Vertailukone surruuttaa

Kaikki vertailevat. Kaikkea voi vertailla. Sehän nyt vaan on ihmismielen tapa sijoittaa oma napansa tämän maailmanmenon kontekstiin. Kun minä vertailen, pyrin aktiivisesti vertailun positiiviseen sävyyn. Eniten vertailen omia elämänvaiheita ja kokemuksia toisiinsa. Monet sanovat, että kurjia ja huonoja juttuja ei kannattaisi muistella, että pitäisi vain antaa ajan kullata muistot. Tästä kultauksesta minä olen eri mieltä. Muistelen tarkoituksella niitä kaameimpia tapahtuneita asioita elämässäni, sillä ne antavat tarpeellista perspektiiviä helpompiin aikoihin. En kuitenkaan tunnista itseäni pessimistiksi, vaan pikemminkin voisin jopa todeta, että tällä vertailutavallani osaan nauttia hetkestä enemmän ja nähdä ne elämän hyvät jutut kirkkaammin.

Pikkusankarin sairauden vaikeuksien keskellä rämpimisen myötä olen kehittynyt ihmisenä aivan hurjasti viimeisen kahden vuoden aikana (Elämän korkeakoulu). Vaikeudet ovat yksinkertaisesti pakottaneet muuttumaan ja muuttamaan ajatustyyliä.  Vasta Pikkusankarin voinnin heitellessä vuoristoratamaisesti, on ollut pakko pohtia joka ikinen ruokailutilanne, vierailutilanne ynnä muu arkinen juttu satakertaisesti läpi etsiessä syytä aina vuoristoradan uusimpaan alamäkeen. On ollut pakko oppia ottamaan huomioon joka ikinen pieni nyanssi, joka olisi voinut vaikuttaa refluksin ja allergioiden muuttumissuuntaan. Nykyään kiinnitän luonnostani enemmän huomiota niin tilanteiden positiivisiin kuin negatiivisiinkin puoliin kuin aiemmin. Tarkkailen, vertailen ja analysoin arkeamme ehkä enemmän kuin normaali äiti. Pikkusankarin refluksitaudin ja allergioiden takia en pysty vain rennosti elelemään ja oleilemaan lapseni kanssa, vaan vertailukone päässäni raksuttaa nonstoppina.

Käytän vertailutaktiikkaani usein. Jos perusflunssa, influenssa tai mikä tahansa muu perustyhmätauti tuntuu sitä sairastaessa kurjalta, kaivan tautimuististani esiin enterorokon. Taudin, joka ylitti käsitykseni sairauden iljettävyydestä ja fyysisyyden rajoittuvuudesta. Mikään minulla ollut tauti ei ole tähän asti vetänyt vertoja kahden viikon kaameudelle, kun makasin pahimmassa mahdollisessa enterorokossa kolme joulua sitten. Koko kroppa, mutta erityisesti kämmenet, jalkapohjat, suu sekä nielu olivat täynnä märkiviä, järkyttävän kipeitä rakkuloita. En voinut kävellä, pitää mitään kädessä enkä pahemmin niellä. Puhumista en voinut ajatellakaan. Tökin tietokoneen näppäimille sormenpäällä asiani ja olin mieheni ja äitini kannettavana vessareissuilla. Sain muutaman kulauksen velliä päivässä alas. Olin niin varma tautiin kuolemisesta, että vannotin miestäni toteuttamaan upean ideani siitä, että minulta otetaan kuoltuani munasolu talteen, jotta voisin saada mieheni kanssa lapsen vaikka sitten jonkun toisen naisen synnyttämänä…

Henkinen kantti on ollut todella kovilla, kun olen joutunut vähättelyn uhrina puolustelemaan ja selittelemään Pikkusankarin sairauden ja allergioiden oikeellisuutta monille ihmisille. Tätä henkisen puolen kuorta olen kovettanut jo erityisen paljon yliopistoaikoina, kun kärsin vuoden verran uuvuttavista mahakivuista ja laihduin selittämättömästi viisitoista kiloa. Vaakatasoon vetävien jatkuvien mahakipujen lisäksi totuin sietämään ihmisten epäilyjä, selän takana puhumista ja ihmisten omien arvauksien kuulemista faktoina minun tilanteesta. Jos normaalipainoinen nuori nainen laihtuu paljon, hänhän ei voi kärsiä muusta kuin anoreksiasta… Onneksi tutkimukset kertoivat mahakipujen ja laihtumisen oikean syyn, joten pystyin heivaamaan roskakoriin sen oman (okei, hieman ironisen) epäilyn, että olisin itseni tietämättä sairastanut anoreksiaa… Onneksi sentään asuin jo tuolloin mieheni kanssa, joka eli arkea kanssani ja nauroi huvittuneena huhuille syömishäiriöstä. Kerran hän kommentoi, että kyllä tyttöystäväni kärsii anoreksiasta, jos se tarkoittaa, että nainen syö joka aterialla enemmän kuin suurisyömäinen mies, herkuttelee joka päivä leivonnaisilla tai karkeilla sekä treenaa salilla kovaa, koska haluaa kasvattaa lihaksia.

