Pohjalla ollaan

Heipähei ja terveiset kuraisen ja kylmän arkikuopan pohjalta! Se
on meinaan semmoinen juttu, että tällaista oirearkea ei meillä ole
tänä syksynä nähtykään. Huh. Voin kertoa, että aika helpolla olen tämän syksyn päässytkin, kun hoidettavanani on ollut kaksi
vain julmetulla uhmalla varustettua, oireetonta poikaa. Viimeisen kuukauden ajan
on oiremittarissa meinaan olleet sellaiset kierrokset, että enpä
olisi uskonut enää koskaan tällaista arkea meillä elettävän.
Toisaalta, nyt kun viimeisimpää kuukautta miettii, en näe yhtään
kummallisena tätä molempien poikien oireilua.
Pikkusankarilla kaikki alkoi ensimmäisen ison ulkomaanmatkan
konkreettisesta odottamisesta. Stressi (oli se sitten positiivinen tai negatiivinen,
tässä tapauksessa siis positiivinen) pahentaa aivan selvästi
refluksia. Viikon matkalla, no, ruuat olivat tietysti hieman
erilaisia kuin kotona, ja ne vaikuttivat vääjäämättä refluksin
hoitotasapainoon. Todella, todella vaikea oireilu alkoi kuitenkin
vasta palattuamme Suomeen. Todennäköisesti päävaikuttimena tässä
kamaluusoireilussa ovat olleet juurikin se stressi ja sen
laukeaminen. Hyvin tapahtumarikkaat viikot kotiinpaluun jälkeen ovat
myös varmasti jättäneet jonkinlaisen hälytystilan kehoon (ja tässä sekamelskassa SI-vaivat eivät tietenkään auta asiaa…).
Pikkusankari valittaa närästystä monta kertaa päivässä, eikä
Gaviscon tai Rennie tunnu tepsivän. Silmät huutavat tuskaisesta olosta. Nukahtaminen on todella levotonta. Käytös on sellaista, kuin
hänen aivoihinsa olisi upotettu ”teen IHAN KAIKEN juuri niin kuin
ei missään nimessä saa tehdä ja lisään päälle kiusaamista,
ilkivaltaa ja lällättelyä” -toimintamalli, josta poikkeaminen ei
tule kuuloonkaan. Ja tosiaan, kyse ei ole pelkästä uhmasta… se
kun tuntuu melko iisiltä tähän oireiluun ja pahaan oloon
suhteutettuna. 
Kun suun asento on tämä, koko ajan. Koko ajan. Vaikka kuinka olisi kivaa tekemistä, menemistä ja näkemistä.

