Hetkiä

Nykyinen elämämme on hetkiä.

 
Kun surun hetkestä pääsee yli, vastaan tulee ilon hetki. Ilon hetki
saattaa muuttua huolen hetkeksi.

Olen antanut itselleni luvan olla heikko. Otan jokaisen tunteen vastaan sellaisena kuin se tulee.

Isä, kaipaan sinua.
Asuntomme on täyttynyt surunvalittelukukista, vauvaonnittelukukista sekä syntymäpäiväkukista. 
Surutyö on kesken.

Olemme yrittäneet jatkaa arkea normaalisti. Tehdä normaaleja juttuja.

Silti. Myös Pikkusankari pohtii tapahtunutta omalla tavallaan.

“Äiti, arvaa mikä tämä on?”

Meidän perheen pienin ihminen, olkoon hän bloginimeltään Minimullistaja, on mullistanut elämämme – ja tuonut siihen kaivattua iloa.

Hän on niin rakas.

On se vaan älyttömän upeaa, kun saa ihmetellä pienen pieniä käsiä.

Ja kun lattialta alkaa löytymään vauvan leluja…

Niin. Mitä tulee tämän blogin oikeaan aiheeseen, niin sivutaan nyt sitäkin sitten: oireettomana täällä ei olla oltu. Losecista on nyt kokonaan irrottauduttu. Onneksi postista saapui jotain lohduttavaa.

Toivotaan, että tämän purnukan sisältö alkaa taas vaikuttamaan positiivisesti Pikkusankarin oloon.

Ja syy, miksi esittelen vauvan bloginimelläkin, on se, että saatanpa joutua kertomaan hänestä täällä vähän enemmänkin, valitettavasti.

Jääkaapin ovessa on nyt muutakin kuin kummipojan piirrustuksia ja onnittelukortteja.

Refluksi- ja allergiapeikot karjuvat selkämme takana kovaa. Yritämme kuitenkin epätoivoisesti pitää alkuajan-suoliston-tottumattomuus-tonttua kädestä kiinni, viimeiseen asti. Ruokarajoituksia on ollut yksinkertaisesti PAKKO tehdä. Yksi kerrallaan, vain kaikista kauheimpien huutotuntikausien jälkeen…

