Mitä kristallipallosta näkyy?

Blogi on ollut hiljainen. Onneksi
syy ei ole ollut valvominen, vaan sosiaalisen elämän ahmiminen.  Outoa on taas ollut, kun mieheni vapaapäivinä
meillä tehdään muutakin kuin nukutaan vuorotellen. Ja onpa jännä huomata, että
kun yöllä nukkuu, niin päivällä kummasti jaksaa. 
Pikkusankarin lääkkeen
erinomaisuudesta huolimatta on taas aika lopetella lääkekuuri vähitellen ja
kokeilla elää seuraavat kuukaudet pelkän ruokavaliohoidon turvin. Jokainen voi ennustaa tulevien kuukausien tilanteemme omien kykyjensä mukaan seuraavien faktojen pohjalta:

11.2. ei lääkitystä, 40
herätystä yössä, päikkäreitä
10min x 3
18.2  normaali annos, 35
herätystä yössä, päikkäreitä
30min x 2
25.2  tehoannos, 0 herätystä yössä, päikkäreitä
3h
17.3  normaali annos, 3 herätystä yössä, päikkäreitä
2h
 6.4   puolikas annos, 10
herätystä yössä, päikkäreitä
1h

Kauhunaapurusto

Asuinympäristönä kiva ja
rauhallinen rivitaloseutu, jossa lapsiperhe viihtyy mainiosti. Tällaiseksi
normaalin naapurustoperheemme emäntä tai isäntä asuinaluettaan olisi varmaan
kuvaillut. Odotukset olivat korkeat: rattailtava matka keskustaan, aivan
asunnon lähellä oma pieni leikkipuisto, piha-alueella viihtyvyyttä lisäämässä
muutama vehreä vino kuusi sekä liikkumista helpottavana tekijänä asuminen talon
päätyasunnossa. Naapurustossa bonuksena lapsia ja lemmikkejä, siis kivasti
virikkeitä vauvalle!
Ensimmäisenä iltana synnytyssairaalasta
tulon jälkeen Pikkusankari nukkuu kehdossa yläkerrassa, vanhemmat syövät keittiössä
iltavoileipiään ja yhtäkkiä naapurin kissa lampsii meidän yläkerrasta rappusia alaspäin.
Seuraa järkytys, huuto, kissan hätistely, Pikkusankarin perusteellinen
herättäminen ja kunnon tarkastaminen sekä naapureiden infoaminen uudesta
tulokkaasta. Seuraavien viikkojen ajan infosimme ystävällisesti, korrektisti,
lämpimästi ja empaattisesti. Sen jälkeen infosimme kireästi, kiivaasti,
epäystävällisesti ja uhkailevasti. Ei auttanut infoaminen, ei millään. Kissa
luikersi sisälle oven aukaisun tai tuulettamisen yhteydessä (ja kyllä,
laitoimme tuuletusverkot, mutta kissa päätti repiä ne pois). Se istui
takapihallamme, etupihallamme ja parvekkeellamme. Näin tapahtui joka viikko
tuon vuoden ajan. Jos Pikkusankari ei meitä aamuviideltä herättänyt, kissa teki
sen mouruamalla kovempaa kuin olen mistään kissasta sitä ennen kuullut ääntä
lähtevän. Vaikka eläinoikeuksista kuinka kiinni pidämmekin, kyllä omenaa ja
vessapaperirullaa piti kokeilla. Mutta mikään ei kissaa pidätellyt.
Kaksikymmentä yöherätystä ei kai
ollut tarpeeksi, sillä postinjakaja kolkutti päämme vieressä joka aamuyö kello
nollaneljä hesarit kahteenkymmeneen postiluukkuun. Tyynyjemme ja
postilaatikoiden välissä oli siis vain seinä. Pyysimme isännöitsijää laittamaan
postilaatikoihin esimerkiksi pehmusteet vaimentamaan kolkutusta, ja hän
lupasikin, jos heräilyhaitta jää pysyväksi. Edes 400 yötä heräilyä ei ollut
riittävä haittamäärä. Kiitti tästä.
Jotta Pikkusankarin
eläinkokemukset eivät liian kissavoittoiseksi olisi jääneet, onneksi
naapuririvitaloissa oli ainakin viisi koiraa. Nämä kaikki kulkivat monta kertaa
päivässä asuntomme ohi. Onhan se kiva, että koirat kohdatessaan kommunikoivat
keskenään mitä kimakkaimmilla äänillään, mutta jos se tapahtuu jo kolmatta