Kerran, kun sydämeni pohjasta toivotin onnea miehelleni, kun hän
lähti viemään Pikkusankaria kerhoon, tajusin, että tämä ei nyt
ole ihan normaalia elämää viisivuotiaan kanssa. Se, että kymmenen minuutin matkalle toivotan
onnea, hermoja ja tsemppiä, jotta mies ei tulisi täysin raivosta
puhkuen takaisin kotiin, ei kuulosta normaalilta (tai esimerkiksi elämältämme pari kuukautta sitten). Silloin varasin
hätäajan osteopaatille. Osteopaatin huomiot olivat jotakuinkin
tiivistetysti seuraavat: pallea täysin juntturassa muiden
sisäelinten välissä, kallonpohjassa jumia ja vasen lonkka kireä.
Eli ne samat löydökset, joita löytyy aina silloin, kun
Pikkusankarin arkikin on ollut haastavampaa ja oireet suuremmat.
Toivomme kovasti, että osteopaatin hoito auttaa, eikä meidän
tarvitsisi harkita vahvempien lääkkeiden takaisinottoa.
Niin, ja sitten tämä toinen yllättäjä. Minimullistaja. Meidän
oireeton, kaikkea syövä poika olikin yhtäkkiä oireinen. Kiitos
antibioottien. Plääääh. Olemme aina vältelleet antibiootteja, ja
odottaneet esimerkiksi mahdollisten korvatulehdusten itsestään
paranemisia. Mutta nyt, nyt aloitimme Minimullistajalle tuon mikrobilääkkeen.
Ensimmäistä kertaa elämässä, juuri ennen ulkomaanmatkaa. 
Pitkän aikaa Minimullistajan keuhkoista oli kuulunut hieman
epämääräistä ääntä (ja allergologi vilautteli
infektioastmamahdollisuuttakin…), ja pari päivää ennen matkaa
kävimme vielä tarkastusluontoisella kuuntelulla lääkärin
luona… ja mitäs muutakaan lääkäri meille kertoi, kuin sen, että
Minimullistajan keuhkoissa on todennäköisesti jokin tulehdus. Emme
halunneet ottaa tulehduksen pahenemisriskiä Afrikan matkan aikana, joten
kallistuimme antibioottien kannalle. Tulehdukselle ehkä hyvä juttu,
mutta millekään muulle hänen kehossaan ei. Vastustuskyky huononi,
suolisto ei enää kestänytkään ruokia, joita hän ihan
normaalisti viime kuukausina popsi, iho alkoi kuivua ja näppyillä,
ripuli alkoi, nähinä lisääntyi… No, nyt sitten odotellaan
maitohappopurkkien kanssa vuosi tai kaksi, että suolisto paranisi
kokonaan antibioottihyökkäyksestä. Masentavaa.
Aikaisempina huonojen kausien aikoina olisin melko toivoton, mutta
nyt tiedän ja uskon vakaasti, että tämä on vain vaihe, ei missään
nimessä perusarkea. Toivon, että olen oikeassa, ja toivon, että positiivinen
asenteeni jaksaa kannatella minua parempiin aikoihin. Sellaisiin
aikohin, jolloin mies ei kommentoi illalla töistä tulleessaan ja
ihan vakavissaan ”hyvä nähdä sinut hengissä”.

