Iso kysymysmerkki

Nyt ehkä uskallan jo sanoa ääneen, että Pikkusankarin vointi ei yleisesti ottaen ole ainakaan mennyt huonompaan suuntaan parin viimeisen kuukauden aikana. Tällaista, näin pitkää vähäoireista periodia ei ole meillä ollut koskaan ennen. (Kuukauden mittainen ihana kausi taisi olla silloin, kun seitsenkuisena refluksitauti ja allergiat diagnosoitiin, tehoavat lääkkeet aloitettiin ja imetysdieetti kutistettiin neljään ruoka-aineeseen. Ennen, kun rotaatiot ja oireet taas alkoivat.) Nyt sitten saammekin vain ihmetellä, mikä syy on tämän kaiken mahtavuuden taustalla. Pari kuukautta sitten teimme monia muutoksia hoitoon, sillä tilanne oli järisyttävän huono.
Onko se pari kuukautta sitten aloitettu uusi astmalääke Seretide? Jo tätä ennen oli kyllä käytetty Ventolinea ehkä vuoden verran välillä saaden vastetta, välillä jääden ilman. Ennen Seretideä tehdystä Singulair- kokeilusta ei ollut apua.
Onko se tarkemmin syynätty ruokavalio? Pari kuukautta sitten otimme taas kerran hieman tiukemman tyylin ruokarotaatioihin, emmekä ole kohdanneet montaakaan kertaa itseämme siitä tilanteesta, että joutuisimme tosissaan miettimään, että ”mistä ruuasta nämä oireet voivat johtua?”. (Tämä oli ennen hyyyyvin yleistä.) Yksi hidas ruokakokeilu kerrallaan toimii meillä tällä hetkellä parhaiten – ja olemmekin saaneet oliiviöljyn (minimaalisen määrän, mutta kuitenkin!) melkein jokapäiväiseen käyttöön sekä kookosrasvan silloin tällöin- käyttöön näiden parin kuukauden aikana! Oireita aiheuttavat ruoka-aineet ovat olleet selkeitä, ja oireet ovat kaikonneet aina parin päivän sisällä altistuksen lopettamisesta (toisin kuin huonompina kausina oireet jatkuvat parikin viikkoa).
Onko se pari kuukautta sitten aloitettu Losecin tehokuuri, joka laittoi Pikkusankarin ruokatorven tulehduksen aisoihin vähentäen refluksioireilua selvästi?
Onko se jotain ihmeparantumista?
Niin kovasti kun haluaisinkin sanoa, että viimeinen vaihtoehto on oikea, niin ainoastaan siihen osaan valitettavan varmasti vastata, että ei ole. Ilman Losecin normaaliannosta normaaliin aikaan annettuna päivä ei ole oireeton. Ihmeparantuminen ei siis ole vakavasti otettava vaihtoehto nyt.
Seretiden puolesta puhuu se, että viimeisten kahden viikon aikana, kun kahdesta lääkeannoksesta on tiputettu yhteen annokseen, oireita on ollut hieman enemmän kuin aikaisemmin parin kuukauden sisällä. Oireet vaan ovat olleet vähän epäselvät; Pikkusankari on valittanut jo tämän koko ”oireettoman” kauden aikana pääkipua silloin tällöin, mutta nyt viimeisen viikon sisällä enenevissä määrin; lisäksi rinta-kurkkukipua hän on valittanut viimeisten päivien aikana niin paljon, että pitkään jatkunut Gaviscottomuus loppui. Käytösoireilu on myös viikon aikana vähän lisääntynyt. Ruokavalio viimeisen kahden kuukauden aikana on toki ollut hieman karsitumpi ja rotaatiot maltillisempia, mutta onhan se mahdollista, että rasvan lisääntynyt määrä on vienyt refluksiakin taas huonompaan suuntaan. Eräissä viime viikon juhlissa oli myös tapahtunut jotakin ruokapöydänalaista murujen keräämistä…
Observointi jatkuu.

“Mutta tehän olette jo konkareita”