kertaa päikkäriaikaan juurikin Pikkusankarin rattaiden vieressä, niin ei se
kauhean kiva ole. Se tarkoittaa todennäköisesti kolmea ylimääräistä
uudelleennukuttamislenkkiä äidille.
En ole yhtään vakuuttunut
vieläkään muiden lapsiperheiden lähellä asumisen hyödyistä. En ole kokenut
yhtäkään positiivista puolta tämän asian suhteen. Naapurin lapset leikkivät
takapihamme rajamailla tietenkin juuri sitä kovaäänisintä mahdollista
kotileikkiä (jossa isi ja äiti huutavat raivoisasti toisilleen kirosanoja),
kiukuttelevat vanhemmilleen sisälle menon tylsyydestä tai ajan kuluksi
heittelevät tahallaan risuja pihaamme, kun Pikkusankari nukkuu ulkona. Sain
ehkä lastenvihaajan maineen, kun niin monta kertaa jouduin huomauttamaan heille
äänen voimakkuudesta tai tahallisesta Pikkusankarin unien häirinnästä.
Sinänsä kätevää, että asuimme
aivan roskakatoksen vieressä. Kun takapihaplänttimme loppui, roskakatos alkoi. Eipä
ollut pahemmin tekosyitä olla viemättä roskia. Tosin kätevyys ja kaikki muu
kiva loppuivat siihen. Tai no joo, olihan se mielenkiintoista miettiä, miksi esimerkiksi
eräskin yksin asuva naapurin rouva kiikutti usein seitsemän (kyllä, minä laskin,
seitsemän!) kertaa päivässä pussinsa vihreisiin roska-astioihin. Tai miksi hän
vei vain muutaman lehden kerrallaan lehtikeräykseen. Tuskinpa tämäkään asia
minua vaivaisi, jos naapurit olisivat sulkeneet roska-astioiden kannet
kädellään nätisti takaisin alas, mutta kun monen naapurin roskienvienti
tarkoitti Musiikkitalo-tasoista kansien paukuttelukonserttia. Näkövammaiselle
olisin voinut antaa anteeksi, mutta kun normaalinäköinen ei vain voinut olla
huomaamatta rattaita, jotka seisoivat aivan siinä muutaman metrin päässä. 
Roskienviennin suhteen suurimmat savunnousut korvistani sai aikaan eräs naapuri, jolle kohdatessamme
aamupäivällä kerroin, että nukutamme vauvaamme takapihalla, joten olisi tosi
mukava, jos roskien viennistä ei lapsen nukkuessa tulisi kauhean kovaa ääntä,
hän kun on aika herkkäuninen tapaus. Iltapäivällä rattaiden ollessa
uniasennossa hän iloisesti lampsi roskakatokseen mukanaan kaksi sankoa
lasitavaraa ja tyhjensi ne hartaan rauhallisesti tyhjään roska-astiaan.
Poistuessaan hän hymyili minulle, kun minä seisoin silmät hämmästyksestä
pyöreinä rattaiden vieressä miettimässä, mitä äsken oikein tapahtui, kun ulkoa
kuului sellainen ääni, kuin kymmenen ikkunaa olisi vasaroitu säpäleiksi Pikkusankarin
rattaiden vieressä. Myös roska-autojen aikataulut tuli painettua tarkasti
mieleen. Juuri ennen h-hetkeä puin päälleni ja lähdin rattailemaan nukkuvan
Pikkusankarin kanssa niin pitkälle kadun toiseen päähän, ettei
peruutuspiippailu ja jätteiden tyhjennys kuuluneet korviin.
Jotkut tykkäävät jakaa
henkilökohtaisimmatkin asiansa naapureidensa kanssa, ja that’s fine. Mutta onko
silti IHAN PAKKO puhua puolen tunnin puhelua perjantai-illan keila- ja naiskaadoista
ravaten siinä meidän takapihamme ohi puolen minuutin välein? Joku
huomioonottamisen kyky ehkä puuttuu tällaisilta ihmisiltä, sillä minä heilun
vaunujen vieressä nukkumisviittomia, osoitan hänen puhelintaan ja käyn vielä
hiljaa pyytämässä häntä siirtymään hieman kauemmas puhumaan, jos vain mitenkään
mahdollista. Puhelun jälkeen menen kertomaan hänelle asiani vielä selkeämmin. Seuraavalla
viikolla hänen aiheenaan onkin sitten lauantain laminaatti- ja muut laatat.

