Voiko minäminä-maahan hukkua?

Epäsuosittu mielipiteeni

Tiedättehän te sen blogeissa kiertävän kirjoitussarjan nimeltään “Epäsuositut mielipiteeni”? Teksteissä kerrotaan omista mielipiteistä, joiden luulee kuuluvan mielipidevähemmistöön. Aavistelen, että tämä tämän tekstini aihe voitaisiin luokitella epäsuosittuihin mielipiteisiin… 😉 Voisin kirjoittaa kyllä varmaan onnistuneesti ihan koko kirjoituksen kymmenine aiheineen, mutta keskitytään tällä kertaa tähän yhteen aiheeseen vain.

Itserakkaus, tuo tärkeä rakkaus ihmisen elämässä. Voiko siihen saada kannustusta liikaakin nykypäivänä? Ja mitä tuo mahdollinen liika tekee ihmisen elämälle ja ihmisen läheisten elämälle? Epäsuosittu mielipiteeni meinaan on, että nykyään korostetaan jopa liikaa sitä rakkautta itseään kohtaan, kun mielestäni kannattaisi korostaa enemmänkin sitä rakkautta muita kohtaan. Noin, sanottu. 🙂

Väitteeni saattaa aluksi kuulostaa järjettömältä minun sanomana, joka elää aikalailla siellä hyvinvointikuplan sisällä ja puhuu itsensä kehittämisen puolesta, on opiskellut psykologiaa ja tälläkin hetkellä taivaltaa Master Practitioner-kurssia NLP:ssä, jossa keskitytään oman mielen prosesseihin sekä opetellaan tuntemaan oman itsensä eri puolia paremmin. Miksi siis näin?

Kun puhun väitteestäni, tarkoitan sillä kaikkea diskurssia, mikä liittyy koko yhteiskuntaan. Tarkoitan kaikkien eri medioiden tarjontaa ja myös kaikkea sitä ihmisten välistä livekommunikointiakin – siis ihan kaikkea sitä, missä liikkuu tarkoitus kannustaa ihmisiä olemaan itsekkäämpi, itserakkaampi, ajattelemaan itseänsä ennen muita.

Miksi sitä on kaikkialla?

Jos saan suoraan sanoa, niin minua oksettaa tämä nykyinen individualistinen kulttuuri. Minäminäminäminä. Olen tainnut ennenkin menneinä vuosina tätä aihetta sivuta joissakin teksteissäni… Meinaan nämä vuodet, kun olemme saaneet lapsia kasvattaa ja siinä samalla olemme saaneet/joutuneet tarkkailemaan yhteiskuntaa/lähipiiriä myös lasten ja lasten vanhempien näkökulmasta, olen todella monta kertaa jounut järkyttymään siitä, miten toisista välittämisen mentaliteettiä ei löydy. Tietyissä tapauksissa on löytynyt vain itsestä välittämistä, sanoisinko yltiömäistä itserakkautta. Ja näitä tapauksia ei ole ollut vain yksi tai kaksi…  🙁 Minua pelottaa, mitä tapahtuu, jos tämä sama itsensäkorostamiskulttuuri jatkuu…

En kiellä, etteikö itserakkaus olisi tärkeä asia ja terveen itserakkauden rajoissa todella ok juttu, mutta… Tarvitseeko sitä ihan oikeasti koko ajan ja kaikkialla toitottaa? Tarvitseeko koko ajan puhua siitä, mitä itselle voi saada siitä ja tästä asiasta? Pitääkö itse hyötyä ihan kaikesta, mitä tekee? Kuinka monipuolista ja hedelmällistä voi oikeasti olla ihmisen elämä, jossa rakastetaan itseä niin paljon, että muilla ei ole mitään väliä? Että ei ole mitään väliä, mitä sanat ja teot muille teettävät, kunhan ne vain saavat sinun itserakkautesi kukoistamaan entistä paremmin. Onko se oikeasti hyvä juttu? Voitko todella, todella olla onnellinen, jos ajattelet vain itseäsi?

Nykyään levitetään huimasti mietelauseita niin “ammattilaisten” kuin “ei-ammattilaistenkin” toimesta, kuten: “olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet”. Tämä lause saa minuun suuren vastarintaan… Niin, siis on varmasti ihmisiä, jotka tästä jotakin hyötyvät, mutta mutta… Minun ajatukseni harhailevat aina siihen tilanteeseen, kun joku itseään ehkä hieman kummallisen suurissa raameissa rakastava kuulee tämän ja sekin potentiaalinen kehitys, joka olisi saattanut kummuta hänestä kohti terveämpää (kohtuullisempaa) tapaa rakastaa itseään, tyssää alkujaankin, sillä “hänhän on täydellinen”. Toki täydellisyys-ajatelmaa voi ajatella varmasti muillakin tavoilla. Mutta minä ajattelen näin ja siksi näen siinä tämän ongelman. Onhan lähes kaikki minun omakin henkinen kehittyminen lähtenyt liikkeelle siitä, että huomaan, että en todellakaan ole täydellinen, vaan haluan muuttua.