Tästä kirjoituksesta ei ole tarkoitus tulla sairauskertomukseni eikä ”hei, olen kokenut muutakin kuin vaikeat kaksi vuotta lapseni kanssa”-huomatus. Jätän vertailuesimerkkini siis näihin, jotka suurin osa tuttavapiiristänikin tietää, vaikka niin fyysisten kuin henkisten ongelmien vertailukategoriani pursuaisivat enemmänkin vakavia esimerkkejä. Pointti varmaan selviää kuitenkin tälläkin laajuudella käsiteltynä…

Kaikki elämäni kompastuskivet ovat selvästikin valmistaneet minua tähän Pikkusankarin sairauden kanssa elämisen rankkuuteen. Toisaalta siis ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa. Minulle on tarkoitettu juuri tuollainen lapsi juuri tuollaisilla ongelmilla. Mutta mikään, ei mikään oma kokemani sairaus tai kipu ole koskaan ikinä ollut niin kamalaa kuin se, kun on joutunut katsomaan oman lapsen kärsimystä pystymättä yhtään helpottamaan hänen oloaan. Toisaalta siis ajatukseni eivät millään taivu siihen, että ymmärtäisin, miksi Pikkusankarin pitää kärsiä. En vain voi käsittää, mikä idea siinä on, että lapsi ymmärtämättään olonsa syytä on tuskissaan vuoden, pari. Onko tälläkin muka jokin tarkoitus? Pyh.

Pyrin aktiivisesti olemaan vertailematta itseäni toisiin ihmisiin. Ajan myötä olen huomannut, että positiivinen vertailu ainakin minun kohdallani tarkoittaa vain omien kokemusten vertailua keskenään. Sellaisesta vertailusta saa voimaa, mutta ihmisten välinen vertailu syö voimia. Pikkusankarinkin suhteen vertailutapani ovat muuttuneet hurjasti. Tottakai jokaikinen äiti vertailee lapsiansa vieraisiin lapsiin apgar-pisteistä omatoimisen kakkaamisen kautta kiroilemattomuuteen. Minä en enää pysty vertailemaan Pikkusankaria lainkaan terveisiin lapsiin. Jo raskausaikana mietin vakavissani, että kuoleekohan juuri minun lapseni jo kohtuuni, kun jokapäiväiset oksentelut olivat niin rajuja, että olin varma, että kohta se lapsi lentää suun kautta pönttöön. Muut hyvävointiset äidit saisivat pitää omat lapsensa eläen elämänsä onnellisesti loppuun asti. Jo tuolloin yritin jankata itselleni, että muiden helpommat raskaudet eivät liity mitenkään minun vaikeaan raskauteen.

Nykyään eriytän visusti oman lapseni asiat ja muiden lasten asiat mielessäni: olen vain iloinen, että useimmat ystäväni saavat nauttia terveistä lapsistaan ja puuhailla niitä normaaleja juttuja. Ja sitten meidän tapaus on päässäni ihan asia erikseen. Todella surullinen olen, että Pikkusankari ei ole terve, mutta se, että muut lapset ovat terveitä, ei ole Pikkusankarilta pois. Ja kun on yhden lapsen hallitsemattoman kivun ja tuskan nähnyt, ei sitä missään nimessä toivoisi kenellekään muullekaan lapselle. Pikkusankarin tapauksessa vertaistuki on onneksi asia erikseen: siinä ei vertailla lapsia toisiinsa, vaan jaetaan kokemuksia, joista itse haluaa kertoa ja joista toiset voivat hyötyä omassa tilanteessaan.

Yksi minua vavisuttavimpia vertailun ääripäitä ovat elämä ja kuolema: minähän elän, vaikka voisin olla jo kuollut tai mitä jos en olisi koskaan edes syntynyt minäksi! Ensimmäisiä kertoja mieleni muuttui naiivista nuorille tyypillisestä elän ikuisesti– ajattelusta todella paljon synkemmäksi parikymppisenä, kun lääkäri passitti minua eri tutkimuksiin kolmesti kahden vuoden sisällä löytämänsä mahdollisen rintasyöpäkasvaimen takia ja kun paria vuotta myöhemmin minulla todettiin sydänoireita, jotka viittasivat vakaviin sydänsairauksiin. Nykyisin kaivan välillä oikein tarkoituksella kylmiä väreitä esille, ja annan ajatusteni hautautua syviin elämänloppumistuskan pyörteisiin. Siinä sitten muutaman minuutin ajan ihmettelen kehon läpi sujahtanutta tunnetornadoa, kyyneleistä kastunutta paitaa ja hämmennyksen valtaan saatettua miestä. Mies tietenkin olettaa jotain todella surullista sattuneen ja kiirehtii luokseni, mutta vaimopa tokaisee jo melkein hymyssä suin, että “hain vain ajatuksillani vähän kontrastia ja vertailupintaa tähän elämäämme”. Loppuillan aikana poika saa tuhat suukkoa enemmän kuin yleensä ja mies saa irrottamalla irrottaa käteni halausotteesta, jos haluaa päästä yksin edes vessaan. Näinä iltoina, kun syöksen ajatukseni hauta-arkkuihin, jopa meidän ongelmat tuntuvat todella vähäpätöisiltä, ja oma elämä rakkaiden ihmisten kanssa tuntuu erityisen arvokkaalta.

