Kun isi reissaa puolet kuukaudesta ulkomailla

Meidän perheen uudet työkuviot ovat puhuttaneet viimeisen puolen vuoden ajan kovasti meidän lisäksi meidän lähipiiriä. Minulla on muutamia ystäviä, joiden miehet myös tekevät matkatyötä ja on ollut kiva jakaa syvemmin näitä uusia tuntemuksia heidän kanssaan. Ajattelin, että kirjoittelen tänne bloginkin puolelle tästä elämäntilanteesta, sillä tiedän, että reissuleskiä on monia ja ehkäpä tässä vaiheessa vertaistuki puolin ja toisin on aina hyväksi. Ajattelin tänään siis jakaa sitä kokemusta, miten lapset suhtautuvat isänsä reissutyöhön.

Kuopus ja isin reissutyö

Meidän pienin oli tasan vuoden silloin, kun mies aloitti työn, jossa hän reissaa noin joka toisen viikon ulkomaille. Kuopus reagoi mieheni poissaoloon takertumalla yhä enemmän minuun. Isiä vierastetaan matkan jälkeen muutama tunti välillä melko rankastikin. Ja pahimman vierastusvaiheen jälkeen hän kyllä suostuu olemaan isänsä sylissä, mutta edelleen ja aina äidin syliin halutaan kovemmin ja siinä viihdytään paremmin.

Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, kun reissutyö oli alkanut ja kun isä oli kotona, kuopus ei suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön öisin isänsä kanssa: vaipanvaihto, nenän niistäminen jne. kaikki olivat ihan yhtä huutoa. Tätä ei ollut aiemmin kertaakaan ennen reissutyötä. Myös vain äidin läheisyys rauhoittaa hänet yöllä hänen herätessään.

Koska kuopus ei oikein jaksa keskittyä skypepuheluihin, niin hän ei harmillisesti saa juuri irti mitään soitteluista. Puhumme toki muuten isistä aina, kun aihe on kotona ajankohtainen, mutta liikaa en tahdo vouhottaa isin poissaoloa, jotta pienelle ei tulisi vääriä olettamuksia siitä, milloin isi palaa kotiin takaisin. Hän kun on kova odottamaan ovella, jos on kuullut meidän puheista, että meille tulee esimerkiksi vieraita.

Kuopus on herkkäuninen ja reagoi vahvasti kaikkeen ympäristöstä tulevaan ääneen ja varsinkin oman kehon tilaan. Viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä hampaiden tekoa, ja voi että se näkyy öissä, phhuuuuuh! Silloin se myös näkyy luonnollisesti minun jaksamisessani, ja tämän kautta harmituksena siitä, että öitä ei ole kukaan minun kanssani jakamassa reissujen aikana. No, tämäkin helpottaa sitten ajan kanssa ja minä saan paremman jaksamisen yh-viikkoihini.

Keskimmäinen ja isin reissutyö

Keskimmäinen on meillä ihan isifani, siis niin fani kuin voi olla! Hän on niiiiiin isin poika! <3 Hän on meidän lapsista se, joka eniten kyselee (joka päivä, monta kertaa), että millon isi palaa kotiin ja laskee toiveikkaana öitä kohtaamiseen. Keskimmäinen ei kuitenkaan reagoi päivisin sen kummemmin kuin puheessaan vain. Illat ovat vaikeimpia, sillä hän kaipaa isäänsä kovasti viettämään iltasatuhetkeä, yhteistä läheisyyttä ja hierontahetkeä. Minä en kelpaa näihin puuhiin kovinkaan hyvin. Tämä on ollut meillä keskimmäisen kanssa se vaikein osuus. Edes skypettely juuri ennen nukkumaanmenoa ei ole ratkaissut asiaa. Tällaiset tilanteet harmittavat minua kovasti, mutta niin ne vaan täytyy elää ilta kerrallaan lasta ymmärtäen.

