Ja näin on päässyt käymään tämän(kin) vauvan kanssa, että…

 …olen autoa ajaessani (vauvan ollessa viereisellä penkillä) työntänyt tuttia hänen nenäänsä.
…olen tiputtanut papuja, omppulohkoja ja vähän muutakin ruokaa hänen päällensä imettäessä.
…olen laittanut vaipan väärin päin hänelle.
…olen työntänyt hänen jalkaansa väärään kantorepun koloon.
…olen puhunut hänelle keskimmäisen lapsen nimellä.
…olen ollut jo menossa autoon ja sulkenut ulko-oven, kun olen muistanut, että hän odottaa autonistuimessaan eteisessä.
…olen kattanut hänelle ruokapöytään lautasen ja tajunnut vasta sen jälkeen, että vaikka minulla on kolme lasta, niin kaikki heistä eivät vielä syö lautasilta.
…olen ottanut hänestä tosi vähän valokuvia.
…olen pyyhkinyt hänen puklujaan niin omilla päällä olevilla vaatteillani, lehden sivuilla, omalla tyynyliinalla tai ihan vain omalla iholla, kun pukluliinoja ei ole näkyvissä eikä helposti saatavilla.
…olen altistanut hänet mitä ihmeellisimmille omakeksimille höpötys-söpötys-laululorurenkutuksille löllöäänellä laulettuna.
Anteeksi vauva. Älä traumatisoidu.
Anyone else? Please?

Ne päivät vähenevät…

…jolloin saan kaapata pojat suureen halaukseen kesken
lounaanteon.
…jolloin voimme täysin suunnittelematta lähteä Mummolaan
iltapäiväteelle tai kaverin luo leikkitreffeille.
…jolloin kuulen jokaisen uuden sanan kuopuksen sanavarastossa.
…jolloin voin käpertyä poikieni kanssa päiväsaduille moneksi
tunniksi vilttien alle.
…jolloin voin kysyä lapsiltani, että ”mitä haluatte tänään
tehdä” ja toteuttaa sen.
…jolloin leikkejä ei tarvitse useinkaan keskeyttää
pakollisten menojen takia.
…jolloin saan olla se päivän ykkössyli, kun tapahtuu haaveri
tai kolhu.
…jolloin saan pelastettua naapurin lasten vanhemmat kiireiltään
ottamalla heidän lapset koko päiväksi kylään.
…jolloin ajantajun saa menettää kokonaan.
…jolloin saan tehdä eniten rakastamaani työtä kokopäiväisesti.
Ne päivät vähenevät. Ja niitä päiviä on enää reilut 200 kappaletta. Apua.

Kotiäiti – vain sohvanpehmeyden ja tvshopin asiantuntija?

