Jotakin todistetta siitä, että tämäkin blogi on lifestyleblogi

Selailin postauksiani taaksepäin etsiessäni tiettyä reseptiä, ja kiinnitin taas kerran huomioni siihen, että viimeksi aito kuulumispostaus on kirjoitettu heinäkuussa. Hups taas. Olisiko siis jo aika kertoilla yleiskuulumisia, kun tätä blogia kuitenkin lifestyleblogiksi kutsun…? 😀 (Eikö lifestyleblogiin kuulukin olennaisesti kuulumispostaukset…) Minun on aina yhtä huvittava huomata, miten vaikeaa on kirjoittaa omista kuulumisistaan ihan muuten vain. Yleensä tekstini kun pyörivät jonkin teeman ympärillä. No, pistetään taas tämän vuoden kuulumispostaus pakettiin. Heh. 
Mitäs tässä puolessa vuodessa on siis tapahtunut? No, raskautta on tapahtunut. Sehän se tietysti isoin kuuluminen on ollut, meille kaikille perheessämme. Työarkeni kodin ulkopuolella on ohi, ja hommat jatkuvat kotona 😀 On tätä aikaa vaan niin kovasti odotettu ja tästä haaveiltu – olo on siis sen suhteen oikein onnellinen! Tuleva vauva on mukana oikeastaan kaikissa poikien puheissa. Mahaa pussaillaan, halaillaan ja sille puhutaan jatkuvasti. Tulevasta, muuttuvasta arjesta pojat puhuvat tosi usein, monta kymmentä kertaa päivässä. Ja mahtavaa, että puhevire on aina niin positiivinen! Molemmat odottavat, että pääsevät leikittämään vauvaa. Ja varsinkin Pikkusankari odottaa itse vauvanhoitoa! Hän on kovin vauvarakas, ja kyläillessämme vauvapaikoissa Pikkusankari yleensä tahtoo aina vauvan syliin, hakea avuksi vaippaa, työntää rattaita, vaihtaa hänelle vaatteita ja heiluttaa sitteriä. Uskon siis, että meillä neljällä arki rullaa oikein kivasti myös silloin, kun isi on töissä. Enkä muista, että Pikkusankari olisi koskaan ollut mustasukkainen Minimullistajasta, niin en osaa sitäkään pelätä. Pidän itsestäänselvänä sitä asiaa, että kaikille lapsille tulee antaa reilusti huomiota, vaikka lapsiluku kasvaa. Tästä yritän pitää kiinni edelleen. Tietysti pojilla on omat murheensa vauvan syntymän suhteen, suurimpana kuulemma se, että ei päästä ulkomaille nyt keväällä ja se, että en pääse ehkä aina pyyhkimään Minimullistajaa, kun vessasta sellainen kutsu käy 😀
Henkisesti siis vauvantuloon on meillä valmistauduttu oikein hyvin, mutta muuten vauvaa varten ei olekaan hankittu yhtään mitään. Muutamat kaverit ovat tuoneet ylijäämävauvatarvikkeitaan meille ja muutaman uuden ihanan jutun vauva on saanut ystäviltämme. Laskettuun aikaan on kuukausi, joten kai tässä on vielä aikaa miettiä, mitä tarvitsisi hankkia, heh. Aika stressittömästi mennään tässäkin asiassa, huomaan nyt. Työarki imi minusta ihan kaiken, joten kummiasiatkin ovat vielä ihan keskeneräisiä… Uuuups. No, vasta viikko takana äitiyslomaa, joten ehkäpä tässä tulee vielä aikaa ja jaksamista tehdä (ainakin ne melkein pakolliset) keskeneräiset hommat loppuun. Haaveilen myös osteopatiasta ja vyöhyketerapiasta, mutta ne taitavat jäädä käymättä ihan vain kustannussyistä.
Vaikeasta raskaudesta huolimatta olen poikien takia yrittänyt puuhastella normaaleja juttuja heidän kanssaan, ja onneksi olenkin – ehkä se on yksi syy, miksi pojat ovat edelleen positiivisin mielin raskauden suhteen! En ole pelännyt tiukkojakaan supisteluja, jäätäviä liitoskipuja enkä ketteryyden menettämistä… Sitten vaan on menty hitaammin, levätty välillä ja huokailtu ja nostettu jalat ylös missä sitä sitten ollaankaan oltu. Ja yhdessä naurettu sille olotilalle. Tämän vuoden puolella ollaan käyty melkein normaaliin tahtiin kylpylässä, kylässä kavereiden luona, joissakin seurakunnan menoissa, sisähuvipuistoissa, museoissa, messuilla, pulkkamäissä sekä teattereissa. Ja tietty kevään kohokohdassa: Disney on Icessä! Vaikka touhut ovatkin fyysisesti olleet aika rankkoja, niin onhan se henkisesti mahtavan virkistävää harjoittaa kulttuuria minun huipputyyppien kanssa. 🙂 Tässä keväällä Tampereen teatteri lahjoitti meille kolmeen teatteriesitykseen liput, mikä todellakin sopi meidän teatteria rakastavalle kolmikolle! Pikkusankarin kanssa kävimme katsomassa Saiturin joulu-näytelmän ja molempien poikien sekä Mummon ja kummin kanssa Tuttiritari ja Lohikäärmeen salaisuus-näytelmän. Aikuisille suunnatun Ulkomaalainen-näytelmän kävin katsomassa kaverini kanssa.