(Refluksi)parisuhdetta

Meillä on tänään suuren suuri juhlapäivä.
Parisuhdetaivaltamme on takana seitsemän ja puoli vuotta, avioliittoa kolme ja
puoli vuotta. Minun mielestä puolikkaat juhlapäivät ovat jotenkin sööttejä. Sen
kunniaksi tässä tulevat (refluksivanhempien) parisuhdevinkit, olkaa hyvät.
1) Vasta, kun kumpikin on ollut kotivanhemman roolissa
lapsen huonovointisena aikana, voi toiselle TODELLA sanoa, että ”minä niin
ymmärrän, millainen päivä sinulla on ollut”. Sitä aiemmin ei ehkä kannata…
2) Jos puolisosi on (todella tiukalla) imetysdieetillä
ja antaa kaikessa hyväsydämisyydessään silti toiselle luvan syödä kotona mitä
vain, kannattaa toisen ehkä miettiä kaksi kertaa, onko se siltikään hyvä
ratkaisu…
3) Yllätä (jos puolisosi tykkää yllättämisestä). Minä
olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että myös niinä kaikkein huonoimpinakin
kausina toinen saa tuntea edes silloin tällöin, että juuri minun eteen on
nähty vaivaa
, juuri minua on ajateltu, juuri minulle on haluttu tuottaa
hyvä mieli
. Minun tilin saldoni ei veny kuumailmapallolentoihin eikä
Timanttisten parhaiten vartioitujen pöytien sisältöihin, mutta kelpaa se
vähempikin. Minä olen saanut vuosien saatossa miehen happaman ilmeen monta
kertaa makeaksi mm. yllätyslaivareissulla, ex tempore-ravintolaillallisella, lapsivapaalla
iltapäivällä, käsin tehdyllä muuten vain -kortilla,
tuoreilla leivonnaisilla, kattoa myöten kiiltäväksi hinkatulla kodilla,
yllätykseksi sovituilla kaveritreffeillä leffateatteriin… Ja onhan minutkin
joskus yllätetty.  
4) Oleta oikeat asiat, mutta älä oleta mitään, mistä et
voi olla ihan varma. Siis. Ei kannata olettaa, että nyrpykkäilmeen takana on
ihan varmasti taas se, että vaimo on ruma, ruoka on pahaa tai töissä oli
tylsää
. Kysy. Silloin toinen saa kertoa asian, ja samalla käsittelee sitä
pois mielestään tehokkaammin kuin yksin mököttäen. Joskus huomaan, että toinen
ei lopulta edes osaa kertoa, miksi niin mörköltä näyttääkään. Mutta eipä näytä
enää sen jälkeen, kun olemme yhdessä miettineet, onko jokin oikeasti vialla.
Mutta asiat, jotka vain ovat siltä kuin näyttävät, ovat selkeitä. En ole
koskaan erehtynyt katseesta, jolla mieheni katsoo minua, kun pian saan lämpimän
halauksen tai kuulla olevani maailman ihanin nainen (tämä ei mieheni
haluaman intimiteettisuojan takia ole valitettavasti suora lainaus…). Yhteinen
hassu lyhennekieli, ulkopuolisille oudonnäköiset käsi- ja muut merkit,
tietynlaiset yhtäkkiä otetut tanssimuuvit ja koko spektri erilaisissa tilanteissa
heitettävistä katseista kertovat kaiken olennaisen juuri niissä tilanteissa.
Niistä emme ole koskaan erehtyneet. Niistä voi olettaa asioita, mielentiloja ja tunteita.
6) Tarpeeksi yhteistä, tarpeeksi erilaista. Tämä on
toiminut meillä täydellisesti. PITÄÄ olla yhteisiä intressejä. Meillä niitä on
pal-jon. Mutta on myös antoisaa, kun toisella on omia juttuja, joita itse ei osaa,
ja joista saa tyhmänä kysellä ja toinen saa selittää (ja selittää, ja
selittää…). Myös yksi juttu, jota ei vaan voi ymmärtää toisen intresseissä
on oikeasti hyvä rosoisuutta luova tekijä suhteessa. Silloin saa
mielenkiintoisia keskusteluja ja säilyy halu ymmärtää toista yhä paremmin.
Mutta liikaa niitä ei saa olla. Se repii liikaa erilleen.
7) Ei mitään parisuhteenhoitoaikoja, vaan aito asenne,
että parisuhde elää koko ajan perhearjessa mukana. JOKA IKINEN hetki tulisi
olla parisuhteenhoitohetki. Meillä ne suurimmat riidat syntyvät juurikin
silloin, kun pitäisi muka hoitaa parisuhdetta.
8) Läheisyys. Jos siitä tinkii, ihan koko parisuhde (ja
perhe) kärsii. Sitä siis annetaan meillä myös silloin, kun se tuntuu
pakkopullamaiselta. Eipä tunnu kauaa.
9) Kysy ”mitä kuuluu?”. Ihan oikeasti, tämä on TODELLA
tärkeää, vaikka toinen ei olisikaan tehnyt mitään ihmeellistä koko päivänä, tai
kun toisen päivän ohjelman tietää tunnin tarkkuudella jo edellisenä päivänä tai
kun ollaan vietetty koko päivä yhdessä. Silti, KYSY!
10) Samanlaiset elämänarvot. Kuulostaapa todella
kliseiseltä ja vanhanaikaiselta, mutta näin se vain meillä menee. Ensin
molempien sen hetkisistä arvoista puhutaan läpikotaisesti, sitten niistä
tehdään synteesi, ja sitten niiden mukaan aletaan elämään. Yksinkertaista.
Mutta ei aina. Arvot muuttuvat, ja niistä keskustellaan uudestaan ja uudestaan
tarpeen mukaan. Parisuhteen toimivuuden ehtona on ehdottomasti se, että
molemmat saavat elää omien arvojensa mukaisesti, toista tukahduttamatta.
Onneksi meillä arvot ovat todella samanlaiset, eikä priorisointi ole vaikeaa. 
Niin. Ja se meidän suuri juhlapäivä (jep!). Sitä
taidetaan juhlia normaali-iltaan verrattuna tuplakynttilöillä ja parilla lisäpusulla.
Minä niin rakastan tuota miestä.
(Anteeksi, jos tämä teksti tuotti joillekin lukijoille
ällötysrefleksin ja romantiikkaohjeiden yliannostuksen. Suonette tämän rakkauspsykologisoinnin
silti minulle tänään. Ensi kerralla puhutaan sitten vaikka siitä refluksista,
joka koettelee tällä hetkellä tätäkin avioliittoa.)

