Kun viisivuotias ei tahtonut enää mennä kerhoon

Onko teissä blogin lukijoissa ketään, kuka on seurannut blogiani alkuajoista lähtien, niistä kultaisista Hei meillä valvotaan -ajoista alkaen? Te, ketkä ehkä olette, olette luultavasti jo huomanneet, miten puhetta lapsista ei ole viime vuosina ollut lainkaan niin paljon kuin blogin ekoina vuosina? Silloinhan koko blogi keskittyi vertaistuellisessa mielessä lasten refluksi-allergia-astma-arkeen. Kun nämä aiheet jäivät taka-alalle arjessamme, niin päätin, että lapsista en enää kirjoittele samaan tahtiin blogiinkaan ja päätös on pitänyt. Silloin tällöin aion kuitenkin edelleenkin kertoilla palasia myös lastemme arjesta. Tänään kerron keskimmäisestämme.

Kirjoitan tätä tekstiä enimmäkseen siksi, jos lukijoista joku olisi kohdannut samantyylisen tilanteen kuin meillä kohdattiin keskimmäisemme kanssa. Minä meinaan olen ollut vähän hämmilläni tästä keissistä. Siis: meidän viisivuotias halusi keskeyttää kerhonsa ilman mitään “painavaa” syytä.

Jo kaksivuotiaasta lähtien

Minimullistaja on käynyt seurakunnan kerhoa kaksivuotiaasta lähtien. Muistaakseni aluksi kerhoa oli kaksi tuntia kerrallaan ja pari kertaa viikossa. Olisiko kolmivuotiaana kerhoaika pidentynyt kolmeen tuntiin. Ja samalla tyylillä mentiin nelivuotiaanakin. Kerho oli koko ajan samassa paikassa ja ohjaajistakin vaihtui vain toinen vuosien aikana. Minimullistaja lähti aina tosi mielellään kerhoon, tykkäsi siellä puuhaamisesta ja ihan selkeästi myös tykkäsi ohjaajistakin. Kerhon jälkeen tietysti katsottiin tarkasti kivat askartelut, joita kerhossa tehtiin.

Viime keväänä, kuukausi ennen kerhon loppumista, Minimullistaja kertoi, että tahtoo pois tuosta kyseisestä kerhosta. Monta kertaa saimme kysellä, miksi hän ei tahdo kerhoon enää mennä. Pyrin kysymään mahdollisimman avoimilla kysymyksillä, jotta en johdattelisi häntä vastauksissaan. Vihdoin yhtenä päivänä Minimullistaja kertoi, että kerhossa on poika, joka usein lyö häntä. Sen jälkeen puhuimme tietysti kerhon ohjaajien kanssa ja selvisi, että kyseisen pojan kanssa on juteltu aggressiivisesta käytöksestä aiemminkin. Vaikka asia sovittiin, niin Minimullistaja ei tahtonut enää kyseiseen kerhoon mennä. Hän tahtoi vaihtaa kerhoa. Valitsimme yhdessä lähellä olevan kivan kerhopaikan, johon hän siirtyikin viimeiseksi kuukaudeksi keväällä. Tämä uusi kerho oli vieläpä musiikkipainotteinen, keskimmäisemme unelma.

Kevät meni tosi kivasti kerhossa, eikä mitään ongelmia huomattu. Uuden kerhon ohjaajat tiesivät lyömisestä edellisessä kerhossa, joten he pystyivät seuraamaan silläkin silmällä lastamme. Ohjaajienkin mielestä kaikki oli hyvin. Mutta sitten, syksyllä, kun kerho alkoi, Minimullistaja kertoi toisen kerhopäivän jälkeen, että hän ei tahdo enää jatkaa kerhossa. Mitään “järkevää” syytä ei asialla löytynyt. Hän vaan ei tahdo enää kerhoon. Sovimme, että viikko vielä käydään, sitten jäädään pois kokonaan, jos hän on edelleen samaa mieltä. Ja sitä mieltä hän olikin tuon viikon jälkeen. Niin jäi viisivuotiaamme pois kerhosta. Viimeiset kerrat olivatkin jo suorastaan pakottamista…

