Jotain ihan muuta

Sain blogihaasteen, joka ei liity blogini aiheeseen. Ensin ajattelin, että rajaukseni aihepiirin suhteen on tiukka, enkä taivu tällaisiin haasteisiin. Mutta sitten ajattelin, että onhan se välillä refluksivanhemmankin hyvä pyöritellä päässänsä jotain ihan muuta ja pienesti turhaakin. Siispä tässä ihanaisen Mammamarianin haasteen vastaukset: 
  Missä asennossa nukut? Yöpyörijä olen. 
  Päivän paras hetki? Koko perheen yhteinen lähistely – tai hassutteluhetki. 
 
  Mikä on ihmisen paras ikä? Luulen, että ihmisen paras ikä on se ikä, kun hän oppii päästämään irti turhan mustavalkoisesta ajattelusta, rakastamaan itseään ja olemaan armollinen sekä itselleen että läheisilleen. Paras ikä on se ikä, kun ihminen tajuaa anteeksiannon merkityksen ja kun hän hoksaa oman elämänsä tarkoituksen tai ainakin sen etsimisen tärkeyden. 
 
  Rattiraivoa vai ralliraijan hermot? En ymmärrä kysymystä.  
  Oletko punapää, brunette vaiko vaaleaverinen? Kaikkea tuota olen ollut.
 Mitä pyykinpesuainetta käytät? Ulkoa en muista, ja nyt, kun lapsi vihdoin nukkuu, en jaksa nostaa takapuoltani tuolista tarkistaakseni sitä. 
 Ajatteletko ekologisesti ja miten se näkyy arjessasi? Luulen, että ajattelen perusekologisesti. Suurimman ekologisen teon tällä hetkellä määrää hulppea palkkani, jota saan poikani hoitamisesta kotona. Eipä tarvitse turhia ostella.
 
  Paras jälkiruoka? Tämä on hullun vaikea. En millään pysty sanomaan vain yhtä, kahta enkä kymmentäkään. Olen toivoton herkkusuu. Esimerkiksi viimeisen viikon aikana olen tainnut todeta, että  ”tämä on ihan parasta” niin siskon tekemän sitruunamarenkikakun jälkeen, ravintolassa syömäni suklaapannacotan jälkeen, äidin tekemien mokkapalojen jälkeen kuin omatekemien omenamuffinienkin jälkeen. Taisin hairahtua kehumaan superhyväksi myös ystävän kanssa jaettua Maraboun vadelma-jugurttiuutuutta. 
  Mikä kappale saa lanteesi liikkumaan? Koska ohjaaja pakottaa, niin ainakin zumbatunneilla zumbabiisit.
  Ärsyttävin tv-mainos? Meillä ei katsota telkkaria, joten tuollaisilta, thank God, säästyn. 
 Jos bloggaisit jostain ihan muusta aiheesta kuin nykyisestä, mikä se olisi? Työstäisin blogissani introspektiivista analyysiä lukemistani psykologisista opuksista.
    
      
P.S. Bloggaavat refluksiäidit, heitän haasteen eteenpäin teille yleisesti. Jos haluatte, ottakaa se vastaan ajatustentuulettumisnäkökulmana. Kysymyksinä voi käyttää samoja.