Uskon, että Saiturin joulu-näytelmä ei olisi sopinut yhtään nuoremmalle kuin tämä meidän eskarilainen on, sillä siinä oli pelottavia kohtauksia. Meidän tottuneelle teatterikävijälle näytelmä oli kuitenkin tosi mieluinen ja paljon puhuttava kokemus. Näytelmä oli samaan aikaan mielenkiintoisesti tehty sekä hyvin opettavainen! Näytelmässä käsiteltiin itsekkyyttä, rahan valtaa, anteliaisuutta, menneisyyden katumista ja anteeksiantoa. Väliajalla esikoinen totesi, että “jatkuisipa se näytelmä jo”! Tämän näytelmän teemoista on puhuttu monen monta kertaa reissun jälkeen! Voi olla, että Saiturin joulu esitetään taas ensi jouluna Tampereen teatterissa, joten kannattaa pitää se mielessä, jos etsii joulunaikaan liittyviä teatterijuttuja loppuvuodesta!
Ulkomaalainen-näytelmä oli oikeasti hauska – siis sellainen, jossa purskahtelin nauruun monesti! Ja niin taisi purskahdella vierustoverinikin! Sanailu oli kekseliästä ja näyttelijäsuoritukset mainioita ja tarinakin aika hullu! Aika monta “mukahauskaa” teatteria nähneenä tätä voin kyllä aidosti suositella 🙂
Tuttiritari oli meille uusi juttu, ja kuulinkin jälkikäteen, että sitä esitetään mm. Pikkukakkosessa. Me vaan emme olleet siihen törmänneet missään, kun meillä töllö saattaa olla kuukaudenkin kiinni putkeen. Se ei teatterikokemusta mitenkään muuttanut, sillä pojat viihtyivät mainiosti näytelmää katsoen. Esitys oli musiikintäyteinen, värikäs ja hauska. Esityksestä aikuinenkin löysi oman tasonsa, joten katsomiskokemuksena näin kolmekymmentä vuotta vanhempanakin ihmisenä se oli oikein kiva, vaikka tietenkin näytelmä oli enemmän lapsille suunnattu. Ainoa miinus tässä näytelmässä oli se, että lasten istuinkorokkeet loppuivat kesken, eikä niitä riittänyt jokaiselle tarvitsevalle. Onneksi meillä Minimullistaja tykkää muutenkin istua sylissä, joten hän katseli minun, kummin ja Mummon sylistä suurimman osan näytelmästä.
Tuleville viikoille en ole uskaltanut pojille kulttuuria tai muitakaan suurempia reissuja luvata, ettei tule pettymyksiä, mutta harrastetaan niitä sitten nopeilla päätöksillä tai toivotaan, että joku muu haluaisi viettää aktiivisempaa aikaa poikien kanssa, jos minun vauhtini hiipuu tästä paljonkin. 😀 Pojat kuitenkin kaipaavat toimintaa “jonkin verran” (todellakin heittomerkeissä :-D) arkeensa. Esimerkiksi Muumimaailman talvi oli Minimullistajan puheissa joka päivä, mutta niin pitkään ajomatkaan en vain enää itse kykene enkä kehdannut pyytää ketään muutakaan kuskiksi, eikä miehellä ja minulla ollut tuona talvirieha-aikana yhtäkään yhteistä vapaapäivää. Ehkä ensi vuonna sitten!
Minulla itsellä olisi vielä kaksi viikonloppua NLP:tä ennen laskettua aikaa, ja muutama muukin tosi mielenkiintoista pk-seudulle matkustamista vaativaa juttua tulossa tässä maaliskuussa, joista varmasti kuulette joko täällä blogissa tai ainakin instassa (jossa muuten tulee jaettua ihan näitä jokapäiväisiä tapahtumia päivittäin: @skribentti). Niin, kaikki tämä tapahtunee, ellei vauva päätä syntyä ennen laskettua aikaa. Ja jos päättää, hän on hyvin, hyvin tervetullut ja silloin kaikki muu on toissijaista.
P.s. Instagramissa on vielä tämä ilta aikaa osallistua ihanien
ekologisten myrkyttömien kylpylelujen arvontaan – sinne siis te, jotka
ette ole vielä arvontaan osallistuneet 🙂
Kiitos teatterilipuista Tampereen teatteri!