Tämänkin pohdinnan pointti on siinä, että en missään nimessä joka päivä rämmi mustien refluksikokemusten luolissa polvet verillä naama irvistyksessä muistellen miten hirveää se ja sekin oli, vaan juurikin päinvastoin. Osaan olla läsnä Pikkusankarin paremmissa päivissä täysillä, nauttia hänen naurustaan, hymystään, leikkihalukkuudestaan ja kiltteydestään. Mutta JOS hyvä päivä tuntuu jostain syystä lattealta, tai vain hieman oireinen päivä tosi kurjalta, väläytän mielessäni niitä kaameimpia huutoaikoja ja lapsen tuskan katsomiskokemuksia, niin johan on päivä pelastettu!

Imetyksen jäljet

Riippuvat, kurttuiset ja pienet tissit. Ne ovat kai se, mitä imetys yleensä naisille muistoksi pitkästä imetyksestä jättää. Minulle ne taas ne ovat ehdottomasti se pienempi osa imetyksen jäljistä. Suurimmat jäljet jäivät minulla fyysisesti näkymättömiin osiin. Psyykeeseeni. Nyt, kun rankan imetysdieetin loppumisesta on kulunut reilu puoli vuotta, voin puhua imetysdieetistä jo ehkä joka toisella kerralla itkemättä (tätä kirjoittaessa läppäri taitaa kuitenkin kastua…)

Selvennykseksi vielä kaikille asiaan vihkiytymättömille: imetysdieetti ei meillä refluksikko-moniallergikkopiireissä ole dieetti, jossa äiti imettää laihduttaakseen. Heh. Tämmöisiä epäilyjä olen meinaan kuullut. Minun imetysdieettini oli lääkärin määräämä, lapsen kasvamisen kannalta välttämätön teko ja allergiselle lapselleni monipuolisen ravinnon turvaava keino.

Koen, että olen äitinä tehnyt paljon väärää (Antiäitienpäivä). Suurimpana vääryytenä pidän ensimmäisen puolen vuoden aikaista Pikkusankarin sairauden diagnosoimattomuudesta johtuvaa tietämättömyyttä vauvan hoidon suhteen: nyt ajatellen tuntuu, että teimme likipitäen kaiken väärin. Onneksi koko äitiyteni ei sentään ole pelkkää elefantin tallomaa sontaa: todella suurena saavutuksena pidän yksitoista kuukautta kestävää imetysdieettiäni. Dieetti alkoi kahdeksalla ruoka-aineella ja loppui noin viiteentoista. Joka ikinen päivä lautasellani oli kanaa, bataattia, kesäkurpitsaa, maissia ja riisiä. Jälkkäriksi mustikkaa, luumua ja päärynää. Melkoinen kulinaarisen ilotulituksen vuosi!

En olisi ikinä uskonut venyväni noin hurjaan suoritukseen. Minä, joka olen aina ollut suuri ruuan ja herkkujen rakastaja. Nainen, joka mieluummin on sitä mieltä, että elää syödäkseen kuin syö elääkseen. Sain kuulla lukemattomia kertoja, että mitäpä sitä äiti ei lapsensa eteen tekisi. Näin minäkin ajattelin aluksi: jokainen äiti olisi valmis tähän. Pikkuhiljaa minulle valkeni, että ehei… Ei tätä monikaan jaksaisi. Varsinkin rankan univelan kanssa elämä tuntui jokseenkin erikoiselta extreme-lajilta.  En tiedä, pystyisinkö vajaan vuoden kestävään dieettiin enää itsekään uudestaan, jos olisi tarvetta. Sen verran hurjaa hommaa se oli, tarkkailla JOKA IKISTÄ suupalaa itselle ja lapselle. Olin monta kertaa hyppäämässä epätoivon rotkoon. Mutta yleensä silloin ihana mieheni tarttui minua kädestä ja veti turvalliselle maalle.

Kiitos imetysdieetin, ajattelen ruoasta, syömisestä, ihmisten jatkuvasta laihduttamispakosta sekä tiukkaakin tiukemmasta kontrollintarpeesta hieman eri tavalla kuin ennen. Nykyään toitotan syömisen suhteen armollisuutta, vapautta ja rajoittamattomuutta kaikille, jotka painivat elämäänsä pilaavien, päänsisällä olevien liian tiukkojen rajoitteidensa kanssa. Tällä hetkellä voin sanoa, että dieetti kasvatti minua kunnioittamaan ruokaa, erilaisia makuja ja omaa allergiattomuuttani hyvin paljon sekä ottamaan aiemman rennon asenteeni kanssa vielä rennommin, mitä syömiseen tulee.
Myönnän, olen ollut aina aika nirso syömisteni suhteen: en saa millään alas muun muassa mitään etikkaista, kovin öljyistä, makean ja suolaisen yhdistelmää, hapanimelää enkä maksaa. En, vaikka olen antanut näille mauille monen monta tottumismahdollisuutta. Yökkäilin myös bataatille ja punajuurelle ennen dieetin alkamista, mutta niinpä vain minä puputin toista koko vuoden joka päivä, toista puolen vuoden ajan joka päivä. Siinä ei paljon nautinnoista voitu puhua: ruoka oli pelkkää polttoainetta minulle ja lapselleni. Vuoden aikana opin kunnoittamaan valinnan vapautta, mausteita, eväiden kantamispakottomuutta ja kaipaamiani ruokia entistä enemmän.

