, jossa oli ituja, noita raskaana olevalle kiellettyjä juttuja. Jaoin sen instagramiini (@skribentti), ja siitä sitten aloinkin kelaamaan asioita, joita minun on jo kerennyt tulla ikävä näiden reilun kolmenkymmenen viikon aikana. Enää olisi se noin kymmenen viikkoa edessä tätä raskautta ja vajaat kaksikymmentä päivää töitä, joten mieli suuntautuu jo kovasti kotiin jäämiseen ja raskauden jälkeiseen aikaan.

Mitä asioita siis ikävöin?
Tiettyjen ruokien syömistä. Ruuista ikävin on ehdottomasti lakritsinjuurijauhetta, ituja ja vahvoja superfoodeja, kuten pakuria. Myös sitä ikävöin, että tekee mieli syödä normaaleja juttuja, minulla kun on vieläkin muutamaan ruoka-aineeseen vahva inho…
Mahallaan oleskelua. Usein lasten kanssa leikkiessä on kiva makoilla mahallaan. Yleensä myös luen paljon mahallaan, ja kyllä, vaikka mieheni uniasiantuntijana tästä minua moittiikin, yksi nukkumisasennoistani on normaalisti maha-asento. Tietty myös selällään oleskelu olisi taas kivaa jo vaihteeksi, tällä hetkellä noin minuutti siinä asennossa on tarpeeksi ennen pyörtymistä.
Liikkumisen vaivattomuutta. Pudonneiden tavaroiden nostelu, lasten pukeminen, omien kenkien sitominen, sohvalta ylösnouseminen… Kaikki on niiiiiin paljon helpompaa, kun ei ole raskaana!
Pukeutumisen monipuolisuutta. Minulla on kahdet talviseen menoon sopivat äitiyshousut nyt käytössä, ja se ei todellakaan riitä minun vaihtelunhaluiselle mielelleni…
Energisyyttä. Raskaudenaikaista hehkua en ole tavoittanut, ja pesänrakennusvietti on nostanut välillä päätään, mutta se on lyöty aika nopeasti maan tasalle väsymysnuijan avulla. Odotan niitä iltoja, kun olen oikeasti energinen, jaksavainen ja tarmokas! Nyt ei ole yhtään kummallista, että väsyneimpinä päivinä minä menen ennen lapsia nukkumaan, klo 19:30.
Urheilun estottomuutta. Sitä ajatusta on ikävä, että halutessani voisin harrastaa mitä tahansa lajia, ja juuri sillä intensiteetillä, kuin se hyvältä tuntuu!
Lasten kanssa rymyämistä ilman “varo äidin mahaa” -huutoja! Ai että niitä paineja, riehakkaita halauksia ja yhdessä temppuilua ja kuperkeikkailua!
Liitoskivuitta liikkumista. Raskauden jälkeen osaa taas arvostaa sitä normaaliolotilaa, kun häpyluu ei ole tulessa, suoliluut eivät ole riidoissa toistensa kanssa ja ristiluu antaisi hetken rauhan juilimiseltaan.
Sitä, kun vessassa voi käydä harvemmin kuin puolen tunnin välein.
Sitä, että saa hengittää vapaasti! Varsinkin tässä raskaudessa minusta tuntuu, että vauva on jo pidemmän aikaa tunkeutunut juuri johonkin sellaisten sisäelinten väleihin, jossa hengitys helposti salpaantuu, ja saan haukkoa saadakseni happea tarpeeksi.

Siis kiitollisena tästä hetkestä, mutta helpompia oloja odotellen… 🙂

Nytkö se tulee! Kääk! Onhan varapikkarit mukana?