Uusia opetuksia

Vaikka reilu vuosi tässä on jo
yritetty refluksitaudin koukeroista ottaa selvää, niin joka viikko vieläkin
saamme refluksitaudilta yllättäviä oppitunteja.
Taas pääsi
refluksitauti-allergia-kirous hyppäämään puun takaa eteemme, mutta onneksi
sillä oli tällä kertaa kukkakimppu kädessään. Vielä maanantaina Pikkusankari
oli se keskiverto-oireinen poikamme: kaivoi korvia, suuta, valitti pipiä
vatsassa, päässä ja rintakehässä, kaatoi ja heitteli tavaroita minkä kerkesi
valveillaoloaikansa puitteissa sekä merkkasi äidille poskiin ainakin kahdet
veriset kynnenjäljet. Tiistaina meininki muuttui tyystin: hän saattoi
leppostella sohvalla katsellen kirjoja, pyrki pussailemaan ja halailemaan koko
ajan, purki ja pakkasi leluvarastonsa monen monta kertaa ja hymyili ja
kikatteli lähes taukoamatta; oireista ei ollut tietoakaan. Sama on jatkunut
tähän päivään saakka. Näin monta päivää peräjälkeen noin täydellisen oireettomina –
ja vielä yhtäkkisenä muutoksena – ei ehkä voi olla pelkkää sattumaa tai vain
taudin aaltoilevuutta. Syy tähän muutokseen taisi olla äidin hajamielisyys
ruokavalion monimuotoisuuden toteuttamisen suhteen. Pikkusankari ei meinaan ollut
vahingossa saanut ennen hyvien päivien alkamista ainakaan kolmeen päivään kanaa, possua eikä punajuurta. Hups. Epäiltynä ovat siis
kaikki nuo kolme. Syyllinen voi löytyä yhdestä, kahdesta tai kaikista. Pahiksen
löytäminen onkin seuraava missiomme. On enemmän kuin ärsyttävää lähteä
kaatamaan tarkoituksella ideaalitilannetta, mutta pakko, jotta pääsemme
eteenpäin…
Allergologin vastaanotolla ja
sähköpostittelumme kautta opin aina paljon uutta. Suurin ahaa-elämys tämän
viikkoisella kontrollikäynnillä oli Pikkusankarin refluksitaudin
muodonmuutoksen tajuaminen. Pikkusankari on siirtynyt vauvaiän tyypillisistä
refluksioireista aikuisiän refluksioireistoon päin. Minulle öiden ja
päikkäreiden repaleisuus ja tuskaitkun määrä ovat aina olleet yhtä kuin
refluksitaudin vakavuusaste ja allergioiden aisoissapysymisaste sillä
hetkellä. Niinpä olen viimeisen kuukauden ajan ajatellut, että meillä menee
jotenkin älyttömän paljon paremmin kuin aiemmin keskivertotilanteessa, sillä
Pikkusankari on alkanut nukkumaan yöt heräämättä tai vain muutamalla
herätyksellä, vaikka päivät olisivatkin olleet täynnä muita oireita. Mutta
allergologimme avasi silmäni taas kerran: kaikki Pikkusankarin päiväoireet ja
käyttäytyminen viittaavat vahvasti siihen, että taustalla jylläävät edelleen pahasti
oireinen refluksitauti ja moninaiset allergiat, unien eheydestä huolimatta. Närästys,
happojen nousut ja pukluaminen eivät vaan enää herätä pientä samalla tavalla
kuin aiemmin ja huutokonsertti on vaihtunut valittamiseen.
Se tunne, kun tulee aidosti
ymmärretyksi, on tämän sairauden kanssa painiessa jotain aivan mieletöntä ja