2v2kk pituinen imetyspolkuni

Voihan haikeus. Siinä se sitten oli. Minun ja kuopukseni
imetystaival on ohitettu ja mieliin lämpöisesti tallennettu. Vaikka
imetys ei koskaan mikään ”suurin intohimoni” ollutkaan, siitä tuli
tärkeä juttu meidän perheelle. Se oli mielekästä, toimivaa ja
vakavien allergioiden takia kovin aiheellistakin. Koska imetin yli
kaksi vuotta, tuli imetyksen vähenemisen jälkeen vääjäämättä
melkoinen eroahdistus sekä minulle että Minimullistajalle.
Viimeisestä imetyskerrasta on yli kuukausi, ja haikeus on edelleen vahvasti
läsnä tunteissa.
Vajaa kaksivuotiaana Minimullistaja sai allergioidensa puolesta
ruokavalioonsa niin suuret vapautukset, että minä sain ihan
allergologinkin luvalla lopetella imetystä, jos haluan. En halunnut
lopettamalla lopettaa, sillä puhun vahvasti lapsilähtöisyyden
puolesta arjenvalinnoissa. Minimullistajan ollessa noin kaksivuotias huomasin
hänen pitävän päivän, parin imetystaukoja luonnostaan. Pari
kertaa tuli jopa viikon taukoja. Joskus hän saattoi pyytää maitoa,
mutta ei oikein malttanutkaan olla rinnalla. Silloin ajattelin
irrotukseen sopivan herkkyyskauden tulleen. Päätin, että ehkä nyt
on minunkin sopiva hetki kannustaa Minimullistajaa irti tuosta luonnollisesta maitotehtailustani. Kun hän
pyysi maitoa, saatoin sanoa: ”Tehdäänkö vaikka ensin tämä
palapeli?” tai jotain muuta, jotta hän unohtaisi maidon. Saatoin myös
tokaista: ”Mitä jos annettaisiinkin pehmopinkun juoda maitoa
nyt?”. Useimmiten hän lähti leikkiin mukaan ja joko etsi
mielissään sen palapelin tehtäväksi tai haki kikatellen
pehmoeläimensä ja asetteli sitä leikillään paidalleni juomaan
maitoa. Näin maito usein unohtui. Joskus se ei unohtunut, ja silloin
imetin.
Siitä vähän ajan päästä, Minimullistajan ollessa 2v2kk oma
epäloogisuuteni alkoi ärsyttämään minua, sillä en enää ollut
varma sanomisteni moraalisuudesta. Siitä lähtien olen sanonut
Minimullistajalle hänen maitoa pyytäessä, että ”Äidiltä on
nyt maito loppu. Mutta haetaanko purkkimaitoa?”. (Ja ei, en onneksi valehdellut, sillä usein maitoni olikin melko tiukassa…) Tämä tepsii
useimmiten, mutta ei aina. Ja silloin, kun se ei tepsi, nousee huonon
omantunnon myrskyt sisälleni, kun näen, miten surulliseksi lapseni muuttuu. Hän muistaa maitoni edelleen päivittäin. Teinkö väärin? Enkö ollutkaan lapsentahtinen? Muisteleeko
Minimullistaja pahalla? Jäikö kaiken sen yli kahden vuoden imetyksen
muistoviuhkaan päällimmäiseksi kökkö äiti, joka sulki itse
tissinsä?
Jos voisin palata ajassa takaisin päin, todennäköisesti en
olisi lähtenyt rajoittamaan ollenkaan maidonsaantia, vaikka
Minimullistaja itse sitä reilusti vähensikin. Silti, tähän
imetyksen lopettamiseen olen todella, todella paljon tyytyväisempi
kuin Pikkusankarin imetyksen lopettamiseen 1v6kk iässä väkisin
häntä rinnasta eroon riuhtoen. Koen, että tämä Minimullistajan
kanssa tehty lopetus tehtiin kuitenkin yhteisymmärryksessä ja
nätisti, lasta kuunnellen. Pikkusankarin imetystä kun lopetin
allergologin luvalla, olin ollut todella rajatulla imetysdieetillä reilun
vuoden (käytännössä siis alle kymmenellä ruoka-aineella), joten
minun oli kiire päästä syömään kunnolla. Nyt taustalla ei ollut
tällaisia ruokavalioon liittyviä juttuja, sillä Minimullistaja sai
syksyllä kaikki ruuat maisteluunsa.
Kaiken kaikkiaan olen koko pitkän imetystieni onnistumisesta iloinen, onnellinen ja tyytyväinen. Ehkä vähän ylpeäkin.
Päinvastoin kuin Pikkusankarin kanssa, Minimullistajan kanssa
imettäminen oli mukavaa, antoisaa ja rauhallista, ongelmatonta
puuhaa. En koskaan ajatellut imettäväni näin pitkään, mutta nyt
kun ajattelee, niin en näkisi yhtään hullumpana ajatuksena imettää lasta
vaikka kolmevuotiaaksi asti, jos se vain on lapsentahtista!

Wau. Iso wau.

Tämän postauksen
kirjoittamista olen odottanut viisi vuotta. Ehkä ihan vähän
liioittelen, mutta kuitenkin
, voin melkolailla todeta: Meillä ei
ole ruoka-allergisia lapsia perheessämme
. Tilanne sekä
Pikkusankarilla että Minimullistajalla on ruokien suhteen sen verran
hyvä, että meidän ei tarvitse juurikaan rajoittaa lastemme
syömisiä siis mitä ihmettä?.
Pikkusankarin rajoitukset perustuivat ensimmäiset neljä vuotta
sekä puhtaisiin (lähinnä suolistolla reagoiviin)
ruoka-aineallergioihin sekä refluksin rakenteellisen puolen lisäksi allergisen puolen syihin.
Nelivuotissynttäreiden tietämillä vapautimme kaikki ruuat, ja sille tielle jäimme. Pikkusankarin ruokarajoitukset perustuvat nyt enää lähinnä rakenteellisen refluksin syihin. Ehdottomia olemme sitrushedelmien ja viinimarjojen kanssa. Niitä emme anna Pikkusankarille hedelminä, marjoina, hilloina emmekän mehuina. Ruuanlaitossa pienet määrät esim. sitruunamehua eivät haittaa. Todella rasvaiset ateriatkin ovat kieltolistalla. Näillä rajoituksilla suurin osa närästyksestä pysyy kurissa. Pikkusankari oireilee edelleen viikottain, ja ruokapahiksia saattaa ruokalistalla olla edelleen, mutta ei niin selviä, että oltaisiin saatu niitä kiinni. Ja muutenkin Pikkusankarilla oireiden syyt ovat moninaisemmat kuin Minimullistajalla; Pikkusankarilla kun kuitenkin on aina ollut myös astmaoireita ja tuskallisesta lapsuudestaan johtuvia muitakin juttuja.
Kesän iloja, – molemmille pojille.