Kotiäiti.
On mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun he kuulevat
vastauksen esittämäänsä kysymykseen mitä teet työksesi?
Kysyjän ilmeen perusteella on hauska kuvitella hänen aivolohkoilla
liikkuvien signaalien sisältöä. Joskus ilme on arvostuksen tason
niin läpinäkyvästi kertova, että pitää ihan miettiä, että
vastasinko kotiäidin sijaan vahingossa ”rikollinen”. Luulen,
että 100% tällaisista kanssakeskustelijoista ei ole koskaan ollut
itse kotiäitinä. Tai no… onhan se tietysti näin teorian tasolla
mahdollista, että lapsi on terve, äärimmäisen leppoisa, kaikkeen
mukautuva, hiljainen, täysin tottelevainen ja mitään tekemistä
kaipaamaton joojootyyppi. Mutta siinä vaiheessa minä ainakin olisin lapsestani
huolissani, itselläni kun on lapsista hieman eri käsitys…
Nämä silmienpyörittelijät ja (puoli-)ivallisten kommenttien
heittelijät saavat välillä minutkin miettimään, että no
miksi sitten olen kotiäitinä
, kun onhan minulla kuitenkin
maisterinpaperit hankittuna, intohimoa alalleni ja tosi kiva työpaikka
odottamassa. En siis ole kotona vain sen takia, etten tietäisi, mitä
muutakaan tekisin. Viihdyn kotiäitinä, haluan olla kotiäitinä.
Haluan olla lasteni kanssa kotona siihen saakka, kuin se vain on
taloudellisesti meille mahdollista (eli joo, ehkä koko
kotihoidontuen ajan, juuri ja juuri). Tämä on myös minun mieheni
mielipide. Oikeastaan kotivanhemmuus on meidän perheelle
itsestäänselvyys, siitä ei ole juuri tarvinnut keskustella, ja
onhan miehenikin käyttänyt kotihoidontukea vajaan vuoden minun
ollessa töissä.
Mikä siinä kotiäitiydessä sitten on, miksi tykkään siitä?
Tykkään siitä, koska saan viettää aikaa lasteni kanssa. Molemmat
lapset olivat kovinkin toivottuja, ja näen luonnolliseksi sen, että
myös heidän kanssaan vietetty aika on kovinkin toivottua. Toisaalta
kotiäitiys on itsekästä touhua: haluan olla tukena, turvana ja
auktoriteettina lapsilleni, haluan viettää aikaa heidän kanssaan.
Ja tätä kaikkea haluan tehdä enemmän kuin haluan antaa jonkun
muun (tarhatädin tai -sedän) tekevän suurimman osan lasteni
valveillaoloajasta. Teen siis asioita, mitä minä haluan, ja se kai
on jollakin mittapuulla itsekästä. Mutta toisaalta, jos kotiäitiyteen yhtään tutustuu, ei sitä voi nimittää itsekkääksi touhuksi lainkaan. Kotiäiti joutuu joustamaan KAIKISSA omiin
tarpeisiin liittyvissä asioissa pahimmillaan joka päivä, monen vuoden ajan.
Toiset alentavat kotiäitiyden alimpaan mahdolliseen kastiin,
koska sehän nyt on vaan vaipanvaihtoa ja räkänenien pyyhkimistä.
Minun mielestäni se on paljon muutakin! Kuivaksiopettelut, jälkien siivoamiset
ynnä muut ovat vain välineitä siihen itse työhön. Kotiäitiys on
lähinnä hyväksi ihmiseksi kasvattamista. Ja minun
mielestäni se, jos mikä, on maailman vastuullisin ja vaikein
tehtävä. Kotiäitiys on myös itseään haastavaa: en ole koskaan kasvanut ihmisenä niin paljon kuin näinä kotiäitivuosina!
En todellakaan tuomitse kenenkään muun päätöstä laittaa
lapsi hoitoon (vaikka kuinka nuorena), mutta minä henkilökohtaisesti
koen, että ensimmäiset vuodet lasten kanssa ovat meille niin arvokkaita,
että jos minulla on varaa valita, valitsen ehdottomasti mieluummin
