“Mutta tehän olette jo konkareita”

Nyt olisi aihetta fanfaareihin, hyppiviin pelleihin ja serpentiinisateeseen – olen selvinnyt neljästäkymmenestä tuskaviikosta jo yli puoleen väliin! Vatsassa kasvaa meidän perheen neljäs perheenjäsen, ja melko todennäköisesti toinen refluksikko-allergikko-astmaatikko (allergologimme jäätävin sanoin 75 prosentin todennäköisyydellä).
Mutta mitä sitten, vaikka siellä toinen samanlaisilla sairauksilla varustettu olisikin? ”Tehän olette jo konkareita”, ”Nyt ainakin tiedätte, mitä odottaa ja mihin varautua”, ”Tällä kertaa vauvakin saa nopeampaa hoitoa”, ”Pääsette käyttämään suurta kolmen vuoden ajan keräämäänne asiantuntijuuttanne hyväksi”.
Totta… Mutta mietitäänpä IHAN OIKEASTI, millaista meidän elämä voi olla.
Kun vauva tuskaitkee koko miehen työvuoron ajan ja vaatii jatkuvaa hyssyttelyhoitoa, Pikkusankari a) syöksyy mielenosoituksellisesti huoneesta toiseen kädessään sakset, tussit ja äidin huulipuna b) lamaantuu katsomaan sohvalle Puuha Pete-dvd-pinoa läpi ripiittinä c) roikkuu äidin kantorepussa vauvan roikkuessa rintarepussa
Kun vauvaa pitää käydä nukuttamassa neljä kertaa päivän aikana puolitoista tuntia kerrallaan ulkona tietynlaisella katukivetysrömpsyllä tietyllä vauhdilla, Pikkusankari a) huutaa seisomalaudalla ”nuku, nuku, nuku!” b) kaataa ratassysteemin kenoon poikkoillessaan valjaissaan ojaan juomaan vettä c) leikkii lukitussa, pehmustetussa ja videovalvotussa huoneessa kotona sillä aikaa
Kun vauva illalla sitten viimein neljän tunnin huutokonsertin, rintaraivareiden ja ongelmallisten tissi-irrotusoperaation jälkeen nukahtaa hikisenä ja tuskaisena, Pikkusankari a) herää juuri silloin, ja alkaa kiukkuhuutamaan melkein samoilla desibeleillä ja herättää vauvan b) ei suostu edes mennä nukkumaan, ”koska vauva herää kuitenkin kohta huutamaan ja herättää koko naapurustonkin” c) ei vaan saa unta, koska on niin tajuttoman stressaantunut ja masentunut uudesta aina kiljuvasta perheenjäsenestä
Apua. Mielikuvaharjoittelu on pakko pistää poikki nyt, ettei sisälläni vellova huolimassa saa enää uusia kasvumahdollisuuksia. Kuitenkin – vaikka kuinka olemme kokeneet Pikkusankarin kanssa paljon erilaista opettavaa arkea kuin normaalivauva-arjessa voi kokea, hankkineet aivoihimme järjettömän määrän tietoa refluksista, allergioista ja astmasta, ja saaneet entistä eheämmän ja upeamman avioliiton yhteisten vaikeuksien voittamisen kautta, emme missään nimessä osaa ajatella positiiviselta kantilta toisen lapsen samoja sairauksia.
En vain näe MITÄÄN hyvää siinä, että toinenkin (meidän) lapsi joutuu kärsimään kaamean määrän tuskaa; että joudumme syöttämään sellaisia lääkkeitä ihan pienelle, joita ei oikeasti ole tarkoitettu vauvoille ja joiden haittavaikutuksina huhutaan luun tiheyden vähenemisestä, mahasyövän lisääntymisestä ja kaikesta muusta mukavasta; että me kaikki joudumme hinaamaan taas arkea eteenpäin puolitoista vuotta vartin unipätkillä; että ravaamme lääkärin, apteekin ja tutkimusten välillä epätietoisena yrittäen löytää juuri sillä hetkellä kyseiselle vauvalle sopivaa refluksi-allergia-astmahoitotasapainoa. Olemmehan me itse sen monen monta kertaa nähneet, että tiedolla ja kokemuksella kun ei valitettavasti läheskään aina saada allergista refluksikkoa pysyvästi oireettomaksi. Vaikka ruokavalio ja lääkehoito ovatkin tänään kunnossa, huomenna samoilla safkoilla ja dropeilla vointi voikin olla jo ihan toinen – ja tasapaino löydettävä uudelleen.
Mutta hei, voihan se toinen lapsi olla tervekin!

