Käsi, joka suojelee

käsi joka suojelee

Pidän sinusta tiukasti kiinni, rutistan ja silitän.
Katson ihaillen silmiäsi, jotka maailmaa niin kysyvästi havainnoivat.
Suljen kätesi omien kämmenteni huomaan. Kätesi, joka joskus oli pieni vastasyntyneen yhteenpuristettu hentoinen nyrkki.
Kuuntelen jokaista kertomaasi sanaa. Haluan painaa niistä jokaikisen mieleeni.

Toisaalta en tahdo päästää sinusta irti, toisaalta tahdon, koska halusi on kova päästä tutkimaan maailmaa.

Niin pieni, niin iso.

Toivon, että käteni voisivat aina olla sinun suojanasi. Pidä mielessäsi sanani ja lupaukseni. Seison jokaisen sanani takana ja pidän jokaisen lupaukseni.

Lapseni, teitä minä rakastan. Rakastan niin paljon.

Olen ymmärtänyt, että jätän teihin jäljet. Tahdon, että ne jäljet ovat hyvät.

käsi joka suojelee

Syksy. Luopuminen. Kaipaus.

Syksy saa minun herkkyyteni eri tavalla esille. Loppukesänä on isäni syntymäpäivä. Silloin on isäni kuolemapäivä. On myös keskimmäiseni syntymäpäivä. Ja on minun syntymäpäiväni. On tuleva isänpäivä. On joulu saapumassa. Syksy saa minut ajoittain mietteliääksi, ja samaan aikaan niin surulliseksi ja niin kiitolliseksi. Olen niin surullinen, että isäni ei ole meidän kanssamme, mutta samaan aikaan olen niin kiitollinen tästä kaikesta, mitä minulla vielä on. Teitä, jotka täällä olette, rakastan niin voimalla ja täysillä kuin vain mahdollista. Ja minun isäni kädet, ne jatkavat suojelua tuolla jossakin.

// Emmi

No mistä tämä hiljaisuus on johtunut?

Parin kuukauden hiljaisuus… Se ei ole johtunut suinkaan siitä, että asiaa ei olisi ollut. Päinvastoin, pää on kuhissut aiheita ja reseptejä! Mutta uusi elämäntilanne on vienyt mukanaan niin, että yksinkertaisesti emme vain ole nähneet järkeä raivata blogille tilaa niistä muutamista minuuteista, kun se ehkä olisi ollut mahdollista. Päätin ihan suosiolla antaa blogin levähtää ja antaa jatkua sitten omalla painollaan, kun on sen aika. Nyt on sen aika, kun blogiin puhallellaan taas vähän eloa, mutta luulen, että mitenkään kovin aktiiviseksi tästä blogista ei edelleenkään ole. Kirjoittamisen lähtökohtana tulee edelleen olemaan hyvä fiilis ja hyvä tila, pakolla en suostu kirjoittamaan.

Mikä uusi elämäntilanne?

Instagramiani (@skribentti) seuranneet tietävätkin jo, että meillä molemmilla työkuviot ovat tässä kevään aikana muuttuneet kovastikin! Mieheni aloitti työt, joissa hän joutuu matkustelemaan paljon ulkomaille, joten jonkintasoinen yh-arki tulee minulle tutuksi.

Minä sen sijaan päätin, että hoitovapaan jälkeen en tahtoisi palata enää sosiaalialan hommiin ja pistinkin hakemuksen huippukivalta kuulostavaan avoimeen työpaikkaan. Sain työpaikan, joka tekee minut iloiseksi! Teen sisällöntuotannon hommia eräälle yritykselle noin 10-15 tuntia viikossa niin, että pääasiassa ylläpidän firman blogia. Parasta tässä kaikessa on se, että saan kirjoittaa sellaisista aiheista, joista tiedän ja jotka ovat intohimojani. Saan valokuvata ja opetella kuvankäsittelyä. Saan tehdä töitä suurimmaksi osaksi kotoa käsin, mikä on ihan mahtavaa!