Rakastan sitä, että saan kehittää itseäni, kaikilla minulle tärkeillä elämän osa-alueilla. Kuitenkin hyvin usein syy siihen, miksi haluan kehittää itseäni, on se, että olisin parempi ihminen – niin itselleni, mutta todellakin myös muille ihmisille, läheisilleni. Haluan olla parempi vaimo, äiti, ystävä, työntekijä. Haluan kehittyä itseni, mutta todellakin myös muiden takia! En tarkoita, että täytyisi kehittyä siihen suuntaan, mikä tuntuu itsestä väärältä (on siis kuunneltava omaa itseään!), mutta kukaan tuskin missään umpiossa elää, missä vuorovaikutuksiin ei tarvitsisi joutua/päästä muiden kanssa. On siis hyvä myös hieman tarkkailla, miten ympäristö kokee minän itsen. On otettava palautetta vastaan ja reflektoitava sitä. Mielestäni on ihan oikein, jos ottaa muut ja muiden ajatukset huomioon! Minua kauhistuttaa ajatelma, jota usein kuulee: “en ajattele, mitä muut minusta ajattelevat”. Sehän on suorastaan kaameaa – että elää VAIN itselleen, vaikka siinä ympärillä on paljon tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Ainakin minulle myös muiden ihmisten toiveet ja unelmat merkkaavat paljon! Enkä tarkoita mielipiteelläni sitä, että itseään ei kannattaisi kehittää tai itseensä ei kannattaisi satsata. Mutta se, jos koko elämä pyörii sen oman navan ympärillä, niin se, jos mikä on melko luotaantyöntävää.

Äitejä usein kannustetaan olemaan itsekkäämpiä ja korostetaan, että omat tarpeet olisi hyvä täyttää, jotta myös lapsi voisi hyvin. (Minäkin olen kuullut lukemattomat kerrat lauseen: “Olisit itsekkäämpi.”) Totta puoliksi minunkin mielestä, mutta toisaalta: saahan äitikin hyvinvointia siitä, jos lapsi voi hyvin. Siis kehämäisesti: ei minulle ikinä tule mieleen laittaa omia tarpeita lasten tarpeiden edelle. Jos lapsilla on nälkä ja minulla on nälkä, niin kyllä siinä ensin huolehditaan lapsille ruoka mahaan. Ja jos itse ei kerkiä syödä ennen seuraavaa riidan sovittelua/pyllyn pyyhkimistä, niin kyllä edelleenkin teen ensin ne lasten vaatimat tarpeiden tyydyttämiset. Minulle tuo onnea ei vain oma täysi maha, vaan myös se, että saan hoidettua lasten tarpeet kuntoon. Ymmärrätteköhän? Aina ei tarvitse ajatella itseään, jotta voisi olla onnellinen 🙂

Mitä itserakkaus-puheen sijaan?

Voitaisiinko siis tässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa puhua enemmän siitä, miten hyvä olo tulee toiselle, kun aidosti kuuntelee toisen huolia ja auttaa toista tämän unelmien tavoittelemisessa? Voitaisiinko tarjota apua toiselle paljon enemmän kuin nyt? Voitaisiinko kilvoitella toisten palvelemisessa? Voitaisiinko edes puolet niistä rahoista, joita oman itsensä kiillottamiseen menee, laittaa hyväntekeväisyyteen? Voitaisiinko edes osa siitä ajasta, mitä käytetään omiin harrastuksiin, käyttää hyväntekeväisyyteen? Voitaisiinko useammin kehua toista, ihan ventovierastakin? Mitä, jos puolitettaisiin peiliin katsomisaika ja katsottaisiin rauhassa toista silmiin sen ajan?

Ylipäätään: voitaisiinko siitä puhua enemmän, että toisen auttaminen, kehuminen, kannustaminen ja välittäminen antaa myös sinulle paljon! Sinä et missään nimessä jää ilman, jos olet hyvä toisille! On surullista nähdä ihmisiä, jotka luulevat, että olemalla hyvä vain itselle, voi saavuttaa jotakin suurempaa ja parempaa ja enemmän. Ei ei ei. Ihminen on laumaeläin ja hän on tarkoitettu elämään muiden kanssa. On rikkaus, kun saa ajatella muitakin kuin vain itseään!

Minä väitän, että minäminä-maahan voi hukkua. Voitaisiinko yhdessä tehdä tästä maailmasta sellainen, että itserakkautta ei häivytetä mihinkään, mutta korostettaisiin huomattavasti nykyistä enemmän myös rakkautta muihin ihmisiin? Minä ajattelen, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset rakastaisivat toisiaan paljon enemmän (ja näyttäisivät sitä paljon enemmän).

Tänään minulla oli NLP:n opiskelupäivä ja siellä luettiin intuitiivisesti valittuja mietelmiä. Eräs kuulemani puhutteli minua kovasti:

Life is very simple. What I give out comes back to me. Today I choose to give love.

// Emmi