Muutamia nirsoiluja lukuunottamatta suhde ruokaan on minulla ollut aina tosi rento. En ole ikinä ollut laihdutuskuurilla, ja imetysdieetin aikana varmistui, että ikinä en moiseen ryhdykään (ellei terveys todella sitä vaatisi). En ole ikinä rajoittanut syömisiäni siksi, että joku tietty ruoka olisi muka epäterveellistä tai epätrendikästä tai jotain muuta yhtä tyhmää. Olen aina ollut fiilis-syöjä: syön sitä, mitä tekee mieli, niin paljon kuin mieli tekee ja juuri silloin, kun mieli tekee (tähän pyrin aina kun muut tilannetekijät tämän sallivat).

Mutta kuitenkin, ennen imetysdieettiä kärsin selvästikin sokeririippuvuudesta: söin joka ikinen päivä jotain makeaa (yleensä aina niitä värikkäitä Makuunin laareista napattavia lisäainekokoelmia, ja kyseisen parin kolmen sadan gramman pussin lisäksi usein tekemiäni leipomuksiani ja vierailla ollessa tietenkin kahvipöydän jokaista sorttia – siis kaikkea eteeni sattuvaa ja itsesatutettavaa makeaa), eikä kokonaismäärä ollut todellakaan pieni. Jos makeaa ei jostain syystä päivään kuin luonnostaan kuulunut (yleensä siis kuului), huomasin vähitellen, että sitä oli PAKKO saada. En kuitenkaan tehnyt siitä sen suurempaa numeroa, sillä terveydellisiä haittoja mässäilystä en kehossani havainnut. Olin sokeririippuvainen, mutta kaveerasin riippuvuuden kanssa, en pistänyt inhokkilistalle. Ehkä sakkaroosimässäämisen huonoja puolia kehossani on aina lieventänyt se asia, että minulla on suuria intohimoja myös liikunnan puolella.

Jotain tapahtui imetysdieetin aikana. Ei, en alkanut pitämään bataatista, eikä ruokamieltymykseni muuttuneet mitenkään. Mutta sokeririippuvuus hävisi! Olen yrittänyt pähkäillä kaikkia mahdollisia syitä tälle muutokselle, mutta tarpeeksi järkevää en ole keksinyt.

Imetysdieetistä irtautuminen oli samaanaikaan hyvin riipaisevaa, surullista, iloista, vaikeaa kuin kauan odotettuakin. Kehoni oli tottunut noin kymmeneen päivästä toiseen toistuvaan ruoka-aineeseen, ja uusien ruokien ottaminen omaan ruokavalioon vuoden jälkeen ei sujunut kivuitta. Vai mitä mieltä olette yhden suklaapalan jälkeisestä kymmenen minuutin vatsakrampista, vesimelonisiivun aiheuttamasta yllätysoksennuksesta, pullan aiheuttamasta parin päivän veriripulista ja ruisleivän aiheuttamasta viikon liikuntakyvyttömyydestä.

Mutta sitten kun ruuat alkoivat uppoamaan ilman huolia, niitä upposikin sitten kunnolla. Päätin jo lopettaessani dieettiä, että mitään itseeni liittyviä ruokarajoituksia en itselleni koskaan aseta. En lajien enkä määränkään suhteen, ellei jokin sairaus sitä vaatisi. Tammikuussa alkoi ihana kuherruskuukauteni ruuan kanssa. Ehkä niitä oli kaksi. Oikeastaan niitä oli kolme. Tuona aikana pupelsin, mussutin, jyrsin ja närpin ruokaa, herkkuja, naposteltavaa ja välipalaa. Perhe ja ystävät kantoivat kassitolkulla nautintokamaa kotiin, minäpä siihen päälle vielä herättelin leivontataitojani henkiin ja ostelin kaikkia missattuja pakko maistaa-uutuuksia. Nautin, keräsin makuja ja muistelin, mistä kaikesta olin jäänytkään paitsi. Kaikki dieetin aikana menettämäni kymmenisen kiloa tulivat korkojen kera takaisin parissa kuukaudessa. Hupsista vain. Kerran laskeskelin huvikseni, että kalorimäärät tuon kolmen kuukauden ajan hipuilivat neljää, viittä tuhatta päivässä. Mieheni jo pienessä paniikissa vihjaili ruokalaskun kasvamisesta, vaatekaappini vaatekokojen riittävyydestä ja vakavasta todennäköisyydestä sokeririippuvuuden uudelleenkehittämisen suhteen. Hän ei halunnut ryhtyä taas yöllisten Makuuni-reissujen karkinhakuorjaksi.