Ei mitään hätää

Olemme vähän ymmällämme tästä tilanteesta, mutta mikään ongelmahan tämä ei ole. Minä olen kotona kuitenkin pienimmän kanssa, joten mitään varsinaista hoidontarvetta hänellä ei ole. Kerho oli häntä itseään varten. Hätää ei senkään suhteen ole, että jäisi tämä paljon puhuttu ryhmäytyminen kokematta, sillä Minimullistaja harrastaa oikein mielellään muskaria, vesipeuhua ja luistelukoulua. Ja hän unelmoi teatteriharrastuksesta, askarteluharrastuksesta, sirkusharrastuksesta ja käsipalloharrastuksesta. Eli kyseessä ei voi olla itse kerhon toiminta. Vika ei kuulemma ole myöskään ohjaajissa eikä muissa lapsissakaan.

Neuvolan viisivuotistarkastus meni oikein hyvin ja kaikki taidot olivat viisi-kuusivuotiaan tasolla. Ihan olisi jo eskarivalmis, sanottiin siellä. Kavereitakin Minimullistajalla on, joten.. Hmmmm. Onneksi meillä arki rullaa ihan ilmankin kerhoa ja neuvolassakin todettiin, että eipä ole hätää, vaikka ei missään ryhmässä päivittäin tunteja viettäisikään, ei, vaikka olisi jo viisivuotias.

Kertokaa te, onko teillä kokemusta tällaisesta?

// Emmi

Kun isi reissaa puolet kuukaudesta ulkomailla

Meidän perheen uudet työkuviot ovat puhuttaneet viimeisen puolen vuoden ajan kovasti meidän lisäksi meidän lähipiiriä. Minulla on muutamia ystäviä, joiden miehet myös tekevät matkatyötä ja on ollut kiva jakaa syvemmin näitä uusia tuntemuksia heidän kanssaan. Ajattelin, että kirjoittelen tänne bloginkin puolelle tästä elämäntilanteesta, sillä tiedän, että reissuleskiä on monia ja ehkäpä tässä vaiheessa vertaistuki puolin ja toisin on aina hyväksi. Ajattelin tänään siis jakaa sitä kokemusta, miten lapset suhtautuvat isänsä reissutyöhön.

Kuopus ja isin reissutyö

Meidän pienin oli tasan vuoden silloin, kun mies aloitti työn, jossa hän reissaa noin joka toisen viikon ulkomaille. Kuopus reagoi mieheni poissaoloon takertumalla yhä enemmän minuun. Isiä vierastetaan matkan jälkeen muutama tunti välillä melko rankastikin. Ja pahimman vierastusvaiheen jälkeen hän kyllä suostuu olemaan isänsä sylissä, mutta edelleen ja aina äidin syliin halutaan kovemmin ja siinä viihdytään paremmin.

Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, kun reissutyö oli alkanut ja kun isä oli kotona, kuopus ei suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön öisin isänsä kanssa: vaipanvaihto, nenän niistäminen jne. kaikki olivat ihan yhtä huutoa. Tätä ei ollut aiemmin kertaakaan ennen reissutyötä. Myös vain äidin läheisyys rauhoittaa hänet yöllä hänen herätessään.

Koska kuopus ei oikein jaksa keskittyä skypepuheluihin, niin hän ei harmillisesti saa juuri irti mitään soitteluista. Puhumme toki muuten isistä aina, kun aihe on kotona ajankohtainen, mutta liikaa en tahdo vouhottaa isin poissaoloa, jotta pienelle ei tulisi vääriä olettamuksia siitä, milloin isi palaa kotiin takaisin. Hän kun on kova odottamaan ovella, jos on kuullut meidän puheista, että meille tulee esimerkiksi vieraita.

Kuopus on herkkäuninen ja reagoi vahvasti kaikkeen ympäristöstä tulevaan ääneen ja varsinkin oman kehon tilaan. Viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä hampaiden tekoa, ja voi että se näkyy öissä, phhuuuuuh! Silloin se myös näkyy luonnollisesti minun jaksamisessani, ja tämän kautta harmituksena siitä, että öitä ei ole kukaan minun kanssani jakamassa reissujen aikana. No, tämäkin helpottaa sitten ajan kanssa ja minä saan paremman jaksamisen yh-viikkoihini.