Nyt olisi aihetta fanfaareihin, hyppiviin pelleihin ja serpentiinisateeseen – olen selvinnyt neljästäkymmenestä tuskaviikosta jo yli puoleen väliin! Vatsassa kasvaa meidän perheen neljäs perheenjäsen, ja melko todennäköisesti toinen refluksikko-allergikko-astmaatikko (allergologimme jäätävin sanoin 75 prosentin todennäköisyydellä).
Mutta mitä sitten, vaikka siellä toinen samanlaisilla sairauksilla varustettu olisikin? ”Tehän olette jo konkareita”, ”Nyt ainakin tiedätte, mitä odottaa ja mihin varautua”, ”Tällä kertaa vauvakin saa nopeampaa hoitoa”, ”Pääsette käyttämään suurta kolmen vuoden ajan keräämäänne asiantuntijuuttanne hyväksi”.
Totta… Mutta mietitäänpä IHAN OIKEASTI, millaista meidän elämä voi olla.
Kun vauva tuskaitkee koko miehen työvuoron ajan ja vaatii jatkuvaa hyssyttelyhoitoa, Pikkusankari a) syöksyy mielenosoituksellisesti huoneesta toiseen kädessään sakset, tussit ja äidin huulipuna b) lamaantuu katsomaan sohvalle Puuha Pete-dvd-pinoa läpi ripiittinä c) roikkuu äidin kantorepussa vauvan roikkuessa rintarepussa
Kun vauvaa pitää käydä nukuttamassa neljä kertaa päivän aikana puolitoista tuntia kerrallaan ulkona tietynlaisella katukivetysrömpsyllä tietyllä vauhdilla, Pikkusankari a) huutaa seisomalaudalla ”nuku, nuku, nuku!” b) kaataa ratassysteemin kenoon poikkoillessaan valjaissaan ojaan juomaan vettä c) leikkii lukitussa, pehmustetussa ja videovalvotussa huoneessa kotona sillä aikaa
Kun vauva illalla sitten viimein neljän tunnin huutokonsertin, rintaraivareiden ja ongelmallisten tissi-irrotusoperaation jälkeen nukahtaa hikisenä ja tuskaisena, Pikkusankari a) herää juuri silloin, ja alkaa kiukkuhuutamaan melkein samoilla desibeleillä ja herättää vauvan b) ei suostu edes mennä nukkumaan, ”koska vauva herää kuitenkin kohta huutamaan ja herättää koko naapurustonkin” c) ei vaan saa unta, koska on niin tajuttoman stressaantunut ja masentunut uudesta aina kiljuvasta perheenjäsenestä
Apua. Mielikuvaharjoittelu on pakko pistää poikki nyt, ettei sisälläni vellova huolimassa saa enää uusia kasvumahdollisuuksia. Kuitenkin – vaikka kuinka olemme kokeneet Pikkusankarin kanssa paljon erilaista opettavaa arkea kuin normaalivauva-arjessa voi kokea, hankkineet aivoihimme järjettömän määrän tietoa refluksista, allergioista ja astmasta, ja saaneet entistä eheämmän ja upeamman avioliiton yhteisten vaikeuksien voittamisen kautta, emme missään nimessä osaa ajatella positiiviselta kantilta toisen lapsen samoja sairauksia.
En vain näe MITÄÄN hyvää siinä, että toinenkin (meidän) lapsi joutuu kärsimään kaamean määrän tuskaa; että joudumme syöttämään sellaisia lääkkeitä ihan pienelle, joita ei oikeasti ole tarkoitettu vauvoille ja joiden haittavaikutuksina huhutaan luun tiheyden vähenemisestä, mahasyövän lisääntymisestä ja kaikesta muusta mukavasta; että me kaikki joudumme hinaamaan taas arkea eteenpäin puolitoista vuotta vartin unipätkillä; että ravaamme lääkärin, apteekin ja tutkimusten välillä epätietoisena yrittäen löytää juuri sillä hetkellä kyseiselle vauvalle sopivaa refluksi-allergia-astmahoitotasapainoa. Olemmehan me itse sen monen monta kertaa nähneet, että tiedolla ja kokemuksella kun ei valitettavasti läheskään aina saada allergista refluksikkoa pysyvästi oireettomaksi. Vaikka ruokavalio ja lääkehoito ovatkin tänään kunnossa, huomenna samoilla safkoilla ja dropeilla vointi voikin olla jo ihan toinen – ja tasapaino löydettävä uudelleen.
Mutta hei, voihan se toinen lapsi olla tervekin!

Toimintasuunnitelma

Tänään oli taas se kerran kolmessa kuussa eteen tuleva päivä, kun Pikkusankari huudahtaa “minun lääkäripäivä!” ja meidän perhe menee epämääräisenä huolimöykkynä the Gurun vastaanotolle. Pikkusankarin kontrolliaikaan on ladattu aina suunnattomasti odotuksia– ja aina olemme lähteneet liikuttuneina, huojentuneina ja loogisemmin ajatuksin ajamaan kotia kohti. Niin kuin tänäänkin.
The Guru osaa kohdella lasta ja vanhempia arvostelematta. Hän kuuntelee aidosti. Hänellä on sellaista tilannetajua ja ihmistuntemusta, jota en ole koskaan muulla lääkärillä kohdannut. Niin, ja onhan hänellä hallussaan maailman paras tietämys refluksi-allergia-asioissakin.
Ällössä refluksi-allergia-liemessä uitettu arkemme sai taas jonkinlaisen selvyyden seuraaviksi kuukausiksi. The Guru lausui: ”Katsokaas, vaikka tilanteenne on varsin mutkikas ja monivyyhtinen, se koostuu kolmesta seikasta, joihin nyt alamme vuorotellen kiinnittämään huomiota. Ensimmäinen asia on astmaoireet. Pikkusankarin käytös vaikuttaa astmaraivolta, jonka refluksi on saattanut saada aikaiseksi ärsyttäessään keuhkoputkia. Avaavasta Ventolinestakin on ollut hyvä vaste. Kuten ehkä teillä, joillakuilla Singulair ei vain yksinkertaisesti hoitavana riitä, joten otamme kokeiluun Seretiden. Toinen asia on allergiat. Jos nyt kokeiltava hoitava astmalääke ei auta, vedämme Pikkusankarin kahden viikon turvaruokavaliolle, ja lisäämme loput ruuat yksitellen takaisin tauon jälkeen pahiksia metsästäen. Kolmas asia on refluksi. Jos Seretide ei helpota oireita, eikä ruokavalion tarkistaminen auta, tsekkaamme refluksilääkkeet.”
Kiitos, the Guru.