oman kodin kuin työhuoneen. Haluan tehdä hyväksi
ihmiseksi kasvattamista täydellä sydämellä ja täydellä
antaumuksella, ja siksi olen kotiäitinä. Työ, mikä odottaa minua
kotiäitiyden jälkeen, ei ole helppoa eikä se sisällä löysäilyä.
Silti voin ihan reilusti kertoa, että kotivanhemmuus on paljon
kovempaa työtä. Se on raskasta, usein toki fyysisestikin
raskasta, mutta erityisesti henkisesti todella kuluttavaa. Se on
semmoinen työ, mikä myös antaa paljon, todella paljon. Ja siksi se
varmaan niin mahtavaa työtä onkin.
Se, vaikka kuinka rakastaisi työtään ja tekisi sitä mielellään, ei vie pois sitä faktaa, että välillä ärsyttää, väsyttää ja  itkettää. Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kotivanhempien työhyvinvoinnista, ja edelleen voin allekirjoittaa tekstin. Kukaan ei varmastikaan osaa arvioida ennen lapsen syntymää, kuinka rankkaa tai helppoa lapsen kanssa tulee olemaan. Minä en koskaan kauheimmissa skenaarioissanikaan osannut tietää mitä kotiäitiys rankimmillaan tulisi minun kohdallani olemaan: minulta vietiin kaikki yöunet, kaikki mahdollisuudet päivisin levätä ja kaikki mahdollisuudet tehdä yhtään kotityötä/ruokailua/lehdenlukua/puhelua/vessakäyntiä loppuun. Ystävyyden ja parisuhteen ylläpito oli vitsi vain. Muistan, kun kerran olin niin väsynyt, että en jaksanut nostaa haarukkaa kädellä pöydältä, vaan laskin päätäni lautasen lähelle ja nappasin suuhuni ruokapalan, jonka nielaisin (ja sitten se vauva taaaaas heräsi). Se ei ollut kotiäitiyttä hohdokkaimmillaan. Mutta silloinkaan en ajatellut, että haluan laittaa lastani hoitoon ja lähteä itse töihin. 
Meidän perheelle kotivanhemmuus on se oikea ratkaisu. Jollekin
toiselle perheelle jokin toinen ratkaisu on paras. Toki meidän perheen
kotivanhemmuuspäätökseen on vaikuttanut sairausasiatkin. En koskaan ikinä voisi kuvitellakaan laittavani pahoista
refluksi-allergia-astma-oireista kärsivää lastani hoitoon, vaan haluan
olla itse se, joka on lohduttamassa ja auttamassa lastani, kun hänellä
on kipuja.
Refluksitauti pahenee jokaisesta perusflunssastakin potenssiin sata,
joten hoitoonvieminen olisi taatusti tuonut meille ainakin triplasti
enemmän pöpöjä kuin kotihoidossa ollessa. Ja silloin elämä olisi ollut
aika paljon rankempaa. Kotihoidossa ollessa voi kuitenkin itse
kontrolloida, näkeekö flunssaisia kavereita vai ei, sopiiko treffit
flunssa-aikaan sittenkin puistoon eikä kotiin, pystyy pesettämään
käsiä juuri niin usein kuin sen näkee tarpeelliseksi jne. Ja
tietysti ne allergia-asiat: olen kuullut niin paljon ongelmista,
jotka liittyvät rotatointiin, hoitohenkilökunnan ynseään asenteeseen,
paperisotaan, lääkärintodistusten jatkuviin vaatimuksiin ynnä
muihin, että suoraan sanottuna aika paljon helpommalla ja lasta
ajatellen kivuttomammin on varmasti allergiat hoidettu täällä
kotona kuin koskaan hoidossa olisi mahdollista hoitaa. Me olemme arvioineet, että kokonaisuudessaan meidän lapsille paras paikka on olla kotona mahdollisimman pitkään. Toisissa perheissä lapsen paras on mennä hoitoon.
Oikeastaan voisin sanoa, että luulen, että jos jotakin tässä
elämässä en tule katumaan, niin sitä, että olen viettänyt
lasteni kanssa paljon aikaa.

