Tylsä postaus

Tästä tulee tylsä, lyhyt postaus. Ei mitään hekumallista
kansoja kiihottavaa aihetta eikä radikaalia näkemystä suuntaan eikä
toiseen. En aio edes pohtia mitään. Nyt ihan vain muutama sananen Pikkusankarin ja
Minimullistajan sairauskuulumisia. Tiivistettynä:
sairausarki rullaa ok-tyylisesti juuri nyt.
Pikkusankarin yleisvointi on hyvä. Ei tosihyvä eikä huonokaan.
Lääkkeenä olemme antaneet melkein päivittäin zyrteciä. Muutamia
kertoja viikossa sen lisäksi Gavisconia ja Ventolinea. Muina
terveyden apukeinoina ovat tällä hetkellä käytössä Manuka-hunaja
sekä nenäsumute. Koivun siitepölyaika oli selkeästi pahempi
jakso Pikkusankarin voinnissa, ja nyt toivomme, että loppukesä olisi helpompi jepjep.
Kuitenkin mahtavaa on se, että jokapäiväistä refluksi- ja astmalääkitystä ei ole tarvinnut
aloittaa uudestaan ja oirepäivät eivät ole oireviikkoja, vaan
oikeasti päiviä, joita suurella todennäköisyydellä seuraa
parempi päivä.

Minimullistajan yleisvoinnista voi sanoa myös termin ”hyvä”.
Epäonnistuneen lehmänmaitokokeilun jälkeen ollaan tehty yksi
ruokakokeilu: vehnä. Sen jälkimainingit jäivät melko epäselviksi,
sillä Minimullistajaan iski samoihin aikoihin vihurirokko.
Vehnäuusinta tehdään myöhemmin. Muuten yöt ovat viimeisten
viikkojen aikana olleet melko repaleisia, koska viimeisiä valkoisia
poskipalikoita juurrutetaan oikein hiiiitaasti sinne suuhun (ja
hampaidentekohan tunnetusti lisää refluksia). Kymmenen heräämistä ei ole ollut tavatonta viime aikoina…
Mutta se, miksi mieli on matalalla ja postaus jää tyngäksi, liittyy
nyt vahvasti muihin kuin näihin perussairauskuulumisiin. Toki voisin
paasata omista järkyttävistä mahaturvotuksista, kivuista ja
oksenteluista uusien ruokakokeilujen jälkeen vaikka kappaletolkulla,
mutta tällä hetkellä omat kivut eivät ole mitään verrattuna muihin huoliin. Eilispäivä
heitti taas ison loven koko perheen henkiseen hyvään oloon, kun
Pikkusankari raahautui kotiin kasvot veressä, huuli turvonneena,
hampaat heiluen ja kädet vereslihalla. Isin varoitteluista
huolimatta Pikkusankarin pyörä oli lähtenyt alamäessä aivan
liian kovaa rullaamaan ja poika oli syöksynyt pyörän yli
asfaltille. Illalla perhepiiriämme ravisteli vielä eräs iso,
traaginen onnettomuus, mikä varmasti jää samoihin muistikoloihin
kuin meidän kokema asuntomurtokin muutama vuosi sitten. 

Kuten jo muillakin somekanavilla muistutin, muistutan täälläkin kyynelsilmin:
pidetään rakkaimmistamme huolta; ollaan lähellä, halataan ja
paijataan. Ollaan läsnä. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraava
päivä tuo tullessaan. Sen taas kerran joudun huomaamaan.

Kohti märehtivää ammujaa!

