Etkö koskaan ihmetellyt?

Perheenjäsen, kaveri, ystävä,
tuttava! Etkö vauvavuotemme aikana koskaan ihmetellyt…
…kun saatoin pirauttaa sinulle
illalla koskien seuraavan päivän sovittua tapaamistamme ja kertoa, että olen
tosi väsynyt, itkuinen ja hieman ajatuksissani jähmeä, mutta että silti olisi
kiva nähdä.
…kun en halunnut sopia mitään sosiaalista
menoa illaksi mieheni töistä paluun jälkeen, vaikka silloin olikin minun vapaa-aikani. Minun oli todellakin PAKKO
päästä tuulettumaan, joko salille tai pahimpina päivinä, jolloin uupunut kehoni
ei kyennyt haarahyppyihin tai en kehdannut nyyhkytykseni takia ihmisten näköpiiriin mennä, ulos hoipertelemaan ja vuodattamaan kyyneleeni katukivityksille.
Siinä eivät rajuimmatkaan syysmyrskyt minua toppuutelleet. Pois kotoa oli
päästävä, heti kun mahdollista, yksin.
…kun asuntomme oli vuorattu
normaaleihin vauvojen pulauttelulukuihin suhteutettuna sopimattomissa määrin sohvia ja
lattioita myöten pyyhkeillä, harsoilla ja lakanoilla. Ja saatoin vaihtaa ne
kaikki kaksi kertaa vierailusi aikana.
…kun tunnin mittaisen juoruamisen
aikana saatoin käydä kymmenen minuutin välein heijaamassa vaunuja ulkona.
…kun vaunulenkkeillessämme
Pikkusankari nukahti itkien ja heräsi itkien.
…kun kolmikuisesta puolivuotiaaksi
asti temppuilin mieheni avustuksella kaikkia mahdollisia imetysasentoja,
yllätyshyökkäyksiä ja juksauksia vaihdellen, jotta sain rintaraivari-lapseni
syömään rinnalleni edes joskus.
…kun seurasit surullista showta
minuutti, tunti ja vierailu toisensa jälkeen: Pikkusankari itki lohduttomasti, minä
tungin tissin jälkeenkin korviketta pakolla hänelle, hän kiemurteli sylissä,
yritti torjua pulloa, veti itsensä jatkuvasti jäykälle kaarelle ja kovensi
tuskaitkuaan.
…kun en halunneet liikkua riennoissa kodin ulkopuolella Pikkusankarin kanssa kaksin emmekä edes perheenä,
sillä koimme vauvanhoidon hieman haasteelliseksi
jo kotona…
…kun kerroin minun viikon ehdottoman
huipennuksen olevan se, kun pääsen Pikkusankarin kanssa Mummolaan, ja saan
nukkua aamuyhdeksästä iltakuuteen Mummon hoitaessa pientä.
…kun hehkutin ilosta puhkuen, että meillä oli
tänään taas se kerran kuussa suotava aamu, kun vauvamme antoi meidän vanhempien
syödä aamumunakkaamme rauhassa ollen kymmenen minuuttia, siis vau, kymmenen
minuuttia lattialla, sitterissä tai sylissä rauhassa!
…kun yritimme huutaa toisillemme lauseita parin metrin päässä toisistamme samassa huoneessa, minulla huutava
vauva sylissä. Yritin karjua Pikkusankarin tuskailun yli: ”Tämä on meillä
normaalia. Jutellaan myöhemmin”.
Eikö kukaan läheinen koskaan
ihmetellyt muiden lukemattomien asioiden muassa näitä? Ensimmäisen puolen vuoden ajan yritimme vain pysyä kuplassa
uskoen, että kaikki se, mitä koimme, oli muka normaalia. Niin kuin meille
sanottiin joka lähteestä! Mutta eikö kukaan, siis todellakaan kukaaaaaan, joka
meidän arkea näki edes vilaukselta, voinut kommentoida, että tuo ei näytä ihan
normaalilta vauva-arjelta?
Vai ajattelivatko ihmiset ihan
oikeasti
, että perusvauva-arki saa meidät todella niin väsyneiksi, kuin olimme;
että me olimme vain muita vanhempia herkempiä kokemaan uupumuksen tunteita; että
terve vauva oksentaa 40-70 kertaa vuorokaudessa; että on normaalia, kun vauva
herää vähän väliä uniltaan itkien lohduttomasti; että vauva voi vaan olla niin
temperamenttinen, että ei halua olla minuuttiakaan vaakatasossa tai muutenkaan
paikoillaan; että vauvan itku ei voi tarkoittaa muuta kuin nälkää; että on normaalia,
kun äiti laskee edellisen Mummola-kyläilyn jälkeen heti tunteja siihen, kun
pääsee taas viikon tai kahden päästä nukkumaan ihan koko päivän läpeensä.
En missään nimessä syyttele,
osoittele enkä lykkää vastuuta tippaakaan pois meiltä (no okei, neuvolalle
kyllä vähän…). Mutta ihmettelen. Kovasti ihmettelen, miten varsinkin sellaiset
tuttavat, kaverit, ystävät ja perheenjäsenet, joilla itsellään on lapsia tai
joilla on lähipiirissä muitakin vauvoja, eivät muka olisi huomanneet eroa
terveen ja sairaan lapsen olotilassa, käyttäytymisessä ja siinä, miten
vanhempina jaksaa vauvoja hoitaa. Voi kunpa olisimme saaneet edes pientä vahvistusta
epänormaaliusolettamuksillemme jo varhaisessa vaiheessa, jotta Pikkusankari ei
olisi joutunut kärsimään ensimmäistä seitsemää kuukautta ilman tarkoituksenmukaista
ruokavaliohoitoa ja lääkkeitä sekä ilman yhtäkään ymmärryksen hippusta
tuskaitkuilleen.