Voi ei! Nyt se tulee!
Tuoli, tuoli, missä on tuoli? 
Voi ei, ei tuolia missään!
No, jalat sitten ristiin vaan ja suuri toivo siihen, että vahinkoa ei tapahdu.
Aaaaatsiuhh!
Kröh kröh kröh!
Apua! Mä tukehdun tähän yskään! 
Eikä! Missä on vessa?
Onhan mulla vara-alkkarit mukana?
“Pööööööö!”
“Äääääk, kulta, mähän oon sanonut, että äitiä ei kannata peloitella näin pahasti enää tässä vaiheessa raskautta…”
“Äiti, miksi sä sitten naurat noin hysteerisesti?”
“Koska äiti pissasi housuunsa, ja nyt äitiä naurattaa, kun tämä tilanne on niin koominen!”
“Äiti, pitäisikö sulle ostaa vaippoja, jos sä et osaa enää käydä pöntöllä pissalla?”

Se voi tapahtua missä vain, milloin vain. Vaikka kesken ruokailun.

Niinpä. Kirjoitinko minä juuri blogiini loppuraskauden aikaisesta virtsankarkailusta? Taisin kirjoittaa. Jjjjep.

Kiittämättömän akan raskausvalitus, ei kun…

Raskaus on täynnä iloa, onnea ja rakkautta, mutta myös pettymyksiä. Tässä kirjoituksessa keskityn niihin pettymyksiin. Ihan vain vertaistuellisessa merkityksessä, sovitaanko niin 😀

Tämä on tainnut tulla jo monissa aiemmissa teksteissäni ilmi, mutta suurin pettymyksen tuottaja tässä raskaudessa on ollut se, että tämä ei ole ollut helpompi kuin aiemmatkaan raskauteni. Ei sillä, että erityisesti olisin niin odottanut tapahtuvan, mutta kyllä taisin (optimisti kun olen), niin silti salaa vähän sitä toivoa.
Olen ollut pettynyt siihen, että en ole saanut nukuttua sitäkään, mitä oletin ennen raskautumista saavani. Kun pahoinvointi yöllä helpotti, niin kuvioon ovat alkaneet astumaan hyvän nukkuma-asennon löytämisen vaikeus, supistukset, närästys, liitoskivut ja levottomat jalat. Tähän kun lisää omat pissakäynnit ja kuopuksen yöhulinat, niin yölliset tunnit eivät ole kovin ehyet. Ja se tietenkin heijastuu päiväänkin ja koko jaksamiseeni.
Töissä olon vaikeus on viime viikkoina ollut yhä enenevissä määrin pettymys. Juuri instaanikin (@skribentti) tästä taisin avautua pari päivää sitten, kun istumatyö ei vain tunnu enää hyvältä, vaikka raskausviikkoja minulla ei ole edes sitä kolmeakymmentä täynnä. Ei paljon auta jumppapallo, jonka päällä välillä istuskelen. Ei auta, vaikka välillä pyrin seisomaan ja kävelemään työpäivän aikana. Silti maha painaa jo jotakin epämukavaa kohtaa, josta säteilee huonoa oloa istuessa vähänkään kauemmin samassa asennossa. Seisomapöytää minun ei ole mahdollista saada töihin, vaikka asiaa jo selvittelinkin.

Olen pettynyt, että tätä(kään) raskautta ei ole ikuistettu kuviin kuin muutaman hassun kerran. Ei siis monipuolisia vertailukuvia edellisiin raskauksiin, ei tunnelmallisia joka kuukauden mahakuvia eikä viikko viikolta eteneviä mahtavia kollaaseja. Eipä ole edellisistäkään mahoistani sellaisia, joten ei sinällään ihme juttu. (Mutta okei, ykkös- ja kakkosmahoista on vähän enemmän edes hätäisesti räpsäistyjä kuvia kuin tästä kolmosesta…) Mutta harmittaahan se silti. Meillä (tai minun lähipiirissäni) kukaan muu ei oikein tykkää kuvailla kuin minä, ja minun ei todellakaan ole luontevaa lykätä kameraa miehen käteen ja pyytää kuvaamaan. Odotan, että joku haluaisi mahaa kuvata, mutta turhaan. Heh.