Vanhin ja isin reissutyö

No entäs se meidän koululainen? Hän on oikein reipas isin poissaolon aikana eikä juurikaan puheen tasolla kaipaa isiä kotiin. Hän onkin näyttänyt ikäväänsä miehen palattua suurella kiukulla. Ensimmäiset kolme kuukautta meni oikeastaan vain sillä reissusta tulon jälkeen yhden päivän isommalla kiukulla, mutta nyt viimeisen reilun kuukauden aikana esikoisemme on oirehtinut enemmänkin. Luulen, että “alkuviehätys” erilaisesta elämäntilanteesta on kaikonnut ja todellisuus on iskenyt hänen tajuntaansa, ja hän tosissaan on ymmärtänyt ja kokenut, että isi on paljon, tosi paljon pois kotoa ja pois hänen läheltään.

Esikoisella on ollut hermo kireällä nyt paljon useammin ja käytös on muutenkin ollut riehakkaampaa ja kaaosmaistakin välillä. Tosin tähän samaan vaikeaan aikaan sijoittui myös jännitys koulun aloituksesta (tai jatkamisesta, mutta silti), ja jos varovaisesti uskallan kertoa, niin ehkä viimeisin viikko on ollut jo helpompi, kun kakkosluokka alkoi kivasti.

Kaikkeen tottuu

Tätä olen yrittänyt ajatella, että kaikkeen tottuu. Toki huonoihin juttuihin ei edes tahtoisi tottua, mutta kuten edellisissä teksteissäni olen tainnutkin kertoa, niin tällä hetkellä tuntuu, että tämä on kokonaisuudessaan oikea ratkaisu meidän perheelle juuri nyt. Vaikka se tuottaa paljon kipua, ikävää ja tuskaa myös lapsille.

En voi mistään tietää, miten lapset jatkossa reagoivat isänstä matkatyöhön, mutta toivon, että minä saan olla tukena jokaiselle heille, jokaisessa erilaisessa elämäntilanteessa. Toivon, että he antaisivat minun olla tukenaan. Pyrin itse sopeutumaan tähän tilanteeseen mahdollisimman hyvin ja antaa pojillekin työkaluja sopeutua tähän hiljalleen.

// Emmi

Tanssi vieköön! Ensi viikonloppuna tanssitaan!

Yhteistyössä Messukeskuksen kanssa

Onko lukijoissa tanssijoita, tanssinrakastajia tai muuten vain tanssista kiinnostuneita? Nyt on meinaan aika kertoa teille eräästä tapahtumasta, mikä on aivan ehdoton juuri teille, jotka lukeudutte kysymääni kastiin! Oletteko te kuulleet Tanssi vieköön-tanssifestivaaleista? Ne järjestetään nyt toisen kerran Messukeskuksessa 24.-25.8. Perjantaina messuaika on klo 16-02 ja lauantaina klo 10-02.

Mitä tanssifestareilla tehdään?

Tanssifestareilla on kansainvälinen meininki ja näistä festareista on kasvamassa Euroopan tanssiväen yksi suurimmista tanssitapahtumista! Messuilla pääsee tanssimaan monenlaisille tanssitunneille, tutustumaan moniin eri tanssilajeihin, katselemaan tanssiesityksiä ja -kilpailuja, kuuntelemaan puhetta tanssista, ostamaan tanssivaatteita, -kenkiä ja -tarvikkeita sekä fiilistelemään tanssin taikaa. Ohjelmaa löytyy myös lapsille! Pienimmille luvataan olevan omia tanssitunteja sekä ohjelmanumeroita ja esityksiä (mm. lasten oma katutanssi battle, Tanhupallo, PellePändi…). Ilalla, kun lapset on viety kotiin nukkumaan, pääsee tanssijalan vipatusta vielä esittelemään yökerhomeiningeissä messuilla (klo 21 jälkeen).

Minä olin viime vuonna näillä messuilla, mutta olin pienen vauvan kanssa vain katsastamassa meininkiä. Tänä vuonna aion kunnolla päästä tanssimaan! Rrrrrakastan tanssimista, ja liikuntalajeista se on minulle yksi rakkaimmista, vaikka aktiivisesti en enää tanssia harrastakaan (ellei oteta huomioon jokapäiväisiä jammailuja lasten kanssa kotiolkkarissa 😀 ). Oikeastaan aika sääli, että en harrasta tanssia enää, sillä heti, kun puhun tanssimisesta, huomaan, että alan hymyilemään. Ihanaa päästä pitkästä aikaa taas tanssimaan! Ja jos vain kunto sen sallii, niin tanssin moooonta tuntia putkeen! Toki toivon myös, että pääsen katsomaan hienoja esityksiä ja battleja, kuten viime vuonna.