Minimullistaja yllätti meidät kaikki! Hänen rajoitukset ensimmäisten kahden vuoden aikana ovat perustuneet samoihin refluksi-suolistoallergia-syihin kuin Pikkusankarilla, mutta kaikki oireet ovat aina olleet lievempiä kuin isoveljellään. Myös suolistoallergioiden häviäminen tapahtui aiemmin! Kesän aikana olemme huomanneet, että hän ei enää oirehdi niin vahvasti eikä niin usein, joten olemme vähitellen laajentaneet hänen ruokavaliotaan… ja nyt voisi kyllä jo todeta, että hän syö kaikkea! Totuus ei ole ihan näin mustavalkoinen, sillä emmehän me arjessamme syö esim. vehnää ja suklaata joka päivä tai edes joka viikko, mutta periaatteen tasolla: emme osaa kertoa mitään erillistä ruoka-ainetta, josta Minimullistajalle tulee oireita. Oireita hänellä silti edelleen välillä on. Hän saattaa olla levoton nukkumistilanteessa, nieleskellä, heräillä useammin, vaikeroida, itkeskellä ja pyöriä lattialla tuskissaan. Mutta näitä tilanteita on yhä vähemmän. Eli olemme ainakin kovaa vauhtia voittamassa kaikki ruoka-aineallergiat!
Kaiken kaikkiaan välillä pitää oikeasti nipistää itseään, jotta tajuaisi: meidän pojat syövät aikalailla kaikkea! Wau. Iso wau.

