Ihana Tunne

Tiedättekö sen Ihanan Tunteen,
kun…

…on saanut tehtyä iltatoimet; juonut
kamomillateet ja syönyt hitaat hiilarit, purkanut Rakkaan korville
huolenaiheet, laittanut villasukat jalkaan. Olo on ihanan raukea ja väsynyt ja uni
jo melkein silmässä. Lapsikin on saatu nukkumaan. On mahtavaa mennä lämpöisen
peiton alle viileään makuuhuoneeseen oman kullan kainaloon. Hyvänyönsuukot on
vaihdettu ja mieli kelaa lempeästi päivän tapahtumia… Silmät lupsuvat kiinni ja
kroppa vaipuu syvään rentoutumistilaan.
 …kullan kanssa on hehkutettu lupaavalta
vaikuttavaa leffaa, joka on tarkoitus tänä iltana tsekata. Leffaherkut on väkerretty
ja sohvalle aseteltu tyynyt oikeisiin kulmiin. Valot on himmennetty ja
kynttilät ehkä sytytetty. Nyt sohvalle – ja leffa pyörimään! Kullan rauhoittava
syli tuntuu ihanalta touhukkaan päivän jälkeen. Leffan alkuminuutit
koukuttavat, ja käsi hakeutuu herkkutarjottimelle.
…on hieman jo nälkäinen
lähtiessään nukuttamaan lasta pihalle. Kävelylenkki pirteässä säässä herättelee
nälkää suuremmaksi ja lapsi nukahtaa kivasti kymmenessä minuutissa. Vaunut
ikkunan alle ja syöksy keittiöön! Jääkaapissa odottaa eilen illalla tehtyä
herkkuruokaa. Vesi kirahtaa kielelle, kun lapan ruokaa lautaselle.  Nyt istumaan tuolille, ja muutama syvä
hengitys. Mahtavaa, rauhallinen lounashetki! Haarukka käteen ja lasti kohti herkkua
odottavaa suuta.
Ääääääääyyyyyyhhhyyyyy.
Yyyyy-yyyy. Äääääääääää. Ja se siitä Ihanasta Tunteesta. Kyseessä olevia Ihania
Tunteita ei voi sanoa ihaniksi, jos ne eivät kestä kauempaa kuin sen kaksi
sekuntia. Tarvitaan ainakin tunnin uni, puolet leffasta ja puolet ateriasta,
jotta Ihanan Tunteen premissit saavat arvoisensa lopputuloksen. Muuten
alkuasetelmat menevät hukkaan, ja sitten ärsyttää kahta kauheammin. Mielelle
pahinta kidutusta on se, että Ihanan Tunteen saavuttamispisteeseen pääsy
estetään monta kertaa, kerta toisensa jälkeen juuri kriittisellä hetkellä. 
Pikkusankari herää kymmenen
minuuttia vanhempien unille menon jälkeen oksennukseensa. Sitten taas puolen
tunnin päästä järkyttävään nieleskelykohtaukseen. Seuraava tuskaitku tulee
edellisestä neljänkymmenen minuutin jälkeen. Jaahas, seuraavaksi ilmavaivoja. Tätä
jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Jossain vaiheessa vuoronvaihto tapahtuu ja toinen
vanhemmista voi kokeilla Ihanan Tunteen saavuttamista. Useimmiten sen estää
toisesta huoneesta kuuluva huuto.
Leffa pausetetaan 20 kertaa ja
leffaeväät syödään haalistuneina.
Suuuuuri parkaisu, harakat
lentävät tiehensä, vaunu heiluu kuin suuremmassakin myrskyssä. Toppavaatteet
supernopeasti päälle, ovet kiinni ja vaunuja heijaamaan.  Jes, toimi! Nyt takaisin lounaan pariin. Toppavaatteet
veks. Ruoka on osittain kylmää, mutta vielä maittavaa. Nyt heiluu ensin vaunut,
sitten alkaa huuto. Uudelleen ulkovaatteet niskaan. Nyt ei auta heijaaminen.