Mutta kappas, turhaan mieheni vihjaili. Painonnousuni loppui ja kuherruskuukasien jälkeen syömisestäni tuli hyvinkin sokeririippumatonta ja tasapainoista (tasapainoisuus toki kärsii useinkin, sillä Pikkusankari pahimmissa kipukänkkäränköissään ei anna minun laittaa itselleni ruokaa saati istuutua sitä syömään). Mutta siis. Syön vieläkin lähes joka päivä makeaa (ja määrällisesti paljonkin), mutta sellaisena (harvinaisena) päivänä, kun en ole sokeriherkkuihin muistanut tai kerinnyt koskea, en ole niitä kaivannutkaan! Outoa kerrassaan. On mahtavaa, sillä painoni on aikuisen paino, vartaloni on nykyään ihanan naisellinen, ja nautin syömisen täydellisestä kontrolloimattomuudesta. Kiitos raskauden, äitiyden ja imetysdieetin, en ole koskaan voinut kehossani näin hyvin kuin nyt.

Imetysdieetti avasi silmäni monien asioiden suhteen. Se, mikä pännii minua nykyaikana eniten ruoka-, ja vartaloasioiden suhteen ovat turhat rajoitukset ihmisten päässä! Hei haloo, aiotko koko loppuelämäsi laihduttaa niitä viittä ylimääräistä kiloa pois, jos sen sijaan voisit nauttia elämästäsi paljon vapaammin ja antaa vain olla, rentoutua? Onko sinulla todella tarpeeksi sisältöä elämässäsi, jos mietit usein, kuinka kaksi senttiä pitäisi saada pois reisistä? Onko tiukoista terveellisen ruuan pakkomielteistä enemmän haittaa kuin hyötyä, jos ruuan terveellisyydestä stressaa jatkuvasti sen sijaan, että söisi huomattavasti rennommin ja vähemmän stressaavasti? Aiotko lähteä säälittävästi massan mukana tavoittelemaan elämääsi nyky-yhteiskunnan hullujen standardien mukaista ainoaa sallittua kehonmallia, vai olisitko sittenkin onnellisempi ihan omien standardien mukaisessa kehossa? Olisiko kuolinvuoteella pikkusen kivempi muistella mahtavia ruokaelämyksiä kuin sitä, että sain kun sainkin pidettyä rasvaprosentin viidessätoista koko elämäni ajan?

En tietenkään tarkoita seuraavaa kirjaimellisesti, mutta kyllä aika usein dieetillä ollessani, kun kuuntelin joidenkuiden turhanpäivästä ruoka- ja selluliittimasennusta, tuli mieleen, että voisikohan noille turhille ruikuttajille tapahtua elämässään joskus jotain vähän herättävämpää… joutuisivat vaikka samanlaiselle dieetille, niin saisivat vähän perspektiiviä tähän elämään.

Imetysdieetin jälkeen huomasin, että minä olen vapautunut kaikista tiukoista pitää olla semmoinen ja semmoinen– normeista. En olen aiemminkaan niistä juuri piitannut, mutta nyt: eipä voisi vähempää kiinnostaa. Minulle ei muiden laihdutukset kuulu, ei. Mutta valistustyötä haluan tehdä. Haluaisin, että ihmiset ymmärtäisivät, miten suuri ilo on, kun saa syödä mitä vain ja kun saa kokea puhdasta liikunnan iloa ilman mitään kaloreiden laskemista tai timmiytymistavoitteita. Aiemmin ajattelin syömishäiriöt suppeammiksi sairauksiksi, mutta imetysdieetin muutettua katsontakantaani olen suruikseni huomannut, että (uskallanko sanoa) suurin osa naisista lipsuu aika useinkin syömishäiriöajattelun puolelle ruokarajoitteineen ja pakkomielteisten vartalonmuokkaushaaveitteinsa kanssa. Ruuasta ja syömisestä tuntuu tulevan liian usein monille ongelma.

Minä väitän nyt törkeästi ilman minkäänlaisia terveystieteiden professorin papereita, että jos rento syöminen ei ihmisellä onnistu, niin sitten on kyllä hyvin todennäköistä, että kyseinen henkilö kärsii jonkinasteisesta syömishäiriöstä. Minun mielestäni on suorastaan sairasta, että ihmiset pyrkivät johonkin tiettyyn gramman tarkkaan painoon tai haluttuun vaatekokoon. Ja yksi typerimmistä ajatuksista on se, että jotkut todella rankaisevat itseään Geishasta tunnin mittaisella tappospinningillä. Pään pyöritykseni yltyy: minua ei haittaa, vaikka painoni olisi jatkossa plus jotain tai miinus jotain (toki terveyden rajoissa); ainoa, mikä minulle merkkaa, on ehdottomasti hyvä olo ja se vapaus, mikä rajoittamattomasta syömisestä tulee. Nyt jo osaan pienesti kiittää järkyttävän rankkaa imetysdieettivuottani henkisen kehitykseni kasvun isosta lykkäyksestä.

