Se olo

Otan riskin sanojeni myöhemmän poisvetämisen suhteen ja julistan nyt koko kansalle: nyt se sitten kai on nostettu pois hartioiltamme, se vauva- ja taaperovuoden pahin väsymystaakka. Aivan pienestä asiasta ei ole kyse, muuten en uskaltaisi siitä täällä huudella. Vuosi ja kahdeksan kuukautta surrutettiin läpi yleisesti ottaen hyvin, hyvin väsyneessä tilassa. Ilman välissä olleita parempia jaksoja olisimme me vanhemmat varmaan jo kaltereiden takana tai mullan alla. 
Uupumuksen laajuuden tajuaa kunnolla vasta nyt, kun on vertailukohtana tämä nykyinen (tai siis reilun viikontakainen…) tila, pari kuukautta sitten normaaliksi luulemani tila ja se todella väsynyt tila. Vasta nyt, kun parin, kolmen kuukauden ajan meille on sallittu unet joka yö korkeintaan kolmella herätyksellä, on olo todella Se olo: se tavoiteltu olotila, mikä minulla oli ennen raskautta.  Ja Se olo on jotain, mistä en osannut väsyneenä edes haaveilla. Se on jotain paljon parempaa. Hartaasti nukkumisen lisäksi olooni vaikuttaa myös se, että vuoden kestäneen supertiukan imetysdieetin loppumisesta on nyt puoli vuotta. Ja se tuntuu (ja näkyy): luulen, että kaikki kehon puutostilat on vasta nyt vihdoin korjattu, eri ruokiin liittyvät sopeutumisongelmat kehossani vihdoin voitettu, menetetyt kilot mässätty takaisin ja ruokailuni on taas ihanan luonnollista ja vaivatonta. Muutama kuukausi sitten takaperin luulin saavuttavani jo Sen olon, mutta enpä ollutkaan.

(Tämänsisältöisen tekstin olisin voinut julkaista jo pari viikkoa sitten, kun huomasin Sen olon olevan jo pysyvämpi olotila. Nyt Siitä olosta nauttimista on ollut pahasti estämässä Pikkusankarista riippumaton, todella kauhea perheellemme tapahtunut juttu (Miksi?). Mutta uskon ja toivon, että saan pian taas kaiken ilon irti Siitä olosta.)

Miksi?

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän, kuinka pakahduttavan
onnellinen olen, kun Pikkusankarin hyvä kausi on jatkunut näinkin
pitkään. Minun oli myös tarkoitus hehkuttaa alkanutta koko perheen
kesälomaa, kun on kerrankin jaksamista tehdä kaikkea hauskaa yhdessä,
nauttia yhteiselosta täysillä. Elämämme näytti vihdoinkin olevan
ällistyttävän onnellista. Nähtävästi me kuitenkin olemme elämän
koekaniineja kokeessa, jossa mitataan, kuinka paljon ihminen jaksaa
kantaa vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen.

Kesälomamme alkoi oikein rentouttavasti kolmatta hääpäiväämme viettäen upeassa
kartano-kylpylässä. Joku tai jotkut olivat suunnitelleet meille melkein
yhtä rentouttavan kotiinpaluun: asuntoomme oli murtauduttu ja tärkeimmät
viety. Siinä ei paljon lompakon, kalenterin, pankkitunnusten,
kela-kortin ja korujen varastaminen tunnu missään, kun elämämme kaikki
valokuvat ja videot on viety. Varkaat sohauttivat puukolla sieluni
syvimpään mahdolliseen paikkaan. Sekä tietokone että varmuuskopiot
sisältävä ulkoinen muisti lähtivät varkaan mukaan. Sinne menivät
valokuva- ja videomuistojen lisäksi monia sivuja pitkät tarinat
Pikkusankarin ensisanoista, hassuista jutuista, meidän yhteisistä
leikeistä ja rutiineista. Sinne meni minun yli puolen vuoden työ
valokuviemme muokkausten kanssa.