Get (me) a (sport)life, please!

Kaksitoista hienhajuista hyvänolonryöppyä per viikko, sadoin
kilometrein juostuja lenkkareita, alati urheiluvaatteista pyörivä
pesukone, enkka, jes jes jes!-lauseita treenivihossa – minun
elämää vai ei-minun-elämää? Valitettavasti ei-minun-elämää.
Minä olen liikkujatyyppi. Rakastan urheilua, kehoni
liikuttamista eri tavoilla, hengästymistä, itseni ylittämistä ja
tietenkin sitä urheilun jälkeistä endorfiinihumalaa. Miksi
ihmeessä en sitten tee unelmastani, urheilullisesta elämäntavasta
totta? Lapset. Niinpäniin. Se perinteinen lausahdus on
minunkin jatkoni mutku-lauseelle. Havahduin, kun aloin
eräänä iltana selittämään miehelleni, miksi salikertoja oli
kerääntynyt viimeisen viikon aikana taaaas vain yksi… Tajusin,
että olen tönäissyt kauemmaksi myös sen liikkujatyypin
omasta identiteetistäni. Äitiys on vallannut alaa tältäkin omalta
jutulta. Hiennostatus on kuitenkin aina ollut minulle se viimeinen
oma juttu, josta olen valmis luopumaan. Niin tärkeä
aivojennollaustilanne oma liikuntahetki on aina minulle ollut. Miten
näin on päässyt käymään, että kuntokeskus veloittaa tililtä
70 euroa kuussa ja nainen raahaa takapuolensa jumpalle tuona aikana
vain neljä kertaa? Täyttä hulluutta ja aika kallis kertamaksu, sanoo mieheni.
Syitä ja tekosyitä on monia. Tässä muutamia.
-Arkemme ei edelleenkään ole järjestelmällistä.
Minimullistaja ei vieläkään nuku tiettyä aikaa päivästä, ja
koko perheen aikataulut riippuvat välillä vahvastikin siitä, miten
lasten nukkumiset menevät. Minimullistaja saattaa herätä aamuviideltä
tai aamulla puoli yhdeksältä, hän saattaa ottaa kahden tunnin päikkärit
tai olla ottamatta ollenkaan, hän saattaa mennä nukkumaan
iltakuudelta tai iltakymmeneltä. Huoh. Arjen pakkorytmittäminen ei vaan
toimi lapsen kanssa, jolla on oireita viikottain. Tämä aikatauluttomuus
vaikuttaa kaikkeen, tietenkin myös omien urheilukertojen onnistumiseen.
-Lasten kanssa päivät touhutessa oma ruokailu jää välillä
pomppimissähläämiseksi ja vain muiden ruokailusta huolehtimiseksi (haarukallinen siellä,
toinen täällä), joten miehen tullessa kotiin jääkaapin sisältö
ja sen tyhjentäminen ovat ainoita asioita, mitä pystyn miettimään. Mielessä eivät silloin ole leuanvedot eivätkä chassét.
-Varsinkin ne oireisimmat päivät saattavat olla oikeasti niin
kuluttavia, että iltaisin en yksinkertaisesti kykene muuta kuin kaatua sohvalle. Näinä päivinä kammottaa ajatuskin, että pitäisi astua ovesta
ulos tekemään jotakin.
-Kehoni ei välttämättä ”muista” muistuttaa joka päivä
urheilun tarpeesta, koska arkiaktiivisuus on suurta. Eri asia varmaan
olisi, jos kynöttäisin tietsikan yllä pitkät päivät näpytellen.
Illalla päätä tyynyyn laittaessa saatan vain tajuta, että hups,
tänään olisi ehkä voinut mennä jumppailemaan
, mutta eipä
tullut mieleen koko päivän aikana, koska koko päivä oli
minuutista toiseen puistoilua, rattailua, majan rakentamista, lasten
hyppyyttämistä…
-Koska mieheni työajat eivät ole normaalit kahdeksasta neljään,
on lapsiparkillinen sali ollut ainoa vaihtoehto, jos koskaan haluan
mihinkään jumppaan päästä. Ja lapsiparkkiin vieminen sen ollessa
auki ei todellakaan tule kyseeseen silloin, kun lapset ovat
vähänkään oireisia. Muuten tulee porttikieltolappu lapsiparkin käytöstä aika nopeasti tämän äidin
käteen.
-Nukkuminen on ollut viime vuosina todellakin prioriteeteillä
ylempänä kuin urheilu. Eli ajankäytöllisesti miettien, repaleisen
yön jälkeen mieluummin nukun kuin urheilen (jos jompaan kumpaan
minulle annetaan mahdollisuus).
-Jos tukiverkkoa olisi enemmän, jättäisin varmasti mielelläni
pojat hyvään ”hoitoon” tunniksi, pariksi vaikka joka päivä ja
karkaisin zumbaan! Ihannetilanne olisi, että ei tarvitsisi puhua edes hoitoonjättämisestä, vaan tilanteet olisivat pikemminkin sellaisia, että tärkeät ihmiset haluaisivat viettää aikaa lastemme kanssa (ja äiti pääsisi samalla jumppaan haha). Ja okei, jos rahaa olisi enemmän, voisin jopa harkita maksullisten lastenhoitajien käyttöä joskus, ehkä jopa rohkeasti oman lenkin ajalle (oikeastihan tämä on todella yltiöouto ajatus).