Nyt taitaa olla Minimullistajan uutisten päivitysten aika! Tämä postaus olisi ilouutisia täynnä, jos eilinen ilta olisi loppunut eri tavalla… Kuten instalaiset jo tietävät, eilen Minimullistaja sai käteensä juustoviipaleen, siis lehmänmaidosta tehdyn juuston viipaleen! Se päivä saapui hänellekin, vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä. Ilta loppui kuitenkin monen tunnin tuskaisiin oireisiin. Yö meni valvoessa.
Ensi viikolla toistetaan lehmänmaitoaltistus, mutta enteileehän tämä ensimmäinen kerta selkeästi sitä, että Minimullistajan suolisto ei ole vielä ihan valmis tuolle märehtivän ammujan valkoiselle litkulle. Muutenhan ruokakuviot ovat rullanneet hänellä aika hienosti; viimeisten kuukausien sisällä minun imetysdieettini on laajentunut huimasti: olen saanut viikoittaiseen menuuseeni mukaan maisteltavaksi melkein kaikki kasvikset ja vihannekset, viitisen uutta maustetta, hirssiä, amaranttia, kananmunan ja jopa pikkuhippusen pähkinää! Koen siis olevani nykyään kuin minkäkin luksusristeilijän buffetissa 24/7! 

Minimullistajan omalla maisteluruokalistalla komeilee siis kaikki, mitä minullakin pähkinää, kananmunaa ja voimakkaimpia mausteita lukuunottamatta. Hänen oma huippujuttu on vuohenjuusto! Se menee oireitta viikottaisessa ruokailussa (tämä rotatoitiin Minimullistajalle suoraan). Mutta se onkin sitten eri asia, mitä sinne pienen mahaan päätyy. Meinaan sinne ei meinaisi päätyä juuri mitään. Oikea ruoka ei vaan kiinnosta häntä. Mutta silti nälkä on kova, ja mankuminen jääkaapilla jatkuvaa. Postimyyntikuvastoa selailin jo, mutta siellä ei ruokakohdassa mielikuvitusta ja hermoja löytynyt, joten omilla jatkamme… 
Suuria muita uutisia perheen pienimmällä oli Minimullistajan ihkaensimmäinen oma yökyläily pari viikkoa sitten Mummolassa! Tämä mahdollisti minun ja miehen ensimmäisen kaksin kotoa karkaamisen pariin vuoteen (oli muuten niiiiin siistiä!). Sen myötä vähän iloitsinkin jo Minimullistajan ja minun pienestä erillistymisestä, mutta viime yö palautti minut takaisin imettäjän realiteetteihin… Jos Minimullistaja kärsii (suurista) oireista, äiti on EHDOTON koko yön lähellä olija.

Yleisesti ottaen Minimullistajalla menee oikein hyvin: Eheitä öitä tähän mennessä elämää hänellä on ollut 7 (jos siis yö saa loppua klo 5:00 kröhöm). Muuten hän heräilee kerran viiva kolme. Yöherätykset tarkoittavat joko oireita tai nälkää (joo-o, välillä hän siis syö päivällä toooosi vähän ja yöllä sitten huutaa ruokaa). Ja kuten viime yönä nähtiin kuultiin, edelleen: mitä enemmän oireita, sitä enemmän yöherätyksiä. Myös päikkärit menevät samalla kaavalla kuin ennenkin: sen helpommin ja nopeammin hän nukahtaa ja sen kauemmin hän nukkuu, mitä vähemmän oireita. Päikkärit ovat jotain puolen tunnin ja puolentoista tunnin välillä. Joskus hän yllättää ja vetäisee kaksi tai jopa kolme tuntia!
Tästä on hyvä jatkaa pieniä askeleita kohti loppukesän kaksivuotissynttäreitä ja mökkimaiseman laiduntavia märehtiviä ammujia.

Pelkkää kuvitelmaa?

Meidän perheellä on menossa nyt ihan
kiva ajanjakso. Rehellinen vastaukseni mitä kuuluu- kysymykseen voisi kuulua perinteiseen
suomalaiseen tyyliin ”ihan hyvää”. Vastaus voisi olla jopa ”yllättävän hyvää”;
olimmehan varautuneet paljon pahempaan lääkkeen vähentämisen myötä.
Pikkusankarin lääkekupin
kallistaminen lopetettiin kolme päivää sitten. Oireita on lääkemäärän vähentämisaikoina
ilmennyt vaihtelevasti, mutta kokonaisuudessaan oiremäärä on onneksi meidän
mittapuulla vähäistä. Huippujuttu on, että yhtä ruoka-ainetta lukuun ottamatta kaikki
refluksitaudin viimeisimpänä pahenemisaikana tippuneet ruuat ovat taas menussa
mukana. Toivoin kovasti, että olisin päässyt kokkailemaan Pikkusankarille
säännöllisesti uudenlaisia ruokia ja että oltaisi saatu hänelle vihdoin edes
joku öljy mukaan, edes muutaman tipan verran viikossa. Mutta valitettavasti näyttää
kovasti siltä, että edes lääkkeen antaman suojan turvin Pikkusankarin
ruokalista ei veny. Nyt pariin viikkoon emme ole mitään uutta Pikkusankarille
maistattaneet, ja hän on oireettomampi nyt kuin pari viikkoa sitten suuremmalla
lääkeannoksella, kun mukana oli (epäonnisia) ruokakokeiluja. Joten samalla
vanhalla tylsällä ruokapolitiikalla jatketaan. Ties siis mihin asti taas.