Keskimmäinen ja isin reissutyö

Keskimmäinen on meillä ihan isifani, siis niin fani kuin voi olla! Hän on niiiiiin isin poika! <3 Hän on meidän lapsista se, joka eniten kyselee (joka päivä, monta kertaa), että millon isi palaa kotiin ja laskee toiveikkaana öitä kohtaamiseen. Keskimmäinen ei kuitenkaan reagoi päivisin sen kummemmin kuin puheessaan vain. Illat ovat vaikeimpia, sillä hän kaipaa isäänsä kovasti viettämään iltasatuhetkeä, yhteistä läheisyyttä ja hierontahetkeä. Minä en kelpaa näihin puuhiin kovinkaan hyvin. Tämä on ollut meillä keskimmäisen kanssa se vaikein osuus. Edes skypettely juuri ennen nukkumaanmenoa ei ole ratkaissut asiaa. Tällaiset tilanteet harmittavat minua kovasti, mutta niin ne vaan täytyy elää ilta kerrallaan lasta ymmärtäen.

Vanhin ja isin reissutyö

No entäs se meidän koululainen? Hän on oikein reipas isin poissaolon aikana eikä juurikaan puheen tasolla kaipaa isiä kotiin. Hän onkin näyttänyt ikäväänsä miehen palattua suurella kiukulla. Ensimmäiset kolme kuukautta meni oikeastaan vain sillä reissusta tulon jälkeen yhden päivän isommalla kiukulla, mutta nyt viimeisen reilun kuukauden aikana esikoisemme on oirehtinut enemmänkin. Luulen, että “alkuviehätys” erilaisesta elämäntilanteesta on kaikonnut ja todellisuus on iskenyt hänen tajuntaansa, ja hän tosissaan on ymmärtänyt ja kokenut, että isi on paljon, tosi paljon pois kotoa ja pois hänen läheltään.

Esikoisella on ollut hermo kireällä nyt paljon useammin ja käytös on muutenkin ollut riehakkaampaa ja kaaosmaistakin välillä. Tosin tähän samaan vaikeaan aikaan sijoittui myös jännitys koulun aloituksesta (tai jatkamisesta, mutta silti), ja jos varovaisesti uskallan kertoa, niin ehkä viimeisin viikko on ollut jo helpompi, kun kakkosluokka alkoi kivasti.

Kaikkeen tottuu

Tätä olen yrittänyt ajatella, että kaikkeen tottuu. Toki huonoihin juttuihin ei edes tahtoisi tottua, mutta kuten edellisissä teksteissäni olen tainnutkin kertoa, niin tällä hetkellä tuntuu, että tämä on kokonaisuudessaan oikea ratkaisu meidän perheelle juuri nyt. Vaikka se tuottaa paljon kipua, ikävää ja tuskaa myös lapsille.

En voi mistään tietää, miten lapset jatkossa reagoivat isänstä matkatyöhön, mutta toivon, että minä saan olla tukena jokaiselle heille, jokaisessa erilaisessa elämäntilanteessa. Toivon, että he antaisivat minun olla tukenaan. Pyrin itse sopeutumaan tähän tilanteeseen mahdollisimman hyvin ja antaa pojillekin työkaluja sopeutua tähän hiljalleen.