arjessa niin harvoin koettavaa, että itken aina (kyllä, aina) kun lähdemme
lääkärin vastaanotolta. Taas kerran oli huojentavaa kuulla lohdullisia sanoja
ja saada omille arkihavainnoilleni lääketieteelliset
selitykset
lääkäriltä, joka on hoitanut tuhansia refluksikkoja ja
allergikkoja. Pikkusankarin nykyinen ruokakäyttäytyminen on kuulemma hyvin
ominaista refluksikoille. Todistetta sain myös sille, että tämän taudin
tuottaman huonon olon vallitessa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että taapero
ilmaisee pahan olonsa tupla- tai triplauhmalla, lyhytjänteisyydellä ja
pahanteolla. Ja mikä tärkeintä ymmärtää, pipin valittaminen on todellisinta
totta, mikä pitää ottaa vakavana oireena.
Melkeinpä joka ikinen kerta, kun
selitän Pikkusankarin kuulumisia jollekin, oli se sitten anoppi, ystävä tai
hyvän päivän tuttu, mieleeni pilkahtaa mahdollisuus empaattisen hypokondrian
olemassaolosta. Omat epäilyt omien ajatusten, kokemusten ja tunteiden
oikeellisuutta ja todellisuutta kohtaan ovat hyvin pelottavia. Mutta sen siitä
varmaan saa, kun pyörittelee päivät pitkät mielessä vuorotellen viittäkymmentä
refluksitautiin ja allergioihin liittyvää akuuttia juttua. Yritän jankuttaa
itselleni, että minä olen kuitenkin se, joka näkee joka ikisen pienen askeleen
eteenpäin ja taaksepäin tässä kiemuraisessa polussa. Ja minä olen se, joka
parhaiten osaa tulkita lapseni signaaleja. Silloin tällöin lapsen näkeminen tai
hoitaminen ei vain yksinkertaisesti voi antaa sitä kokonaiskuvaa hänen
tilanteesta, minkä lapsen vanhempi tai paremmassa tapauksessa vanhemmat saavat.
Onneksi välillä todella tajuan,
että en minä kuvittele mitään. Totisinta totta tämä on. Näin tapahtui viimeksi
muutama päivä sitten, kun mieheni tuli minut herättämään uskomattoman iloisena:
”Voitko kuvitella, Pikkusankari leikki kaksikymmentä minuuttia ihan yksin, eikä
hän ole tänä aamuna vielä kertaakaan yrittänyt lyödä minua eikä hajottanut
yhtäkään lelua! Nieleskelyä en ole kuullut lainkaan.” Tai kun äitini kertoi
Pikkusankarin olleen superkiltti vieraillessaan Mummolassa. Ja nämä tapahtuivat
ennen minun hehkutustani uskomattomasta muutoksesta ja hyvävointisesta
Pikkusankarista. 
Iloitsen siis joka ikisestä
kerrasta, kun joku muukin huomaa muutoksia Pikkusankarin käyttäytymisessä ja
olotilassa, koska se tuottaa minulle tervejärkisen ihmisen olon. Epäilyä,
lokaa, pelkkiä hymähdyksiä ja hiljaisuutta saan kokea aivan tarpeeksi vieläkin, kun kerron Pikkusankarin
vaihtuvista tilanteista. Nyky-yhteiskunnassa eläessä tuntuu hyvin usein siltä,
että näkyvästi sairaat olisivat kaikin tavoin oikeutetumpia olemaan sairaita
kuin näkymättömämmin sairaat. Näkyvästi sairaan sairaus otetaan vakavasti,
vähemmän näkyvästi sairaan sairautta vähätellään julmasti.

