Käsi, joka suojelee

käsi joka suojelee

Pidän sinusta tiukasti kiinni, rutistan ja silitän.
Katson ihaillen silmiäsi, jotka maailmaa niin kysyvästi havainnoivat.
Suljen kätesi omien kämmenteni huomaan. Kätesi, joka joskus oli pieni vastasyntyneen yhteenpuristettu hentoinen nyrkki.
Kuuntelen jokaista kertomaasi sanaa. Haluan painaa niistä jokaikisen mieleeni.

Toisaalta en tahdo päästää sinusta irti, toisaalta tahdon, koska halusi on kova päästä tutkimaan maailmaa.

Niin pieni, niin iso.

Toivon, että käteni voisivat aina olla sinun suojanasi. Pidä mielessäsi sanani ja lupaukseni. Seison jokaisen sanani takana ja pidän jokaisen lupaukseni.

Lapseni, teitä minä rakastan. Rakastan niin paljon.

Olen ymmärtänyt, että jätän teihin jäljet. Tahdon, että ne jäljet ovat hyvät.

käsi joka suojelee

Syksy. Luopuminen. Kaipaus.

Syksy saa minun herkkyyteni eri tavalla esille. Loppukesänä on isäni syntymäpäivä. Silloin on isäni kuolemapäivä. On myös keskimmäiseni syntymäpäivä. Ja on minun syntymäpäiväni. On tuleva isänpäivä. On joulu saapumassa. Syksy saa minut ajoittain mietteliääksi, ja samaan aikaan niin surulliseksi ja niin kiitolliseksi. Olen niin surullinen, että isäni ei ole meidän kanssamme, mutta samaan aikaan olen niin kiitollinen tästä kaikesta, mitä minulla vielä on. Teitä, jotka täällä olette, rakastan niin voimalla ja täysillä kuin vain mahdollista. Ja minun isäni kädet, ne jatkavat suojelua tuolla jossakin.

// Emmi

Kun isi reissaa puolet kuukaudesta ulkomailla

Meidän perheen uudet työkuviot ovat puhuttaneet viimeisen puolen vuoden ajan kovasti meidän lisäksi meidän lähipiiriä. Minulla on muutamia ystäviä, joiden miehet myös tekevät matkatyötä ja on ollut kiva jakaa syvemmin näitä uusia tuntemuksia heidän kanssaan. Ajattelin, että kirjoittelen tänne bloginkin puolelle tästä elämäntilanteesta, sillä tiedän, että reissuleskiä on monia ja ehkäpä tässä vaiheessa vertaistuki puolin ja toisin on aina hyväksi. Ajattelin tänään siis jakaa sitä kokemusta, miten lapset suhtautuvat isänsä reissutyöhön.

Kuopus ja isin reissutyö

Meidän pienin oli tasan vuoden silloin, kun mies aloitti työn, jossa hän reissaa noin joka toisen viikon ulkomaille. Kuopus reagoi mieheni poissaoloon takertumalla yhä enemmän minuun. Isiä vierastetaan matkan jälkeen muutama tunti välillä melko rankastikin. Ja pahimman vierastusvaiheen jälkeen hän kyllä suostuu olemaan isänsä sylissä, mutta edelleen ja aina äidin syliin halutaan kovemmin ja siinä viihdytään paremmin.

Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, kun reissutyö oli alkanut ja kun isä oli kotona, kuopus ei suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön öisin isänsä kanssa: vaipanvaihto, nenän niistäminen jne. kaikki olivat ihan yhtä huutoa. Tätä ei ollut aiemmin kertaakaan ennen reissutyötä. Myös vain äidin läheisyys rauhoittaa hänet yöllä hänen herätessään.

Koska kuopus ei oikein jaksa keskittyä skypepuheluihin, niin hän ei harmillisesti saa juuri irti mitään soitteluista. Puhumme toki muuten isistä aina, kun aihe on kotona ajankohtainen, mutta liikaa en tahdo vouhottaa isin poissaoloa, jotta pienelle ei tulisi vääriä olettamuksia siitä, milloin isi palaa kotiin takaisin. Hän kun on kova odottamaan ovella, jos on kuullut meidän puheista, että meille tulee esimerkiksi vieraita.

Kuopus on herkkäuninen ja reagoi vahvasti kaikkeen ympäristöstä tulevaan ääneen ja varsinkin oman kehon tilaan. Viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä hampaiden tekoa, ja voi että se näkyy öissä, phhuuuuuh! Silloin se myös näkyy luonnollisesti minun jaksamisessani, ja tämän kautta harmituksena siitä, että öitä ei ole kukaan minun kanssani jakamassa reissujen aikana. No, tämäkin helpottaa sitten ajan kanssa ja minä saan paremman jaksamisen yh-viikkoihini.