Näin ymmärrät poikaani paremmin

Tiedättehän te ne tilanteet, kun lapsenne saapuu
harrastuspaikkansa pukkariin, muiden kerholaisten joukkoon tai
kuntosalin lapsiparkkiin, ja muut lapset huudahtavat: ”Taasko toi
tulee? Eeeei…”, ”En halua, että toi on mun kanssa samassa
ryhmässä”, tai ”Mä en tykkää susta!”. Ai ette tiedä näitä
tilanteita? Niin, minäkään en olisi halunnut tietää. En olisi
ikinä halunnut kokea näitä tilanteita, joiden jälkeen huuli
väpättäen kiiruhdan lähimpään vessaan ja annan kyyneleiden
valuttaa ripsarin mustaksi vanaksi poskille, kastella vaatteet
märäksi ja turvottaa itseni pahoinpidellyn näköiseksi. Se tunne,
kun tajuaa, että joidenkuiden silmien kautta katsottuna lapseni on
oikeasti epätoivottua seuraa, on sisustani rankasti raastavaa. Mitä
voisin tehdä toisin? Mitä olisin voinut tehdä toisin?
Yövalvomisiin on siis taas yksi syy lisää…
Minä en halua turhaan lokeroida lapsiani, enkä halua
puhua heidän sairauksistaan kenellekään, ellei siitä ole hyötyä
joko lapselle itselleen tai vertaistuen kautta toisille. Diagnoosien
suhteen olen kriittinen: en halua muuten-vain-diagnooseja enkä
melkein-diagnooseja lapsilleni, vaan haluan, että diagnoosi on
todella hyödyn arvoinen, niin, että se vie asioita eteenpäin kohti
positiivisempaa. Esimerkiksi autismin kirjon ominaisuuksia voi olla
melkeinpä kenellä tahansa (kuten Pikkusankarillakin taitaa olla),
kun oikein alkaa käyttäytymistä tarkkailemaan. Kuitenkin, jos
arjessa pärjää hyvin ilman diagnoosia (eli mm. ilman diagnoosin
mahdollistamia terapioita ja opettajien erilaista suhtautumista ko.
lapsen kasvatukseen), ei diagnoosia haikaillen kannata laajempia
tutkimuksia edes alkaa tekemään. Näin minun mielestäni. Pikkusankarin
diagnoosit refluksitauti, allergiat ja SI ovat olleet ehdottomasti
tarpeelliset. En halua, että lapsiltani oletetaan jo
lähtökohtaisesti jonkinlaista sairauden värittämää
käyttäytymistä, mutta aina, kun näen sairauksista mainitsemisen
tarpeellisena, mainitsen niistä. 
Nyt, kun harrastus- ja kerho-ohjaajia alkaa olla jo melko paljon,
ja ei-niin-kivoja tilanteita on tullut ilmi jonkin verran, mietin,
pitäisikö kaikille Pikkusankarin kanssa toimiville ohjaajille
kertoa Pikkusankarin ”ongelmista”, ja jos pitäisi, niin millaisin
sanoin. Harkinnan jälkeen päätin kirjoittaa lapun, jonka annan
ohjaajien lukea:
Poikani on sairastanut syntymästään lähtien vaikeaa
refluksitautia ja astmaa sekä siitepölyallergiaa. Nelivuotiaaksi
asti hänellä oli myös vaikeita suolisto-allergioita, mikä
rajoitti hänen syömisiään vahvasti. Pojallani on myös jonkin
asteisia sensorisen integraation ongelmia. Tämä moninainen
sairaushistoria vaikuttaa osaltaan siihen, miten poikani käyttäytyy
ja millainen olo hänellä on.
Lapsen refluksitauti tuntuu (kuten aikuisillakin) suurena poltteen
tunteena rintakehässä ja kurkussa. Lapsestani saattaa tuntua, kuin
yläkeho olisi liekeissä tai hän tukehtuisi mahalaukusta ylös
nousevaan ainekseen. Olo voi todellakin siis olla karmivan huono, ja
poikani levoton. Poikani ei osaa/huomaa aina automaattisesti kertoa
pipistään, eikä hän osaa välttämättä purkaa huonoa oloa
tilanteeseen sopivalla tavalla. Hän saattaa tehdä pientä ilkivaltaa, olla ilkeä