-Viimeiseksi tämä perusselitys: Jos lapset eivät ole kipeinä,
niin itse on sitten kipeänä ja tietysti sitten taas sen pahimman,
esimerkiksi tiputuksen, kautta ja monta viikkoa oloa sen jälkeen kohennellen. Huoh ja plääh. Ja jos kipeys ei iske kehenkään, niin aika varmasti jotain muuta yllättävää tapahtuu, mikä pistää koko arjen sekaisin.
Huomaan tuntevani välillä hieman kateellisuutta, kun kuulen
äitikavereideni urheilevan monta tuntia viikossa (ja öööö, monesti, myös
päivässä!). Koska rakastan urheilua, jotenkin alitajunnassani
pelkään, että jos kokeilisin suurempaa urheilumäärää tässä
elämäntilanteessa (ja saisin sen jotenkin kummallisesti
onnistumaan), se veisi minut totaalisen mukanaan, ja että se aika
olisi välttämättäkin pois perheeltä. Ehkä siis edelleen
valitsen tämän stressittömän noin kerran, pari viikossa
urheilutien, enkä ala väkisin aikatauluttamaan arkeamme minun
liikuntakertojeni mukaan. Ehkä se on siis ihan ookoo, että välillä
sellaisinakin hetkinä, kun urheilulle olisi tilaisuus, valitsen
leikkimisen flown tai ruuanlaiton (jota allergiaperheessä ei voi
koskaan tehdä liikaa, jos yhtään variaatiota ruokiinsa kaipaa).
Ehkä vuosi sitten tämä liikkumattomuus-meininki ärsytti minua,
mutta jotenkin hyväksyin asian (ehkä liiankin mutkattomasti?), ja
nyt luultavasti olen vähän liiankin rennolla asenteella omien juttujeni
suhteen; tuntuu, että en osaa vaatia enää itselleni mitään, vaan
lasten jutut tuntuvat aina tärkeämmiltä. Silti viikottain mietin, että olenko minä tekemässä itsestäni tekosyiden mestaria vai onko elämäni todella nyt vaan sellaista, että urheilu ei oikeasti mahdu kuvioon niin usein, kun ihanteellisesti toivoisin kuuluvan…? Olenko tietoisesti valinnut olla näin vahvasti vain äitiroolissa? Ja jos olen, niin onko siitä mitään haittaa?
Tämä blogitekstieni luonnoksissa pitkään ollut
liikuntakertomus on edelleen valitettavan totta. Eihän tähän
loppuun osaa sanoa muuta kuin taputtaa itseään säälien olalle,
sillä saavutin juuri omassa mielessäni tylsä
äiti-ihminen
-diagnoosin, jonka yhtenä kriteerinä on huomautus,
että tylsä äiti-ihminen ei osaa edes käydä salilla kerran viikossa ilman huonoa
omaa tuntoa. No, nämä ovat näitä luokkaan first world problems-meneviä juttuja, joten sanon vain itselleni, että Get a Life, Woman! Toisaalta voisin ihan yhtä hyvin sanoa itselleni, että Get a Sportlife (asap), please!

Selityksen makua?

Sitten vihdoin, kun kaiken sen kotoalähtökaameuden jälkeen päästään ulos, lapsi ryntää suoraan kuralätäkköön kumottuun x-asentoon ja vetää eteisestä mukanaan ne äidin vähän paremmat kengät ruskean liejuveden pohjiin. Seuraava kohde lapsella on naapurin auto aseenaan risut. Onneksi äiti kerkiää tähän hetkeen jo pihalle huutava vauva sylissään ja saa säilytettyä naapurisovun. Sillä aikaa, kun äiti yrittää epätoivoisesti sijoittaa vauvaa rattaisiin, lapsi päättää käydä tekemässä hiekkasateen naapuruston yhteisellä hiekkolaatikolla – niin itsensä kuin muidenkin päälle tietenkin. Koska lähipuisto oli päämääränä, äidin pitää saada hyrränä sekoileva lapsi pyörän selkään ja kaikeksi vaikeudeksi vielä kypäräkin päähän. Muutamien venkslausten jälkeen lähdetään matkaan. Liikennesääntöjen kertaaminen menee kuuroille korville ja taas kerran äiti manaa omaa optimistisuuttaan paremmasta päivästä ja onnistuneesta pyöräretkestä. Lapsi muuntuu Looney Tunes -animaation nopeammaksi hahmoksi ja äidin silmissä näkyy vain musta etääntyvä piste ja iso huoli. Illaksi äiti hankkii kurkkukivun, vaikka hänen äänensä onkin jo hieman harjaantunut kovatasoiseen huutamiseen. Äidin tiukasta pakkocooperista huolimatta tienylitys lähenee yksin pyöräilevää lasta. Äiti huomaa, että joku randomkoirantaluttaja pysäyttää lapsen suojatien eteen ja sanoo jotakin hänelle. Kohta äiti saavuttaa lapsen, ja huoli, turhautuminen ja pelko purkautuvat sellaisella säksättämisellä, että lähitalojen ullataalasmaat kaivavat kiikarit ja muistiinpanot esille. Rauhoittamis- ja rauhoittumisyritysten jälkeen konkkaronkka lähtee edistämään puistomatkaa. Perillä ja elävänä, huokaa äiti. Lapsi juokseekin jo täysiä keinuvien muiden lasten alta jalkaan sidottu kypärä hiekkaan karskuen. Kohta kukaan ei enää tiedä, kenen kädessä oli minkäkin värinen hiekkakakuntekoväline, sillä lapsi käy ottamassa kaikki näkemänsä plastot toisten lasten käsistä ja heittää ne kuoppaan. Äiti sovittelee, ohjailee ja neuvoo minkä rattaiden hyssyttämiseltään kerkiää. Äidin ystävä soittaa ja ehdottaa kahvilakäyntiä. Äiti epäröi, mutta ystävä puhuu äidin ympäri. Onneksi kahvila on melko lähellä puistoa, joten matkan varrella ei tapahdu muuta kuin yhden kissan kivittämisyritys ja muutama kaupungin kukkaistutuksen tuhoaminen. Kahvilan eteen saavuttua poika syöksyy salamaakin nopeampaa sisälle eikä äiti löydä poikaa mistään, kun hän vihdoin saa taisteltua rattaat ja laukut sisälle. Kahvilan työntekijä tulee kysymään, onko pieni lippispäinen poika äidin. Poika oli juossut henkilökunnan puolelle ja liukastunut lattialle. Puhalluksien, saarnojen, laukun pohjalta löydetyn vihainen lintu -laastarin ja tuskanhien kuivausten jälkeen poika istuu kaksi minuuttia kolmekymmentäkolme sekunttia paikoillaan – niin kauan kuin kuluu banaanin ahmimiseen ja pöydän jalan samanaikaiseen potkimiseen. Koska kaikki kahvilan penkit ovat jo jotakuinkin lapsen kengänjälkiä täynnä ja muutama  vakava vähältä piti -tilanne koettu, äiti katsoo parhaimmaksi lähteä kotiin. Yhden seisaaltaan ryystetyn hörpyn hän saa kahvistaan juotua. Sehän on hyvin se! Kotimatka alkakoon. Äidin silmät ovat epätoivon kyynelissä. Päivä ei ole vielä edes puolivälissä.
Mitä sinä tekisit vastaavassa tilanteessa?