Tanssifestareiden liput

Tanssifestareiden lippujen hintoja voit tarkastella täältä: klik! Jos tahdot enemmän vain yökerhofiilistä, niin silloin voit ostaa vain iltalipun, kätevää! Aikuisen yhden päivän peruslippu on 32e, mikä ei mielestäni ole lainkaan hullu hinta, jos miettii, kuinka monelle hyvän tanssinopettajan tanssitunnille pääsisi tuolla hinnalla messujen ulkopuolella (ei monellekaan!).

Voit myös kokeilla onneasi ja osallistua minun instagramissani kahden lipun arvontaan. Löydät arvonnan @skribentti -tililtäni, kun selaat viimeisimmistä kuvistani tanssijan kuvaan ja osallistut ohjeiden mukaisesti siellä. Laitan toisen arvonnan myös pystyyn blogin facebookissa! Blogin facebook-sivut löydät tietenkin nimellä Ready Steady Flow.

Tanssifestareista voit lukea lisää täältä: klik!

Toivottavasti nähdään tanssin merkeissä!

P.S. Jos nyt joku siellä sinivalon toisella puolella epäilee, että onkohan näillä festareilla juuri ne sinua kiinnostavat tanssit, niin tsekkaa tekstin alussa olevasta kuvasta festareiden tanssilajit! Ne kaikki, mitkä tuosta listasta löytyy, löytyy myös festareilta!

// Emmi

Näin meillä valehdellaan netissä!

Ihana ystäväni ja kollegani Yli Pyykkivuorten -blogia kirjoittava Hanna vieritti minulle mielenkiintoisen haasteen tässä kirjoituksessaan: klik! Haasteen nimi on “Näin valehtelen netissä”. Hmmmm, mielenkiintoinen haaste todella! Teidän lukijoiden ei tarvitse tietää tästä haasteesta tässä vaiheessa sen enempää; kunhan vain hyppäätte kyytiin, kun alan vastailemaan haasteen kysymyksiin. Kiinnostuneena odotan, mitä vastauksia saan kyhättyä ainakin ensisilmäyksellä arvioiden hauskoihinkin kysymyksiin. No niin, nyt mennään!

1. Menen hotelleihin, ravintolohin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Toki käyn hotelleissa, ravintoloissa ja tapahtumissa, jotka ovat someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa, mutta en mene niihin sen takia, että ne ovat ko. paikkoja, vaan sen takia, että haluan mennä niihin tai päädyn niihin muun joukon/perheen mukana.

2. Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Sisustus ja pukeutuminen eivät kuulu blogini ydinteemaan, enkä kai ikinä ole sen kummemmin miettinyt, että miten saisin hyvän kuvan niistä teemoista. Kuitenkin: tykkään miettiä, miltä sisustus ja vaatteeni näyttävät, joten en näkisi outona sitäkään, jos postailisin stailatumpia sisustuksia ja vaatevalintoja muiden vähemmän mietittyjen ratkaisujen rinnalla. Molemmille kuville on oma paikkansa! Tarvitaan vertaistukea vanhemmille, jotka joutuvat kamppailemaan eloonjäämisestään tiski -ja pyykkivuorten keskellä, mutta kyllä, on myös tarvetta visuaalisesti kauniille ja inspiroiville kuville. Tasapaino on tärkein. Siksi yleensä pyrin tekemään reseptipostauksien annoksista visuaalisesti kivoja katsella. Ruokapostaukset ovat blogini tärkeä osa, joten niihin jaksan kyllä panostaa. Instagramin puolella esimerkiksi Storiessa saattaa sitten vilahdella niitä paaaaljon arkisempia tilanteita ja ruokajuttuja.