toisille lapsille tai olla täysin tottelematon. Hänen on vaikea keskittyä myös esimerkiksi katsomaan silmiin puhuttaessa. Refluksitautiin
viittavaat poikani kohdalla myös vahvasti ”refluksihiki”
(normaalista leikkitouhusta nouseva hiukset, niskan ja paidan kasteleva takaraivohiki) sekä se, että
KAIKKI esineet menevät suuhun (hän yrittää kaivaa pipiä pois).
Lapsellani oleva astma näyttäytyy nykyään vähemmän, mutta
silloin, kun refluksitauti on pahenemisvaiheessa, myös astmaoireet
vahvistuvat. Myös siitepölytilanne saattaa vaikuttaa astman hoitotasapainoon. Lapsellani astmaoireet tarkoittavat käytännössä
sitä, että lapseni sekoilee ja sinkoilee täysin päättömästi
osaamatta tehdä mitään järkevää. Astmaoireista lapseni olo
tulee kokonaisvaltaisesti huonoksi.
Siitepölyallergiat ovat kevään, kesän ja alkusyksyn riesa.
Siitepölyallergiaoireet tarkoittavat (ristiinreagoivien ruokien
ajoittaisen välttämisen lisäksi) lapseni kohdalla sitä, että
nenä on kokoajan tukossa, olo on vetämätön ja moni normaalikaan
asia ei jaksa kiinnostaa.
Sensorisen integraation ongelmat poikani kohdalla ovat
todennäköisesti syntyneet siitä, että ensimmäisen vuoden aikana
poikani oli äärimmäisen kipeä. Kukaan ei tiennyt hänen pahoista
ruoka-aineallergioista ja kurkkutorven tulehduttaneesta
refluksitaudista (muuten kuin ihmettelemällä todella, todella
vaikeaa vauvavuottamme). Lapseni keho ja aivot eivät ole oppineet
normaaleja kipusignaaleja ja normaaleja aistimuksia, koska hän on
joutunut kohtuuttomasti selviämään kovien kipujen kanssa heti synnytyslaitokselta
lähtien. Hänen on siis ajoittain vaikea yhdistellä eri
aistikanavista tulevaa aistitietoa ja arvioida kiputuntemuksia. Toisin sanoen olo voi hänellä
olla sama kuin pienessä ikkunattomassa huoneessa olo, jossa on 50
eri televisioruutua näyttämässä kaikki eri ohjelmaa kovalla
volyymilla. Hän saattaa myös kokea jotkin tilanteet erityisen kuormittavina, vaikka muiden silmin katsottuna tilanteissa ei ole mitään erikoista.
Mitä siis toivon lapseni kanssa aikaa viettäviltä aikuisilta?
Toivon ymmärrystä. Toivon, että lapseni mahdolliset
käyttäytymisongelmat/oireet otettaisiin vakavasti. En toivo, että
lapseni saa tehdä mitä tahansa kenelle tahansa ”sairautensa
nimissä”, mutta toivon, että huonon olon havaitessa jokainen miettii
ensin, millainen ihminen itse on kovien kipujen vallassa ja miten
itse toivoisi itseä kohdeltavan tuolloin. Pelkkä rankaisu huonon
käyttäytymisen jälkeen ei ole pidemmällä aikavälillä koskaan
toimiva: Lapsi yhdistää huonon olon ja rankaisun, ja pahimmassa
tapauksessa ei jatkossa enää kerro pipistään ja saattaa jopa
kokea, että huono olo on hänen syytää, jos huonosta olosta
(huonosta käyttäytymisestä) rankaistaan toistuvasti! Kannattaa
aina keskustella lapsen kanssa: osoittaa myötätuntoa lasta kohtaan
hänen tuskissaan ja miettiä yhdessä parempia huonon olon
purkamistapoja.
Lapseni hyötyy ”normaalilasta” enemmän selkeistä ohjeista,
hyvään käyttäytymiseen kannustamisesta, voinnin kysymisestä ja
erityisesti lapsen kanssa aikaa viettävän aikuisen antamasta spesifistä huomiosta.
Lapseni ruokavalio on muuten nykyään jo salliva, mutta
refluksitaudin takia viinimarjat ja sitrushedelmät ovat
kieltolistalla. Myöskään äärimmäisen rasvaista ateriaa ei
hänelle kannata tarjoilla.

