Viisi vuotta sitten isäni hautajaisissa

Viisi vuotta sitten isäni hautajaisissa imetin parin viikon ikäistä lastani. Tuo hetki on yksi vaikuttavimmista hetkistä elämässäni. Ilma, jota kirkossa hengitin oli niin paksua, että meinasin tukehtua siihen. Läsnä olivat voimakkaampana kuin koskaan kaksi vastakkaista, mutta toisaalta toisiaan täydentävää voimaa: elämä ja kuolema. Isäni makasi kalman kalpeana arkussa ja pieni viaton vauvani ruokaili rinnoillani kirkon penkillä. Olin shokissa, järkyttynyt, hormonien vallassa. Uupunut, sekaisin, iloinen ja surullinen. Jos joskus, niin tuolloin koin elämän vahvasti.

Tuohon hetkeen pääsin hyppäämään uudestaan Nykymutsin Imetyskirjan kuvauksissa, jossa pääsin imettämään kuopustani samaisessa kappelissa samaisilla penkeillä, jossa keskimmäistäni viisi vuotta sitten olin imettänyt. Kokemus oli hurja, voimaannuttava ja hyvä. Tuo imetyskuva löytyy Nykymutsin Imetyskirjan loppuosasta. (Kirjan kuva on allaoleva ja se on Laura Talvitien ottama.)

Nykymutsin imetyskirja

Imetyskirja sinällään on minulle mielenkiintoista luettavaa, sillä olenhan minä imettänyt viimeisen kahdeksan vuoden aikana noin viisi vuotta! Imetyskirja on koostettu jokaiselle imettäjälle tai imetyksestä kiinnostuneelle sopivaksi.

Kirja ei ole pelkkää faktaa toisen perään, vaan siinä on näkyvästi esillä erilaisten naisten kokemukset imettämisestä. Kirja ei painosta ketään imettämään eikä arvota eri valintoja imetyksen suhteen. Kirja tahtoo, että jokainen voisi tehdä itselleen sopivia valintoja imetyksen suhteen, niin, että yhteiskunta tai muukaan ulkopuolinen taho ei vaikuttaisi negatiivisesti imetykseen. Kirja esittelee kauniisti ja hauskasti, millaisia erilaisia tapoja on suhtautua imetykseen ja miten eri tavalla naiset imetyksen kokevat – kaikkien tapojen ollessa samanarvoisia! Se, mikä minua erityisesti lämmittää, on se, että kirja tahtoo tehdä imetyksestä julkista. Ei siis niin, että kirja kannustaisi kaikkia julki-imettämään, mutta niin, että ne, ketkä valitsevat julki-imettämisen, kokisivat asian luonnollisena ja positiivisena asiana.

Kirjasta saa kivasti henkilökohtaisen, sillä kirjaan voi täyttää omia tietoja. Tykkään kirjan visuaalisesta ilmeestä – sitä on selkeästi mietitty ja hiottu tarkkaan! Kirja on, niin kuin kirjan nimikin sen jo kertoo, moderni opus! Voin suositella tosi lämmöllä tätä kirjaa kaikille, joita aihe vähänkään liippaa! Tämä voisi olla myös upea vauvajuhlien lahja tai tuliainen vaikka synnärille tai vastasyntyneen kotiin!

// Emmi

P.S. Lisää kirjasta voit lukea täältä: KLIK!

Kuka nyt kaksivuotiasta imettäisi, ja vieläpä julkisesti?