Nämä meidän työjutut yhdessä aiheuttavatkin sitten välillä hieman tai kröhöm… “hieman” järjestelyjä. Mies saattaa olla viikon, parin reissuilla ja minun kuitenkin on työni tehtävä. Tässä on siis vastaus myös tämän oman blogin heitteillejättöön, heh. Kun mies ei tee töitä, teen minä. Ja kun mies tekee töitä kotona tai on työmatkalla, niin minä panostan täysillä lasten kanssa oloon.

Miltä kaikki tämä uusi tuntuu?

Miten elämä alkaa sitten soljumaan näillä muutoksilla? Miltä meistä tuntuu? Mitä kaikkea pitää ottaa huomioon?

Elämä tulee ihan varmasti muuttumaan ja onhan se nyt jo muuttunut, kun reissuja on takana reilun kuukauden sisällä jo kolme ja minä olen puurtanut töitä sen 15 tuntia viikossa. Ikävä matkojen aikana tulee, siitä ei pääse mihinkään. Mutta onneksi reissut varmasti aina jaksaa sillä ajatuksella, että tämä on osa meidän unelmaa! Unelma ei aina ole sitä pelkkää hattaran väristä tylliä ja pumpulia. Myös unelma voi vaatia jotakin, mikä ei tunnu aina niin kivalta. Meillä kuitenkin on molemmilla vahva fiilis siitä, että tämä on oikea juttu tähän hetkeen.

Oikeastaan meillä molemmilla on nyt unelmatyöt! Mies saa käyttää hyväkseen asiantuntemustaan kaikesta siitä, mitä on oppinut ja pääsee käyttämään lapsuuden kieltään jokapäiväisessä työssään. Minä sain työkseni juuri sitä, mihin intohimoni suuntautuvat ja vieläpä sopivan määrän viikkoon tehtäväksi. Ihan huippua! Toimi minulla on odottamassa kyllä sosiaalialalla kuntoutuspuolella, mutta intuitioni sanoo, että tulevaisuus on muualla ja että se on juurikin nyt alkanut tässä sisällöntuotannon hommissa, joita teen. Jos mitään kummempaa ei tapahdu ja molempien työt jatkuvat mielenkiintoisena, niin näillä suunnitelmilla mennään hoitovapaan loppuun asti. Sitten katsomme, pystyisinkö minä lisäämään sisällöntuotannon työmäärääni, vai mitä muuta minulle silloin maailma tarjoileekaan… 🙂

Meille tämä järjestely toimii superihanasti, sillä meillä on toiveena hoitaa lapset kotona ihan sinne eskariin asti. Kerho pari kertaa viikossa astuu kuvioihin kuopuksellemmekin sitten parin vuoden päästä, mutta muuten hoitopaikkoja ei haeta hänellekään, ellei mielemme jostakin syystä nyt muutu. Ihana Mummo on luvannut olla auttamassa, jos tarvitsemme töiden ajalle silloin tällöin lastenhoitoapua, mutta luulen, että pärjäämme hyvin pitkälle keskenämmekin, emmekä ole tähän asti tarvinneet tämän uuden tilanteen osalta apuja työnteon ajalle. Olemme tottuneet siihen, että yhteistä vapaa-aikaa ei juuri ole, joten lomittain töiden teko on ihan ok homma. Täytyy vaan jatkossa kerran pari vuodessa ottaa koko perheen yhteisiä lomia, jos sellaisia saamme järjestettyä.  Reilu kuukausi sitten kävimme Rhodoksella viikon verran vain nauttimassa toisistamme, auringosta ja hiekkarannoista. Ai että se oli ihanaa! Jo oli sitäkin lomaa odotettu, puolitoista vuotta, heh.

Miten tämä muutos näkyy tässä blogissa?

Pidän edelleen tätä blogia tärkeänä, mutta olen mielessäni jaotellut työblogini oikeasti työksi: sitä todella kirjoitan sen vaadittavat kerrat viikossa, mutta tämä blogi menee täysin flowlla ja tilanteiden antamilla sattumilla: tätä kirjoitetaan, kun on pieni väli tai muu vahva inspis (yhteistyökuviot tietenkin hoidetaan silloin, kun on sovittu). Ehkäpä jossakin vaiheessa tulee tilanne, että panostamme tähän blogiin niin paljon, että viikkotasolla postausmäärä on tiuha, mistäpä sen tietää 😉 Ehkäpä se hetki voi olla jo pian tai sitten paljon myöhemmin?