Imetyksen jäljet

Riippuvat, kurttuiset ja pienet tissit. Ne ovat kai se, mitä imetys yleensä naisille muistoksi pitkästä imetyksestä jättää. Minulle ne taas ne ovat ehdottomasti se pienempi osa imetyksen jäljistä. Suurimmat jäljet jäivät minulla fyysisesti näkymättömiin osiin. Psyykeeseeni. Nyt, kun rankan imetysdieetin loppumisesta on kulunut reilu puoli vuotta, voin puhua imetysdieetistä jo ehkä joka toisella kerralla itkemättä (tätä kirjoittaessa läppäri taitaa kuitenkin kastua…)

Selvennykseksi vielä kaikille asiaan vihkiytymättömille: imetysdieetti ei meillä refluksikko-moniallergikkopiireissä ole dieetti, jossa äiti imettää laihduttaakseen. Heh. Tämmöisiä epäilyjä olen meinaan kuullut. Minun imetysdieettini oli lääkärin määräämä, lapsen kasvamisen kannalta välttämätön teko ja allergiselle lapselleni monipuolisen ravinnon turvaava keino.

Koen, että olen äitinä tehnyt paljon väärää (Antiäitienpäivä). Suurimpana vääryytenä pidän ensimmäisen puolen vuoden aikaista Pikkusankarin sairauden diagnosoimattomuudesta johtuvaa tietämättömyyttä vauvan hoidon suhteen: nyt ajatellen tuntuu, että teimme likipitäen kaiken väärin. Onneksi koko äitiyteni ei sentään ole pelkkää elefantin tallomaa sontaa: todella suurena saavutuksena pidän yksitoista kuukautta kestävää imetysdieettiäni. Dieetti alkoi kahdeksalla ruoka-aineella ja loppui noin viiteentoista. Joka ikinen päivä lautasellani oli kanaa, bataattia, kesäkurpitsaa, maissia ja riisiä. Jälkkäriksi mustikkaa, luumua ja päärynää. Melkoinen kulinaarisen ilotulituksen vuosi!

En olisi ikinä uskonut venyväni noin hurjaan suoritukseen. Minä, joka olen aina ollut suuri ruuan ja herkkujen rakastaja. Nainen, joka mieluummin on sitä mieltä, että elää syödäkseen kuin syö elääkseen. Sain kuulla lukemattomia kertoja, että mitäpä sitä äiti ei lapsensa eteen tekisi. Näin minäkin ajattelin aluksi: jokainen äiti olisi valmis tähän. Pikkuhiljaa minulle valkeni, että ehei… Ei tätä monikaan jaksaisi. Varsinkin rankan univelan kanssa elämä tuntui jokseenkin erikoiselta extreme-lajilta.  En tiedä, pystyisinkö vajaan vuoden kestävään dieettiin enää itsekään uudestaan, jos olisi tarvetta. Sen verran hurjaa hommaa se oli, tarkkailla JOKA IKISTÄ suupalaa itselle ja lapselle. Olin monta kertaa hyppäämässä epätoivon rotkoon. Mutta yleensä silloin ihana mieheni tarttui minua kädestä ja veti turvalliselle maalle.