Mitä se bloggaaja on tehnyt?

Mitä se bloggaaja on tehnyt, kun se ei ole blogannut? Se on pakannut, purkanut, siirtänyt tavaraa, pakannut, purkanut ja siirtänyt tavaraa. Ja tietenkin – hoitanut lapsiaan. 
Viime viikon keskiviikkona saimme avaimet uuteen taloon, ja sitten alkoi elämän ja sen oheistavaroiden siirtäminen uuteen paikkaan. 
Viikko on ollut rankka. Todella rankka. Muuttoa ja uuden talon remppaa on tehty melkein joka päivä yli puolenyön. Yöllä ei ole osattu nukkua, jokaista pikkuääntä on pelästytty ja aamulla kello viisi herätty jostain kummista painajaishortoiluista. Vielä on paljon tehtävää ja purettavaa. Onneksi vanha talo saatiin jo luovutettua, joten tehtäväkenttänä on enää vain tämä uusi talo.
Omakotitalon kokoinen muutto sinällään on jo tietenkin tosi rankka puristus, mutta suurimpia lisävaikeuksia on tuottanut lasten huono sopeutuminen uuteen taloon. Minimullistaja sanoo monta kertaa päivässä, että “haluan mennä kotiin” tai “lähdetään täältä jo pois”. Ja Pikkusankari on ollut Minimullistajaa vieläkin huomattavasti huonompi sopeutuja. 
Pikkusankarin refluksitauti pahenee kaikista (pienemmistäkin) stressitekijöistä potenssiin kymmenen ja aistiyliherkkyystaipumus ei ole mikään paras yhdistelmä muuttokaaoksen kanssa. Mies on ollut tietenkin paljon töissä ja lasten kanssa ei saa tehtyä muuttohommia ollenkaan (kyllä, olemme kokeilleet, totisesti!), joten kymmenet muuttolaatikot (ja esimerkiksi akuutit tapettihommat, asennushommat ja pihahommat) odottavat miehen seuraavaa vapaapäivää tai sitä, kun joku ystävällinen ihminen haluaa taas viettää aikaa poikien kanssa. 
Haaveilimme, että pojat olisivat juurikin näihin muuttoaikoihin saaneet viettää “kesälomaansa” esimerkiksi kummiensa kanssa rennosti, ilman, että tarvitsisi koko ajan pelätä, että mistä muuttolaatikosta lähtee kohta vauhdilla mikäkin lamppu sirpaleiksi lattialle tai milloin he löytävät pihapiiristä jonkun rotkon, jota me emme ole huomanneet. Pakko siis sanoa, että hermot ovat oikeasti olleet tosi koetuksella nyt, sillä Pikkusankarin kieltämiseen/komentamiseen/oikean teon varmistamiseen/tuhojen siivoamiseen/ohjaamiseen menee KOKO AIKA. Ja Minimullistaja kokeilee kaikkea perässä ihan vuoksi vain tietenkin. Pikkusankarin oireet muuton takia plus jäätävä uhma plus jännitysoireilu tulevana maanantaina alkavasta eskarista ovat kaikki voimani totaalisesti vievä paketti. Nyt, jos joskus pojat tarvitsisivat leppoisaa yhdessäoloa, joko meidän vanhempien tai muiden läheisten kanssa, jotta stressitasot saataisiin pojilla laskettua ennen taas seuraavaa iiiiisoa arjen muutosta. 
Harmittaa, että muutto ei ollut mahdollinen yhtään aiemmin, jolloin sopeutumisaikaakin olisi ollut kaikilla meillä kauemmin. Muuton päätökseen saattaminen olisi kiva senkin takia, että seuraavan kahden viikon sisällä on molempien poikien synttäripäivät, joiden viettämisistä ei ole mitään tajua vieläkään (vaikka pojat synttäreistään joka päivä kyselevät, ääh). Myös omaan työhön olisi kiva palata (kolmen vuoden jälkeen, iiik) niin, että muuttoprojekti olisi suurin piirtein loppuunsaatettu.
Se bloggaaja on siis muuttanut. Mutta se bloggaaja tahtoisi kirjoittaa blogia paaaaljon useammin, kuin saa aikaiseksi. Sillä bloggaajalla olisi juttua vaikka joka päiväksi. Toivotaan, että se bloggaaja jaksaisi uuden arjen keskellä kirjoittaa blogia entiseen malliin, tai jopa vähän ahkerammin (?). Mietinnässä meinaan on, että se bloggaaja ottaisi tavaksi pitää pidemmän blogihetken ainakin muutaman kerran viikossa, oli sitten meneillään mikä tahansa elämänkausi. Koska se bloggaaja tykkää bloggaamista niin kovasti. Elämä vaan vie sen bloggaajan helposti menneessään muualle kuin läppärille. Mutta jatkossa se bloggaaja koittaa keskittyä myös blogiin hieman enemmän. Sen kaiken muun elämän lisäksi.