Miehiä varmaan ällöttää ja naiset katsovat minua säälien, mutta minäpä kävelen leuka pystyssä heidän edessään uusissa kesähousuissani. Vaikka tyylipoliisit mitä sanoisivat, minä aion liikkua kaupungilla shortseissa, jotka paljastavat selluliittini, ja minä aion mennä rannalle kivoissa bikineissä, vaikka ala- ja yläosien välissä pari hassua (ihanaa) vatsamakkaraa olisikin. Olen tässä viime viikkoina taas kerran huomannut rankemman kautta (Miksi?), että elämä on aika arvokasta, joten nyt imetysdieetistä eroopääsemisen jälkeen(kään) en todellakaan aio kuluttaa turhaa energiaa jonkun saavuttamattoman ihannevartalon tavoitteluun tai jokaisen aterian kaloreiden laskemiseen, vaan yksinkertaisesti nautin elämästäni ja yritän parhaani mukaan saada kaikki ihanat läheisenikin nauttimaan omastaan.
Kannattaa kokeilla 😉

Pitkän linjan refluksiäidin ajatushäiriöitä

Pääsin taas omien ajattelukaavojeni, syy-seurauslogiikkani ja hyväuskoisuuteni puijaamaksi. Kun Pikkusankarilla on nyt ollut pitkä hyvävointinen periodi takana, niin jotenkin sitä on alkanut uskomaan, että ehkä tämä sairaus vihdoin hellittää otettaan. Sen jälkeen, kun refluksimörkö poistui öitämme rikkomasta, olen ollut enemmän tai vähemmän epäileväinen Pikkusankarin päiväoireiden todellisuudesta, vaikka juuri kyseisestä ajatteluansasta allergologimme meitä varoitti. Mitä pitempi hyvä kausi takana, sitä enemmän alan lukemaan havaitsemiani Pikkusankarin oireentapaisia toimintoja enenevissä määrin muka normaaliin kehitykseen kuuluvaksi kuin refluksitautiin ja allergioihin liittyväksi.

Eilen aloimme mieheni kanssa miettiä, että onkohan ihan normaalia, kun kahden päivän aikana terveen kaksivuotiaan lapsen vanhemmat muuttuvat suhthyvinvoivista aika uupuneiksi; kun vanhemmat kokevat lapsensa hoitamisen yhtäkkiä todella rankkana; kun lapsi kiukuttelee joka ikinen hereilläolominuutti jostakin asiasta tai siis oikeastaan ei mistään asiasta; kun lapsi haluaa kaikkea, mutta ei haluakaan mitään; kun lapsi haluaa kaikkialle, mutta ei viihdy missään; kun vanhemmat saavat seitsemänkymmenen kahden tunnin aikana ennätysmäärän raapimis-, purema ja mustelmakoristeita vartaloillensa verrattu edellispäivien nollasaldoon.

Olimme aika varmoja, että nyt se todellinen uhma sitten alkoi, yhtäkkiä, erään lomapäivän aamupalan jälkeen, vieraassa kaupungissa. Suunnittelimme jo uhmaikäisen lapsen vaihtoilmoitusta huutonettiin… No, me annoimme sitten melkein vitsimielessä Pikkusankarille nykyistä lääkettänsä piiiiitkästä aikaa (“tästä ei sitten kehtaa kertoa kenellekään, kun kokeiltiin Gavisconea tosi rankalta tuntuviin uhmapäiviin…”).

Siinä sitten siivoiltiin mieheni kanssa kämppää tunnin verran, ja yhtäkkiä tajuttiin, että Pikkusankari on koko sen ajan parkkeerannut pikkuautojansa värijonoon sohvan käsinojalle itsekseen kikattaen. Suuret itsesyytösajatukset syöksyivät välittömästi mieleeni; että kahden päivän järjetön uhma katosikin tipotiehensä minuutti lääkkeenannon jälkeen; ja että ainiin, minähän annoin Pikkusankarille ensimmäisen huonon päivän aamuna maisteluun puolikkaan gluteiinittoman leivän, jossa uutena ainesosana oli perunajauho, mutta enpä hölmö ajatellut, että siitä oireita voisi tulla, kun kerran niin hyvin on viime kuukausina Pikkusankarilla mennyt.

Kerrassaan outoja ajattelukuvioita ja muistihäiriöitä näin pitkän linjan kokeneelta refluksiäidiltä. Ruokakokeiluja ei ole Pikkusankarille tehty juuri tuon parin kuukauden aikana, koska olemme halunneet pitää tarkoituksella taukoa oireista, joten miten oikein pystyin päättelemään, että “ei se leipä kuitenkaan oireita aiheuta” ja unohtaa  koko kokeilun pariksi päiväksi? Miksi ihmeessä en ottanut todesta Pikkusankarin pipin valittamisia; ajattelinko minä todella, että hän vain huvikseen pipiä huutaa…? (niin, ja juuri pipin valittamisen kuuntelemisen tärkeydestä allergologimmekin meitä muistutti viime käynnillä…) Olinko jo muka unohtanut edelliset kunnon oirekiukut? (eihän niitä voi unohtaa!?!)