Tällä hetkellä ei ole olemassa kuin kysymyksiä: MIKSI, MIKSI, MIKSI???
Eikö elämässämme ole ollut tarpeeksi epäonnea ja vastoinkäymisiä? Mihin
elämä meitä koulii? Olivatko varkaat valinneet juuri meidät? Olivatko
he tarkkailleet auton pakkaamista ja suunnitelleet tarkkaan iskun?
Palaavatko he rikospaikalle rankemmin aikein? Mitä
kyseiset varkaat tekevät henkilöllisyyspapereillamme? Onko pankkitilimme
olleet jo tyhjiä ennen kuin kerkisimme sulkea tilit? Mitä tapahtuu
kuvillemme, ja varsinkin sellaisille kuville, kuten synnytyskuville
joita ei ole tarkoitettu kenenkään muun kuin meidän silmillemme? Onko varas nähnyt seinällä taulun meidän perheestä? Onko hän katsonut meitä silmiin, ja siitä huolimatta pystynyt tekemään tämän kaamea ryöstön?

Mielessäni on nyt kaksi vuorokautta pyörinyt joka minuutti takauma
siihen hetkeen, kun astun asuntoomme iloisena onnistuneesta, ihanasta
hääpäiväminilomastamme. Katson auki olevaa terassin ovea, katson kumoon
heitettyä pyykkitelinettä, katson rikottua ikkunaa, katson pengottuja
korulippaita, katson kengänkuvia sohvalla, katson pöydälle, josta
puuttuu tietokone. Luhistun. Itken. Lamaannun. Mieleni valtaa kauhu,
epätoivo, pelko, suru ja silmitön viha. Filmi pyörii päässäni
taukoamatta, välillä itken valtoimenaan, välillä olen niin uupunut,
etten osaa edes hengittää. Lapsi joutuu minun takiani myös paniikin
valtaan ja itkee lohduttomasti.

Rakkain paikkamme, meille pyhin paikka, kotimme, on muuttunut
rikospaikaksi. Kun astun sisään, itku lyö kasvoille, sydän pomppii
kurkussa ja keho menee pakene-tilaan. En osaa rentoutua edes sen vertaa,
että pissalla voisin käydä. En voi seistä missään, en voi istua
missään, en voi koskea mihinkään, koska joku, joka ei olisi saanut, on
ollut samoissa paikoissa ja koskenut tavaroihin, joihin ei olisi saanut
koskea. Meidän koti on häpäisty. Meidän perhe on häpäisty. Valpastun
jokaisesta rasauksesta ja kohinasta. Haluan pois. Koti ei tule koskaan
olemaan enää koti. Missä, jos en kotonani, voin rentoutua? Missä voin
leikkiä rauhassa lapseni kanssa? Voinko koskaan enää mennä suihkuun
ilman, että kännykkä, johon on jo näppäilty valmiiksi hätänumero, olisi
koko ajan vieressäni?

Kerran, kun turvallisuuden tunteeni on rikottu, se ei enää eheydy.
Haluan muuttaa heti pois. En halua elää lapseni kanssa siinä
saastaisessa kämpässä. En osaa ajatella tulevaa elämää. Voinko koskaan
enää luottaa ihmisiin? Haluanko koskaan enää ottaa valokuvia? Jaksanko
muistella kaikkea sitä uudestaan, mitä dokumenteissa menetin? Saanko
tämän tapauksen kautta selville, ketkä todella ovat ne tosiystävät?
Miten meidän perhe selviää? Mitä jälkiä tämä jättää lapseemme? Joudummeko luisumaan amerikanmalliin ja
pitämään jotain kättä pidempää tyynyn alla, jotta voimme edes harkita
torkkuvamme? Painajaismaiset horreunet valveilla ollessakin saavat
kehoni kalseankylmäksi ja täriseväksi. Milloin saan seuraavan kerran
nukuttua? Uskallanko koskaan enää kävellä yksin ulkona? Jääkö minulle
koko loppu elämän ajaksi mieleeni oletus, että aina kun menen kotiin tai
“kotiin”, niin on hyvin todennäköistä, että loputkin tavarat on viety
ja joku hullu vainoaa siellä henkiämmekin. Mitä voinkaan tämän jälkeen
odottaa tapahtuvan seuraavaksi meidän elämässämme?