Koska tällä hetkellä annan paljon työblogilleni, tekisi mieli jakaa postaukset täälläkin (varsinkin, kun kirjoittelen sielläkin samanlaisista teemoista kuin täällä). Taidan kuitenkin tässä vaiheessa pitää työn ja harrastuksen sen verran erillään, että en jaa täällä työblogini tuotoksia.

 

Kaikesta huolimatta, postaustoiveita, ideoita ja yhteistyöehdotuksia saa aina laitella! Pidetään blogi hengissä ainakin tällaisella pikkutahdilla 🙂 Juttuja on tulossa ainakin niistä varmoista kestosuosikeista: NLP:stä sekä resepteistä. Ja väliin mahtuu toki muutakin… 😉

Ihanaa kesän alkua kaikille! Kirjoittelen meidän perheen muita kuulumisia myöhemmin!

// Emmi

Muutosten ristiaallokossa

Nyt seilaamme todentotta muutosten ristiaallokossa! Esikoisella alkoi elokuun alussa eskari, olemme olleet omakotitaloasujia nyt pari viikkoa ja tänään minä aloitin päivätyöni muualla kuin kotona kolmen vuoden tauon jälkeen. Toiselta puolelta aivojani puskee pikkuinen (tai vähän isompikin) apuahuuto. Ja toiselta puolelta aivojani ilmestyy tajunnanvirtaani sanat “kaikki menee hyvin”. Pyrin aktiivisesti uskomaan tuohon jälkimmäiseen.
Miltä omakotitaloasuminen on tuntunut? Vaikka tämä uusi talo ei ole vielä ihan kodin määrettä saava, niin silti ihan kivalta on tuntunut. Emme ole päässeet vielä siihen vaiheeseen, että meillä olisi kaikkia verhotankoja, verhoja, mattoja, lamppuja ja tauluja paikoillaan, mutta noin niin kuin suurin piirtein remppahommat alkavat olla voiton puolella ja voisi pikku hiljaa alkaa katselemaan sisustusjuttujakin! Omakotitalossa parasta on oma rauhallinen piha! Siis oikeasti – voin mennä vaikka pikkareillani eturappusille istumaan, enkä ole saman tien vastapäisten asujien kiikarissa, sillä meillä on vain metsää kahdella puolella taloa – I-HA-NAA! Pojat saavat ihan rauhassa ampua vesipyssyillä, kun ei tarvitse kantaa huolta siitä, että naapurin sisäkissan korvaan ruiskuaa vettä. Ja aivan huippua on se, että meillä kun kuunnellaan musiikkia tosi usein ja bilevolyymeissä (ja tässähän siis puhutaan nyt minun ja lasten päiväbileistä, hehe), niin eipä tarvitse miettiä, että mitähän se seinänaapuri tykkää siitä, että Pirkolla on purkkaa -kappale soi repeatilla viisi tuntia putkeen. Olen myös usein vaan mennyt pihalle ja hengittänyt metsää. Ihaillut, että käden ulottuvilla kasvaa mansikkaa, vadelmaa, kantarelleja ja mustikoita. Nyt voin jo sanoa, että omakotitaloasuminen on minun juttuni, enkä haluaisi muuttaa muunlaiseen asuntoon.
Ja sitten tämä toinen, työjuttu. Huh. Onhan se kamalaa, olla yhtäkkiä poikien luota pois yli 30 tuntia viikossa (kun ennen en ollut juuri yhtään). Me olemme poikien kanssa olleet niin yhteen hitsattuja, hyvässä kuin pahassakin, että onhan tämä kaikille meille kolmelle tosi iso muutos. Ja tietenkin – vaikuttaahan tämä muutos parisuhteeseenkin, sillä meillä ei ole miehen (ja perheen) kanssa yhtään yhteistä vapaapäivää, ja työpäivätkin menevät “mukavasti” erityöaikojen puitteissa, minulla kun on perustoimistotyöaika ja miehellä iltaan painottuva työaika. Mutta koska olemme valinnoistamme varmoja, otamme tämänkin elämäntilanteen positiivisena haasteena vastaan ja teemme parhaamme, että saamme meiningit onnistumaan.