Toinen “pinnallinen” pettymysaihe on ollut se, että en ole jaksanut haluamallani tavalla paneutua raskauspukeutumiseen. Kahdet raskaushousut jouduin ihan pakon edessä ostamaan (ja jep, hätäisesti lähimmästä mahdollisesta hooämmästä ja lasten kiljuessa vieressä…), sillä edellisistä raskauksista jääneet housut olivatkin puhkikulutettu kavereiden toimesta tässä minun raskauksien välissä tai ne olivat vääränkokoisia. Muuten olen vetänyt vaatekaapista vain ne topit ja villapaidat, jotka ovat käteen sattuneet ja jotka ovat juuri mahan peittäneet, sen suuremmin miettimättä. Ihannetilanteessa kun olisin tutkinut mahtavia odotukseen keskittyviä verkkokauppoja ja kolunnut nettikirppareita ja nyt hehkuisin joka päivä mahaani täydellisesti imartelevissa äitiysvaatteissa…


Pettymys on tietenkin ollut myös se, että en ole jaksanut olla lasten kanssa totuttuun tapaan (siihen tapaan, mitä ennen raskautta). En jaksa samalla tavalla leikkiä, ulkoilla, askarrella, hassutella ja höpsötellä. Havahdun omaan erilaiseen olotilaani silloin, kun Pikkusankari ruokapöydässä kysyy minulta, että “äiti, nukahdatko sinä kohta?” tai kun Minimullistaja huutaa sormi minua osoittaen “Vauva painaa liikaa äidin mahaa, apua!”, kun makaan lattialla. On minulle myös tuotu lasten toimesta oksennusvatia ihan ilman pyytämistäkin ja ehdotettu helpompien kenkien jalkaan laittamista siinä eteisähinäni keskellä.
Olen pettynyt siihen, että en ole haluamallani tavalla pystynyt hoitamaan kotia (sisustamisesta puhumattakaan, heh), loistamaan kokkailuissa enkä panostamaan parisuhteeseen. Hyväksyn kyllä asian, että olen nyt näine vaivoineni pääasiassa äiti ja raskaana, mutta silti, olisihan se kiva jaksaa paremmin mopata lattiaa, tehdä maukkaita leivosluomuksia enemmän ja hieroa niitä toisenkin niskoja välillä.
Pettymystä on aiheuttanut oma liikkumattomuus. Miehenikin sen tietää, että urheilu on hyvä mittapuu sille, että olen oikeasti kunnossa ja hyvinvoiva. Eli jos minä haluan/jaksan/kykenen liikkumaan säännöllisesti, niin sitten minulta voi odottaa myös muilla elämänalueilla asioita. Urheilu on minulle tositosi tärkeä asia, ja siihen haluaisin panostaa yhtenä tärkeimmistä asioista, ja kyllä masentaa, kun se on melkeinpä kokonaan jäänyt pois kuvioista. Onhan se melko karua, että nyt olen liikkunut viimeisen puolen vuoden aikana yhtä paljon kuin ennen lapsia saatoin liikkua viikossa! 😀

Sosiaalisuuden väheneminen on vähän masentanut. Ei ole niin usein työpäivän jälkeen jaksamista nähdä kaveriperheitä kuin aiemmin (ja tätä kautta myös lapsilla on ollut vähemmän sosiaalisia kontakteja, harmi). Kahvihuoneseurueessa olo oli monta kuukautta pelkkää yökkäilyä ja pikkujoulut, johon oltaisiin kaverin kanssa päästy lähtemään vasta iltaysin jälkeen, olivat minulle väsymyksen vuoksi mahdottomat.
Erilainen raskauteen liittyvä pettymyksen aihe on se, kun rakenneultrassa ilmeni, että istukkani sijaintia täytyy kontrolloida parin viikon päästä uudessa ultrassa, sillä on riskinä, että jos se ei liiku parempaan paikkaan, joudun sektioon. Ja minä kun olen täysin alatiesynnytyksen kannattaja, ja sektio pelottaa minua paljon enemmän kuin alatiesynnytykset!

Jahas, tästäpä tuli nyt aika masennuspostaus, heh. Onko muita pettyneitä raskaana olevia? 😀