Keskimmäinen ja isin reissutyö

Keskimmäinen on meillä ihan isifani, siis niin fani kuin voi olla! Hän on niiiiiin isin poika! <3 Hän on meidän lapsista se, joka eniten kyselee (joka päivä, monta kertaa), että millon isi palaa kotiin ja laskee toiveikkaana öitä kohtaamiseen. Keskimmäinen ei kuitenkaan reagoi päivisin sen kummemmin kuin puheessaan vain. Illat ovat vaikeimpia, sillä hän kaipaa isäänsä kovasti viettämään iltasatuhetkeä, yhteistä läheisyyttä ja hierontahetkeä. Minä en kelpaa näihin puuhiin kovinkaan hyvin. Tämä on ollut meillä keskimmäisen kanssa se vaikein osuus. Edes skypettely juuri ennen nukkumaanmenoa ei ole ratkaissut asiaa. Tällaiset tilanteet harmittavat minua kovasti, mutta niin ne vaan täytyy elää ilta kerrallaan lasta ymmärtäen.

Vanhin ja isin reissutyö

No entäs se meidän koululainen? Hän on oikein reipas isin poissaolon aikana eikä juurikaan puheen tasolla kaipaa isiä kotiin. Hän onkin näyttänyt ikäväänsä miehen palattua suurella kiukulla. Ensimmäiset kolme kuukautta meni oikeastaan vain sillä reissusta tulon jälkeen yhden päivän isommalla kiukulla, mutta nyt viimeisen reilun kuukauden aikana esikoisemme on oirehtinut enemmänkin. Luulen, että “alkuviehätys” erilaisesta elämäntilanteesta on kaikonnut ja todellisuus on iskenyt hänen tajuntaansa, ja hän tosissaan on ymmärtänyt ja kokenut, että isi on paljon, tosi paljon pois kotoa ja pois hänen läheltään.

Esikoisella on ollut hermo kireällä nyt paljon useammin ja käytös on muutenkin ollut riehakkaampaa ja kaaosmaistakin välillä. Tosin tähän samaan vaikeaan aikaan sijoittui myös jännitys koulun aloituksesta (tai jatkamisesta, mutta silti), ja jos varovaisesti uskallan kertoa, niin ehkä viimeisin viikko on ollut jo helpompi, kun kakkosluokka alkoi kivasti.

Kaikkeen tottuu

Tätä olen yrittänyt ajatella, että kaikkeen tottuu. Toki huonoihin juttuihin ei edes tahtoisi tottua, mutta kuten edellisissä teksteissäni olen tainnutkin kertoa, niin tällä hetkellä tuntuu, että tämä on kokonaisuudessaan oikea ratkaisu meidän perheelle juuri nyt. Vaikka se tuottaa paljon kipua, ikävää ja tuskaa myös lapsille.

En voi mistään tietää, miten lapset jatkossa reagoivat isänstä matkatyöhön, mutta toivon, että minä saan olla tukena jokaiselle heille, jokaisessa erilaisessa elämäntilanteessa. Toivon, että he antaisivat minun olla tukenaan. Pyrin itse sopeutumaan tähän tilanteeseen mahdollisimman hyvin ja antaa pojillekin työkaluja sopeutua tähän hiljalleen.

// Emmi

Työmatkaleskeyden miinukset ja plussat

No nyt on miehen uusi työarki startannut ihan kunnolla ja reissupäiviä kerääntynyt melkoisesti viimeisten kuukausien aikana. Eli uusi arki on koittanut minullekin ihan toden teolla… Minulta on kyselty monia ja monia kertoja, että miten olen pärjännyt viikonkin kestäviä työmatkoja hulinakolmikkomme kanssa. Tässä tekstissä kertoilen siitä hieman!

Lyhyesti sanottuna olen pärjännyt hyvin, oikeastaan tosi hyvin. (Tarkoittaa siis sitä, että henkisiä romahduksia ei ole tapahtunut, heh.) Ainakin tähän asti. Pahin on lähdön hetki: silloin itkettää. Sitten muutama tunti, ehkä eka päivä menee siinä pienessä alakulossa, mutta sitten helpottaa. Viikon keskimmäiset päivät ovat helpoimpia, mutta sitten väsymys saattaa kasaantua pikkuhiljaa sen verran paljon, että viimeiset päivät voivat väsymyksen kannalta olla taas vähän vaikeampia. Tulon hetkellä taas itkettää: helpotus miehen paluusta purkaantuu näin.

Reissuleskeyden miinukset

-Lapsilla on vähemmän aikaa isänsä kanssa.

-Kun meillä ei edelleenkään nukuta täysiä öitä, oma jaksaminen on välillä hieman tiukassa väsymyksen takia.