Voi kun jurppii

Kun tiskatessa nostaa pestyä
astiaa kuivauskaappiin, ja haalea vesi valuu inhottavasti koko käsivarrelle
hihan sisään.

Kun yöllä vessareissulla astuu
uniherkällä jalkapohjalla legon päälle.
Kun lempipaita on juuri tullut
pesusta, sen laittaa päälle, ja sitten minuutin päästä joku tahmakäsi puristaa
mustikkasoseet koko rintamuksen mitalle.
Kun tummapaahtoinen kahvi on
lopussa, ja on pakko juoda normaalipaahtoista kahvia.
Kun mies ei muistanut
muistuttamisesta huolimatta viedä kauppaan mennessään samalla sitä
huipputärkeää täyttämääni koruliikkeen arvontakuponkia, jossa voi voittaa
ihanan parintonnin rinkulan.
Kun viimeinen pussissa oleva
purkan pala tippuu lavuaariin.
Kun menee jäätelökioskille
ostamaan sitä tiettyä makua, mutta edessä olevalle herralle kaavitaan viimeinen
pallo sitä makua.
Kun kirjaston kirjojen
palauttamisen muistaa aamulla, ja samaisen päivän iltapäivällä löytää ensimmäisen myöhästymismaksun postilaatikostaan.
Kun ulkona ollessa hyttysparvet viettävät
iloisia ruokaorgioitaan minun ihollani muiden kanssaihmisten ihojen ollessa täysin vapaata
riistaa siinä vierellä.
Kun on sanonut miehelleen tiukasti, ettei
tarvitse nimpparilahjaksi mitään, mutta sitten nimpparipäivänä tuleekin tunne,
että ehkä joku pienen pieni juttu olisikin ollut kiva.
Nyt on jurppinut hieman asia jos
toinenkin, kyllä, tunnustan. Kun sain itseni kiinni itse teosta, ajattelin ensin, että
ihmepiipittäjä minustakin tullut. Mutta sitten tajusin, että vau! enpä ole vähään
aikaan tuommoisista jutuista ärsyyntymiseen jaksanut dendriittieni toimintaa
tuhlata. Kaikki aistinikin ovat tainneet olla jossain univajehorroksessa ja kipuitkun kuuntelemisen turruttamina pitkän
aikaa. Mutta jos nyt oikeasti kiinnitän huomiota noin mitättömiin juttuihin ja
saan vielä ärsytyksen niistä aikaan, niin meillähän taitaa mennä aika kivasti. 
Ja tosi kivasti on mennytkin! Refluksinseurauskalenterissani
(eli minun kalenterissani :-)) lukee päivien 15.5-22.5 kohdalla: ”Pikkusankarin
paras viikko ikinä, ei oireen oiretta kokonaiseen seitsemään päivään! Tämmöistäkö
superhelppoa ja ihanan luksusta elämä on normaalioloisen itsepäisen uhmataaperon
kanssa?”.