Minä. Ja vieläpä ihan ilman minkäänlaista häpeilyä tai asian syvällisempää uudelleenharkintaa. Eilen imetin kahvilassa lounasaikaan, edellispäivänä puistonpenkillä välipala-aikaan.
En ole koskaan ymmärtänyt näitä nytkin taas julkisuudessa vellovia imetyskeskusteluja. Tai siis tarkemmin ottaen sitä, miksi imetys on joidenkin mielestä ongelma. Siis onko joillekuille oikeasti se ongelma, että toinen ihminen, tässä tapauksessa vauva tai pieni lapsi, syö samassa tilassa omaa ruokaansa? Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, syödäänkö ruoka lautaselta, purkista, tuttipullosta vai äidin rinnasta? Syöminen on normaalia. Jotenkin tuntuu jopa oudolta kirjoittaa imetyksestä näillä sanoilla, sillä minulle imetys todella on itsestäänselvästi luonnollista toimintaa. Eihän nyt ihmiset kai usein valita kovinkaan julmaan sävyyn viereisen pöydän Erkki Esimerkin pasta-annoksen sisällöstä tai Erkki Esimerkin tavasta syödä tätä herkkua, olipa se sitten lusikalla, haarukalla, hieman maiskutellen tai silmät kiinni nauttien? Miksi siis juuri lapsen maidon juominen (ruuan sisältö) ja se tapa (imetys) ovat huutomerkkikamaa? Miksi toisten ihmisten, tässä tapauksessa siis vauvojen ja pienten lasten, pitäisi syödä oma ruokansa vessassa tai jossakin suljetussa tilassa toisten katseilta suojassa? Jokainen voi ihan itse kokeilla raahata lautasensa vessanpytyn päälle ja arvioida sitten ympäristön ruokailumukavuutta.
Täältä se alkaa.
Jos ongelman ydin on rinnan näkeminen, niin… mitäköhän tähän pitäisi sanoa, jotta teksti ei olisi liian räikeää… Ensinnäkin katseen voi suunnata pois imettäjästä, jos oma psyyke ei jostakin syystä rinnan mahdollista näkemistä kestä. Ja toisekseen sitten varmaan kannattaa kulkea kaduilla ja rannoilla silmälaput silmillä. Siinä ravintolan viereisellä tiellä kun on 100 prosenttisen varmasti vaateketjuliikkeen alusvaatemainos, jossa rintavarustusta näkyy hieman isommassa senttimetrimäärässä ja todennäköisesti jopa enemmän kuin imetystouhussa. Ja itseasiassa ehkäpä jopa lähempääkin löytyy mahdollinen rintakohde: katsopa pöydälläsi lojuvaa iltapäivälehden kantta…
Mietin kauan, otanko osaa näihin imetyskeskusteluihin. Kovinkaan perusteellisesti en jaksa alkaa aiheesta paasaamaan, mutta tämän muutaman kappaleen verran haluan ihmettelyäni ääneen kertoa ja tavoistani poiketen täyttää tekstiä huonolaatuisilla kännykkäimetyskuvilla. En ole imetyksen ilosanomaa julistavien taulujen kanssa joka päivä heilumassa kadulla, enkä koe mitenkään erityisesti omaksi intohimokseni käännyttää jokaikistä suomalaista äitiä imettämään jälkikasvuaan. Mutta kieltämättä, aihe on tärkeä! Olen lukenut imetyksestä paljon, ja voisin kyllä listata tähän sata linkkiä, jotka haluaisin kaikkien imetyksestä mihin tahansa sävyyn puhuvien lukevan. Mutta lukekaa nyt edes nämä: WHO todellakin suosittelee äidinmaitoa lapselle kaksivuotiaaksi tai jopa sen yli. Taaperoimetys ei ole hullujen hommaa. Äidinmaito EI muutu sokerilitkuksi puolen vuoden jälkeen (kohta 7). Lapsentahtisuus imetyksessä on järkevää. Imetyksen terveysvaikutukset ulottuvat myös imettävään äitiin.