Kiitos imetysdieetin, ajattelen ruoasta, syömisestä, ihmisten jatkuvasta laihduttamispakosta sekä tiukkaakin tiukemmasta kontrollintarpeesta hieman eri tavalla kuin ennen. Nykyään toitotan syömisen suhteen armollisuutta, vapautta ja rajoittamattomuutta kaikille, jotka painivat elämäänsä pilaavien, päänsisällä olevien liian tiukkojen rajoitteidensa kanssa. Tällä hetkellä voin sanoa, että dieetti kasvatti minua kunnioittamaan ruokaa, erilaisia makuja ja omaa allergiattomuuttani hyvin paljon sekä ottamaan aiemman rennon asenteeni kanssa vielä rennommin, mitä syömiseen tulee.
Myönnän, olen ollut aina aika nirso syömisteni suhteen: en saa millään alas muun muassa mitään etikkaista, kovin öljyistä, makean ja suolaisen yhdistelmää, hapanimelää enkä maksaa. En, vaikka olen antanut näille mauille monen monta tottumismahdollisuutta. Yökkäilin myös bataatille ja punajuurelle ennen dieetin alkamista, mutta niinpä vain minä puputin toista koko vuoden joka päivä, toista puolen vuoden ajan joka päivä. Siinä ei paljon nautinnoista voitu puhua: ruoka oli pelkkää polttoainetta minulle ja lapselleni. Vuoden aikana opin kunnoittamaan valinnan vapautta, mausteita, eväiden kantamispakottomuutta ja kaipaamiani ruokia entistä enemmän.

Muutamia nirsoiluja lukuunottamatta suhde ruokaan on minulla ollut aina tosi rento. En ole ikinä ollut laihdutuskuurilla, ja imetysdieetin aikana varmistui, että ikinä en moiseen ryhdykään (ellei terveys todella sitä vaatisi). En ole ikinä rajoittanut syömisiäni siksi, että joku tietty ruoka olisi muka epäterveellistä tai epätrendikästä tai jotain muuta yhtä tyhmää. Olen aina ollut fiilis-syöjä: syön sitä, mitä tekee mieli, niin paljon kuin mieli tekee ja juuri silloin, kun mieli tekee (tähän pyrin aina kun muut tilannetekijät tämän sallivat).

Mutta kuitenkin, ennen imetysdieettiä kärsin selvästikin sokeririippuvuudesta: söin joka ikinen päivä jotain makeaa (yleensä aina niitä värikkäitä Makuunin laareista napattavia lisäainekokoelmia, ja kyseisen parin kolmen sadan gramman pussin lisäksi usein tekemiäni leipomuksiani ja vierailla ollessa tietenkin kahvipöydän jokaista sorttia – siis kaikkea eteeni sattuvaa ja itsesatutettavaa makeaa), eikä kokonaismäärä ollut todellakaan pieni. Jos makeaa ei jostain syystä päivään kuin luonnostaan kuulunut (yleensä siis kuului), huomasin vähitellen, että sitä oli PAKKO saada. En kuitenkaan tehnyt siitä sen suurempaa numeroa, sillä terveydellisiä haittoja mässäilystä en kehossani havainnut. Olin sokeririippuvainen, mutta kaveerasin riippuvuuden kanssa, en pistänyt inhokkilistalle. Ehkä sakkaroosimässäämisen huonoja puolia kehossani on aina lieventänyt se asia, että minulla on suuria intohimoja myös liikunnan puolella.

Jotain tapahtui imetysdieetin aikana. Ei, en alkanut pitämään bataatista, eikä ruokamieltymykseni muuttuneet mitenkään. Mutta sokeririippuvuus hävisi! Olen yrittänyt pähkäillä kaikkia mahdollisia syitä tälle muutokselle, mutta tarpeeksi järkevää en ole keksinyt.