No, sainpa taas henkistä rökitystä itseltäni ja opetuksia muistiini roppakaupalla. Todellisuus kyllä heitti päällemme jääkylmää vettä: refluksitauti ja allergiat eivät ole Pikkusankaria jättäneet, vaikka kuinka on ollut hyvää kautta takana. Ehkä olen yrittänyt ajatella jopa liian myönteisesti, sillä en millään halua nykyään uskoa, että oireet ovat oikeasti oireita. Olin välinpitämätön ja yritin selittää oireet kaikella muulla soopalla, eli teen juuri niin säälittävästi kuin olen vinkunut joidenkin tuttaviemme ja ammattitaidottomien terveydenhuoltohenkilöiden tekevän. Miten tällä refluksi-allergiatietomäärällä ja -kokemuksella on mahdollista antaa lapsensa kärsiä silminnähden kaksi pitkää vuorokautta, kun syy-seuraus-suhde on hyvin selkeänä edessämme?

Positiivinen huomio näiden päivien jälkeen oli kuitenkin se, että Pikkusankarin nykyisiin oireisiin saattaa siis tepsiä hieman edellisiä lääkkeitä laimeampi litku, kunhan refluksikierrettä ei päästä liian pahaksi. Vannon, että tästä lähtien Gaviscon löytyy keittiömme kaapista, ihan siitä kätevimmältä mahdolliselta hyllyltä. Ja muistan, että vaikka lääke on määrätty “vain” tarvittaessa otettavaksi, sitä myös pitää ottaa tarvittaessa.  Epäilevänä lääkkeen antajana rohkaistun, ja lääkitsen lapseni jatkossa heti, kun tarvetta vähänkään ilmaantuu, juuri niin kuin lääkäri käski. Mieheni kerkisi jo torpata kaikki kesälomasuunnitelmamme ja julisti, että me emme sitten liiku Pikkusankarin kanssa yhtään mihinkään omaa pihaa kauemmas. Piste. Onneksi löysimme sittenkin puolipisteen, ja voimme Gavisconen avulla astua Mummolaan tai jopa käydä käsipohjaa harjoittelemassa lähilammella.

p.s. Pikkusankari loves Gaviscon: hän nukahti toista kertaa elämässään omaan sänkyynsä ilman vanhempien nukahtamistukea siinä vieressä (niin, ja sitten muistimme, että se ensimmäinen vanhemmaton nukahtamiskerta taisi olla viime Gavisconen antokerralla…hmmmm).

Se olo

Otan riskin sanojeni myöhemmän poisvetämisen suhteen ja julistan nyt koko kansalle: nyt se sitten kai on nostettu pois hartioiltamme, se vauva- ja taaperovuoden pahin väsymystaakka. Aivan pienestä asiasta ei ole kyse, muuten en uskaltaisi siitä täällä huudella. Vuosi ja kahdeksan kuukautta surrutettiin läpi yleisesti ottaen hyvin, hyvin väsyneessä tilassa. Ilman välissä olleita parempia jaksoja olisimme me vanhemmat varmaan jo kaltereiden takana tai mullan alla. 
Uupumuksen laajuuden tajuaa kunnolla vasta nyt, kun on vertailukohtana tämä nykyinen (tai siis reilun viikontakainen…) tila, pari kuukautta sitten normaaliksi luulemani tila ja se todella väsynyt tila. Vasta nyt, kun parin, kolmen kuukauden ajan meille on sallittu unet joka yö korkeintaan kolmella herätyksellä, on olo todella Se olo: se tavoiteltu olotila, mikä minulla oli ennen raskautta.  Ja Se olo on jotain, mistä en osannut väsyneenä edes haaveilla. Se on jotain paljon parempaa. Hartaasti nukkumisen lisäksi olooni vaikuttaa myös se, että vuoden kestäneen supertiukan imetysdieetin loppumisesta on nyt puoli vuotta. Ja se tuntuu (ja näkyy): luulen, että kaikki kehon puutostilat on vasta nyt vihdoin korjattu, eri ruokiin liittyvät sopeutumisongelmat kehossani vihdoin voitettu, menetetyt kilot mässätty takaisin ja ruokailuni on taas ihanan luonnollista ja vaivatonta. Muutama kuukausi sitten takaperin luulin saavuttavani jo Sen olon, mutta enpä ollutkaan.

(Tämänsisältöisen tekstin olisin voinut julkaista jo pari viikkoa sitten, kun huomasin Sen olon olevan jo pysyvämpi olotila. Nyt Siitä olosta nauttimista on ollut pahasti estämässä Pikkusankarista riippumaton, todella kauhea perheellemme tapahtunut juttu (Miksi?). Mutta uskon ja toivon, että saan pian taas kaiken ilon irti Siitä olosta.)

Miksi?

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän, kuinka pakahduttavan
onnellinen olen, kun Pikkusankarin hyvä kausi on jatkunut näinkin
pitkään. Minun oli myös tarkoitus hehkuttaa alkanutta koko perheen
kesälomaa, kun on kerrankin jaksamista tehdä kaikkea hauskaa yhdessä,
nauttia yhteiselosta täysillä. Elämämme näytti vihdoinkin olevan
ällistyttävän onnellista. Nähtävästi me kuitenkin olemme elämän
koekaniineja kokeessa, jossa mitataan, kuinka paljon ihminen jaksaa
kantaa vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen.