// Emmi

Jotakin todistetta siitä, että tämäkin blogi on lifestyleblogi

Selailin postauksiani taaksepäin etsiessäni tiettyä reseptiä, ja kiinnitin taas kerran huomioni siihen, että viimeksi aito kuulumispostaus on kirjoitettu heinäkuussa. Hups taas. Olisiko siis jo aika kertoilla yleiskuulumisia, kun tätä blogia kuitenkin lifestyleblogiksi kutsun…? 😀 (Eikö lifestyleblogiin kuulukin olennaisesti kuulumispostaukset…) Minun on aina yhtä huvittava huomata, miten vaikeaa on kirjoittaa omista kuulumisistaan ihan muuten vain. Yleensä tekstini kun pyörivät jonkin teeman ympärillä. No, pistetään taas tämän vuoden kuulumispostaus pakettiin. Heh. 
Mitäs tässä puolessa vuodessa on siis tapahtunut? No, raskautta on tapahtunut. Sehän se tietysti isoin kuuluminen on ollut, meille kaikille perheessämme. Työarkeni kodin ulkopuolella on ohi, ja hommat jatkuvat kotona 😀 On tätä aikaa vaan niin kovasti odotettu ja tästä haaveiltu – olo on siis sen suhteen oikein onnellinen! Tuleva vauva on mukana oikeastaan kaikissa poikien puheissa. Mahaa pussaillaan, halaillaan ja sille puhutaan jatkuvasti. Tulevasta, muuttuvasta arjesta pojat puhuvat tosi usein, monta kymmentä kertaa päivässä. Ja mahtavaa, että puhevire on aina niin positiivinen! Molemmat odottavat, että pääsevät leikittämään vauvaa. Ja varsinkin Pikkusankari odottaa itse vauvanhoitoa! Hän on kovin vauvarakas, ja kyläillessämme vauvapaikoissa Pikkusankari yleensä tahtoo aina vauvan syliin, hakea avuksi vaippaa, työntää rattaita, vaihtaa hänelle vaatteita ja heiluttaa sitteriä. Uskon siis, että meillä neljällä arki rullaa oikein kivasti myös silloin, kun isi on töissä. Enkä muista, että Pikkusankari olisi koskaan ollut mustasukkainen Minimullistajasta, niin en osaa sitäkään pelätä. Pidän itsestäänselvänä sitä asiaa, että kaikille lapsille tulee antaa reilusti huomiota, vaikka lapsiluku kasvaa. Tästä yritän pitää kiinni edelleen. Tietysti pojilla on omat murheensa vauvan syntymän suhteen, suurimpana kuulemma se, että ei päästä ulkomaille nyt keväällä ja se, että en pääse ehkä aina pyyhkimään Minimullistajaa, kun vessasta sellainen kutsu käy 😀
Henkisesti siis vauvantuloon on meillä valmistauduttu oikein hyvin, mutta muuten vauvaa varten ei olekaan hankittu yhtään mitään. Muutamat kaverit ovat tuoneet ylijäämävauvatarvikkeitaan meille ja muutaman uuden ihanan jutun vauva on saanut ystäviltämme. Laskettuun aikaan on kuukausi, joten kai tässä on vielä aikaa miettiä, mitä tarvitsisi hankkia, heh. Aika stressittömästi mennään tässäkin asiassa, huomaan nyt. Työarki imi minusta ihan kaiken, joten kummiasiatkin ovat vielä ihan keskeneräisiä… Uuuups. No, vasta viikko takana äitiyslomaa, joten ehkäpä tässä tulee vielä aikaa ja jaksamista tehdä (ainakin ne melkein pakolliset) keskeneräiset hommat loppuun. Haaveilen myös osteopatiasta ja vyöhyketerapiasta, mutta ne taitavat jäädä käymättä ihan vain kustannussyistä.
Vaikeasta raskaudesta huolimatta olen poikien takia yrittänyt puuhastella normaaleja juttuja heidän kanssaan, ja onneksi olenkin – ehkä se on yksi syy, miksi pojat ovat edelleen positiivisin mielin raskauden suhteen! En ole pelännyt tiukkojakaan supisteluja, jäätäviä liitoskipuja enkä ketteryyden menettämistä… Sitten vaan on menty hitaammin, levätty välillä ja huokailtu ja nostettu jalat ylös missä sitä sitten ollaankaan oltu. Ja yhdessä naurettu sille olotilalle. Tämän vuoden puolella ollaan käyty melkein normaaliin tahtiin kylpylässä, kylässä kavereiden luona, joissakin seurakunnan menoissa, sisähuvipuistoissa, museoissa, messuilla, pulkkamäissä sekä teattereissa. Ja tietty kevään kohokohdassa: Disney on Icessä! Vaikka touhut ovatkin fyysisesti olleet aika rankkoja, niin onhan se henkisesti mahtavan virkistävää harjoittaa kulttuuria minun huipputyyppien kanssa. 🙂 Tässä keväällä Tampereen teatteri lahjoitti meille kolmeen teatteriesitykseen liput, mikä todellakin sopi meidän teatteria rakastavalle kolmikolle! Pikkusankarin kanssa kävimme katsomassa Saiturin joulu-näytelmän ja molempien poikien sekä Mummon ja kummin kanssa Tuttiritari ja Lohikäärmeen salaisuus-näytelmän. Aikuisille suunnatun Ulkomaalainen-näytelmän kävin katsomassa kaverini kanssa.