Imetysdieetistä irtautuminen oli samaanaikaan hyvin riipaisevaa, surullista, iloista, vaikeaa kuin kauan odotettuakin. Kehoni oli tottunut noin kymmeneen päivästä toiseen toistuvaan ruoka-aineeseen, ja uusien ruokien ottaminen omaan ruokavalioon vuoden jälkeen ei sujunut kivuitta. Vai mitä mieltä olette yhden suklaapalan jälkeisestä kymmenen minuutin vatsakrampista, vesimelonisiivun aiheuttamasta yllätysoksennuksesta, pullan aiheuttamasta parin päivän veriripulista ja ruisleivän aiheuttamasta viikon liikuntakyvyttömyydestä.

Mutta sitten kun ruuat alkoivat uppoamaan ilman huolia, niitä upposikin sitten kunnolla. Päätin jo lopettaessani dieettiä, että mitään itseeni liittyviä ruokarajoituksia en itselleni koskaan aseta. En lajien enkä määränkään suhteen, ellei jokin sairaus sitä vaatisi. Tammikuussa alkoi ihana kuherruskuukauteni ruuan kanssa. Ehkä niitä oli kaksi. Oikeastaan niitä oli kolme. Tuona aikana pupelsin, mussutin, jyrsin ja närpin ruokaa, herkkuja, naposteltavaa ja välipalaa. Perhe ja ystävät kantoivat kassitolkulla nautintokamaa kotiin, minäpä siihen päälle vielä herättelin leivontataitojani henkiin ja ostelin kaikkia missattuja pakko maistaa-uutuuksia. Nautin, keräsin makuja ja muistelin, mistä kaikesta olin jäänytkään paitsi. Kaikki dieetin aikana menettämäni kymmenisen kiloa tulivat korkojen kera takaisin parissa kuukaudessa. Hupsista vain. Kerran laskeskelin huvikseni, että kalorimäärät tuon kolmen kuukauden ajan hipuilivat neljää, viittä tuhatta päivässä. Mieheni jo pienessä paniikissa vihjaili ruokalaskun kasvamisesta, vaatekaappini vaatekokojen riittävyydestä ja vakavasta todennäköisyydestä sokeririippuvuuden uudelleenkehittämisen suhteen. Hän ei halunnut ryhtyä taas yöllisten Makuuni-reissujen karkinhakuorjaksi.

Mutta kappas, turhaan mieheni vihjaili. Painonnousuni loppui ja kuherruskuukasien jälkeen syömisestäni tuli hyvinkin sokeririippumatonta ja tasapainoista (tasapainoisuus toki kärsii useinkin, sillä Pikkusankari pahimmissa kipukänkkäränköissään ei anna minun laittaa itselleni ruokaa saati istuutua sitä syömään). Mutta siis. Syön vieläkin lähes joka päivä makeaa (ja määrällisesti paljonkin), mutta sellaisena (harvinaisena) päivänä, kun en ole sokeriherkkuihin muistanut tai kerinnyt koskea, en ole niitä kaivannutkaan! Outoa kerrassaan. On mahtavaa, sillä painoni on aikuisen paino, vartaloni on nykyään ihanan naisellinen, ja nautin syömisen täydellisestä kontrolloimattomuudesta. Kiitos raskauden, äitiyden ja imetysdieetin, en ole koskaan voinut kehossani näin hyvin kuin nyt.

Imetysdieetti avasi silmäni monien asioiden suhteen. Se, mikä pännii minua nykyaikana eniten ruoka-, ja vartaloasioiden suhteen ovat turhat rajoitukset ihmisten päässä! Hei haloo, aiotko koko loppuelämäsi laihduttaa niitä viittä ylimääräistä kiloa pois, jos sen sijaan voisit nauttia elämästäsi paljon vapaammin ja antaa vain olla, rentoutua? Onko sinulla todella tarpeeksi sisältöä elämässäsi, jos mietit usein, kuinka kaksi senttiä pitäisi saada pois reisistä? Onko tiukoista terveellisen ruuan pakkomielteistä enemmän haittaa kuin hyötyä, jos ruuan terveellisyydestä stressaa jatkuvasti sen sijaan, että söisi huomattavasti rennommin ja vähemmän stressaavasti? Aiotko lähteä säälittävästi massan mukana tavoittelemaan elämääsi nyky-yhteiskunnan hullujen standardien mukaista ainoaa sallittua kehonmallia, vai olisitko sittenkin onnellisempi ihan omien standardien mukaisessa kehossa? Olisiko kuolinvuoteella pikkusen kivempi muistella mahtavia ruokaelämyksiä kuin sitä, että sain kun sainkin pidettyä rasvaprosentin viidessätoista koko elämäni ajan?