3. En ota itsestäni kuvia tai Insta Stories-videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Heh, otan. Yleenä minulla ei ole meikkiä. 😀 Se on minulle sellainen ihan perustila, olla ilman meikkiä.

4. Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevani omaa brändiäni.

Teen juuri niitä asioita, joita tahdon ja jotka tuntuvat hyviltä ja omilta. Sitten kerron blogissa niistä asioista aivan murto-osan, sillä blogini keskiössä ei ole henkilökohtaisten asioiden vuodatus. Eli blogini takia en tee asioita, vaan teen itseni takia.

5. Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Kun käsittelen kuvia, niin ajattelen kuvan kokonaisuutta, en minun kauneuttani. Ja toisaalta, minusta täällä blogissa ei edes ole kovin paljon kuvia. Instassa kuviani on enemmän, ja sielläkin käytön filtereitä silloin, jos tahdon, että kuva olisi kokonaisuudessaan erilainen. En siis hio kauneuttani, vaan kokonaisfiilistä.

6. Silottelen elämääni somessa.

En silottele. Kerron raapaisuita elämästäni sieltä täältä. Ja ne “sieltä täältä” saattavat olla hetkiä hyvistä tai huonoista tilanteista. En siis tietenkään kerro kaikkea kokemaani pahaa somessa, mutta en tietenkään kaikkea hyvääkään. Minun elämäni on paljon muutakin kuin mitä someen jaan, tietenkin.

7. Kadun joitakin blogiyhteistöitä.

En kadu. Kaikki yhteistyöt ovat huolella harkittuja.

8. Bloggaajien elämä on glamourista.

Ei todellakaan ole, ei ainakaan pääsääntöisesti. Bloggaajien työssä on hyvät ja huonot puolensa, ihan niin kuin kaikissa muissakin töissä. Bloggaajien työn hyvät puolet saattavat olla esillä enemmän kuin muiden töiden hyvät puolet, mutta en missään nimessä koe, että elämä olisi glamouria bloggauksen takia. 😀 Toki en myöskään väheksy sitä, mitä olen saanut kokea bloggauksen kautta, mutta kyllä tietenkin bloggaaminenkin vaatii tiukkaa työtä, että niitä glamour-hetkiä bloggaajille annetaan.

9. Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

En ajattele, en ainakaan lähtökohtaisesti. Hyvin usein Insta-hetkeni vaatii: a) että kännykkä on lähellä (sitä se ei todellakaan usein ole) b) käteni eivät ole täynnä lapsia (niitä ne todellakin melkein aina on) c) jaksan kaivaa kännykän esille (en todellakaan aina jaksa) d) hetki ei kerkiä mennä ohi ennen kuin kännykkä on kaivettu esiin (yleensä hetki on jo ohi tässä vaiheessa) e) tilanteeseen liittyvät henkilöt antavat minulle luvan kuvata (99% tilanteista he eivät anna, ja minä kysyn aina luvan). Eli Instaan päätyy todella, todella vähän sitä, mitä ehkä voisi päätyä. Jos kaikki nämä olettamukset kävisivät toteen useammin, luulen, että ajattelisin myös useammin tilanteet Insta-hetkinä. Nyt ei kannata turhaan ajatella 😀

10. Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja ja googlaan nimeni säännöllisesti.

Noup, ikinä en ole tehnyt enkä toivottavasti ikinä tule tekemäänkään. En edes tiedä, mikä on Jodel.

11. Bloggaaminen ei ole työ.

Tottakai se voi osalle bloggaajista olla työtä. Ja täytyy muistaa, että bloggaus voi tarkoittaa myös muutakin kuin oman blogin kirjoittamista: tälläkin hetkellä minä teen sisällöntuotannon hommia yrityksille eli “haamukirjoitan” blogeja ja saan siitä palkkaa. Bloggaaminen on minulle työtä myös siinä suhteessa.

12. Blogia ei voi kuka tahansa avata ja menestyä siinä!

Toki voi, jos uskoo itseensä, tekee omaa juttuaan ja on valmis kovaan duuniin!