Uskon, että Saiturin joulu-näytelmä ei olisi sopinut yhtään nuoremmalle kuin tämä meidän eskarilainen on, sillä siinä oli pelottavia kohtauksia. Meidän tottuneelle teatterikävijälle näytelmä oli kuitenkin tosi mieluinen ja paljon puhuttava kokemus. Näytelmä oli samaan aikaan mielenkiintoisesti tehty sekä hyvin opettavainen! Näytelmässä käsiteltiin itsekkyyttä, rahan valtaa, anteliaisuutta, menneisyyden katumista ja anteeksiantoa. Väliajalla esikoinen totesi, että “jatkuisipa se näytelmä jo”! Tämän näytelmän teemoista on puhuttu monen monta kertaa reissun jälkeen! Voi olla, että Saiturin joulu esitetään taas ensi jouluna Tampereen teatterissa, joten kannattaa pitää se mielessä, jos etsii joulunaikaan liittyviä teatterijuttuja loppuvuodesta!
Ulkomaalainen-näytelmä oli oikeasti hauska – siis sellainen, jossa purskahtelin nauruun monesti! Ja niin taisi purskahdella vierustoverinikin! Sanailu oli kekseliästä ja näyttelijäsuoritukset mainioita ja tarinakin aika hullu! Aika monta “mukahauskaa” teatteria nähneenä tätä voin kyllä aidosti suositella 🙂
Tuttiritari oli meille uusi juttu, ja kuulinkin jälkikäteen, että sitä esitetään mm. Pikkukakkosessa. Me vaan emme olleet siihen törmänneet missään, kun meillä töllö saattaa olla kuukaudenkin kiinni putkeen. Se ei teatterikokemusta mitenkään muuttanut, sillä pojat viihtyivät mainiosti näytelmää katsoen. Esitys oli musiikintäyteinen, värikäs ja hauska. Esityksestä aikuinenkin löysi oman tasonsa, joten katsomiskokemuksena näin kolmekymmentä vuotta vanhempanakin ihmisenä se oli oikein kiva, vaikka tietenkin näytelmä oli enemmän lapsille suunnattu. Ainoa miinus tässä näytelmässä oli se, että lasten istuinkorokkeet loppuivat kesken, eikä niitä riittänyt jokaiselle tarvitsevalle. Onneksi meillä Minimullistaja tykkää muutenkin istua sylissä, joten hän katseli minun, kummin ja Mummon sylistä suurimman osan näytelmästä.
Tuleville viikoille en ole uskaltanut pojille kulttuuria tai muitakaan suurempia reissuja luvata, ettei tule pettymyksiä, mutta harrastetaan niitä sitten nopeilla päätöksillä tai toivotaan, että joku muu haluaisi viettää aktiivisempaa aikaa poikien kanssa, jos minun vauhtini hiipuu tästä paljonkin. 😀 Pojat kuitenkin kaipaavat toimintaa “jonkin verran” (todellakin heittomerkeissä :-D) arkeensa. Esimerkiksi Muumimaailman talvi oli Minimullistajan puheissa joka päivä, mutta niin pitkään ajomatkaan en vain enää itse kykene enkä kehdannut pyytää ketään muutakaan kuskiksi, eikä miehellä ja minulla ollut tuona talvirieha-aikana yhtäkään yhteistä vapaapäivää. Ehkä ensi vuonna sitten!
Minulla itsellä olisi vielä kaksi viikonloppua NLP:tä ennen laskettua aikaa, ja muutama muukin tosi mielenkiintoista pk-seudulle matkustamista vaativaa juttua tulossa tässä maaliskuussa, joista varmasti kuulette joko täällä blogissa tai ainakin instassa (jossa muuten tulee jaettua ihan näitä jokapäiväisiä tapahtumia päivittäin: @skribentti). Niin, kaikki tämä tapahtunee, ellei vauva päätä syntyä ennen laskettua aikaa. Ja jos päättää, hän on hyvin, hyvin tervetullut ja silloin kaikki muu on toissijaista.
P.s. Instagramissa on vielä tämä ilta aikaa osallistua ihanien
ekologisten myrkyttömien kylpylelujen arvontaan – sinne siis te, jotka
ette ole vielä arvontaan osallistuneet 🙂
Kiitos teatterilipuista Tampereen teatteri!