En tietenkään tarkoita seuraavaa kirjaimellisesti, mutta kyllä aika usein dieetillä ollessani, kun kuuntelin joidenkuiden turhanpäivästä ruoka- ja selluliittimasennusta, tuli mieleen, että voisikohan noille turhille ruikuttajille tapahtua elämässään joskus jotain vähän herättävämpää… joutuisivat vaikka samanlaiselle dieetille, niin saisivat vähän perspektiiviä tähän elämään.

Imetysdieetin jälkeen huomasin, että minä olen vapautunut kaikista tiukoista pitää olla semmoinen ja semmoinen– normeista. En olen aiemminkaan niistä juuri piitannut, mutta nyt: eipä voisi vähempää kiinnostaa. Minulle ei muiden laihdutukset kuulu, ei. Mutta valistustyötä haluan tehdä. Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät, miten suuri ilo on, kun saa syödä mitä vain ja kun saa kokea puhdasta liikunnan iloa ilman mitään kaloreiden laskemista tai timmiytymistavoitteita. Aiemmin ajattelin syömishäiriöt suppeammiksi sairauksiksi, mutta imetysdieetin muutettua katsontakantaani olen suruikseni huomannut, että (uskallanko sanoa) suurin osa naisista lipsuu aika useinkin syömishäiriöajattelun puolelle ruokarajoitteineen ja pakkomielteisten vartalonmuokkaushaaveitteinsa kanssa. Ruuasta ja syömisestä tuntuu tulevan liian usein monille ongelma.

Minä väitän nyt törkeästi ilman minkäänlaisia terveystieteiden professorin papereita, että jos rento syöminen ei ihmisellä onnistu, niin sitten on kyllä hyvin todennäköistä, että kyseinen henkilö kärsii jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Minun mielestäni on suorastaan sairasta, että ihmiset pyrkivät johonkin tiettyyn gramman tarkkaan painoon tai haluttuun vaatekokoon. Ja yksi typerimmistä ajatuksista on se, että jotkut todella rankaisevat itseään Geishasta tunnin mittaisella tappospinningillä. Pään pyöritykseni yltyy: minua ei haittaa, vaikka painoni olisi jatkossa plus jotain tai miinus jotain (toki terveyden rajoissa); ainoa, mikä minulle merkkaa, on ehdottomasti hyvä olo ja se vapaus, mikä rajoittamattomasta syömisestä tulee. Nyt jo osaan pienesti kiittää järkyttävän rankkaa imetysdieettivuottani henkisen kehitykseni kasvun isosta lykkäyksestä.

Miehiä varmaan ällöttää ja naiset katsovat minua säälien, mutta minäpä kävelen leuka pystyssä heidän edessään uusissa kesähousuissani. Vaikka tyylipoliisit mitä sanoisivat, minä aion liikkua kaupungilla shortseissa, jotka paljastavat selluliittini, ja minä aion mennä rannalle kivoissa bikineissä, vaikka ala- ja yläosien välissä pari hassua (ihanaa) vatsamakkaraa olisikin. Olen tässä viime viikkoina taas kerran huomannut rankemman kautta (Miksi?), että elämä on aika arvokasta, joten nyt imetysdieetistä eroopääsemisen jälkeen(kään) en todellakaan aio kuluttaa turhaa energiaa jonkun saavuttamattoman ihannevartalon tavoitteluun tai jokaisen aterian kaloreiden laskemiseen, vaan yksinkertaisesti nautin elämästäni ja yritän parhaani mukaan saada kaikki ihanat läheisenikin nauttimaan omastaan.
Kannattaa kokeilla 😉