Viimeisten viikkojen aikana on
ollut päiviä, ettei oireita juuri näy ja onpa sieltä löytynyt täysiä öitäkin!
Päivisin refluksi- ja allergiaoireet puskevat, jos puskevat, esille niinä nykyisinä
tuttuina: suurta ja pitkittynyttä kiukkushowta, käsittämättömistä aiheista
turhautumista, tarraavampaa kiinni ripustautumista ja kaikkea mahdollista pahantekoa.
Siis sellaisia juttuja sellaisessa mittakaavassa, minkä vain me vanhemmat
tunnistamme Pikkusankarin pahan olon purkamiseksi, kun tiedämme, millainen ihanuus
hän ilman oireita on. Aina, kun kuulee kommentin tyyliin ”tuo ja tuo vain
kuuluvat tuohon ja tuohon ikävaiheeseen”, tulee itsellekin mieleen, että olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?
Olemmeko todella ylitulkinneet Pikkusankarin käyttäytymistä, ja muuttaneet
sen normaalista tuon ikäisen käyttäytymisestä refluksioireeksi? Vai onkohan
kuitenkin se aiemmin oikeassa ollut äidinvaisto oikeassa nytkin… Hmm. 
Se, että Pikkusankari normaalina
päivänä ehkä kymmenen kertaa tulee kertomaan: ”äiti, pipi” osoittaen niin päätään
kuin rintakehääkin, voidaan ehkä lukea tietyin kriteerein hieman
uskottavammaksi perusteluksi lapsen sairaudesta kuin nuo pidentyneet
känkkäränkän vierailut, mutta luulenpa, että julkisen puolen lääkäreillä olisi
tähänkin jokin kiva selitys valmiina pöytälaatikossa, ettei vain tarvitsisi
myöntää lapsen sairautta. Ehkä lapsi kerää huomiota vanhemmiltaan valittamalla
pipiä tai ehkä lapsi leikkii potilasta lääkärileikeissä tai ehkä lapsi testaa
vanhemman syliinottoherkkyyttä tai sitten vanhemmat vain kuulevat omiaan.  
Muutamien tärkeiden juhlien
ajaksi olemme raaskineet antaa Pikkusankarin yökylään, pari kertaa ensimmäisten
kuukausien korvikeaikana ja pari kertaa nyt imetyksen loppumisen jälkeen. Itse
en muista alkuaikojen öistä juurikaan muuta kuin sitä huutohyssyttelykeinuttamista
peitettynä väsymyksen raskaalla harmaalla viitalla. Muistelisin, että ehkä
muutaman kerran kuussa yöt olivat ”normaaleja” vauvaöitä, eli että Pikkusankari
heräsi, söi ja nukahti, ilman tuskaitkua. Ja ne kaksi yötä, jotka pelkällä
korvikkeella vedettiin meidän ollessamme toisella puolella Suomea, olivat
kuulemma olleet juuri tämmöisiä. Uni, NAN, uni, NAN, uni, NAN. Siinä on ollut onnekkaita
hoitajia, ei voi muuta sanoa!
Kyseessä olevissa keisseissä, eli
kahden ja kolmen kuukauden iässä suostuimme antamaan Pikkusankarin yökylään,
koska elimme pölvästit siinä harhatodellisuudessa, että arkemme on joka
tapauksessa normaalia, vaikkakin mielestämme tosi rankkaa. Ajattelimme, että ehkä
olimme vain hieman heikompia vanhempia kuin muut. Kun Pikkusankarin isovanhemmat
sitten saivat normaalivauva-arkiyöt, siinä sitten hoitoa seuraavina öinä kotona
valvomisrumbassamme heitimme ilmoille raskaita epäilyajatuksia sekä omaa että toisen
mielenterveyttä kohtaan. Todennäköisesti olimme kai kehittäneet oman pikku
todellisuutemme, jossa kantelimme sylissämme vuorotellen oikeasti nukkuvaa vauvaa ympäri kämppää ja koimme molemmat
yhtäaikaisia hallusinaatioita huutavasta lapsesta. Kaiken lisäksi muistimme
synkronoitui sillä tarkkuudella, että molemmat muistivat aamulla edellisen yön
suurin piirtein samalla tavalla. Outoa kerrassaan. Kertomuksillemme näistä
öistä ja päivistä muut vain pyörittelivät päätänsä. Olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?
 