Jotain ihan muuta

Sain blogihaasteen, joka ei liity blogini aiheeseen. Ensin ajattelin, että rajaukseni aihepiirin suhteen on tiukka, enkä taivu tällaisiin haasteisiin. Mutta sitten ajattelin, että onhan se välillä refluksivanhemmankin hyvä pyöritellä päässänsä jotain ihan muuta ja pienesti turhaakin. Siispä tässä ihanaisen Mammamarianin haasteen vastaukset: 
  Missä asennossa nukut? Yöpyörijä olen. 
  Päivän paras hetki? Koko perheen yhteinen lähistely – tai hassutteluhetki. 
 
  Mikä on ihmisen paras ikä? Luulen, että ihmisen paras ikä on se ikä, kun hän oppii päästämään irti turhan mustavalkoisesta ajattelusta, rakastamaan itseään ja olemaan armollinen sekä itselleen että läheisilleen. Paras ikä on se ikä, kun ihminen tajuaa anteeksiannon merkityksen ja kun hän hoksaa oman elämänsä tarkoituksen tai ainakin sen etsimisen tärkeyden. 
 
  Rattiraivoa vai ralliraijan hermot? En ymmärrä kysymystä.  
  Oletko punapää, brunette vaiko vaaleaverinen? Kaikkea tuota olen ollut.
 Mitä pyykinpesuainetta käytät? Ulkoa en muista, ja nyt, kun lapsi vihdoin nukkuu, en jaksa nostaa takapuoltani tuolista tarkistaakseni sitä. 
 Ajatteletko ekologisesti ja miten se näkyy arjessasi? Luulen, että ajattelen perusekologisesti. Suurimman ekologisen teon tällä hetkellä määrää hulppea palkkani, jota saan poikani hoitamisesta kotona. Eipä tarvitse turhia ostella.
 
  Paras jälkiruoka? Tämä on hullun vaikea. En millään pysty sanomaan vain yhtä, kahta enkä kymmentäkään. Olen toivoton herkkusuu. Esimerkiksi viimeisen viikon aikana olen tainnut todeta, että  ”tämä on ihan parasta” niin siskon tekemän sitruunamarenkikakun jälkeen, ravintolassa syömäni suklaapannacotan jälkeen, äidin tekemien mokkapalojen jälkeen kuin omatekemien omenamuffinienkin jälkeen. Taisin hairahtua kehumaan superhyväksi myös ystävän kanssa jaettua Maraboun vadelma-jugurttiuutuutta. 
  Mikä kappale saa lanteesi liikkumaan? Koska ohjaaja pakottaa, niin ainakin zumbatunneilla zumbabiisit.
  Ärsyttävin tv-mainos? Meillä ei katsota telkkaria, joten tuollaisilta, thank God, säästyn. 
 Jos bloggaisit jostain ihan muusta aiheesta kuin nykyisestä, mikä se olisi? Työstäisin blogissani introspektiivista analyysiä lukemistani psykologisista opuksista.
    
      
P.S. Bloggaavat refluksiäidit, heitän haasteen eteenpäin teille yleisesti. Jos haluatte, ottakaa se vastaan ajatustentuulettumisnäkökulmana. Kysymyksinä voi käyttää samoja.