Vuoden ajan me näistä kärsimme. Kaunoja jäi.

Haastetta kerrassaan

Aamu Omenatarhassa– blogin ihana
kirjoittaja heitti minua blogielämäni ensimmäisellä haastella. Äitiyteen
liittyviä lauseita tulisi jatkaa omalla tyylillään.
1. Tunnen itseni vuoden mutsiksi,
kun…
poikani sanoo myös isäänsä äidiksi (kivaa joo, näin meillä, ja aika
useinkin! tulee semmoinen tosi ainutlaatuinen olo tiedättekö…) tai EHKÄ
sittenkin silloin, kun olin ollut 11 kuukautta todella rajoittuneella
imetysdieetillä, ja tajusin, minkä uhrauksen olin tehnytkään lapseni puolesta.
2. Lapsiperhe-elämässä
haasteellisinta on…
ollut opetella tulemaan toimeen uudenlaisten tunteiden kanssa. Yksi kauheimmista on lapsen tuskan katsominen vierestä, kun itse tekee
parhaansa lapsen olon helpottamiseksi, ja kun se ei paljon siinä tilanteessa auta.
3. Suurin lapseltani saama
kohteliaisuus on se, kun hän…
on aina niin innoissaan minut nähdessään,
juoksee minun syliini ja halaa oikein lujasti, ehkä muiskauttaa pusunkin
poskelle ja ilakoi: ”äiti, äiti!!” (tai aika usein myös ”kakka, kakka!!”, mutta
samakos se).
4. Kello 12 yöllä olen yleensä…
nukuttamassa tai nukkumassa. Fifty fifty.
5. Kello 8 aamulla olen yleensä…
yrittämässä nukkua vielä hetken ennen mieheni töihin lähtöä, vaikka viereisestä
huoneesta kuulu Hakan ja tamburiinin ääntä.
6. Haluaisin sanoa lapseni isälle, että…
me olemme aikamoinen selviytyjätiimi yhdessä!
7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni,
että…
nyt
ymmärrän, miksi sinä vieläkin toivottelet turvallista matkaa, kun olemme
lähdössä jollekin vaikka vain hyvin pienellekin automatkalle.
8. Viimeksi kiroilin, kun…
Pikkusankari puraisi sormeeni niin kovaa, että luulin sen irtoavan. Kyllä.
Häpesin sanojani.
9. En ole koskaan osannut… virkata, ommella, kutoa tai hoitaa kasveja (vai oliko ne kukkia).
  
10. Parasta, mitä housut jalassa ja
ilman lapsia voi tehdä, on…
treenata salilla.
Haaste jatkaa matkaansa ystävälleni Anulle: http://siedettavanhyvaa.blogspot.com/