13. Ei kannata ryhtyä bloggaamaan, jos ei siedä negatiivisia kommentteja.

Tottakai joka työssä/harrastuksessa on hyvä osata kohdata työn/harrastuksen huonot puolet, ja tässä bloggaamisessa huono puoli on ainakin negatiiviset kommentit (varsinkin ei-rakentavat sellaiset). Vaikka olisi herkkä vieraiden kommenteille, niin suosittelen silti aloittamaan bloggaamisen, jos bloggaus on vahvana intohimona mielessä. Nykyään voi käsittääkseni ulkoistaa kommenttiboksin esitarkistamisen vieraalle taholle, joka poistaa esimerkiksi kaikki herjaavat kommentit kokonaan pois ennen julkaisua. Näin niitä ei tarvitse koskaan nähdä itse.

No niin, sellainen haaste! Kiitos Hanna tästä haasteesta! Olipa kiva tehdä ja miettiä vähän eri kanteilta tätä bloggaamista ja muutenkin somen käyttöä. Haasteen säännöt menevät näin:

HAASTE

-kerro, keneltä sait haasteen

-vastaa väittämiin

-lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse

-lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle

Tämä haaste lähtee blogeille: Munakoisoni ja minä, Helmoissa sekä Anna mun treenaa.

Toivottavasti tykkäsitte tästä vähän erilaisesta postauksesta tähän väliin!

// Emmi

Mistä sinä katsot kellonajan?

Yhteistyössä AarniWoodin kanssa

Onko rannekello jo katoava esine ihmisten käsissä? Ihmisten toimintaa seuraamalla kun pystyy havaitsemaan, että kellonaikaa tsekataan hyvin usein kännykästä! Rannekelloa kannattaa kuitenkin harkita monesta eri syystä, muun muassa seuraavista. Rannekello toimii myös silloin, kun kännykästä on akku loppu. Rannekello vähentää kännykkäriippuvuutta, sillä sitä katsoessa näkee, niin, vain sen ajan, mitä oli katsomassakin (epätodennäköisempää siis on, että jäät viestittelemään kavereiden kanssa tai selaamaan instagramia, kun katsot rannekelloa…). Ja niin: kello voi olla myös koru.

Rannekelloja on monenlaisia, kuten myös niiden käyttäjiäkin. Rannekello viestii käyttäjästään tietynlaista mielikuvaa. Toiset kaipaavat erityisia ominaisuuksia, kuten vaikkapa sykkeen- tai aktiivisuuden mittaamista, toiset taas haluavat tietyn valmistajan kellon ja ovat valmiita sijoittamaan useista sadoista jopa tuhansiin euroihin. Entä jos valintakriteeteeri olisikin kellon ympäristöystävällisyys, luonnollisuus ja uniikki design?

Voiko kellon todella valmistaa puusta?

Vaikka blogimme ei olekaan muoti- ja kauneusasioihin keskittyvä blogi, niin tahdoimme tuoda Aarnin tännekin, sillä Aarnin arvot puhuttelevat meitä vahvasti! Olemme samaa mieltä siitä, että muovia on maailmassa aivan liikaa. Luonto ja sen puhtaus on erittäin tärkeä arvo ja siksi Aarnin kelloja voikin pitää eräänlaisena kunnianosoituksena luonnon kauneutta kohtaan.

Aarni-kellot on tehty puusta! Mallista riippuen puulaji on joko visakoivu, saarni, pihlaja, eeben tai pähkinäpuu. Aarnin puinen kello on todellinen katseenvangitsija minimalistisella, mutta elegantilla designilla ja laadukkaalla sveitsiläisellä koneistolla.

Itse yllätyin siitä, miten kevyeltä puinen kello tuntuu ranteessa. Se sopii niin arkeen kuin juhlaankin. Kellosta näkee vaivattomasti ajan, vaikka kellotaulusta puuttuukin numerot. Olen ollut todella tyytyväinen XO-malliini, joka on valmistettu lähes mustasta Mosambikilaisesta eebenpuusta. Mainitsemisen arvoinen seikka on vielä se, että kello toimitetaan tyylikkäässä puisessa laatikossa, joka on mielestäni myös yksi tärkeä seikka tuotteen laatua arvioidessa.