Kun yhteisiä vapaapäiviä ei ole

Minulta pyydettiin juttutoiveena asiaa ja tuntemuksia uudesta arjestamme – siitä, millaiset hoitokuviot meillä on ja miten mikäkin toimii uudessa työ-eskari-kerho-harrastus-arjessamme. Noin kuukausi ollaan nyt tätä arkea eletty, joten ensifiiliksiä voin nyt kertoilla.
Meillähän on siis miehen kanssa vähän erilaiset työajat. Minä teen liukuvaa toimistoaikaa alkaen seitsemän ja yhdeksän välillä ja lopettaen kolmen ja viiden välillä. Mies tekee arkisin noin kymmenestä kuuteen tai yhdestätoista seitsemään -vuoroja, viikonloppuisin hieman lyhyempiä. Mies on aina viikonloppuisin töissä, joten hänen vapaapäivät sijoittuvat arkipäiville, jolloin minä olen töissä. Minä taas teen lyhennettyä työviikkoa (nelipäiväistä viikkoa siis), joten minullakin on yksi arkivapaa, ja tietysti se on eri kuin miehellä, jotta saadaan lastenhoito järjestymään mahdollisimman vähin ulkopuolisin voimin. Pikkusankari käy eskarissa 20h/viikossa ja Minimullistaja käy kaksi kertaa viikossa seurakunnan tutussa kerhossa, kaksi tuntia kerrallaan. Näin ollen meille jää kahtena päivänä Minimullistajan kerhon loppumisen väliin ja minun töistä tulon väliin kaksi kertaa viisi tuntia Minimullistaja heitteille. No, onneksi ei jää, sillä ihana, mahtava äitini on luvannut hoitaa nämä kahden päivän viisituntiset Minimullistajaa. Minimullistajalle ei siis tarvinnut ottaa näitä päiviä varten hoitopaikkaa!

Miksi sitten teimme näin, että minä olen lasten kanssa kotona kolme päivää ja mies kaksi eri päivää viikossa? Minulle on ollut lastensaannin alusta lähtien selvää, että jos vain taloudellisesti se on meille mahdollista, teen lyhennettyä työviikkoa niin pitkään, kun laki sen sallii. Ja koska miehellä on mahdollista olla niitä päiviä kotona, kun minä olen töissä, näimme tämän ratkaisun parhaana mahdollisena, jotta saamme toteuttaa arvojamme, eli lasten kanssa mahdollisimman paljon oleskelua ja perhekeskeisyyttä. En siis lähde sanomaan, että päiväkoti olisi ollut Minimullistajalle huono ratkaisu, mutta tämä on paljon parempi. Ja sen me tiedämme sydämessämme. Olemme siis valmiita tässäkin asiassa laittamaan parisuhteen taka-alalle, ja keskittymään lapsiin – näin olemme onnellisempia! Meidänkin aika tulee vielä joskus… 😉