Joka tapauksessa, muutama seikka
on näin jälkikäteen ajatellen voinut vaikuttaa parempiin hoitoöihin. Pikkusankari oli
todellinen tissitakiainen minun läsnäollessani. Yökylässä hän ei vaatinut
maitoa ollenkaan niin usein, joten happojen takaisinvirtaus ja sen tuottama
tuska olivat pienempää. Pikkusankari oli jo tuolloin hyvin todennäköisesti maitoproteiinille allerginen, mutta korvikkeen antamisen jatkaminen viikkokaupalla vain lisäsi hänen oireiluaan, ja nämä yökyläilythän eivät sattuneet siihen kaikista pahimpaan oirepiikkiin eli nelikuisesta seitsenkuiseen, jolloin todennäköisyys normaaliin yöhön oli mitätön. 
Lisäksi minun maitoni kautta taisi tuolloin virrata Pikkusankarille myös tuhatta muuta epäsopivaa juttua suurissa
määrin (minun suklaa-annos kun on levyllinen, karkkipussi 300 grammainen väritulitus ja
kahvileivonnainen yksi pellillinen…), joten kauhucocktail ei ehkä ollut ihan
niin sekava NANissa kuin minun valkoisessa tuotoksessani. Myöhemmin tehtyjen maito- ja vilja-altistusten jälkimaininkien perusteella voin fiksuna naisena myös päätellä, että jos maito oli pahis, niin viljat olivat superpahiksia. Siis, minun maitoni kautta Pikkusankari pumpattiin täydemmäksi “viljamaitoa” kuin mitä NAN todennäköisesti oli. Molemmat maidot huonoja vaihtoehtoja, mutta tuolla hetkellä NAN vei voiton paremmuudessa minun mässytellessäni ateriasta toiseen herkkuleipiäni.
Pitkällisen taistelun jälkeen sain irrotettua rintaraivari-Pikkusankarin pullosta ja avoinna hänelle oli vain oma maitobaari. Tuolloin ei tietenkään tullut mieleenkään antaa Pikkusankaria
yökylään. Saimme itse kokea joka ikisen huutoyön ja saimme itse myös ne kaikki ennen diagnoosin selviämistä tulleet (muutamat)
ehjät ihanat yöt, joita edeltävänä päivänä taisin sattumalta syödä jotain
kanaa, maissia ja mustikkaa… 

Diagnoosi varmistui, lääkäri käski minut tiukalle imetysdieetille, ja parin viikon päästä meillä oli ihana, aurinkoinen, yöt muutamalla syötöllä (ei huudolla) pärjäävä vauva! Tuolloin mietimme, että olikohan tämä vain jotain hassua sattumaa… Että kolmestakymmenestä tuskaheräämisestä miinustettiin parissa viikossa kolmekymmentä tuskaheräämistä, juuri kun olin ollut viikon törkytiukalla ruokavaliolla. Mielessä häivähti myös: Olemmekohan  me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…? Asianlaita taisi selvitä heti, kun kuukauden päästä ensimmäinen ruokakokeilu otettiin messiin… Siihen nollaan plussattiin kolmekymmentä.