Mikä tarina on Aarnin taustalla?

Tuotteet, joiden takana on tarina, puhuttelevat aina ja tekevät tuotteista mielenkiintoisempia kuin monikansallisten suurkorporaatioiden liukuhihnatuoteet. Aarnin tapauksessa on kyse kolmesta kaveruksesta, jotka kaikki jakavat intohimonsa uniikkeja kelloja ja luontoa sekä erityisesti metsää kohtaan. Aarnin perustajat ovat hienosti osoittaneet, että Suomessa puulle keksitään muutakin käyttöä sellun valmistuksen ja takan lämmityksen lisäksi. He ovat onnistuneet luomaan todella hienon tuotteen, joka on suomalaista designia parhaimmillaan.

Mistä sinä katsot kellonajan? Mitä mieltä sinä olet tällaisesta kellosta? Voisitko itse harkita käyttäväsi puista kelloa?

Aarniwoodin kelloja voit ihastella lisää heidän nettisivuillaan tai instagramissa.

//Ramon

Positiivisessa ympäristössä kasvaa parhaiten

 

Yksi suurimmista opeista, joita NLP minulle on opettanut, on juurikin positiivisuus kaikessa tekemisessä. Positiivisuus on ollut aina iso osa minua, mutta nyt viimeisien vuosien tapahtumien sekä NLP-oppien myötä se on kauttaaltaan juurtunut minuun. Siitä jaksan kirjoittaa tekstin toisensa perään. Koen, että positiivisuuden lähettiläänä voin ehkä auttaa ihmisiä yhdellä parhaimmalla tavalla, sillä sen vaikutus ihmisen koko olemukseen, elämään ja toimintaan on valtava.

Miten kommunikoit?

Positiivisessa, rakkaudellisessa ympäristössä kasvaa parhaiten – tämä on erittäin tärkeä asia tajuttavaksi niin itsensä kannalta, lastenkasvatuksen kannalta kuin esimerkiksi jos toimit esimiesasemassa. Omia toimiaan kannattaa tarkkailla: Miten puhut itsellesi, positiivisessa vai negatiivisessa muodossa? Onko kommunikaatiosi jälkikasvusi kanssa pelkkää ein hokemista vai kannattaletko lastesi arkea lauseilla, jotka ovat myönteisiä ja tsemppaavia? Millaista palautetta annat töissä alaisillesi ja minkälaisella kielellä?

Positiivisuus on siitä kiva juttu, että kun sitä käyttää, niin se lisääntyy. Tsemppaa, kehu, kannusta, rohkaise, ole tukena, sano kauniita asioita, kiinnitä huomiosi hyviin puoliin! Ei tarvitse olla siirappinen eikä ällökermainen ollakseen positiivinen. Ei myöskään tarvitse sulkea näköpiiristään kaikkea pahaa eikä ryhtyä edes puolisokeaksi. Positiivisuus on näkökulman ottokeino. Ja tietenkin, jos tahtoo kehittyä, niin uskon, että todellinen kehitys tapahtuu parhaiten positiivisessa ilmapiirissä. Ihminen voi muuttaa toimintaansa kyllä esimerkiksi pelon kautta, mutta onko se sellaista “kehittymistä”, jota tahdot itseltäsi, lapsiltasi tai alaisiltasi?

Aivoille herkkua!

Olen tutustunut paljon positiivisuuteen myös tieteen kautta. Aivot tykkäävät positiivisuudesta! Positiiviset ajatukset lisäävät aivotoimintaa ja synnyttävät lisää synapsien välisiä liitäntöjä, toisin kuin negatiivisuus. Positiivinen elämä kannattaa siis ottaa ihan vakavasti!

Jos olet ihan alussa matkalla kohti positiivisuutta, niin jo se, että kun kiinnittää huomiota omaan puhetapaansa ja -tyyliinsä sekä ajatuksiinsa, niin auttaa matkalla paljon! Aluksi ei tarvitse edes tehdä mitään muutoksia: kunhan vain seurailee itseään ja omaa tapaa kommunikoida. Tsemppiä!

// Emmi