Pientä haastetta

Ennen niitä
suurempia synnytyssalihaasteita kohtaan vielä tällaisen vähän pienemmän
haasteen. Kaunis Annimari sen minulle ojensi – kiitos 🙂
Haasteen
säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Kiitä haasteen antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle
2. Vastaa alla esitettyihin kysymyksiin
3. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa), joille annat haasteen
eteenpäin, ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa
4. Toivo, että ihmiset, joille annoit haasteen, antavat sen eteenpäin viidelle

Viisi asiaa,
joita tarvitset päivittäin?
-pusuja,
haleja ja läheisyyttä mun miehiltä
-rauhallinen
aamukahvituokio, mieluiten tummapaahtoisesta kahvista ja täysmaidosta tehtynä
-herkullista
ruokaa – runsaasti
-paljon unta
-liikuntaa
Tarve on
tietysti eri asia kuin sen toteutuminen. Ja selväksi on varmaan tässä blogissa
tullut, että mikään luetelluista tarpeista ei ole todellakaan toteutunut
vaikeimpina aikoina. Parempina aikoina ne toteutuvat ihan kivasti. Onneksi
mieheni on huomannut, että sitä mukavampi ihminen olen, mitä paremmin ko.
tarpeet toteutuvat, ja siksi koettaakin suoda minulle hyvät edellytykset
tarpeiden toteuttamiseen yhteisymmärryksessä kanssani. 🙂
Viisi kirjaa, joita suosittelet muille?
Tämä on vaikea kysymys. En osaa sanoa viittä
yksittäistä kirjaa.  Mutta sanotaan, että
kokeile edes yhtä uskonnollista kirjaa, yhtä tieteellistä kirjaa, yhtä
romaania, yhtä runokirjaa ja yhtä harrastuskirjaa.
Viisi materialistista joululahjatoivetta?
-kakkosauto
-iso tuotepaketti lähiruoka-luomuruoka-kaupasta
-timanttikoruja
-järkkäriin lisää objektiiveja
-uusia sisustustekstiilejä vähän joka huoneeseen
Viisi paikkaa joissa haluaisit käydä?
-Mökillä. Tällä hetkellä kaipuu mökille on kova.
Sinne haluaisin, jos mahatilanne ei olisi näin edennyt nyt.
-Jossain, mistä saisin maailman parasta ruokaa.
-Jossain, missä näkisin lapseni nauttivan
suunnattomasti jutuista, joita Suomessa ei ole.
-Jollain saarella, jolla ei ole edes nimeä.
-Jossain, missä pääsisin uudelleen sukeltamaan, mutta
voisin olla satavarma, että en törmää taas haihin.
Viisi
adjektiivia, jotka kuvaavat sinua?
-Elämänmyönteinen. Kaikesta huolimatta.
-Tulinen, Yes, yes, yes!
-Pohdiskeleva.
-Rakastava.
-Rehellinen.
Viisi elämänohjetta, jotka haluaisit jakaa toisille?
Aloin kirjoittamaan elämänohjeita, mutta teksti
lähti pursuilemaan aivan kaoottiseksi. Niin paljon olisi sanottavaa. Päädyinkin sitten
siihen, että laitan tähän viisi aforismia, jotka ovat lähellä minun ajatusmaailmaani:
“Älä
koskaan anna kenenkään tulla luoksesi ja lähteä pois tuntematta oloaan
onnellisemmaksi ja paremmaksi.”- Äiti Teresa
“Jos tunnet
kiitollisuutta etkä osoita sitä,
  on kuin käärisit
lahjan pakettiin,

  mutta et koskaan
anna sitä.” -William Arthur Ward

“Todellista
onnea ei saavuteta mielihyvän tavoittelulla,
  vaan olemalla
uskollinen arvokkaalle päämäärälle.” -Helen Keller

“Ajattele
kuinka onnellinen olisit,
  jos juuri nyt
menettäisit kaiken

  mitä sinulla on

 – ja sen jälkeen
saisit

 sen kaiken
takaisin.” – Frances Rodman

”Vapaaehtoinen
kantamus ei ole taakka.”
-Italialainen
sananlasku
Haasteen laitan eteenpäin kaikille niille minun lukijoille,
joilla on siis tuo alle 200 lukijaa. Ainakin tyttönen tuolta lupasi sen jo tehdä 😉

11+11: mielenkiinnottomia faktoja minusta

Kevättuuli toi haasteen minulle. Kiitos!