Ainakaan vielä mitään kamalaa parisuhdekriisiä ei ole välillemme syntynyt, ja koska tämä on yhteinen päätös, tämän takana on helppo seistä. Toki: meitä kantaa ajatus yhteisestä, kahdenkeskisestä kolmekymppisjuhlistamismatkasta, jonka toivottavasti saamme jossain vaiheessa onnistumaan! Lahjaksi keneltäkään kysyjältä emme ole pyytäneet muuta kuin lastenhoitoapua matkan ajalle 😀 No, mutta vaikka tätä vanhenemismatkaa ei tulisikaan, niin olen täysin varma, että arki toimii ilman sitäkin, vaikkakin vaatii kovasti sumplimista ja joustoa. Suunnittelua se on tietenkin vaatinut jo etukäteen, kun joutuu ottamaan huomioon miehen yhteensä tunnin työmatkan päivässä, yrittää saada samaan kalenteriin miehen neljä harrastuskertaa viikkoon ja ehkä jopa joskus itsellekin jotakin harrastusta (no sitä urheilua nyt ainakin) takaisin viikkokalenteriin (sitten joskus…).  Sitten tietenkin olisi kiva joskus käydä koko perheellä jossain ja ehkä vain hengailla kotona koko perhe yhdessä… No, helpoltahan tämä meidän arki kuitenkin tuntuu, kun vertaa vaikka suurperheisiin tai yksinhuoltajiin, joita todella, todella kunnioitan.

Moni on varmasti nyt huolissaan poikiemme sosiaalisesta viiteryhmättömyydestä, kun kolmivuotiaskaan ei käy päiväkodissa (ai kamala!). Mutta onneksi ei tarvitse olla. Pikkusankari on siis pääsääntöisesti eskarissa arkisin klo 09-12, ja niinä päivinä pitempään, kun kumpikaan vanhempi ei ole kotona, ja Minimullistaja esimeriksi Mummolassa. Lisäksi Pikkusankarilla on kaksi harrastusta, joissa pääsee niin musisoimaan kuin liikkumaankin muiden ikäistensä kanssa. Minimullistajakin vinkui myös ihan itse harrastuksiin, joten hänellä on kerhon lisäksi myös musiikki – ja liikuntaharrastus.
Vaikkakin harrastushommat vaativat erityisesti minulta kuskausta, oikeastaan myös tämä harrastusasia on meille mieluinen nyt: pojat saavat ja jaksavat harrastaa paljon, sillä he eivät ole koko päiviä muualla hoidossa. Meidän mielestämme tämä järjestely on vain ja ainoastaan rikkaus lasten kannalta ajateltuna: pojat saavat viettää aikaa rutkasti meidän vanhempien kanssa kotona (ja tietysti myös muissa menoissa), mutta myös käydä touhuamassa niin eskarissa, kerhossa kuin harrastuksissa, ilman, että tarvitsisi miettiä, että palavatko he loppuun.

Olemme syvästi kiitollisia äidilleni, joka otti puoleksi vuodeksi hoitovastuun Minimullistajasta parina päivänä viikossa. Olemme myös kiitollisia muutamasta mahtavasti ihmisestä arjessamme, heistä, jotka vilpittömästi haluavat olla poikien kanssa silloin, kun meillä hoidolle olisi tarvetta! Nämä muutamat ovat juuri heitä, joista kirjoitin viimeksi: heitä, joista tietää, että he kuuluvat koko loppuelämän läheisiimme! Kiitos! Heidän ansiostaan onnistuvat ehkä jatkossakin satunnaiset lapsettomat menot: niin vanhempain illat, jotkut lapsettomat juhlat kuin ehkä ehkä ehkä se matkakin! 
Puoli vuotta mennään tällä järjestelyllä – ja sitten arvioidaan tilanne uudestaan 🙂