Uusia opetuksia

Vaikka reilu vuosi tässä on jo
yritetty refluksitaudin koukeroista ottaa selvää, niin joka viikko vieläkin
saamme refluksitaudilta yllättäviä oppitunteja.
Taas pääsi
refluksitauti-allergia-kirous hyppäämään puun takaa eteemme, mutta onneksi
sillä oli tällä kertaa kukkakimppu kädessään. Vielä maanantaina Pikkusankari
oli se keskiverto-oireinen poikamme: kaivoi korvia, suuta, valitti pipiä
vatsassa, päässä ja rintakehässä, kaatoi ja heitteli tavaroita minkä kerkesi
valveillaoloaikansa puitteissa sekä merkkasi äidille poskiin ainakin kahdet
veriset kynnenjäljet. Tiistaina meininki muuttui tyystin: hän saattoi
leppostella sohvalla katsellen kirjoja, pyrki pussailemaan ja halailemaan koko
ajan, purki ja pakkasi leluvarastonsa monen monta kertaa ja hymyili ja
kikatteli lähes taukoamatta; oireista ei ollut tietoakaan. Sama on jatkunut
tähän päivään saakka. Näin monta päivää peräjälkeen noin täydellisen oireettomina –
ja vielä yhtäkkisenä muutoksena – ei ehkä voi olla pelkkää sattumaa tai vain
taudin aaltoilevuutta. Syy tähän muutokseen taisi olla äidin hajamielisyys
ruokavalion monimuotoisuuden toteuttamisen suhteen. Pikkusankari ei meinaan ollut
vahingossa saanut ennen hyvien päivien alkamista ainakaan kolmeen päivään kanaa, possua eikä punajuurta. Hups. Epäiltynä ovat siis
kaikki nuo kolme. Syyllinen voi löytyä yhdestä, kahdesta tai kaikista. Pahiksen
löytäminen onkin seuraava missiomme. On enemmän kuin ärsyttävää lähteä
kaatamaan tarkoituksella ideaalitilannetta, mutta pakko, jotta pääsemme
eteenpäin…
Allergologin vastaanotolla ja
sähköpostittelumme kautta opin aina paljon uutta. Suurin ahaa-elämys tämän
viikkoisella kontrollikäynnillä oli Pikkusankarin refluksitaudin
muodonmuutoksen tajuaminen. Pikkusankari on siirtynyt vauvaiän tyypillisistä
refluksioireista aikuisiän refluksioireistoon päin. Minulle öiden ja
päikkäreiden repaleisuus ja tuskaitkun määrä ovat aina olleet yhtä kuin
refluksitaudin vakavuusaste ja allergioiden aisoissapysymisaste sillä
hetkellä. Niinpä olen viimeisen kuukauden ajan ajatellut, että meillä menee
jotenkin älyttömän paljon paremmin kuin aiemmin keskivertotilanteessa, sillä
Pikkusankari on alkanut nukkumaan yöt heräämättä tai vain muutamalla
herätyksellä, vaikka päivät olisivatkin olleet täynnä muita oireita. Mutta
allergologimme avasi silmäni taas kerran: kaikki Pikkusankarin päiväoireet ja
käyttäytyminen viittaavat vahvasti siihen, että taustalla jylläävät edelleen pahasti
oireinen refluksitauti ja moninaiset allergiat, unien eheydestä huolimatta. Närästys,
happojen nousut ja pukluaminen eivät vaan enää herätä pientä samalla tavalla
kuin aiemmin ja huutokonsertti on vaihtunut valittamiseen.
Se tunne, kun tulee aidosti
ymmärretyksi, on tämän sairauden kanssa painiessa jotain aivan mieletöntä ja