Ei vain yhdenillanjuttu

Viimeisen puolen vuoden aikana muutaman kerran äitini ja
anoppini oli kertoillut ihan outoja juttuja: että Pikkusankari olisi vierailuillaan
muka kävellyt sängyn viereen, sanonut ”aa-aa”, pyrkinyt itse sänkyyn, ja saattanut
vieläpä nukahtaa silittelyn jälkeen tyytyväisenä Ihaatansa halaten (onneksi
tätä ei sentään tapahtunut joka visiitillä, ettei tuo Pikkusankarin
vieraskoreus ihan uskomattomaksi mene). Kuten aiemminkin todettu,
isovanhempi-visiitit ovat olleet mahdollisia vain Pikkusankarin hyvinä kausina,
joten sinällään ei kai tarvitse ihmetellä, että hyväoloinen taapero noin tekisikin.
Mutta eipä ollut Pikkusankari vanhemmilleen noin helppo ollut ollut ikinä,
myöskään niinä parempina kausinaan… 
Joten äidin ja anopin puheet jäivät meidän korvissamme pelkäksi
satuiluksi.
No, nyt on nukkumaanmenosatuilu muuttunut kotonakin
todemmaksi ja Pikkusankari on paljastanut tätä erilaista, outoa puoltaan myös
vanhemmilleen. Jospa nyt jo uskallan julistaa, että aiemmin raportoimani
itsenukahtaminen (kuudensadanneljänkymmenenkahdeksan yön jälkeen) ei jäänyt vain yhden illan jutuksi! Tuon illan jälkeen muuttui
nukuttaminen ja nukahtaminen suuresti. Ennen maagista yötä Pikkusankari ei suostunut
nukahtamaan kuin sylissä pystyasentoon heijausliikkeessä ollen. Mutta viimeisen
kuukauden ajan hauiksemme ovat saaneet lepoa: Pikkusankari lasketaan
iltatoimien jälkeen sänkyyn, luetaan Nalle Puhin hunajaunista ja jäädään hänen
viereensä köllimään, tarvittaessa rauhoitellaan sanoilla tai silityksellä, ja
poistutaan hänen nukahdettuaan (jos poistutaan; välillä unisadut ovat todella
UNIsatuja…).

Se, mikä on aiheuttanut ihmetteleviä hymyjä ja hymähdyksiä
kadun vastaantulijoilla, on ollut kohta kaksivuotiaamme nukuttaminen rattaisiin
päikkäreille, kun jalat roikkuvat rattaiden ulkopuolella nilkoista lähtien (jaloille
jatko-osan keksiminen on miehellä mietinnässä…). Siinä tulee itsellekin hieman
outo-äiti-fiilikset, kun yritän tosissaan saada Pikkusankaria nukahtamaan, ja
hän sen kun huutelee ihmisille ”moi!”, ”anna pallo!” tai ”auta maailma!”. No, rattailla
lenkkeily on ollut meidän ainoa todellinen vaihtoehto sylissä nukuttamiselle,
joten sitä on käytetty pakon edessä näin pitkään.
Mutta ilolla kerron uutta tämänkin asian tiimoilta: meillä
on nukuttu jo viidet päikkärit sisällä! On ollut niin hyviä (apua, voinko
kirjoittaa oireettomia!) päiviä, että Pikkusankarilla on ollut kärsivällisyyttä
sisänukuttamiseen. Huonoina päivinä väsykiukku oirekiukun kanssa on aivan mahdoton
yhtälö yrittää mitään sisänukuttamisia millään
silittely-vieressäistumis-toimilla. Päiväthän ovat tuolloin täynnä pahan olon
purkamista, kiukuttelua, keskittymisvaikeuksia, levotonta liikuskelua ja pipin
valittamista. Mutta muutaman viimeisen viikon aikana Pikkusankari on tehnyt
jotain aivan ennen kuulumatonta: kun hän tuntee itsensä väsyneeksi, hän tarttuu
äitiä kädestä, sanoo ”lepo” ja sitten marssimme yhdessä sänkyyn tai sohvalle kainaloittain.
Vaikka näin on tapahtunut jo monta kertaa, liikutun vieläkin joka kerta (ja
saan Pikkusankarilta hölmistyneitä katseita). On ällistyttävän upea tunne
tajuta, että omalla lapsella on tällä hetkellä niin hyvä olo, että hän jaksaa
tarkkailla kehonsa signaaleja, pystyy tunnistamaan oman väsymyksensä ja
toimimaan järkevästi sen poistamiseksi sekä olemaan paikoillaan monia
minuutteja.

Etkö koskaan ihmetellyt?