Kun elämästä puuttuu iso palanen

Se palanen on Pappa. Oma isäni. Rakas isäni, joka kuoli kaksi
vuotta sitten. Edelleen usein tuon palasen puuttuminen on ajatuksissani; kun tulee
mieleen joku asia, jonka olisin halunnut kertoa isälleni, kun vierailemme paikoissa, jotka olivat isälleni rakkaita, kun lapset
kysyvät Papasta tai kun katselemme valokuvia. Usein on myös sellaisia
päiviä, kun päivän kivoista tapahtumista huolimatta tunnit tuntuvat
matelevan surullisina, hitaina eteenpäin, mieli on normaalia
harmaampi ja minun ei tee mieli puhua juuri kenellekään. Illalla
mies huomaa normaalin perusiloisen mieleni sijaan surumielisyyteni ja kysyy minulta huoliani. Silloin
tajuan, että tänään on surupäivä. Silloin tarvitsen
halaajaa, kainaloa ja kyynelten pyyhkijää, jonkun, joka ei vähättele tunteitani. Tarvitsen jonkun, jolle
sanoa: ”On niin kova ikävä isää”.
Omat tunteet läheisen kuoleman käsittelyssä ovat velloneet omia
reittejään sen suuremmin niitä miettimättä. Eilen, kun vietin
harvinaislaatuista aikaa ystäväni kanssa kahdestaan, oli aikaa,
rauhaa ja keskittymiskykyä kelata kahden vuoden aikaisia tunteita
taaksepäin. 
Miettiessäni tunnistin kolmentyylisiä tunteita, jotka näiden
kahden suruvuoden aikana olen läpikäynyt. Suru alkoi isääni
liittyvillä tunteilla, siirtyi siitä lapsiini liittyviin tunteisiin
ja nyt on nähtävästi aika käsitellä itseeni liittyviä tunteita.
Kun isä kuoli, vastassa olivat tietysti kauhu, sisintäni ahmien syövä
järkytys, koko kroppaa tärisyttävä ahdistus, järjetön itku,
synkkyys, elämän käsittämättömyys ja monet muut, sekalaiset
tunteet, jotka kuin jääpuikot, tippuivat lämpöiseen niskaani
toinen toisensa perään. Ensimmäiset vähänkään järjelliset
mietteet, jotka muistan, olivat ”Miksi isän piti lähteä?”,
”Isällä jäi elämä kesken”, ”Isän moni unelma jäi
totetumatta”. 
Pikkuhiljaa näiden mietteiden rinnalle tuli ajatuksia lapsiini
liittyen: ”Kunpa lapseni olisivat saaneet tutustua paremmin
isääni”, ”Kunpa lapsillani olisi edes yksi läsnäoleva Pappa”, ”Kunpa kuopukseni olisi edes kerran päässyt Papan
syliin”. Koska Minimullistaja oli vain kolmen päivän ikäinen isäni kuollessa, liittyy Minimullistajan syntymäpäivään erityistä haikeutta. Niin vahvat syntymän ilon tunteet muuttuivat hetkessä suureen suruun tuolloin kaksi vuotta sitten.
Nyt huomaan, että mietin edellisten lisäksi: ”Kunpa minulla
olisi ollut enemmän aikaa viettää isäni kanssa”. Olen kokenut
jopa syyllisyyttä siitä, että muutin yli 300 kilometrin päähän
opiskelemaan viideksi vuodeksi, pois isän läheltä. Menetin monia
mahdollisia yhteisiä hetkiä. Alle kolmekymppisenä isän menettäminen on
ajallisesti karua. Nyt, kun toinen rakkaista vanhemmistani on
kuollut, on oman elämän rajallisuus konkretisoitunut ihan uudella
tavalla: minä olen seuraava lähtijä tässä sukupolvien
jatkumossa. Se on ajatus, tunne, asia, jota ei osaa kunnolla
sanoittaa, mutta joka ohjaa jokapäiväisiä valintojani: olen
valinnut olla läsnä rakkailleni. Aika kuluu. Rakkaus jää.
Kyyneleet eivät lopu.