Blogin käyttöohjeet

Blogin ainesosat: mm. 40 herätystä yhdessä yössä, 60 siivottua
oksennusta ja 5 hengityskatkollista refluksikohtausta päivässä, tynnyrillinen
epätoivon kyyneleitä, tuhansia kipeitä muistoja, satoja tuttujen ja
tuntemattomien tarkoituksellisia ja tarkoituksettomia ärsytyshuippuun yltäviä
kommentteja, lukemattomia yrityksiä esittää pirteämpää kuin oikeasti onkaan,
kymmeniä suuttumiskohtauksia julkisen terveydenhuollon pelleilyn takia. Huom.!
Saattaa sisältää jossain määrin myös ilon pilkahduksia, naurukohtauksia,
häivähdyksiä paremmista ajoista.

Blogin tarkoitus: Lieventää kirjoittajan ärsytystä, helpottaa
pahaa oloa, välittää kuulumisia tutuille silloin, kun kirjoittamista
sosiaalisemmat keinot tuottavat liikaa tuskaa ollakseen millään tasolla
miellyttäviä toteuttaa, valistaa Suomen kansaa refluksitaudin problematiikasta

Blogin käyttöohjeet: Vertaistuellisessa merkityksessä mainio. Sopii
myös normaalien (=terveiden) vauvojen vanhempien oman ylemmyyden tunteen
nostattamiseen. Kelpaa myös keskustelun
avaajaksi ja refluksilapsiperheen elämän ymmärtäjän avartajaksi. Tämä blogi pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.
Tätä blogia ei missään nimessä saa ottaa vakavasti.

Blogin annostelu: Käyttöohjeen mukaan toimittaessa
yliannostuksen vaaraa ei ole. Kokopäiväisenä ja –öisenä heilutusautomaattina ja
tuskanlievityskeinojen keksijänä kirjoittaja on liian kiireinen suoltamaan
vaaralliseksi luokiteltavia tekstejään niin usein, että terveydellinen haitta
konkretisoituisi. Blogin annosteluksi arvioidaan aluksi riittävän kerran, pari
viikossa.VAROITUS! Ei suositella optimistisia tekstejä etsiville
lukijoille eikä helposti tunteensa loukkaaville ihmisille. Lukeminen omalla
vastuulla.

Blogiin vuodattaminen on häilynyt mielessä jo tämän koko
puolitoistavuotisen kamaluuden ja ihanuuden ajan. Väärinymmärrykset,
alidiagnosoinnit, mitätöinnit, epäilevät katseet ja kaikki muu sekalainen
pahanolon tuottoon vaikuttava materiaali on nyt täyttänyt mittani, joten tässä
se tulee: suodattamatonta vahvaa alitajuntahuutoa kaikkien refluksilasten ja – vanhempien
puolesta! Blogin aloittaminen sai kovin myönteisen vastaanoton mieheltäni: ”Missä
ihmeen rakosessa sä sitäkin aiot kirjoittaa?”. En ole ihan varma. Ehkä pitää
ottaa tavaksi sen seitsemännen ja kahdeksannen herätyksen välissä aamuyöllä tulla
raapustamaan ne viimeisetkin sielun rippeet paperille.

Toivon, että pääsen mahdollisimman pian eroon tästä blogista. Että refluksitauti jättäisi poikamme ja perheemme rauhaan.