Perheenjäsen, kaveri, ystävä,
tuttava! Etkö vauvavuotemme aikana koskaan ihmetellyt…
…kun saatoin pirauttaa sinulle
illalla koskien seuraavan päivän sovittua tapaamistamme ja kertoa, että olen
tosi väsynyt, itkuinen ja hieman ajatuksissani jähmeä, mutta että silti olisi
kiva nähdä.
…kun en halunnut sopia mitään sosiaalista
menoa illaksi mieheni töistä paluun jälkeen, vaikka silloin olikin minun vapaa-aikani. Minun oli todellakin PAKKO
päästä tuulettumaan, joko salille tai pahimpina päivinä, jolloin uupunut kehoni
ei kyennyt haarahyppyihin tai en kehdannut nyyhkytykseni takia ihmisten näköpiiriin mennä, ulos hoipertelemaan ja vuodattamaan kyyneleeni katukivityksille.
Siinä eivät rajuimmatkaan syysmyrskyt minua toppuutelleet. Pois kotoa oli
päästävä, heti kun mahdollista, yksin.
…kun asuntomme oli vuorattu
normaaleihin vauvojen pulauttelulukuihin suhteutettuna sopimattomissa määrin sohvia ja
lattioita myöten pyyhkeillä, harsoilla ja lakanoilla. Ja saatoin vaihtaa ne
kaikki kaksi kertaa vierailusi aikana.
…kun tunnin mittaisen juoruamisen
aikana saatoin käydä kymmenen minuutin välein heijaamassa vaunuja ulkona.
…kun vaunulenkkeillessämme
Pikkusankari nukahti itkien ja heräsi itkien.
…kun kolmikuisesta puolivuotiaaksi
asti temppuilin mieheni avustuksella kaikkia mahdollisia imetysasentoja,
yllätyshyökkäyksiä ja juksauksia vaihdellen, jotta sain rintaraivari-lapseni
syömään rinnalleni edes joskus.
…kun seurasit surullista showta
minuutti, tunti ja vierailu toisensa jälkeen: Pikkusankari itki lohduttomasti, minä
tungin tissin jälkeenkin korviketta pakolla hänelle, hän kiemurteli sylissä,
yritti torjua pulloa, veti itsensä jatkuvasti jäykälle kaarelle ja kovensi
tuskaitkuaan.
…kun en halunneet liikkua riennoissa kodin ulkopuolella Pikkusankarin kanssa kaksin emmekä edes perheenä,
sillä koimme vauvanhoidon hieman haasteelliseksi
jo kotona…
…kun kerroin minun viikon ehdottoman
huipennuksen olevan se, kun pääsen Pikkusankarin kanssa Mummolaan, ja saan
nukkua aamuyhdeksästä iltakuuteen Mummon hoitaessa pientä.
…kun hehkutin ilosta puhkuen, että meillä oli
tänään taas se kerran kuussa suotava aamu, kun vauvamme antoi meidän vanhempien
syödä aamumunakkaamme rauhassa ollen kymmenen minuuttia, siis vau, kymmenen
minuuttia lattialla, sitterissä tai sylissä rauhassa!
…kun yritimme huutaa toisillemme lauseita parin metrin päässä toisistamme samassa huoneessa, minulla huutava
vauva sylissä. Yritin karjua Pikkusankarin tuskailun yli: ”Tämä on meillä
normaalia. Jutellaan myöhemmin”.
Eikö kukaan läheinen koskaan
ihmetellyt muiden lukemattomien asioiden muassa näitä? Ensimmäisen puolen vuoden ajan yritimme vain pysyä kuplassa
uskoen, että kaikki se, mitä koimme, oli muka normaalia. Niin kuin meille
sanottiin joka lähteestä! Mutta eikö kukaan, siis todellakaan kukaaaaaan, joka
meidän arkea näki edes vilaukselta, voinut kommentoida, että tuo ei näytä ihan
normaalilta vauva-arjelta?
Vai ajattelivatko ihmiset ihan
oikeasti
, että perusvauva-arki saa meidät todella niin väsyneiksi, kuin olimme;
että me olimme vain muita vanhempia herkempiä kokemaan uupumuksen tunteita; että
terve vauva oksentaa 40-70 kertaa vuorokaudessa; että on normaalia, kun vauva
herää vähän väliä uniltaan itkien lohduttomasti; että vauva voi vaan olla niin
temperamenttinen, että ei halua olla minuuttiakaan vaakatasossa tai muutenkaan
paikoillaan; että vauvan itku ei voi tarkoittaa muuta kuin nälkää; että on normaalia,
kun äiti laskee edellisen Mummola-kyläilyn jälkeen heti tunteja siihen, kun
pääsee taas viikon tai kahden päästä nukkumaan ihan koko päivän läpeensä.
En missään nimessä syyttele,
osoittele enkä lykkää vastuuta tippaakaan pois meiltä (no okei, neuvolalle
kyllä vähän…). Mutta ihmettelen. Kovasti ihmettelen, miten varsinkin sellaiset
tuttavat, kaverit, ystävät ja perheenjäsenet, joilla itsellään on lapsia tai
joilla on lähipiirissä muitakin vauvoja, eivät muka olisi huomanneet eroa
terveen ja sairaan lapsen olotilassa, käyttäytymisessä ja siinä, miten
vanhempina jaksaa vauvoja hoitaa. Voi kunpa olisimme saaneet edes pientä vahvistusta
epänormaaliusolettamuksillemme jo varhaisessa vaiheessa, jotta Pikkusankari ei
olisi joutunut kärsimään ensimmäistä seitsemää kuukautta ilman tarkoituksenmukaista
ruokavaliohoitoa ja lääkkeitä sekä ilman yhtäkään ymmärryksen hippusta
tuskaitkuilleen.