Tästä tunnistat refluksivanhemman

Jos kutsu käy kahville, lounaalle
tai johonkin muuhun sosiaaliseen syömistapahtumaan, refluksivanhempi saattaa suurella
todennäköisyydellä kieltäytyä. Hän ei luultavasti kieltäydy sen takia, että
seura on huonoa, vaan hän kieltäytyy luultavimmin siksi, että yhteiset
herkutteluhetket ovat tus-kaa. Jos refluksivanhempi on itse tiukalla
imetysdieetillä, hän ei halua taas yhtä mielensä pahoittavaa tapahtumaa
muistiinsa. Häntä ei liiemmin kiinnosta syödä maissinaksua samassa pöydässä,
missä syödään banoffee- torttua. Ja vaikka ei imettäisikään, jos lapsi on itse-syömis-iässä, harmi on
samaa suuruusluokkaa (jos kahvitteluhetkeä ei saa aikataulutettua
päiväuniajalle). On meinaan todella mukavaa kertoa pienelle kolmetoista kertaa yhden
kahvittelun aikana, miksi hän ei saa samaa herkkua kuin vastapäätuolin taapero,
hallita kitisevää sylissä heiluvaa lasta koko ajan samalla, kun itse yrittää
nautiskellen mutustella (kuukausien jälkeen sallittua) namia ja käydä pesemässä lapsen käsiä
minuutin välein, koska hän kuitenkin pääsee estoyrityksistä huolimatta upottamaan sormensa vastaleivottuun pullaan.
Kun refluksivanhempi kysyy
tuttavaltaan kuulumisia, ja saa vastaukseksi vain vauvan kuulumisia, hän ei jää
jankuttamaan ”mutta kerro, mitä SULLE kuuluu?”. Refluksivanhempi ymmärtää
täysin, jos vanhemman päässä ei pyöri kuin vauvan voinnin ala- ja ylämäet.
Tällöin kysyjän ei ole mitään järkeä edes yrittää puristaa pakollista vastausta
jostain ihmeellisistä omista kuulumisista,
jos ne nyt vaan sattuvat olemaan tässä elämänvaiheessa tismalleen samat kuin
vauvan kuulumiset.
Kaverilla kylässä ollessaan, kun
aina niin hyväntuulisen ja hymyilevän vauvan vanhempi kertoo, kuinka vauva
itkee useimmat päivät lähes taukoamatta ja kuinka unet ovat pääsääntöisesti
cooperin testin pituisia, refluksivanhempi ei epäile vauvan vanhemman sanomisia.
Hän tietää, mitä vieraskoreus on. Ja hän tietää, miten vihreä tuliaispehmopupu
ja taukoamatta tekstiä suoltava vieras voivat vaikuttaa vauvan metelitasoon.
Erityisesti hän ymmärtää sen, että vanhemmat tuskin koskaan valehtelisivat
vauvan voinnista kertoessaan. Refluksivanhemmalta et kuule vähätteleviä
kommentteja. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että kaikilla kyläilykerroilla kaverin
vauva on nukkunut kolmen tunnin päikkärit ja jokellellut kiltisti nallemobileilleen
koko sen ajan, kun äidit nauttivat berliininmunkkinsa santsisumppien kera. Huono
(hyvä) tsäkä on refluksivanhemmallekin tuttu juttu.
Kaupassa, jalkakäytävällä ja ihan
kaikkialla niitä tapauksia voi kohdata. Lapsi huutaa, repii, potkii, riuhtoo,
äksyilee, puree, heittäytyy maahan kuudennen kerran, piiloutuu, karkaa, heittelee
kaikkea eteensä sattuvia esineitä ja syöksyy vaarallisiin paikkoihin. Uhmaa,
ehkä. Kasvatusongelmia, ehkä. Käyttäytymishäiriöitä, ehkä. Refluksivanhemmalla
on tällaisen tapauksen nähdessään mielessä myös se neljäs vaihtoehto: fyysisiä
kipuja, joiden tuottamaa pahaa oloa lapsi purkaa kyseisiin, vanhempia kovasti
ilostuttaviin toimiin. Ehkä näin on, ehkä ei. Ja todennäköisesti taustalla on
jotain kolmesta muustakin syystä. Mutta refluksivanhempi ei tuomitse tietämättä.
Refluksivanhempi on varannut
syntymättömälle lapselleen ajan tutulta allergologilta parin viikon päähän
lasketusta ajasta. Tämän jutun kuullessaan ei kannata nauraa; se ei ole
vitsi. Ja ihan vaan siksi, että refluksilapsen sisarus on 70 prosentin
mahdollisuudella myös refluksitautinen.
Kuullessaan hölmöjä yleistyksiä, kaikkipäteviä
neuvoja, lapsen voinnin vähättelyä tai piilotettuja piikkejä, refluksivanhempi
saattaa kaataa tuplamitalla takaisin. Hänestä on kuoriutunut todellinen
leijonaemo. Niin sadat kerrat hän on joutunut puolustelemaan, hakemaan
oikeutusta ja selittelemään, että enää hän ei jaksa edes yrittää ymmärtää
tietynlaisia kommentteja ja olla vain hiljaa. Joskus refluksivanhempi itsekin
pelästyy omaa hyökkäävyyttään ja lapsenpuolustamisviettinsä voimakkuutta.
Refluksivanhempi on erityisen
kiinnostunut joskus hyvinkin omaperäisen kuuloisista aiheista. Hän saattaa
huomaamattaan analysoida pitkäänkin sitä, minkälaista eroa on lapsen
oksennuksen ja kakan koostumuksessa ja ulostulon nopeudessa silloin, kun lapsi
on syönyt porkkanaa, luumua tai bataattia. Refluksivanhempi puhuu millin tarkkuudella lapsen
ruokamääristä, vouhottaa sileyden asteesta ja vertailee tosissaan pakastamista
ja keittämistä allergeenien hävittämisen tehokkuuden näkökulmasta.

Tervetuloa refluksitaloon velttoilemaan!

Juhana Vartiainen ja Tuulikki Ukkola!
Olette lämpimästä tervetulleita refluksiperheen arkea näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Jos minä vain uskaltaisin lapseni turvallisuutta ajatellen, niin jättäisin teidät nauttimaan lapseni kanssa tästä upeasta lomasta vaikka koko vuorokaudeksi. Luulenpa, että edes kenkiä ette riisuisi, vaan katoaisitte saman tien pitkälle huudon kuulumattomiin. Niin ihanaa velttoilua tämä puolitoista vuotta on ollut, että ei ole tottakaan!

Pelkkää kuvitelmaa?