-Parisuhdeaikaa ei ole sitäkään vähää, mitä tähän asti on ollut.

-Perheen yhteistä aikaa on tosi vähän. (Varsinkin, kun minä teen myös noin 10h tuntia viikossa töitä, mikä tarkoittaa, että teen töitäni varastoon silloin, kun mies on kotona vapaapäiviä, jolloin tämä luonnolliseti on pois perheen yhteisestä ajasta sekä parisuhdeajasta.)

Reissuleskeyden plussat

-Kun mies on matkalla, ei tarvitse edes pohtia, kuka tekee ruuat tai siivoaa: on selkeää, että se olen minä eikä mitään “en millään jaksaisi” -ajatuksia tule mieleen niin herkästi, sillä ei vaan ole ketään, kenen kanssa aikuisten kotityöt jakaisi.

-Koko perheen uusiin tilanteisiin sopeutusmiskyky kasvaa turvallisesti. Kun kyseessä ei ole mitään lopullista eroa tai muutakaan vakavaa, niin työmatkasta on mahdollista tehdä helposti “positiivinen” asia lapsillekin: isillä on kiva uusi työ, isi saa kertoa hauskoja matkakertomuksia meille, isi tuo kivoja tuliaisia ja niin edelleen.

-Minä saan taas kerran uuden kasvumahdollisuuden. Jo tämän kokemuksen perusteella voin kertoa, että kyllä se vaan on eri asia pyörittää arkea kaksin kuin yksin. Ja kyllä, se vaatii aika paljonkin, että jaksaa kolmen lapsen kanssa ja saa kaiken arjen pyörityksen organisoitua asianmukaisesti, mutta kyllä se vaan palkitseekin ja sysää henkiseen kasvuun lisää vauhtia.

-Saan todella viettää aikaa rakkaiden lasteni kanssa. Silloin, kun on minun yh-viikko, pyrin todella keskittymään lasten kanssa oloon. Se on ihanaa! Minulla on superihanat lapset ja vietän enemmän kuin mielelläni heidän kanssaan aikaa, vaikka sitten vähän enemmänkin… 😀

Valoisa tulevaisuus

Koitin pitää listan top nelosessa sekä miinuksissa kuin plussissa, jotta tasapaino säilyisi… 😉 Tällaisia asioita siis tuli ensimmäisenä mieleeni.

Jotta tulevaisuus ei näyttäisi epätoivoiselta ja kaaosmaiselta, haluan ajatella tämän uuden elämäntilanteen positiivisena haasteena, jonka otan vastaan sellaisena kuin se tulee, ilman, että maalailisin siitä kauhukuvia mieleeni. Toivon meille lasten kanssa ihania, onnellisia päiviä! Minä niin tulen selviytymään tästä hyvin 🙂 !

Jos sinulla on kokemusta työmatkaleskeydestä, niin kerro minulle kokemuksiasi ja tarinoita, kuuntelen mielelläni!

// Emmi

Miten (yksilöllinen) aika riittää kaikille kolmelle lapselle?

Minulta on pyydetty enemmän arkipostauksia. Tässä tulee yksi postaus, mikä liippaa arkea juurikin konkreettisesti…

Tämä on aihe, jota mietin, kun odotin kolmatta syntyväksi. Olen aina ajatellut, että mitä enemmän lapsia, sitä rikkaampaa elämä voisi olla. En oikeastaan koskaan ole pelännyt sitä, miten minun rakkauteni riittää monelle lapselle, mutta toki mietin välillä, että miten käy kahdenkeskisen ajan jokaisen lapsen kanssa, kun lapsia on monta.

Meidän perheessä ei ole tällä hetkellä sellaisia erikseen järjestettyjä harrastuksia, joissa vanhempi ja lapsi yhdessä kävisivät (tekemässä siis kaksin jotakin). Esikoisen kanssa kävimme vauvauinnissa ja joissakin vanhempi-lapsitouhutuokioissa, keskimmäisen kanssa vain noissa tuokioissa. Ja tämä kolmas tuskin tulee saamaan sitäkään, heh. Mutta siis se aika, miten saa ja saisi riittämään kaikille? Ja onko tarvetta, että sen saa riittämään kaikille?

Minä kun olen kotiäitinä nyt, niin aikaa periaatteessa riittää lapsille enemmän kuin mitä muualla töissä ollessa riittäisi. Meillä on lapset hoidettu aina kotona: suurimman osan näistä reilusta seitsemästä vuodesta minä olen ollut kotiäitinä, mies on ollut vajaan vuoden koti-isinä ja yksi seitsenkuispätkä sumplimme vapaapäivät ja työajat niin, että Mummolle jäi kaksi viisituntista päivää viikossa hoidettavaa. Eli kyllä ollaan lasten kanssa saatu olla, ihanaa! (Ja juuri meidän arvomaailman mukaista näin!) Kaksinaika lasten kanssa se onkin sitten vähentynyt huomattavasti, ja toki luonnollisestikin. Tuntuu, että varsinkin keskimmäinen on meillä siitä eniten kärsinyt, ja aikaan hänen kanssaan olisikin hyvä kiinnittää huomiota yhä enemmän.