Nyt olemme virallisesti…

…vähän suurempilainaisia

ja

…vähän onnellisempia

Eilen klo 15 myimme oman talomme. Eilen klo 16 ostimme uuden talon (ensimmäisen oman omakotitalon!). Olo on helpottunut. Ei enää näyttösiivouksia eikä enää taloissa ravaamisia. Ei enää talopettymyksiä. Olo on vielä melko hämmentynyt: se todella vihdoin tapahtui!
Uusi talo, täältä tulemme pian!

Kun unelmataloa ei meille suotukaan

Onko järkeä muuttaa taloon, joka ei ole omien unelmien talo? Onko järkeä ostaa talo, jossa ärsyttävät monet jutut, sellaisetkin, joita ei vaan ole järkeä lähteä tekemään uusiksi? Miksi edes harkitsee taloa, joka ei saa sydäntä leimahtamaan ja joka ei saa aikaan välitöntä ihastuksen tunnetta?
Me olemme nyt vuoden olleet erittäin aktiivisesti talomarkkinoilla mukana. Olemme siivonneet, siivonneet ja siivonneet näyttöjä varten monia kymmeniä kertoja (että tervetuloa vaan ystävät uuteen taloon, jossa ei ehkä ihan heti jakseta siivota…). Olemme ravanneet monissa kymmenissä asuntonäytöissä – niin monessa, että laskuissa mentiin jo sekaisin puolen vuoden jälkeen. Kolmeen taloon kiinnyimme, ja teimmekin niistä kaikista hyväksytyn tarjouksen. Silti kolme kertaa joku toinen sai talon ennen meitä. Kun kohtasimme neljännen potentiaalisen talon, asiat alkoivat etenemään paremmin kuin edellisten talojen kohdalla. Onko tämä nyt todella se meidän talo? Juuri meille tarkoitettu, sellainen, josta tulee hyvä koti meille? Sellainen, jossa voi olla onnellinen?
Nykyinen talomme on ollut meidän perheen ensimmäinen oikea koti. Miehen kanssa ensimmäinen omaomistama koti (no okei, suurimmaksi osaksi pankin, mutta kuitenkin…). Sellainen, jonka kaikista sisäyksityiskohdista pintoineen takkoineen pääsimme päättämään itse. Sellainen, johon onnellisena toimme kuopuksemme synnäriltä ja jossa olemme eläneet hyvää elämää. Nyt on kuitenkin aika lähteä lähinnä suurempien neliötoiveiden takia. Mutta emme lähde unelmataloomme. Olemmeko hulluja? Tyhmiä? Outoja?
Valitsimme järkipäätöksellä talon, joka ei valitettavasti sykähdytä. Talon, joka on kiva, mutta ei sen enempää. Talon, johon voimme sanoa olevamme tyytyväisiä, mutta joka ei täytä lähellekään kaikkea sitä, mitä olemme liimanneet yhteiseen “talounelmat” -vihkoomme. Talo ei aiheuta meille “tämä on just se meidän talo!” -huudahduksia. Kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että talo voisi olla meille hyvä valinta.
Asetimme vuosi sitten muuton takarajan vuoden päähän, niin, että olemme uudessa talossa ennen suuria muita muutoksia arjessamme. Tämä tavoite toteutuu nyt kesällä juuri ja juuri, mutta valitsimmeko me talon sen takia, että se oli “viimeinen vaihtoehto” ennen aikarajaa? Olisiko pitänyt kuitenkin odottaa wau-tunnetta? Päätös on jo tehty, eikä päätös kaduta, mutta tottakai mietityttää. Jos haluaisimme säästellä harmitusta, niin sulkisimme oikotien NYT, emmekä katselisi enää ohitsemme lipuvia haaveita…
Pankkiajat on sovittu talokaupoille, vakuutuksia siirrelty ja niin edelleen. Ja sitten alkaakin uusi aikakausi. Alkaa minun työarki muualla kuin kotona. Alkaa eskariarki. Alkaa arki, jossa minulla ja miehellä ei ole yhtäkään yhteistä vapaapäivää viikossa. Tämä  kaikki arki koetaan uudessa, ihan kivassa talossamme, jota toivottavasti pian alamme kutsumaan kodiksemme.