Meidän perheellä on menossa nyt ihan
kiva ajanjakso. Rehellinen vastaukseni mitä kuuluu- kysymykseen voisi kuulua perinteiseen
suomalaiseen tyyliin ”ihan hyvää”. Vastaus voisi olla jopa ”yllättävän hyvää”;
olimmehan varautuneet paljon pahempaan lääkkeen vähentämisen myötä.
Pikkusankarin lääkekupin
kallistaminen lopetettiin kolme päivää sitten. Oireita on lääkemäärän vähentämisaikoina
ilmennyt vaihtelevasti, mutta kokonaisuudessaan oiremäärä on onneksi meidän
mittapuulla vähäistä. Huippujuttu on, että yhtä ruoka-ainetta lukuun ottamatta kaikki
refluksitaudin viimeisimpänä pahenemisaikana tippuneet ruuat ovat taas menussa
mukana. Toivoin kovasti, että olisin päässyt kokkailemaan Pikkusankarille
säännöllisesti uudenlaisia ruokia ja että oltaisi saatu hänelle vihdoin edes
joku öljy mukaan, edes muutaman tipan verran viikossa. Mutta valitettavasti näyttää
kovasti siltä, että edes lääkkeen antaman suojan turvin Pikkusankarin
ruokalista ei veny. Nyt pariin viikkoon emme ole mitään uutta Pikkusankarille
maistattaneet, ja hän on oireettomampi nyt kuin pari viikkoa sitten suuremmalla
lääkeannoksella, kun mukana oli (epäonnisia) ruokakokeiluja. Joten samalla
vanhalla tylsällä ruokapolitiikalla jatketaan. Ties siis mihin asti taas.

Viimeisten viikkojen aikana on
ollut päiviä, ettei oireita juuri näy ja onpa sieltä löytynyt täysiä öitäkin!
Päivisin refluksi- ja allergiaoireet puskevat, jos puskevat, esille niinä nykyisinä
tuttuina: suurta ja pitkittynyttä kiukkushowta, käsittämättömistä aiheista
turhautumista, tarraavampaa kiinni ripustautumista ja kaikkea mahdollista pahantekoa.
Siis sellaisia juttuja sellaisessa mittakaavassa, minkä vain me vanhemmat
tunnistamme Pikkusankarin pahan olon purkamiseksi, kun tiedämme, millainen ihanuus
hän ilman oireita on. Aina, kun kuulee kommentin tyyliin ”tuo ja tuo vain
kuuluvat tuohon ja tuohon ikävaiheeseen”, tulee itsellekin mieleen, että olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?
Olemmeko todella ylitulkinneet Pikkusankarin käyttäytymistä, ja muuttaneet
sen normaalista tuon ikäisen käyttäytymisestä refluksioireeksi? Vai onkohan
kuitenkin se aiemmin oikeassa ollut äidinvaisto oikeassa nytkin… Hmm. 
Se, että Pikkusankari normaalina
päivänä ehkä kymmenen kertaa tulee kertomaan: ”äiti, pipi” osoittaen niin päätään
kuin rintakehääkin, voidaan ehkä lukea tietyin kriteerein hieman
uskottavammaksi perusteluksi lapsen sairaudesta kuin nuo pidentyneet
känkkäränkän vierailut, mutta luulenpa, että julkisen puolen lääkäreillä olisi
tähänkin jokin kiva selitys valmiina pöytälaatikossa, ettei vain tarvitsisi
myöntää lapsen sairautta. Ehkä lapsi kerää huomiota vanhemmiltaan valittamalla
pipiä tai ehkä lapsi leikkii potilasta lääkärileikeissä tai ehkä lapsi testaa
vanhemman syliinottoherkkyyttä tai sitten vanhemmat vain kuulevat omiaan.  
Muutamien tärkeiden juhlien
ajaksi olemme raaskineet antaa Pikkusankarin yökylään, pari kertaa ensimmäisten
kuukausien korvikeaikana ja pari kertaa nyt imetyksen loppumisen jälkeen. Itse
en muista alkuaikojen öistä juurikaan muuta kuin sitä huutohyssyttelykeinuttamista
peitettynä väsymyksen raskaalla harmaalla viitalla. Muistelisin, että ehkä
muutaman kerran kuussa yöt olivat ”normaaleja” vauvaöitä, eli että Pikkusankari
heräsi, söi ja nukahti, ilman tuskaitkua. Ja ne kaksi yötä, jotka pelkällä
korvikkeella vedettiin meidän ollessamme toisella puolella Suomea, olivat
kuulemma olleet juuri tämmöisiä. Uni, NAN, uni, NAN, uni, NAN. Siinä on ollut onnekkaita
hoitajia, ei voi muuta sanoa!
Kyseessä olevissa keisseissä, eli
kahden ja kolmen kuukauden iässä suostuimme antamaan Pikkusankarin yökylään,
koska elimme pölvästit siinä harhatodellisuudessa, että arkemme on joka
tapauksessa normaalia, vaikkakin mielestämme tosi rankkaa. Ajattelimme, että ehkä
olimme vain hieman heikompia vanhempia kuin muut. Kun Pikkusankarin isovanhemmat
sitten saivat normaalivauva-arkiyöt, siinä sitten hoitoa seuraavina öinä kotona
valvomisrumbassamme heitimme ilmoille raskaita epäilyajatuksia sekä omaa että toisen
mielenterveyttä kohtaan. Todennäköisesti olimme kai kehittäneet oman pikku
todellisuutemme, jossa kantelimme sylissämme vuorotellen oikeasti nukkuvaa vauvaa ympäri kämppää ja koimme molemmat
yhtäaikaisia hallusinaatioita huutavasta lapsesta. Kaiken lisäksi muistimme
synkronoitui sillä tarkkuudella, että molemmat muistivat aamulla edellisen yön
suurin piirtein samalla tavalla. Outoa kerrassaan. Kertomuksillemme näistä
öistä ja päivistä muut vain pyörittelivät päätänsä. Olemmekohan me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?
 