Antaisitko sinä naapurien, koirantaluttajan, ohikulkumatkan asujien, puiston muiden vanhempien sekä kahvilan henkilökunnan ja asiakkaiden ajatella, että sinä olet maailman huonoin kasvattaja ja äiti? Antaisitko sinä heidän kaikkien olettaa, että vähät välität, mitä lapsesi tekee tai että sinä olet äärimmäisen vapaan kasvatuksen kannattaja? Antaisitko sinä heidän olettaa, että et kunnioita muita ihmisiä lainkaan, kun annat lapsesti käyttäytyä kyseisillä tavoilla? 

Vai alkaisitko sinä pyytämään kaikilta anteeksi ja selittämään lapsen käyttäytymisen johtuvan hänen todella, todella tukalasta olosta ja sairauksien epätasapainosta? Yrittäisitkö saada ihmiset vakuuttumaan, että teet kyllä kaikkesi, jotta lapsesi käyttäytyisi paremmin?
Kuka on selityksen arvoinen? Millainen tilanne on selityksen arvoinen? Missä vaiheessa lapsen voi itse kehottaa anteeksipyynnön lisäksi kertomaan syyn käyttäytymiselleen? Milloin ei ole sopivaa lähteä ollenkaan ihmisten joukkoon? Milloin on järkeä jäädä kotiin, vaikka joutuisikin ottamaan riskin jonkinsortin hermojen menettämiselle?
Toisenlaisena päivänä lapsi auttaa äitiä vauvan pukemisessa, muistuttaa äitiä sammuttamaan valot ennen lähtöä ja kertoo itsenäisesti liikennesäännöt ennen pyörän selkään kapuamista. Lapsi pyöräilee kiltisti tien sivussa ja höpöttelee äidille matojen biologiasta ja lintujen kevämuuttojärjestyksestä. Puistossa lapsi kysyy muilta lapsilta, saako hän tulla leikkiin mukaan ja tarjoaa omia lelujaan muiden käyttöön. Kahvilassa lapsi istuu rauhassa paikoillaan ja utelee kahvittelukavereilta kuulumisia. Pienen tylsistymisen jälkeen hän alkaa piirtämään äidin laukusta kaivamaan lehtiöön. Kotimatkalla lapsi ehdottaa metsäpolulla poikkeamista ja kotiin päästyä hän haluaa alkaa äidin kanssa leipomaan muffineja.