Esikoinen käy koulussa ja hänellä on kaksi harrastusta, joissa hän käy viikottain. Kaksinaika esikoisen kanssa järjestyy silloin, jos toinen vanhemmista vie pyörällä hänet kouluun (yleensä mieheni) toisen ollessa kotona muiden lasten kanssa. Esikoinen on myös loistavaa saunaseuraa, ja usein minä ja esikoinen käymmekin kaksin saunassa, sillä siellä syntyy melkeinpä parhaimmat keskustelut hänen kanssaan (tämä tietenkin vaatii miehen kotiin muiden lasten kanssa). Esikoisen kanssa kaksinaikaa saamme myös keskimmäisen harrastusten aikana, jos vauva sattuu silloin nukkumaan. Silloin usein telmimme leikkipuistoissa tai urheilukentillä.

Keskimmäinen on paljon enemmän kotona kuin esikoinen, sillä hän käy vain kaksi kertaa viikossa kolmen tunnin kerhon ja kolme iltaharrastusta. Hänen kanssaan kaksinaikaa on ne aamut, kun esikoinen on koulussa ja vauva nukkuu. Ongelma tässä vaan yleensä on se, että vauvalla on ollut tapana nukkua vain vartin pätkiä ja usein kantorepussa. Yleensä kahdenkeskinen aika jääkin aika pieneksi keskimmäisen kanssa. Toki hänen kanssaan ulkoillaan yleensä esikoisen harrastusajat, ja silloin on mahdollista, että vauva nukkuu, ja saamme hetken kaksistaan. Miehen vapaapäivinä tykkäämme keskimmäisen kanssa käydä kaksin lähiseuduilla kävelemässä ja leikkimässä omia seikkailuleikkejä. Silloin tällöin keskimmäinen nukahtaa autossa päikkäreille (pääsääntöisesti jättänyt ne pois noin kaksivuotiaana…) ja silloin nukkumaanmenoaika on ihan eri kuin esikoisella. Silloin keskimmäinen valvoo meidän kanssamme välillä jopa kymmeneen tai yhteentoista (riippuu päikkäreiden kestosta ja ajankohdasta), ja tuo muutamia kertoja kuussa vietetty ilta on tärkeä aika keskimmäiselle, kun silloin ainakin toisella vanhemmalla on oikeasti aikaa hänelle, vaikka vauva valvoisikin vielä samaan aikaan.

Vauva saa kaikista eniten kahdenkeskistä aikaa! Kaksi kertaa viikossa esikoinen ja keskimmäinen ovat samaan aikaan koulussa ja kerhossa. Vauva myös valvoo aina illalla pitkään ja öisin saadaan hänen kanssaan tietysti ihania kahdenkeskisiä imetyshetkiä. Meidän vauva on todella vähäuninen, joten hän ottaa kaiken irti yhteisistä ajoistamme… 😉

Mieheni on usein kellon ympäri pois kotoa, joten minä olen lasten kanssa tosi paljon. Silloin, kun on miehen vapaapäivä tai kun raaskimme pyytää Mummoa tai muuta läheistä auttamaan, saatamme käydä jomman kumman isomman pojan kanssa kaksin esimerkiksi teatterissa tai jollakin pidemmälläkin reissulla (toki silloin usein vauva lähtee myös mukaan…). Näin ei kuitenkaan tapahtu joka viikko eikä edes joka kuukausi.

On ihana huomata, että omat lapset ovat ihan huipputyyppejä, joiden kanssa oikeasti viihtyy! Heidän kanssaan on tosi kiva olla koko porukalla, mutta niin on ihan kaksistaankin – silloin poikiin saa kyllä jonkun ihan uuden tatsin! Toisaalta hyvin virkistävää on olla erilaisilla kokoonpanoilla välillä liikkeellä tai vaikka ihan vaan kotonakin. Totuttua ilmapiiriä hämmentää kivasti, jos mies nappaa jonkun pojista mukaan kauppaan tai omiin harrastuksiinsa.  On kiva nähdä, miten eri puolia lapsista nousee esiin aina erilaisessa porukassa.

Näin meillä. Miten teillä jaetaan lasten kanssa oloajat? Löytyykö teiltä paljon kahdenkeskistä aikaa jokaiselle lapselle? Mitäs sitten, jos lapsia olisi vielä enemmän kuin kolme?

// Emmi