Joka tapauksessa, muutama seikka
on näin jälkikäteen ajatellen voinut vaikuttaa parempiin hoitoöihin. Pikkusankari oli
todellinen tissitakiainen minun läsnäollessani. Yökylässä hän ei vaatinut
maitoa ollenkaan niin usein, joten happojen takaisinvirtaus ja sen tuottama
tuska olivat pienempää. Pikkusankari oli jo tuolloin hyvin todennäköisesti maitoproteiinille allerginen, mutta korvikkeen antamisen jatkaminen viikkokaupalla vain lisäsi hänen oireiluaan, ja nämä yökyläilythän eivät sattuneet siihen kaikista pahimpaan oirepiikkiin eli nelikuisesta seitsenkuiseen, jolloin todennäköisyys normaaliin yöhön oli mitätön. 
Lisäksi minun maitoni kautta taisi tuolloin virrata Pikkusankarille myös tuhatta muuta epäsopivaa juttua suurissa
määrin (minun suklaa-annos kun on levyllinen, karkkipussi 300 grammainen väritulitus ja
kahvileivonnainen yksi pellillinen…), joten kauhucocktail ei ehkä ollut ihan
niin sekava NANissa kuin minun valkoisessa tuotoksessani. Myöhemmin tehtyjen maito- ja vilja-altistusten jälkimaininkien perusteella voin fiksuna naisena myös päätellä, että jos maito oli pahis, niin viljat olivat superpahiksia. Siis, minun maitoni kautta Pikkusankari pumpattiin täydemmäksi “viljamaitoa” kuin mitä NAN todennäköisesti oli. Molemmat maidot huonoja vaihtoehtoja, mutta tuolla hetkellä NAN vei voiton paremmuudessa minun mässytellessäni ateriasta toiseen herkkuleipiäni.
Pitkällisen taistelun jälkeen sain irrotettua rintaraivari-Pikkusankarin pullosta ja avoinna hänelle oli vain oma maitobaari. Tuolloin ei tietenkään tullut mieleenkään antaa Pikkusankaria
yökylään. Saimme itse kokea joka ikisen huutoyön ja saimme itse myös ne kaikki ennen diagnoosin selviämistä tulleet (muutamat)
ehjät ihanat yöt, joita edeltävänä päivänä taisin sattumalta syödä jotain
kanaa, maissia ja mustikkaa… 

Diagnoosi varmistui, lääkäri käski minut tiukalle imetysdieetille, ja parin viikon päästä meillä oli ihana, aurinkoinen, yöt muutamalla syötöllä (ei huudolla) pärjäävä vauva! Tuolloin mietimme, että olikohan tämä vain jotain hassua sattumaa… Että kolmestakymmenestä tuskaheräämisestä miinustettiin parissa viikossa kolmekymmentä tuskaheräämistä, juuri kun olin ollut viikon törkytiukalla ruokavaliolla. Mielessä häivähti myös: Olemmekohan  me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…? Asianlaita taisi selvitä heti, kun kuukauden päästä ensimmäinen ruokakokeilu otettiin messiin… Siihen nollaan plussattiin kolmekymmentä.