Kesälomamme alkoi oikein rentouttavasti kolmatta hääpäiväämme viettäen upeassa
kartano-kylpylässä. Joku tai jotkut olivat suunnitelleet meille melkein
yhtä rentouttavan kotiinpaluun: asuntoomme oli murtauduttu ja tärkeimmät
viety. Siinä ei paljon lompakon, kalenterin, pankkitunnusten,
kela-kortin ja korujen varastaminen tunnu missään, kun elämämme kaikki
valokuvat ja videot on viety. Varkaat sohauttivat puukolla sieluni
syvimpään mahdolliseen paikkaan. Sekä tietokone että varmuuskopiot
sisältävä ulkoinen muisti lähtivät varkaan mukaan. Sinne menivät
valokuva- ja videomuistojen lisäksi monia sivuja pitkät tarinat
Pikkusankarin ensisanoista, hassuista jutuista, meidän yhteisistä
leikeistä ja rutiineista. Sinne meni minun yli puolen vuoden työ
valokuviemme muokkausten kanssa.

Tällä hetkellä ei ole olemassa kuin kysymyksiä: MIKSI, MIKSI, MIKSI???
Eikö elämässämme ole ollut tarpeeksi epäonnea ja vastoinkäymisiä? Mihin
elämä meitä koulii? Olivatko varkaat valinneet juuri meidät? Olivatko
he tarkkailleet auton pakkaamista ja suunnitelleet tarkkaan iskun?
Palaavatko he rikospaikalle rankemmin aikein? Mitä
kyseiset varkaat tekevät henkilöllisyyspapereillamme? Onko pankkitilimme
olleet jo tyhjiä ennen kuin kerkisimme sulkea tilit? Mitä tapahtuu
kuvillemme, ja varsinkin sellaisille kuville, kuten synnytyskuville
joita ei ole tarkoitettu kenenkään muun kuin meidän silmillemme? Onko varas nähnyt seinällä taulun meidän perheestä? Onko hän katsonut meitä silmiin, ja siitä huolimatta pystynyt tekemään tämän kaamea ryöstön?

Mielessäni on nyt kaksi vuorokautta pyörinyt joka minuutti takauma
siihen hetkeen, kun astun asuntoomme iloisena onnistuneesta, ihanasta
hääpäiväminilomastamme. Katson auki olevaa terassin ovea, katson kumoon
heitettyä pyykkitelinettä, katson rikottua ikkunaa, katson pengottuja
korulippaita, katson kengänkuvia sohvalla, katson pöydälle, josta
puuttuu tietokone. Luhistun. Itken. Lamaannun. Mieleni valtaa kauhu,
epätoivo, pelko, suru ja silmitön viha. Filmi pyörii päässäni
taukoamatta, välillä itken valtoimenaan, välillä olen niin uupunut,
etten osaa edes hengittää. Lapsi joutuu minun takiani myös paniikin
valtaan ja itkee lohduttomasti.

Rakkain paikkamme, meille pyhin paikka, kotimme, on muuttunut
rikospaikaksi. Kun astun sisään, itku lyö kasvoille, sydän pomppii
kurkussa ja keho menee pakene-tilaan. En osaa rentoutua edes sen vertaa,
että pissalla voisin käydä. En voi seistä missään, en voi istua
missään, en voi koskea mihinkään, koska joku, joka ei olisi saanut, on
ollut samoissa paikoissa ja koskenut tavaroihin, joihin ei olisi saanut
koskea. Meidän koti on häpäisty. Meidän perhe on häpäisty. Valpastun
jokaisesta rasauksesta ja kohinasta. Haluan pois. Koti ei tule koskaan
olemaan enää koti. Missä, jos en kotonani, voin rentoutua? Missä voin
leikkiä rauhassa lapseni kanssa? Voinko koskaan enää mennä suihkuun
ilman, että kännykkä, johon on jo näppäilty valmiiksi hätänumero, olisi
koko ajan vieressäni?

Kerran, kun turvallisuuden tunteeni on rikottu, se ei enää eheydy.
Haluan muuttaa heti pois. En halua elää lapseni kanssa siinä
saastaisessa kämpässä. En osaa ajatella tulevaa elämää. Voinko koskaan
enää luottaa ihmisiin? Haluanko koskaan enää ottaa valokuvia? Jaksanko
muistella kaikkea sitä uudestaan, mitä dokumenteissa menetin? Saanko
tämän tapauksen kautta selville, ketkä todella ovat ne tosiystävät?
Miten meidän perhe selviää? Mitä jälkiä tämä jättää lapseemme? Joudummeko luisumaan amerikanmalliin ja
pitämään jotain kättä pidempää tyynyn alla, jotta voimme edes harkita
torkkuvamme? Painajaismaiset horreunet valveilla ollessakin saavat
kehoni kalseankylmäksi ja täriseväksi. Milloin saan seuraavan kerran
nukuttua? Uskallanko koskaan enää kävellä yksin ulkona? Jääkö minulle
koko loppu elämän ajaksi mieleeni oletus, että aina kun menen kotiin tai
“kotiin”, niin on hyvin todennäköistä, että loputkin tavarat on viety
ja joku hullu vainoaa siellä henkiämmekin. Mitä voinkaan tämän jälkeen
odottaa tapahtuvan seuraavaksi meidän elämässämme?