Viime vuoden loskaisena lokakuun
aamuna jännitys, pakokauhu ja huoli olivat suunnattomat. Muutaman tunnin päästä
alkaisi Pikkusankarin maitoaltistus. Edellisen maitoaltistuksen jälkeiset kaksi
viikkoa olivat yhdet valvotuimmista viikoistamme ikinä. Kaikkien
vilja-altistusten jälkeiset viikot olivat olleet täynnä tuskan ja epätoivon
kyyneleitä ja kantamisesta uupuneita käsivarsia. Altistuksesta oli tullut
meille iso kirosana. Meni muutama tunti, meni päivä, toinenkin, meni viikko ja
meni kaksi. Sitten se meille valkeni: Pikkusankari sietää pieniä annoksia
laktoositonta maitojuomaa! Etukäteen sovitut vuoroittaiset vanhempien nukkumistunnit
ja isovanhempien lastenkatsomisvuorot peruttiin. Mieleni täytti ilo niin
Pikkusankarin kuin itsenikin puolesta; nyt monipuolistuu lapsen ruokavalio ja
nyt minulla on vihdoin lääkärin lupa lopettaa imetys. Mutta maidon kehiin tulon
jälkeen mieltä kaihersi eräs asia: olemmekohan
me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus
, kun kerta maito todella käy nyt
hänelle…? (No, seuraavan
ruokakokeilun myötä saimme koko kaksiviikkoisen monellakymmenellä herätyksellä
per yö…)

Imetyksen loputtua olemme
luovuttaneet yövastuun taas muutaman kerran isovanhemmille. Kummallakin
kerralla yö on mennyt hieman paremmin kuin sillä viikolla keskimäärin kotona hoitoyötä
edeltävät yöt. Isovanhemmilta öiden hehkutusta kuunnellessa kummasti on tullut
mieleen, että olemmekohan me taas vaan
kuviteltu tämä koko sairaus…?
No, kai on myönnettävä, kaikkeni
olen tehnyt, että hoitoyöt olisivatkin olleet mahdollisimman rauhallisia. Olen
syöttänyt yökyläilyä edeltävinä päivinä vain melkein satavarmasti sopivia
ruokia Pikkusankarille. Olen antanut varmuudeksi tuplalääkityksen ennen
yökylään menoa. Olen tiputtanut suuhun vielä turvazyrtecit. Pikkusankari on
uuvutettu vieraalla ympäristöllä ja hoitajalla ja jännittävillä leluilla
väsyneemmäksi kuin kotona, jolloin ne kaikista pienimmät oireet eivät
välttämättä herätä häntä, koska hän nukkuu tukimmin kuin kotona. Toisin kuin
kotona me, isovanhemmat nukkuvat Pikkusankarin ihan kyljessä kiinni, joten
vaikka hän heräisi oireisiinsa, on lähellä heti joku, jolloin pienen kivun
kestämiseen saattaa auttaa vain lähellä oleva käsi. 
Hippaleikit ovat olleet meillä
aina nimeltään ”Selvitä, mikä muru päätyi pojan suuhun”. Pikkusankarilla
murujen löytämis- ja lappamistahti on varmasti maailmanmestaruusluokkaa. Ja
enpä liioittele (vaikka niin toivoisin), kun sanon, että yksikin muru riittää
oireisiin. Se on todistettu liian monta kertaa. Siksi kavereille tiedoksi, että
eivät teidän matonhapsut ole vinossa, muruja minä vaan sieltä lattialta
tsiikailen. Joskus, kun pöydän alta löytynyt muru on jo nielaistu vanhempien
liian hitaan reaktiokyvyn takia, painumme nukkumaan heti, kun Pikkusankari saadaan
taisteltua unten maille, koska luvassa on ihan varmasti huono yö! Aamulla
heräämme ja olemme satavarmoja, että toinen on eittämättä ollut koko yön
huudonlaimentajana. Mutta eipä kumpikaan myönnä! Tällä kertaa murunen ei
aiheuttanutkaan oireita… Olemmekohan me
taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?
Tämä Pikkusankarin refluksitauti
ja moninaiset allergiat taitavatkin olla vain pelkkää kuvitelmaa. 
Absolutely.