p.s. Kaksplus ja me bloggarit haluamme saada lisätietoa lukijoidemme
kiinnostuksen kohteista, jotta osaamme kohdentaa teille osuvampaa
mainontaa ja tehdä yhä kiinnostavampaa sisältöä. Jos aikaa liikenee hetken verran, vastaa kyselyyn, pääset siihen tästä

Wau. Iso wau.

Tämän postauksen
kirjoittamista olen odottanut viisi vuotta. Ehkä ihan vähän
liioittelen, mutta kuitenkin
, voin melkolailla todeta: Meillä ei
ole ruoka-allergisia lapsia perheessämme
. Tilanne sekä
Pikkusankarilla että Minimullistajalla on ruokien suhteen sen verran
hyvä, että meidän ei tarvitse juurikaan rajoittaa lastemme
syömisiä siis mitä ihmettä?.
Pikkusankarin rajoitukset perustuivat ensimmäiset neljä vuotta
sekä puhtaisiin (lähinnä suolistolla reagoiviin)
ruoka-aineallergioihin sekä refluksin rakenteellisen puolen lisäksi allergisen puolen syihin.
Nelivuotissynttäreiden tietämillä vapautimme kaikki ruuat, ja sille tielle jäimme. Pikkusankarin ruokarajoitukset perustuvat nyt enää lähinnä rakenteellisen refluksin syihin. Ehdottomia olemme sitrushedelmien ja viinimarjojen kanssa. Niitä emme anna Pikkusankarille hedelminä, marjoina, hilloina emmekän mehuina. Ruuanlaitossa pienet määrät esim. sitruunamehua eivät haittaa. Todella rasvaiset ateriatkin ovat kieltolistalla. Näillä rajoituksilla suurin osa närästyksestä pysyy kurissa. Pikkusankari oireilee edelleen viikottain, ja ruokapahiksia saattaa ruokalistalla olla edelleen, mutta ei niin selviä, että oltaisiin saatu niitä kiinni. Ja muutenkin Pikkusankarilla oireiden syyt ovat moninaisemmat kuin Minimullistajalla; Pikkusankarilla kun kuitenkin on aina ollut myös astmaoireita ja tuskallisesta lapsuudestaan johtuvia muitakin juttuja.
Kesän iloja, – molemmille pojille.

Minimullistaja yllätti meidät kaikki! Hänen rajoitukset ensimmäisten kahden vuoden aikana ovat perustuneet samoihin refluksi-suolistoallergia-syihin kuin Pikkusankarilla, mutta kaikki oireet ovat aina olleet lievempiä kuin isoveljellään. Myös suolistoallergioiden häviäminen tapahtui aiemmin! Kesän aikana olemme huomanneet, että hän ei enää oirehdi niin vahvasti eikä niin usein, joten olemme vähitellen laajentaneet hänen ruokavaliotaan… ja nyt voisi kyllä jo todeta, että hän syö kaikkea! Totuus ei ole ihan näin mustavalkoinen, sillä emmehän me arjessamme syö esim. vehnää ja suklaata joka päivä tai edes joka viikko, mutta periaatteen tasolla: emme osaa kertoa mitään erillistä ruoka-ainetta, josta Minimullistajalle tulee oireita. Oireita hänellä silti edelleen välillä on. Hän saattaa olla levoton nukkumistilanteessa, nieleskellä, heräillä useammin, vaikeroida, itkeskellä ja pyöriä lattialla tuskissaan. Mutta näitä tilanteita on yhä vähemmän. Eli olemme ainakin kovaa vauhtia voittamassa kaikki ruoka-aineallergiat!
Kaiken kaikkiaan välillä pitää oikeasti nipistää itseään, jotta tajuaisi: meidän pojat syövät aikalailla kaikkea! Wau. Iso wau.