Viime vuoden loskaisena lokakuun
aamuna jännitys, pakokauhu ja huoli olivat suunnattomat. Muutaman tunnin päästä
alkaisi Pikkusankarin maitoaltistus. Edellisen maitoaltistuksen jälkeiset kaksi
viikkoa olivat yhdet valvotuimmista viikoistamme ikinä. Kaikkien
vilja-altistusten jälkeiset viikot olivat olleet täynnä tuskan ja epätoivon
kyyneleitä ja kantamisesta uupuneita käsivarsia. Altistuksesta oli tullut
meille iso kirosana. Meni muutama tunti, meni päivä, toinenkin, meni viikko ja
meni kaksi. Sitten se meille valkeni: Pikkusankari sietää pieniä annoksia
laktoositonta maitojuomaa! Etukäteen sovitut vuoroittaiset vanhempien nukkumistunnit
ja isovanhempien lastenkatsomisvuorot peruttiin. Mieleni täytti ilo niin
Pikkusankarin kuin itsenikin puolesta; nyt monipuolistuu lapsen ruokavalio ja
nyt minulla on vihdoin lääkärin lupa lopettaa imetys. Mutta maidon kehiin tulon
jälkeen mieltä kaihersi eräs asia: olemmekohan
me taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus
, kun kerta maito todella käy nyt
hänelle…? (No, seuraavan
ruokakokeilun myötä saimme koko kaksiviikkoisen monellakymmenellä herätyksellä
per yö…)

Imetyksen loputtua olemme
luovuttaneet yövastuun taas muutaman kerran isovanhemmille. Kummallakin
kerralla yö on mennyt hieman paremmin kuin sillä viikolla keskimäärin kotona hoitoyötä
edeltävät yöt. Isovanhemmilta öiden hehkutusta kuunnellessa kummasti on tullut
mieleen, että olemmekohan me taas vaan
kuviteltu tämä koko sairaus…?
No, kai on myönnettävä, kaikkeni
olen tehnyt, että hoitoyöt olisivatkin olleet mahdollisimman rauhallisia. Olen
syöttänyt yökyläilyä edeltävinä päivinä vain melkein satavarmasti sopivia
ruokia Pikkusankarille. Olen antanut varmuudeksi tuplalääkityksen ennen
yökylään menoa. Olen tiputtanut suuhun vielä turvazyrtecit. Pikkusankari on
uuvutettu vieraalla ympäristöllä ja hoitajalla ja jännittävillä leluilla
väsyneemmäksi kuin kotona, jolloin ne kaikista pienimmät oireet eivät
välttämättä herätä häntä, koska hän nukkuu tukimmin kuin kotona. Toisin kuin
kotona me, isovanhemmat nukkuvat Pikkusankarin ihan kyljessä kiinni, joten
vaikka hän heräisi oireisiinsa, on lähellä heti joku, jolloin pienen kivun
kestämiseen saattaa auttaa vain lähellä oleva käsi. 
Hippaleikit ovat olleet meillä
aina nimeltään ”Selvitä, mikä muru päätyi pojan suuhun”. Pikkusankarilla
murujen löytämis- ja lappamistahti on varmasti maailmanmestaruusluokkaa. Ja
enpä liioittele (vaikka niin toivoisin), kun sanon, että yksikin muru riittää
oireisiin. Se on todistettu liian monta kertaa. Siksi kavereille tiedoksi, että
eivät teidän matonhapsut ole vinossa, muruja minä vaan sieltä lattialta
tsiikailen. Joskus, kun pöydän alta löytynyt muru on jo nielaistu vanhempien
liian hitaan reaktiokyvyn takia, painumme nukkumaan heti, kun Pikkusankari saadaan
taisteltua unten maille, koska luvassa on ihan varmasti huono yö! Aamulla
heräämme ja olemme satavarmoja, että toinen on eittämättä ollut koko yön
huudonlaimentajana. Mutta eipä kumpikaan myönnä! Tällä kertaa murunen ei
aiheuttanutkaan oireita… Olemmekohan me
taas vaan kuviteltu tämä koko sairaus…?
Tämä Pikkusankarin refluksitauti
ja moninaiset allergiat taitavatkin olla vain pelkkää kuvitelmaa. 
Absolutely.