Haasteesta kirjoitetaan seuraavaa:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on
löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11
kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11
kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja,
jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet
haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Koska mielessäni pyörii tällä
hetkellä paljon raskaus ja synnytys, keskityn yhdessätoista faktassani niihin:

Raskaus ei ole minun parasta aikaa.
En todellakaan ole vauvalehtien kansista tuttu kauneutta hehkuva odottaja. Molemmissa raskauksissa on ollut
niin paljon kärsimystä, ärsytystä ja huolta, että koen, että raskaus ei ole
minun juttuni. Valitettavasti perhehaaveiden ollessa tällaiset kuin meillä,
raskaus on välttämätön paha, joka vain täytyy läpikäydä.

Tässä toisessa raskaudessa olen
kerännyt herkuttelukiloja raskauskiloja jo tähän mennessä sen verran
kuin viimeksi koko raskausaikana…

Kesä 2010 on yhtä kuin mielleyhtymä
minusta makaamassa tulikuumalla sohvalla alusvaatteisillani, kaksi
vanhemmiltani nyysittyä tuuletinta pyörittämässä ilmaa kymmenen sentin päässä
ihostani, päälläni levitettynä viisi pakastimessa jäähdytettyä pyyhettä, vieressäni iso
pino gradukirjoja ja ällöttävän kuuma läppäri surraamassa.

Sunnuntaina klo 2100 painoin
lähetä-näppäintä, ja graduni lensi tarkastajille viimeisen kerran. Oloni oli
lievästi sanottuna helpottunut. Heti ensimmäisen kirjallisen lapsen
synnytettyäni, kun istuimme miehen kanssa takapihallamme herkuttelemassa
jäätelöllä myöhään yöllä, tokaisin: nyt voisin synnyttää sen elollisenkin
tyypin. Maanantai-aamulla sitten irtosi limatulppa, ja iltapäivällä alkoivat
synnytyssupistukset.

Kävin vielä synnyttämään lähtö
päivänä salilla heiluttelemassa parin kilon puntteja vetämässä kunnon kyykkytreenin. Kävelylenkkeihin en loppuaikana enää kyennyt liitoskipujeni
takia, mutta salitreeni maistui yllättävän hyvin tuona kesänä, koska olenhan
tällainen fitnesskissa mukavuudenhaluinen viileän ilmaistoinnin perässä
mihin vain laahautuva ihminen.

Melkein pyörryn ihmetykseen, kun
joku puhuu synnytyksestä erittäin voimaannuttavana naiseuden kokemisen
huippuna.  Minun synnytykseni oli kamalaa, järkyttävän kivuliasta ja
maailman tuskallisinta touhua. Rehellisesti; olin varma, että kuolen siihen
paikkaan siihen kipuun. Sitä en haluaisi kokea enää ikinä uudestaan.

En ole kai kauhean nirso enkä
vaativa synnyttäjä, mutta kannustavaa ja ystävällistä ilmapiiriä
synnytyssairaalaltani odottaisin. Viimeksi en saanut, mitä odotin. Muistot
eivät ole hääppöiset.


Synnytyssalit olivat jokaista
paikkaa myöten täynnä muitakin ponnistajia, joten termi ”heitteille jättö” olisi
kuvannut tilaani mainiosti, ellei vierelläni olisi seissyt tukevasti oma rakas
mieheni silmät kauhusta pyöreinä katsoen tuskaani.

En tuntenut mitään wau-efektiä, kun
Pikkusankari ensimmäisen kerran nostettiin rinnalleni. Kipuni eivät hävinneet
saman tien, eikä elävä tuotokseni saanut minua unohtamaan kaikkea sitä tuskaa.

Vauvamme ei ollut mitenkään
erityisen söpö syntyessään, vaan pikemminkin epämuodostuneen pikku-ukon näköinen. Jo päivän päästä outo ulkomuoto muuttuikin sitten onneksi supersöpöydeksi.

Synnytyksen jälkeen halusin
sairaalasta kotiin niin pian kuin mahdollista. Perhehuonetta ei meille
tippunut, ruoka oli aina pahaa, ja silloin, kun minun vauvani ei itkenyt, tultiin naapurisynnyttäjän
vauvaa hakemaan sokerimittauksiin. Rauhallinen ilmapiiri ja vauvasta
nauttiminen olivat kaukana niistä päivistä ja öistä.

Minulta kysyttiin: 

Särkänniemi vai
Linnanmäki?
 
Kumpikin paikka nykyään hirvityttää
minua, entistä koko päivä hurjimmassa laitteessa säällä kuin säällä-tyyppiä.
Viime kesänä kävin vain fiilistelemässä Pikkusankarin ja ystäväni kanssa
Lintsillä. Tuoreimmat ja kivoimmat muistot ovat siis Lintsiltä, siksi se. 