Huolivartti + 3 x kiitos

Haluan jakaa empiirisen tutkimukseni
alustavat tulokset kanssanne. Perheemme tavoitteena on ollut löytää lisää onnellisuutta
ja tyytyväisyyttä elämäämme, siitä faktasta huolimatta, tai oikeastaan juurikin
sen takia, että meidän perhe on välillä kaulaa myöten lemuavassa upottavassa
refluksisuossa. Välillä suo upottaa enemmän, välillä vähemmän. Vaikka kuinka olemme
suon imun vallassa joskus, haluaisimme oppia katsomaan mutaperspektiivistä ylöspäin
ja tavoittamaan ne hennot auringon säteet, jotka puiden latvojen välistä
kajastavat.
Voin suositella kaikille
refluksivanhemmille ja tottakai ihan kaikille muillekin maailman ihmisille erästä
ilmaista, nopeaa ja aina saatavilla olevaa, oman elämän tyytyväisyyden tasoon
positiivisesti vaikuttavaa juttua: kiitollisuuspäiväkirjaa. Joo, saa nauraa,
jos haluaa. Oma puoliläpällinen asenne kiitollisuuspäiväkirjaa kohtaan on kyllä
tässä viime kuukauden aikana muuttunut totiseksi ylistyslauluksi sen puolesta.  
Toki olen jo vuosia ahminut
artikkeleita yleisesti onnellisuudesta, kiitollisuudesta, kiitollisuuspäiväkirjan
tekemisestä ja sen vaikutuksesta onnellisuuteen, mutta pointti onkin siinä,
että sain vihdoin ja viimein rykäistyä aloitteen arkeemme. Varovaisesti kerroin
miehelleni ajatuksesta, ja odotin, lentääkö idea sataakahtakymppiä muiden hylättyjen,
naisten-ihme-hömpötyskummajaisten taivaaseen vai soittaisiko hän kenties jo ambulanssin
paikalle todennäköisen pimahtamiseni takia. 
Yllätyksekseni ei tapahtunut
kumpaakaan. Jo samana iltana kehittelimme kiitollisuuspäiväkirjamenetelmästä
meille sopivan, helpon rutiinin. Saatuamme Pikkusankarin nukkumaan, rojahdamme
sohvalle sylikkäin ja kerromme vuorotellen päivän aikana kaikki mielessä olleet
murheemme, olivat ne sitten itikan tai virtahevon kokoisia. Sen jälkeen kerromme
kolme kiitollisuuden aihetta; asioita, jotka juuri sinä päivä ovat tuottaneet
iloa, nautintoa, positiivisia tunteita tai onnellisuuden väreitä. 
Useimmiten
kiitollisuuden aiheet ovat niinkin korkealentoisia kuin kirjastosta kivan
kirjan löytäminen, Pikkusankarin uusi hassu sana, lettutaikinan täydellinen
koostumus tai herätyksiä yksi vähemmän kuin edellisyönä. Sellaisena päivänä,
kun takana on yltiövaikea rääkymisyö, lapsi on kränännyt koko päivän, iso
lumipaakku katolta on tipahtanut lämpöiseen niskaan, ruoka jäähtynyt lautaselle
neljä kertaa ja parisuhde on pelkkää tiuskimista, ei kiitollisuuden aiheita tunnu
löytyvän yhtään. Tai sitten molemmat nukahtavat kesken miettimisen. Tai
kertominen keskeytyy pariin Pikkusankarin nukuttamisyritykseen. Aluksi saatoin myös
kuulla mieheltä kivoja yrityksiä, kuten ”Sama kuin eilen.” 
Voimme ylpeillä sillä, että
olemme oppineet löytämään ja sanomaan ääneen jokaisesta päivästä, oikeasti myös
niistä mustimmistakin päivistä, kiitollisuuden aiheita. Edes yhden pienen. Tässä
tämän perheen empiirisessä tapaustutkimuksessa tulos taitaa olla selvä: muut
muuttujat poissulkien voi kyllä todeta, että onnellisuuden tunteminen on kokonaisuudessaan
kasvanut kiitollisuuspäiväkirjamme myötä. Kirjallisuuslähteeni vakuuttavat,
että jaetun kiitollisuuspäiväkirjan myötä bonuksena on mahdollista saada jopa
vielä hieman paremmin toimiva ja avoimempi parisuhde. Tämän mekin olemme
huomanneet 🙂 (kysyin mieheltä, saan myös tässä virkkeessä käyttää monikon
ensimmäistä muotoa).

Mikä mua vaivaa?

Mulla on tässä viime päivinä ollut ihmeellinen olo.

Oireet: Ajatukset ovat kirkkaita.  Sydän ei tykytä kuin olisi tulossa
rintakehästä ulos. Tanssitunnilla pyörtyminen ei ole lähelläkään. Kalenteristani
löydän tapahtumia, kyläilyjä ja tapaamisia. Kahvia
kuluu päivässä vain vajaa pannullinen. Mies näyttää komeammalta.
Diagnoosi: Viime viikkojen unimäärä on ollut riittävä.