Voi kun jurppii

Kun tiskatessa nostaa pestyä
astiaa kuivauskaappiin, ja haalea vesi valuu inhottavasti koko käsivarrelle
hihan sisään.

Kun yöllä vessareissulla astuu
uniherkällä jalkapohjalla legon päälle.
Kun lempipaita on juuri tullut
pesusta, sen laittaa päälle, ja sitten minuutin päästä joku tahmakäsi puristaa
mustikkasoseet koko rintamuksen mitalle.
Kun tummapaahtoinen kahvi on
lopussa, ja on pakko juoda normaalipaahtoista kahvia.
Kun mies ei muistanut
muistuttamisesta huolimatta viedä kauppaan mennessään samalla sitä
huipputärkeää täyttämääni koruliikkeen arvontakuponkia, jossa voi voittaa
ihanan parintonnin rinkulan.
Kun viimeinen pussissa oleva
purkan pala tippuu lavuaariin.
Kun menee jäätelökioskille
ostamaan sitä tiettyä makua, mutta edessä olevalle herralle kaavitaan viimeinen
pallo sitä makua.
Kun kirjaston kirjojen
palauttamisen muistaa aamulla, ja samaisen päivän iltapäivällä löytää ensimmäisen myöhästymismaksun postilaatikostaan.
Kun ulkona ollessa hyttysparvet viettävät
iloisia ruokaorgioitaan minun ihollani muiden kanssaihmisten ihojen ollessa täysin vapaata
riistaa siinä vierellä.
Kun on sanonut miehelleen tiukasti, ettei
tarvitse nimpparilahjaksi mitään, mutta sitten nimpparipäivänä tuleekin tunne,
että ehkä joku pienen pieni juttu olisikin ollut kiva.
Nyt on jurppinut hieman asia jos
toinenkin, kyllä, tunnustan. Kun sain itseni kiinni itse teosta, ajattelin ensin, että
ihmepiipittäjä minustakin tullut. Mutta sitten tajusin, että vau! enpä ole vähään
aikaan tuommoisista jutuista ärsyyntymiseen jaksanut dendriittieni toimintaa
tuhlata. Kaikki aistinikin ovat tainneet olla jossain univajehorroksessa ja kipuitkun kuuntelemisen turruttamina pitkän
aikaa. Mutta jos nyt oikeasti kiinnitän huomiota noin mitättömiin juttuihin ja
saan vielä ärsytyksen niistä aikaan, niin meillähän taitaa mennä aika kivasti. 
Ja tosi kivasti on mennytkin! Refluksinseurauskalenterissani
(eli minun kalenterissani :-)) lukee päivien 15.5-22.5 kohdalla: ”Pikkusankarin
paras viikko ikinä, ei oireen oiretta kokonaiseen seitsemään päivään! Tämmöistäkö
superhelppoa ja ihanan luksusta elämä on normaalioloisen itsepäisen uhmataaperon
kanssa?”.