arjessa niin harvoin koettavaa, että itken aina (kyllä, aina) kun lähdemme
lääkärin vastaanotolta. Taas kerran oli huojentavaa kuulla lohdullisia sanoja
ja saada omille arkihavainnoilleni lääketieteelliset
selitykset
lääkäriltä, joka on hoitanut tuhansia refluksikkoja ja
allergikkoja. Pikkusankarin nykyinen ruokakäyttäytyminen on kuulemma hyvin
ominaista refluksikoille. Todistetta sain myös sille, että tämän taudin
tuottaman huonon olon vallitessa on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että taapero
ilmaisee pahan olonsa tupla- tai triplauhmalla, lyhytjänteisyydellä ja
pahanteolla. Ja mikä tärkeintä ymmärtää, pipin valittaminen on todellisinta
totta, mikä pitää ottaa vakavana oireena.
Melkeinpä joka ikinen kerta, kun
selitän Pikkusankarin kuulumisia jollekin, oli se sitten anoppi, ystävä tai
hyvän päivän tuttu, mieleeni pilkahtaa mahdollisuus empaattisen hypokondrian
olemassaolosta. Omat epäilyt omien ajatusten, kokemusten ja tunteiden
oikeellisuutta ja todellisuutta kohtaan ovat hyvin pelottavia. Mutta sen siitä
varmaan saa, kun pyörittelee päivät pitkät mielessä vuorotellen viittäkymmentä
refluksitautiin ja allergioihin liittyvää akuuttia juttua. Yritän jankuttaa
itselleni, että minä olen kuitenkin se, joka näkee joka ikisen pienen askeleen
eteenpäin ja taaksepäin tässä kiemuraisessa polussa. Ja minä olen se, joka
parhaiten osaa tulkita lapseni signaaleja. Silloin tällöin lapsen näkeminen tai
hoitaminen ei vain yksinkertaisesti voi antaa sitä kokonaiskuvaa hänen
tilanteesta, minkä lapsen vanhempi tai paremmassa tapauksessa vanhemmat saavat.
Onneksi välillä todella tajuan,
että en minä kuvittele mitään. Totisinta totta tämä on. Näin tapahtui viimeksi
muutama päivä sitten, kun mieheni tuli minut herättämään uskomattoman iloisena:
”Voitko kuvitella, Pikkusankari leikki kaksikymmentä minuuttia ihan yksin, eikä
hän ole tänä aamuna vielä kertaakaan yrittänyt lyödä minua eikä hajottanut
yhtäkään lelua! Nieleskelyä en ole kuullut lainkaan.” Tai kun äitini kertoi
Pikkusankarin olleen superkiltti vieraillessaan Mummolassa. Ja nämä tapahtuivat
ennen minun hehkutustani uskomattomasta muutoksesta ja hyvävointisesta
Pikkusankarista. 
Iloitsen siis joka ikisestä
kerrasta, kun joku muukin huomaa muutoksia Pikkusankarin käyttäytymisessä ja
olotilassa, koska se tuottaa minulle tervejärkisen ihmisen olon. Epäilyä,
lokaa, pelkkiä hymähdyksiä ja hiljaisuutta saan kokea aivan tarpeeksi vieläkin, kun kerron Pikkusankarin
vaihtuvista tilanteista. Nyky-yhteiskunnassa eläessä tuntuu hyvin usein siltä,
että näkyvästi sairaat olisivat kaikin tavoin oikeutetumpia olemaan sairaita
kuin näkymättömämmin sairaat. Näkyvästi sairaan sairaus otetaan vakavasti,
vähemmän näkyvästi sairaan sairautta vähätellään julmasti.

