Klo 14:12

Tänään klo 14:12
lastenpolilta tuli kauan odotettu soitto, jonka tärkeimmistä pointeista yritin
ottaa selvää Pikkusankarin kirkuessa ja kränätessä täysiä vieressä. Lahjoin
lasta hiljaisemmaksi epätoivoisesti riisikakulla ja vessan lavuaarin vesileikkien
sallimisella. Puhelun jälkeen mielessäni oli lause: ”Mitään poikkeavaa emme magneettikuvauksessa
huomanneet”. Toivottavasti lause ei ollut oman pääni tuotosta. Muistan myös,
että lääkäri puhui jotain silmälääkäristä, piilokarsastuksesta ja silmänpohjan
mahdollisista vaivoista. Lähete seuraaviin tutkimuksiin tulenee kotiin piakkoin.
Sitten ehkä saan selvyyden, mitä on seuraavaksi taas luvassa tässä Pikkusankarin pääkivun syyn jahtaamisessa.

Pääasia

Neurologien
asiantuntemusta on tullut viime viikkoina käytettyä ja ihmeteltyä.
Selvitettävä asia on ollut Pikkusankarin pääkipu. Onko pääkipu refluksista
johtuvaa niskalihasten jäykkyyttä juontuen faktasta, että koko elämänsä
Pikkusankari on jännittänyt kehonsa todella voimakkaalle takakaarelle yrittäen
estää happojen nousua ruokatorvessa? Onko pääkipu migreeniä? Onko pääkipu
yhteisvaikutusta seikoista kuten Pikkusankarin aurinkolasi-inho, pieni
karsastus, ajoittainen huono syöminen ja juominen, ajoittainen erittäin huono
nukkuminen, ajoittaiset erilaiset stressitekijät ja nenäkanaviin nousevat
refluksivaivat. Kaikki tästä huonommat vaihtoehdot pyörivät päässäni
taukoamatta, mutta niitä en halua edes luetella, koska NE HUOLET OVAT TURHIA,
eikö olekin? Sanokaa, että on!
Olemme valmiita pään
kuvantamisiin, osteopaattisiin tai vyöhyketerapeuttisiin hoitoihin,
asianmukaisen lääkityksen aloittamiseen…, mihin vain, koska pääasia on, että Pikkusankarin
pääkivut saadaan loppumaan.

Paljon on kannettavaa

Elämä kouluttaa
meidän perhettä johonkin suureen, nyt en voi sitä enää kiistää. Meidän
Pikkusankarista muokataan suurta selviytyjää, henkisesti ällistyttävän vahvaa
ja elämälle nöyrää pientä miestä. Meistä vanhemmista muokataan entistä
kiinteämpää avioparia, jonka syvä side ei katkea koskaan; niin paljon epävarmuutta,
kyyneleitä, tuskaa, iloa ja toivonhenkäyksiä me olemme jakaneet jo näinä
seitsemänä ensimmäisenä yhteisenä vuotena. 
Sanotaan, että elämä antaa jokaiselle vain sen verran, mitä hän jaksaa
kantaa. Kuinka paljon lapsi jaksaa kantaa? Kuinka paljon äiti ja isi jaksaa
kantaa auttaessaan lasta kantamaan?
Me olemme saaneet
uuden vakavan huolenaiheen Pikkusankarin terveydentilan suhteen. Lisätutkimukset
ovat käynnissä. Paljon on kannettavaa.