Tärkein asia
parisuhteessasi?
 
Luottamus. 

J.Karjalainen,
Juha Tapio vai Arttu Wiskari?
 
Mä olen nolo, koska viimeinen tyyppi
on tuttu vain nimeltään, naamaa tai musiikkia en tiedä. Tämä tietämättömyys
tekee valinnan epävalidiksi. 

Kotiäitiys vai
ura?
 
Molemmat haluan, mutta kun tärkeyttä
elämän mittakaavassa miettii, niin kotiäitiys. 

Tekeekö mies
yhtä lailla kotitöitä ja hoitaa lasta/lapsia kuin sinäkin?
 
Hän tekee enemmän ja hoitaa enemmän,
koska on hoitovapaalla. 

Unelma-ammattisi? 
Psykologi. 

Oletko pessimisti
vai optimisti?
 
Realistinen optimisti. 

Millainen olet
sisustajana?
 
Melko maltillinen. 

Sujuuko
renkaanvaihto?
 
Sujuu, jos joku naputtaa vieressä.

Lempikarkki tai
-herkku?
 
Jokin juuri minua
varten väkerretty leivos. 

Onko ulkonäöllä
merkitystä? Ja miten paljon?
 
Koska näkökykyni vielä toistaiseksi
on kunnossa, ulkonäöllä kaikissa asioissa on merkitystä, toisissa enemmän,
toisissa vähemmän.

Haastan jokaisen minun
lukijabloggaajan, jolla on alle 200 lukijaa. Tyttönen tuolta keksi hyvät kysymykset – joten
mennään niillä eteenpäinkin!

Minäfaktoja

Tyttönen tuolta heitti pelottavalla haasteella: pitäisi kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni. Jossakin tilapäisessä mielenhäiriössä sitten ajattelinkin paljastaa teille pieniä paloja ei-refluksi-elämään liittyvistä asioista.

1) Minun ruumiinlämpöni on normaalitilassa 35.6. Kyllä, olen mitannut lukemattomina terveinä päivinä sen. Ihmiset ovat yleensä niin normaalikuumerajapuheeseen iskostuneet, että eivät vain voi koskaan uskoa, että minä olen ihan töttöröö, kun lämpö nousee lähemmäs 37:ä astetta. Mieheni yleensä kommentoi minulle, että olen kuumeisen näköinen, kun lämpöni nousee yli 36,5 asteen, ennen kuin olen sitä edes ehtinyt mittaamaan. 38 astetta on jo aika tappo. Myös Pikkusankarin lämpö on lapseksi normaalipäivinä todella alhainen, ja siksi on vaikea uskotella ulkopuolisille (ja terveydenhuollon taholle…), että vaikka tällä pojalla on vain 37 ”kuumetta”, hän on KUUMEESSA.