Minun iholla

Meillä katsotaan tosi vähän telkkaria. Käytännössä
katsomislistalla ovat futiksen mm, lätkän mm ja Superbowl (miehen
osuus) sekä linnanjuhlat ja sellaiset joidenkin ohjelmien jaksot, joissa on joku tuttu
mukana (minun osuus). Uutiset katsomme aina areenan kautta kannettavalta. Ehkä kaksi kertaa vuodessa
lapset katsovat telkkaria (tyyliin jouluna). Emme ole mitenkään
erityisesti päättäneet olla katsomatta telkkaria. Se on vaan
jäänyt. Eikä ole tullut ikävä. Paitsi yhtä juttua olen jäänyt
miettimään…
Joskus vuosia sitten katsoin ensimmäistä Iholla-sarjan
tuotankokautta jakson silloin toisen tällöin, ja mietin, että jos
johonkin tositeeveeformaattiin minun tulisi lähteä, niin tuohon lähtisin!
Olisi varmasti pysäyttävää nähdä oma arki objektiivisemmin;
olisi pakko pysähtyä selittämään kameralle, miksi toimi juuri
niin kuin toimi oman arjen eri tilanteissa. Sarjan kuvaaminen olisi varmasti
hyvin itsereflektoiva kokemus. Nyt mietin, millaisena meidän arki
näyttäytyisi itselle ja muille, jos minä olisin kuvaajana tuossa sarjassa? 
Jäin leikittelemään asialla mielessäni, ja tajusin, että
jos tietäisin Iholla-sarjassa olevan jonkun
refluksi-allergia-perheen, niin katsoisin sitä aivan varmasti! Koska en ole nykyisestä television ohjelmatarjonnasta kartalla ollenkaan,
jäinkin miettimään, lieneekö muita samankaltaisia ohjelmia
olemassa, joista saisi vertaistukea (tällaisten sairauksien kanssa
painivien) arkeen? Tai onko kenties Iholla-sarjassa ollut tällainen perhe mukana? Ja erityisesti tarkoitan siis sellaista ohjelmaa, jossa kuvaajana on
perheenjäsen itse, sillä silloin tilanteet ja tunteet ovat aidoimmillaan
– minua ei siis kiinnosta niinkään arki kuvausryhmän kuuvaamana.
Mies ei varmaankaan Iholla-sarjaan suostuisi (tai vaatisi ainakin vähän ylipuhumista…), enkä tiedä,
suostuisinko loppupelissä minäkään, mutta ajatus on kieltämättä
kutkuttava. Joku, joka on juuri nukuttanut lastansa kolme tuntia,
voisi nähdä omassa olkkarissaan, että on sitä muuallakin tuollaista. Joku, joka on
koko päivän yrittänyt selittää lapselleen, että toista vaan ei
voi lyödä, vaikka itsellä kuinka paha olo onkin, näkee, että
samoja asioita käsitellään sen kuusikymmentäkaksi kertaa
toisessakin perheessä. Joku, joka on herännyt viime yönä
neljäkymmentä kertaa heijaamaan refluksista lastaan, näkee, että
yhtä tummat silmäpussit ne tuolla toisellakin valvojalla on, ja
yhtä kapea hermokapasiteetti. Joku, joka on monta tuntia putkeen
kokannut allergiaruokia perheelleen, tajuaisi, että tämä
eineshyllyllä käymättömyys on oikeasti arkea jollain muullakin.
Tällä hetkellä Iholla-kuvauksissani näkyisi uhmakiukkujen
taltuttamisen, sairauspohdintojen ja hikisten kokkailusessioiden
lisäksi ainakin meikittömiä kasvoja, talokuumetta, matkakuumetta,
urheiluharrastuksen uudelleenvirittämistä ja keskusteluja miehen
kanssa niin teelaaduista, kukkien hoidosta, pyykkivuoren
käsittämättömyydestä kuin arjessa jaksamisestakin. Ehkä ilmassa olisi vähän myös romantiikkaa… Ehkä. Tämän kaupungin pyöräilyreitit ja puistot tulisivat katsojille tutuiksi ja lasten kanssa kyhätyt askarteluräpellyksemme naurattaisivat varmasti katsojia. Tietysti katsojat pääsisivät mukaan lähikaupunkien päiväreissuille. Todennäköisesti
jokaisessa jaksossa näkyisi kyyneleitä; epätoivon kyyneleitä
silloin, kun kukaan ei kuuntele toiveitani, käskyjäni, kehotuksiani eikä
pyyntöjäni; surun kyyneleitä silloin, kun oman isän kuolema tulee
taas mieleen; ilon kyyneleitä silloin, kun lasten kanssa nauru
helkkää leikin flowssa. Muun muassa sellainen olisi minun Iholla.