Kaksisuuntainen refluksihäiriö

Reilu kuukausi
sitten oli päivä, jolloin uskalsin antaa Pikkusankarin muuten vain– yökylään kumminsa luokse. Siitä viikko takaperin en
olisi voinut kuvitellakaan luovuttavani kipuilevaa pientä kenenkään muun
syliin. Reilu viikko sitten kiitin epäonnista rahatilannettamme, että emme
saaneetkaan toteutettua mieheni kanssa juuri sille viikolle alustavasti
mietittyä ensimmäistä Pikkusankarin jälkeistä kahdenkeskistä pientä romanttista
ulkomaanmatkaa. Silloin olisi meinaan Mummo jäänyt ilman pientä yökyläilijää ja
lentoliput ilman tarkastajaa.
Kaksisuuntainen
refluksihäiriö saa vanhemmat näyttämään suunnittelukyvyttömiltä huithapeleilta,
toisten ihmisten aikatauluja kunnioittamattomilta omaan napaan keskittyjiltä ja
varmaan myös jonkin sortin libilaareilta. Mutta mitenpä sitä pystyy mitään
lapsen kanssa suunnittelemaan, kun ei koskaan voi tietää, millainen oirepäivä
juuri tietty päivä on; loppuuko kipuitku seitsemältä vai kahdeltatoista illalla;
noustaanko meillä huuhkajien, aamukasteen vai naapurin kolmannen
koiranpissatuksen aikaan; onko koko päivä paholaisen riivaamaa kiukkufanfaaria
vai iloisten hymyjen vilauttelua; nukkuuko lapsi nolla vai kolme tuntia
päikkäreitä; ja jaksaako äiti kyseisenä päivänä sanoa edes puolikasta
sosiaalista sanaa kenellekään. Kaikki todelliset ystäväni toivottavasti jo
osaavat olla ottamatta itseensä, jos treffien sopiminen on meillä aina alustavaa ja sitä, että ”minä soitan
vielä aamulla, että mikä on meidän tilanne, niin katsotaanko sitten, voidaanko
nähdä”. Tässä pihissä taloudessa ei ole myöskään mihinkään maksullisiin, tiettynä
kellonaikana pidettäviin kerhoihin uskallettu osallistua, sillä koskaan ei voi tietää, millainen on
Pikkusankarin päivärytmi ja vointi
.
Hyvin usein
mietin, että mitä järkeä on oikeastikaan vastailla kysymyksiin ”miten teillä
menee?” tai ”miten Pikkusankari voi?”, jos haluaa, että kysyjä saa
todenmukaisen vastauksen. En tiedä, pitäisikö kertoa viimeisimmästä kuukaudesta,
viimeisimmästä viikosta vai viimeisimmästä vuorokaudesta. Minkä tahansa vaihtoehdon
valitsenkin, ja mitä tahansa se kuuluminen sitten onkaan, sillä ei ole mitään
ennustusarvoa suhteessa seuraavaan päivään, viikkoon tai kuukauteen. Vastaus ei
siis oikeastaan kerro mitään siitä, mitä meille kuuluu. Pikkusankari voi löytää
luvattoman, oireita aiheuttavan ruuanpalasen. Lääkkeen aloitus/pudotus/tuplaus
voi vaikuttaa hänen vointiin dramaattisesti päivässäkin. Helle, flunssa tai
stressaava tilanne voi pahentaa refluksioireita nopeastikin. Pikkusankari
saattaa saada sen kohtalokkaan lusikallisen liikaa sallittua ruokaa, jolloin kyseisen
ruuan saturaatiopiste tulee vastaan ja oireet räjähtävät. Uusi rotaatio saattaa
olla täysin sopiva/sopimaton, ja vaikutus saattaa olla välitön tai pikkuhiljaa
ilmenevä. Lääkkeiden aiheuttamat mahdolliset sivuoireet saattavat sekoittaa
oireiden tunnistamista ja hankaloittaa elämää muullakin tavoin. Vähintään yksi
tämmöinen muutos tapahtuu yleensä
kerran viikossa johonkin suuntaan. Mutta sekään ei ole varmaa.
You never
know.

Refluksivauvavuoden topkymppi

Kaikilla äideillä on varmasti oma topkymppilista vauvavuoden hyödyllisimmistä konkreettisista jutuista, joita ilman univelkaa olisi kaksisataa tuntia enemmän, avioero olisi harkintavaiheessa tai lapsi sijoituksessa. Minun listani on tässä.

Kerrostalottomuus. Sehän nyt olisi täysi mahdottomuus saada refluksivauva nukkumaan parvekkeella vain pelkällä vaunujen edestakaisin heiluttamisella tai saada siirrettyä vaunut lenkin jälkeen hissin kautta parvekkeelle ilman vauvan siihen havahtumista. Nukuttamislenkkejä kun piti päivässä parhaimmillaan tehdä kahdeksankin. Kokoaikainen parvekkeelta hissille ja ulos ja takaisin menot olisivat muutenkin ehkä olleet aika rankkoja niin itselle kuin naapurille.

Vakuutus. Raskaana ollessani mietimme vauvavakuutuksen ottoa; päätöstä jahkailtiin ja pyöriteltiin viimeiseen asti, tehtiin lukuisia laskelmia kannattavuudesta ja taloutemme kestävyydestä. Kiitos vakuutusyhtiö, olemme käyttäneet rahojanne (rahojamme) varmaan jo kymppitonnin verran Pikkusankarin tutkimuksiin, lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin.

Tiukka, määrätietoinen ja asiantunteva allergologi. Hän määräsi Pikkusankarille oikeanlaiset lääkkeet ja minut sietämättömän niukalle imetysdieetille.

Kantoreppu. Käytössä aina. Pikkusankari kun ei vaakatasossa viihtynyt kuin muutaman sekunnin tai parhaimmassa tapauksessa muutaman minuutin kerrallaan, ja tämäkin yleensä silloin, kun meillä oli vieraita kasvoja vauvaa katselemassa.

Viidenkymmenen kappaleen pino puklurättejä. Kaksikymmentä pesussa, kaksikymmentä pitkin kämppää ja kaksikymmentä toivon mukaan puhtaana kaapissa tai menolaukuissa.

Korvatulpat. Jos joskus halusin edes yrittää torkkua rauhassa miehen hoitaessa Pikkusankaria, niin korvatulppien avulla huudon voimakkuus vaimeni muutaman desibelin.

Suolatipat ja nenäimuri. Refluksivaivat ja tukkoisuus ovat paha, hyvin paha yhdistelmä.

Rintapumppu. Oli kiva päästä ne muutamat hassut kerrat pois kotoa puoleksi päiväksi, kun oli ensin jaksanut pumpata kaksi tuntia kaikki mahdolliset maitotipat talteen ja itkenyt ikävää jo etukäteen.

Lansinoh. Imetys meinasi loppua lyhyeen törkeän kipeytensä vuoksi. Kiitos lampaanrasvatuubin, minä jatkoin.

Kärsivällinen aviomies. Tätä tuskin tarvitsee tarkentaa…