2) Minun kehoni on todella herkkä muutoksille. Siis tunnen kehossani äärimmäisen herkästi lämpötilojen vaihtelut, ilman kuivuuserot, valojen kirkkaudet jne. Käytännössä herkkyyden huomaa siitä, että olen koko ajan ottamassa päällyspaitaa pois ja laittamassa takaisin, kietomassa kaulahuivia kaulaan ja kiskomassa sitä pois, avaamassa ja sulkemassa ikkunaa, sammuttamassa ja sytyttämässä valoja ja kuntosalilla aina ensimmäinen, joka vinkuu ilmastointia suuremmalle. Ajatus ei liiku eikä kroppa pelitä, jos on liian kylmä tai liian kuuma.
3) Minä olen suorasanainen. En ole aina ollut. Puolisot alkavat muistuttaa toisiaan, sanotaan. Minä olen yhteisten seitsemän ja puolen vuoden aikana kasvanut todella suorasanaiseksi ihmiseksi. Kiitos rakas mieheni, suorasanaisuus on helpottanut elämääni useasti.
4) Minä en esitä. Siis jos minä hymyilen, hymyilen aidosti. Jos itken, en tekoitke. Silmäni kostuvat milloin mistäkin. Suupieleni alkavat väpättää usein. Koen, että pystyn olemaan hyvin aito kaikissa tilanteissa. Tämä on sekä vahvuuteni että heikkouteni. Tämä liittyy myös siihen, että rakkauteni on aitoa ja vilpitöntä kaikkia niitä kohtaan, ketkä ovat oikeasti meille tärkeitä. Olen valmis paljoon, jotta voin auttaa rakkaimpiani.
5) Minä olen meidän perheen organisoija ja kokonaiskuvan tarkastaja. Mieheni muisti on välillä…hmm, heikohko. Teen siis paaaaljon listoja, muistilappuja, kalenterimerkintöjä ja muita muistiinpanoja. Ja muistutan, muistutan ja muistutan.
6) En jaksa roikuttaa voimiani syöviä ihmisiä mukana elämässäni. Tähän päätelmään olemme miehen kanssa monesti päätyneet, kun olemme taistelleet erimielisyyksien, välinpitämättömyyksien ja ilkeyksien kanssa sukulais- ja kaverisuhteissamme. Mielestäni ei ole mitään järkeä olla yhteyksissä jonkun kanssa vain pakosta. En jaksa pitää yksin mitään suhdetta yllä. En pysty olemaan ihmisen kanssa hyvissä väleissä, jos hän on loukannut minua todella pahasti, tajunnut sen, mutta ei siltikään pyydä anteeksi. En koe pakkosukulaisyhteyksiä toimivina. En pysty antamaan itsestäni mitään, jos toinen ei halua selvittää aikaisempia erimielisyyksiä. Toivon, että suhde on aina vastavuoroinen: jos minä olen kiinnostunut toisen asioista, niin oletan, että hänkin on meidän asioista kiinnostunut. Olemme siis pyrkineet pitämään entistä paremmin kiinni niistä kaikista tärkeimmistä ihmisistä, joita on niitäkin oikein ihanan paljon. Tämä on toiminut loistavasti, ja vapauttanut hurjasti voimavaroja niihin tärkeisiin suhteisiin pois niistä hermoja raastavista ja voimia vievistä.
7) Olen huono monissa perusnaisjutuissa. En osaa hoitaa kasveja enkä tehdä käsitöitä. Mutta haluaisin osata. Joskus vielä opettelen. I Swear. Olen myös huono syömään vähän (olen huomannut, että se on aika perusnaisjuttu…). Ei riitä kahden käden sormet laskemaan niitä ihmisiä, jotka ovat ihmetelleet tosissaan, miten näin normaalikokoiseen naiseen mahtuu niin valtavia määriä ruokaa. Mies vitsailee aina hyväntahtoisesti. Muilta olen kuullut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä kommentteja kukkurallaan olevasta ruokalautasesta, viidennestä santsikorvapuustista, ajoittaisesta leipomisinnostani, juustojen ylikäytöstä ja itselleni valitsemastani 300 gramman karkkipussista. Yleensä olen aina hyvin tervetullut vieras juhliin, ja varsinkin rääppiäisiin.
8) Psykologiaa olen aina rakastanut, ja sivuaineena yliopistossa lukenutkin. Uusin villitykseni on neurologia ja neuropsykologia. Työni takia olen osa neurologista kuntoutustiimiä, ja tuntuu, että työtunnit eivät riitä tähän alkukiinnostukseeni; hypin innoissani, kun saan oppia aksonaalispainotteisen polyradikuliitin ensioireet ja sen, miksi femurin collumin seudussa on asiakkaalla epäspesifi skleroosilisä. Niiiiiin mielenkiintoista.

 

Tarkoitus olisi haastaa kahdeksan bloggaajaa. Minä haastan kaikki bloggaavat viralliset lukijani. Minä lueskelen kaikkien teidän blogejanne!

Jotain ihan muuta

Sain blogihaasteen, joka ei liity blogini aiheeseen. Ensin ajattelin, että rajaukseni aihepiirin suhteen on tiukka, enkä taivu tällaisiin haasteisiin. Mutta sitten ajattelin, että onhan se välillä refluksivanhemmankin hyvä pyöritellä päässänsä jotain ihan muuta ja pienesti turhaakin. Siispä tässä ihanaisen Mammamarianin haasteen vastaukset: 
  Missä asennossa nukut? Yöpyörijä olen. 
  Päivän paras hetki? Koko perheen yhteinen lähistely – tai hassutteluhetki. 
 
  Mikä on ihmisen paras ikä? Luulen, että ihmisen paras ikä on se ikä, kun hän oppii päästämään irti turhan mustavalkoisesta ajattelusta, rakastamaan itseään ja olemaan armollinen sekä itselleen että läheisilleen. Paras ikä on se ikä, kun ihminen tajuaa anteeksiannon merkityksen ja kun hän hoksaa oman elämänsä tarkoituksen tai ainakin sen etsimisen tärkeyden. 
 