Toivon, että jos havaitset sairauksista johtuvaa käyttäytymistä,
niin mainitset asiasta meille vanhemmille, sillä silloin voimme
harkita sairauksien hoitotasapainon viilaamista parempaan suuntaan ja voimme antaa lisävinkkejä lapsemme kanssa toimimiseen.
Jos vietät aikaa lapseni kanssa enemmänkin, tulet huomaamaan, että
poikani on sen kaiken pipikäyttäytymisen alla äärimmäisen
ajatteleva, fiksu, maailmasta kiinnostunut, kekseliäs ja empaattinen
viisivuotias.

Tämä tulee olemaan viimeinen Pikkusankarin sairauksien ja
kuulumisten nykytilanteesta laajasti kertova teksti tässä blogissa, sillä koen,
että eskari-ikää lähestyäessään hän tarvitsee yksityisyyden
näiden asioiden suhteen. Yleiskuulumisia ja muisteluita kuitenkin tullee, ja instagramissa (nimimerkillä skribentti) saatan kertoilla pienemmälle
yleisölle Pikkusankarinkin kuulumisia myös jatkossa.

Minun iholla

Meillä katsotaan tosi vähän telkkaria. Käytännössä
katsomislistalla ovat futiksen mm, lätkän mm ja Superbowl (miehen
osuus) sekä linnanjuhlat ja sellaiset joidenkin ohjelmien jaksot, joissa on joku tuttu
mukana (minun osuus). Uutiset katsomme aina areenan kautta kannettavalta. Ehkä kaksi kertaa vuodessa
lapset katsovat telkkaria (tyyliin jouluna). Emme ole mitenkään
erityisesti päättäneet olla katsomatta telkkaria. Se on vaan
jäänyt. Eikä ole tullut ikävä. Paitsi yhtä juttua olen jäänyt
miettimään…
Joskus vuosia sitten katsoin ensimmäistä Iholla-sarjan
tuotankokautta jakson silloin toisen tällöin, ja mietin, että jos
johonkin tositeeveeformaattiin minun tulisi lähteä, niin tuohon lähtisin!
Olisi varmasti pysäyttävää nähdä oma arki objektiivisemmin;
olisi pakko pysähtyä selittämään kameralle, miksi toimi juuri
niin kuin toimi oman arjen eri tilanteissa. Sarjan kuvaaminen olisi varmasti
hyvin itsereflektoiva kokemus. Nyt mietin, millaisena meidän arki
näyttäytyisi itselle ja muille, jos minä olisin kuvaajana tuossa sarjassa? 
Jäin leikittelemään asialla mielessäni, ja tajusin, että
jos tietäisin Iholla-sarjassa olevan jonkun
refluksi-allergia-perheen, niin katsoisin sitä aivan varmasti! Koska en ole nykyisestä television ohjelmatarjonnasta kartalla ollenkaan,
jäinkin miettimään, lieneekö muita samankaltaisia ohjelmia
olemassa, joista saisi vertaistukea (tällaisten sairauksien kanssa
painivien) arkeen? Tai onko kenties Iholla-sarjassa ollut tällainen perhe mukana? Ja erityisesti tarkoitan siis sellaista ohjelmaa, jossa kuvaajana on
perheenjäsen itse, sillä silloin tilanteet ja tunteet ovat aidoimmillaan
– minua ei siis kiinnosta niinkään arki kuvausryhmän kuuvaamana.
Mies ei varmaankaan Iholla-sarjaan suostuisi (tai vaatisi ainakin vähän ylipuhumista…), enkä tiedä,
suostuisinko loppupelissä minäkään, mutta ajatus on kieltämättä
kutkuttava. Joku, joka on juuri nukuttanut lastansa kolme tuntia,
voisi nähdä omassa olkkarissaan, että on sitä muuallakin tuollaista. Joku, joka on
koko päivän yrittänyt selittää lapselleen, että toista vaan ei
voi lyödä, vaikka itsellä kuinka paha olo onkin, näkee, että
samoja asioita käsitellään sen kuusikymmentäkaksi kertaa
toisessakin perheessä. Joku, joka on herännyt viime yönä
neljäkymmentä kertaa heijaamaan refluksista lastaan, näkee, että
yhtä tummat silmäpussit ne tuolla toisellakin valvojalla on, ja
yhtä kapea hermokapasiteetti. Joku, joka on monta tuntia putkeen
kokannut allergiaruokia perheelleen, tajuaisi, että tämä
eineshyllyllä käymättömyys on oikeasti arkea jollain muullakin.
Tällä hetkellä Iholla-kuvauksissani näkyisi uhmakiukkujen
taltuttamisen, sairauspohdintojen ja hikisten kokkailusessioiden
lisäksi ainakin meikittömiä kasvoja, talokuumetta, matkakuumetta,
urheiluharrastuksen uudelleenvirittämistä ja keskusteluja miehen
kanssa niin teelaaduista, kukkien hoidosta, pyykkivuoren
käsittämättömyydestä kuin arjessa jaksamisestakin. Ehkä ilmassa olisi vähän myös romantiikkaa… Ehkä. Tämän kaupungin pyöräilyreitit ja puistot tulisivat katsojille tutuiksi ja lasten kanssa kyhätyt askarteluräpellyksemme naurattaisivat varmasti katsojia. Tietysti katsojat pääsisivät mukaan lähikaupunkien päiväreissuille. Todennäköisesti
jokaisessa jaksossa näkyisi kyyneleitä; epätoivon kyyneleitä
silloin, kun kukaan ei kuuntele toiveitani, käskyjäni, kehotuksiani eikä
pyyntöjäni; surun kyyneleitä silloin, kun oman isän kuolema tulee
taas mieleen; ilon kyyneleitä silloin, kun lasten kanssa nauru
helkkää leikin flowssa. Muun muassa sellainen olisi minun Iholla.