Pääsyy, miksi tätä tekstiä kirjoitan, on se, että haluaisin, että jokaikinen äiti voisi ihan itse hyvillä mielin päättää, haluaako yrittää imetystä vai ei, ja kauanko haluaa yrittää imetystä (puhun yrittämisestä, sillä tiedän lähipiirini perusteella, mitä todelliset imetysongelmat ovat). Pointti onkin hyvillä mielin: tyypit kamoon, eihän viitsitä tehdä imetyksestä puheissa mitään muuta kuin mitä imetys on? Imetys on lapsen ruokintaa. Se EI ole itsensä paljastelua, huomion hakua, omien perversioiden toteuttamista, lapsen pilaamista, kanssaolijoiden kiusaamista tms. 
Tunnustan, olen itsekin syöttänyt lastani julkisten paikkojen vessoissa, mutta syy siihen on vain ja ainoastaan se, että en ole löytänyt mitään muuta paikkaa imettää sillä hetkellä, kun lapsen nälkä ei enää kestä odottaa. Olen itse pitänyt imetyskriteerinä sitä, että voin imettää siellä, missä itsekin voisin syödä. Itse en söisi vessassa, vaan mieluummin vaikka kadulla kävellen (jos istumapaikkaa todella ei löydy), mutta lapsi ei aina jaksa odottaa istumapaikan löytymistä, joten vessaan on välillä turvauduttava, valitettavasti (imettämiseen, ainakin vähänkään isomman vauvan tai lapsen imettämiseen, on hyvä löytää istumapaikka). 
Toivoisin, että (julki-)imetyksenvastustajat miettisivät ajatusmaailmaansa vielä kerran ennen raivonsa ääneen lausumista. Mikä ongelma siellä imetyksen inhoamisen taustalla oikein heillä on? Vai onko tässäkin kyse vaan näistä kolmannen maailman ongelmista, kun jostain se vaan on valitettava, ja julki-imetys on tällä hetkellä helppo kohde?
Se, miksi minä edelleen imetän kaksivuotiasta lastani (no okei, 1v 9kk) johtuu monestakin tekijästä. Minulle tärkeitä tekijöitä ovat muun muassa imetyksen ongelmattomuus (kuopuksen kanssa esimerkiksi esikoisen ajalta niiiin tuttuja rintaraivareita ei ole ollut ollenkaan), imetyksen luonteva kehityskaari tähän päivään asti (kaikki on mennyt “kuin itsestään”), rintamaidon ylivertaisuus muuhun ravintoon nähden ja imetyksen helppous (eipä ole tarvinnut maitopurkkeja raahata mukana eikä keitellä ja putsata tuttipulloja). Suurin tekijä pitkään imetykseen minun kohdallani on kuitenkin kuopuksen suolistoallergiat. Kuten allergologimmekin kanssa olemme puhuneet, vasta nyt hän alkaa olla niin laajoissa ruuissa kiinni, että olisi edes hitusen järkevää harkita imetyksen lopettamista. Toki, olisihan hän pärjännyt ilman maitoani jo jonkin tovin, mutta vesi, kalkkitabletti, bataatti ja kana eivät kuulosta kovin kivalta yksivuotiaan kokonaisravinnolta, jos vertaa siihen, mitä kaikkea hyvää äidinmaidosta saa. Edelleenkään kuopuksemme suolisto ei kestä lehmämaitoa, mutta muuten ravinteita tulee sen verran eri lähteistä, että imetyksen loppumiselle ei olisi esteitä. 
Oli imetysdieettiä tai ei, lapsentahtisuus on yksi minun periaatteeni imetyksessä, joten en ala riuhtomaan lasta nyt rinnasta irti, vaan seuraan, miten hän itse vierottaa itsensä, tai: jos minua alkaa ahdistamaan jo pitkään kestänyt maitosidos lapseeni, mietin itse lopettamista kokonaistilannetta samalla arvioiden. En tiedä, miten kauan olisin imettänyt tai imettäisin nyt kuopustani, jos minulla ei olisi ollut tällaista hänen allergioistaan johtuvaa dieettiä. Tällä hetkellä dieetti ei kuitenkaan ole minulle mikään ongelma (toisin kuin esikoisen kanssa imetysdieetillä kaipasin enemmän monipuolisempaa ruokaa). Myöskään imetys, kaksivuotiaankaan, ei ole minulle mikään ongelma. Älkää te muutkaan tehkö siitä sellaista.