  Rattiraivoa vai ralliraijan hermot? En ymmärrä kysymystä.  
  Oletko punapää, brunette vaiko vaaleaverinen? Kaikkea tuota olen ollut.
 Mitä pyykinpesuainetta käytät? Ulkoa en muista, ja nyt, kun lapsi vihdoin nukkuu, en jaksa nostaa takapuoltani tuolista tarkistaakseni sitä. 
 Ajatteletko ekologisesti ja miten se näkyy arjessasi? Luulen, että ajattelen perusekologisesti. Suurimman ekologisen teon tällä hetkellä määrää hulppea palkkani, jota saan poikani hoitamisesta kotona. Eipä tarvitse turhia ostella.
 
  Paras jälkiruoka? Tämä on hullun vaikea. En millään pysty sanomaan vain yhtä, kahta enkä kymmentäkään. Olen toivoton herkkusuu. Esimerkiksi viimeisen viikon aikana olen tainnut todeta, että  ”tämä on ihan parasta” niin siskon tekemän sitruunamarenkikakun jälkeen, ravintolassa syömäni suklaapannacotan jälkeen, äidin tekemien mokkapalojen jälkeen kuin omatekemien omenamuffinienkin jälkeen. Taisin hairahtua kehumaan superhyväksi myös ystävän kanssa jaettua Maraboun vadelma-jugurttiuutuutta. 
  Mikä kappale saa lanteesi liikkumaan? Koska ohjaaja pakottaa, niin ainakin zumbatunneilla zumbabiisit.
  Ärsyttävin tv-mainos? Meillä ei katsota telkkaria, joten tuollaisilta, thank God, säästyn. 
 Jos bloggaisit jostain ihan muusta aiheesta kuin nykyisestä, mikä se olisi? Työstäisin blogissani introspektiivista analyysiä lukemistani psykologisista opuksista.
    
      
P.S. Bloggaavat refluksiäidit, heitän haasteen eteenpäin teille yleisesti. Jos haluatte, ottakaa se vastaan ajatustentuulettumisnäkökulmana. Kysymyksinä voi käyttää samoja.

Haastetta kerrassaan

Aamu Omenatarhassa– blogin ihana
kirjoittaja heitti minua blogielämäni ensimmäisellä haastella. Äitiyteen
liittyviä lauseita tulisi jatkaa omalla tyylillään.
1. Tunnen itseni vuoden mutsiksi,
kun…
poikani sanoo myös isäänsä äidiksi (kivaa joo, näin meillä, ja aika
useinkin! tulee semmoinen tosi ainutlaatuinen olo tiedättekö…) tai EHKÄ
sittenkin silloin, kun olin ollut 11 kuukautta todella rajoittuneella
imetysdieetillä, ja tajusin, minkä uhrauksen olin tehnytkään lapseni puolesta.
2. Lapsiperhe-elämässä
haasteellisinta on…
ollut opetella tulemaan toimeen uudenlaisten tunteiden kanssa. Yksi kauheimmista on lapsen tuskan katsominen vierestä, kun itse tekee
parhaansa lapsen olon helpottamiseksi, ja kun se ei paljon siinä tilanteessa auta.
3. Suurin lapseltani saama
kohteliaisuus on se, kun hän…
on aina niin innoissaan minut nähdessään,
juoksee minun syliini ja halaa oikein lujasti, ehkä muiskauttaa pusunkin
poskelle ja ilakoi: ”äiti, äiti!!” (tai aika usein myös ”kakka, kakka!!”, mutta
samakos se).
4. Kello 12 yöllä olen yleensä…
nukuttamassa tai nukkumassa. Fifty fifty.
5. Kello 8 aamulla olen yleensä…
yrittämässä nukkua vielä hetken ennen mieheni töihin lähtöä, vaikka viereisestä
huoneesta kuulu Hakan ja tamburiinin ääntä.
6. Haluaisin sanoa lapseni isälle, että…
me olemme aikamoinen selviytyjätiimi yhdessä!
7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni,
että…
nyt
ymmärrän, miksi sinä vieläkin toivottelet turvallista matkaa, kun olemme
lähdössä jollekin vaikka vain hyvin pienellekin automatkalle.
8. Viimeksi kiroilin, kun…
Pikkusankari puraisi sormeeni niin kovaa, että luulin sen irtoavan. Kyllä.
Häpesin sanojani.
9. En ole koskaan osannut… virkata, ommella, kutoa tai hoitaa kasveja (vai oliko ne kukkia).
  
10. Parasta, mitä housut jalassa ja
ilman lapsia voi tehdä, on…
treenata salilla.
Haaste jatkaa matkaansa ystävälleni Anulle: http://siedettavanhyvaa.blogspot.com/