Tästä tunnistat refluksivanhemman

Jos kutsu käy kahville, lounaalle
tai johonkin muuhun sosiaaliseen syömistapahtumaan, refluksivanhempi saattaa suurella
todennäköisyydellä kieltäytyä. Hän ei luultavasti kieltäydy sen takia, että
seura on huonoa, vaan hän kieltäytyy luultavimmin siksi, että yhteiset
herkutteluhetket ovat tus-kaa. Jos refluksivanhempi on itse tiukalla
imetysdieetillä, hän ei halua taas yhtä mielensä pahoittavaa tapahtumaa
muistiinsa. Häntä ei liiemmin kiinnosta syödä maissinaksua samassa pöydässä,
missä syödään banoffee- torttua. Ja vaikka ei imettäisikään, jos lapsi on itse-syömis-iässä, harmi on
samaa suuruusluokkaa (jos kahvitteluhetkeä ei saa aikataulutettua
päiväuniajalle). On meinaan todella mukavaa kertoa pienelle kolmetoista kertaa yhden
kahvittelun aikana, miksi hän ei saa samaa herkkua kuin vastapäätuolin taapero,
hallita kitisevää sylissä heiluvaa lasta koko ajan samalla, kun itse yrittää
nautiskellen mutustella (kuukausien jälkeen sallittua) namia ja käydä pesemässä lapsen käsiä
minuutin välein, koska hän kuitenkin pääsee estoyrityksistä huolimatta upottamaan sormensa vastaleivottuun pullaan.
Kun refluksivanhempi kysyy
tuttavaltaan kuulumisia, ja saa vastaukseksi vain vauvan kuulumisia, hän ei jää
jankuttamaan ”mutta kerro, mitä SULLE kuuluu?”. Refluksivanhempi ymmärtää
täysin, jos vanhemman päässä ei pyöri kuin vauvan voinnin ala- ja ylämäet.
Tällöin kysyjän ei ole mitään järkeä edes yrittää puristaa pakollista vastausta
jostain ihmeellisistä omista kuulumisista,
jos ne nyt vaan sattuvat olemaan tässä elämänvaiheessa tismalleen samat kuin
vauvan kuulumiset.
Kaverilla kylässä ollessaan, kun
aina niin hyväntuulisen ja hymyilevän vauvan vanhempi kertoo, kuinka vauva
itkee useimmat päivät lähes taukoamatta ja kuinka unet ovat pääsääntöisesti
cooperin testin pituisia, refluksivanhempi ei epäile vauvan vanhemman sanomisia.
Hän tietää, mitä vieraskoreus on. Ja hän tietää, miten vihreä tuliaispehmopupu
ja taukoamatta tekstiä suoltava vieras voivat vaikuttaa vauvan metelitasoon.
Erityisesti hän ymmärtää sen, että vanhemmat tuskin koskaan valehtelisivat
vauvan voinnista kertoessaan. Refluksivanhemmalta et kuule vähätteleviä
kommentteja. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että kaikilla kyläilykerroilla kaverin
vauva on nukkunut kolmen tunnin päikkärit ja jokellellut kiltisti nallemobileilleen
koko sen ajan, kun äidit nauttivat berliininmunkkinsa santsisumppien kera. Huono
(hyvä) tsäkä on refluksivanhemmallekin tuttu juttu.
Kaupassa, jalkakäytävällä ja ihan
kaikkialla niitä tapauksia voi kohdata. Lapsi huutaa, repii, potkii, riuhtoo,
äksyilee, puree, heittäytyy maahan kuudennen kerran, piiloutuu, karkaa, heittelee
kaikkea eteensä sattuvia esineitä ja syöksyy vaarallisiin paikkoihin. Uhmaa,
ehkä. Kasvatusongelmia, ehkä. Käyttäytymishäiriöitä, ehkä. Refluksivanhemmalla
on tällaisen tapauksen nähdessään mielessä myös se neljäs vaihtoehto: fyysisiä
kipuja, joiden tuottamaa pahaa oloa lapsi purkaa kyseisiin, vanhempia kovasti
ilostuttaviin toimiin. Ehkä näin on, ehkä ei. Ja todennäköisesti taustalla on
jotain kolmesta muustakin syystä. Mutta refluksivanhempi ei tuomitse tietämättä.
Refluksivanhempi on varannut
syntymättömälle lapselleen ajan tutulta allergologilta parin viikon päähän
lasketusta ajasta. Tämän jutun kuullessaan ei kannata nauraa; se ei ole
vitsi. Ja ihan vaan siksi, että refluksilapsen sisarus on 70 prosentin
mahdollisuudella myös refluksitautinen.
Kuullessaan hölmöjä yleistyksiä, kaikkipäteviä
neuvoja, lapsen voinnin vähättelyä tai piilotettuja piikkejä, refluksivanhempi
saattaa kaataa tuplamitalla takaisin. Hänestä on kuoriutunut todellinen
leijonaemo. Niin sadat kerrat hän on joutunut puolustelemaan, hakemaan
oikeutusta ja selittelemään, että enää hän ei jaksa edes yrittää ymmärtää
tietynlaisia kommentteja ja olla vain hiljaa. Joskus refluksivanhempi itsekin
pelästyy omaa hyökkäävyyttään ja lapsenpuolustamisviettinsä voimakkuutta.
Refluksivanhempi on erityisen
kiinnostunut joskus hyvinkin omaperäisen kuuloisista aiheista. Hän saattaa
huomaamattaan analysoida pitkäänkin sitä, minkälaista eroa on lapsen
oksennuksen ja kakan koostumuksessa ja ulostulon nopeudessa silloin, kun lapsi
on syönyt porkkanaa, luumua tai bataattia. Refluksivanhempi puhuu millin tarkkuudella lapsen
ruokamääristä, vouhottaa sileyden asteesta ja vertailee tosissaan pakastamista
ja keittämistä allergeenien hävittämisen tehokkuuden näkökulmasta.