Uudelle lenkille siis.  Kengät jäi auki,
pipo unohtui sisälle ja toppatakkia ei saa laitettua kiinni yhdellä kädellä. Pakkasta
-15. Meno ei voi pysähtyä hetkeksikään, muuten huuto yltyy taas. Puoli
kilometriä kävelyä riittää tuudittamaan Pikkusankarin uneen. Jospa pääsen vielä
annokseni ääreen… Kolmannes ruuasta syöty. Ulkoa kuuluu yskintää. Sen jälkeen alkaa
pirunmoinen tuskaitku, johon varmasti naapuruston kaikki vaunuissa nukkujat
heräävät viiden kilometrin säteellä. Toppahousuja ei tarvitse enää pukea, jätin
ne jo jalkaan viime kerran jälkeen varalta. Muut tamineet messiin ja menoksi.
Tällä kertaa uudelleen nukahtaminen tapahtuu parin kilometrin jälkeen. Palaan
pöydän ääreen, mutta ateria ei enää houkuta. Lämmitän sitä vähän. Mikro ei edes
kerkiä klingahtaa, kun ulkoa kuuluu valittavaa ininää. Otan Pikkusankarin
syliin ja rauhoitan hänet taas. Huuto yltyy, kun yritän laskea häntä uudestaan
rattaisiin. Käyn sisällä kokeilemassa, onko hänellä nälkä tai jano. Ei ole.  Kuuma eikä kylmäkään tunnu olevan. Kitinä
jatkuu tuskainen ilme kasvoillaan. Väsykiukku ottaa myös lisää valtaa. Pari
unipätkää ei siis ollut tarpeeksi. Lähden uudestaan ulos nukuttamaan häntä. Uni
tulee puolen tunnin kitinän jälkeen. Jospa ottaisi jotain välipalaa, kun lounas
jäi vajavaiseksi. Kuorin mandariinin ja heitän kitaan muutaman palasen. Lisää,
vaatii maha. Tänne, vaatii Pikkusankari. Puklut olivat herättäneet hänet nyt.
Heijaan vaunuja hetken sisävaatteisillani. Palelee. Sitten sisälle.
Loppumandariini. Äiti soittaa. Normaalia kuuluu, kiitos kysymästä. Pikkusankari
nukkuu melkein puolituntia! Kerkiä siis juuri raihtia kämpän. Miehellekin
kerkiän naputtamaan tohkeissani viestin: ”Täällä nukutaan tän viikon päikkärienkkaa!
Hurraa!”  Sormen painettua vihreää
luuria vaunut heiluvat. Höpötän lapselle, kuinka hienosti hän nukkui ja
naapurit kurkkivat hullua äitiä ikkunastaan. Puoli tuntia menee ihan hyvin.
Syödään ja leikitään dvd:ittein kansilla. Sitten Pikkusankarille iskee väsymys.
Jaahas, liian lyhyet päiväunet. Otan kantorepun ja kokeilen vaihteeksi sisänukuttamista.
Onnistuu melko helposti, kahdenkymmenen minuutin jälkeen Pikkusankari kuorsaa.
Käyn feisbuukissa kirjoittamassa jotain toiveita illan jumpalle pääsyn suhteen.
Tarvitsisi päästä tuulettamaan päätä. Lapsen huoneesta kuuluu ähellystä ja pian
kamalaa rääyntää. Poskiin on lehahtanut allergiaoireet ja hän hinkkaa kasvojaan
patjaan. Tyynnytän Pikkusankarin sylissä ja saan hänet uneen. Jään viereen
makoilemaan ja silittämään häntä. Kyyneleet vierivät patjalle. Hetken päästä
hän herää eikä seuraava tunnin nukuttamisyritys enää tepsi. Kello on puoli
neljä. Seuranamme taas tänään refluksituskat ja väsykiukkukohtaukset. Ihana
ilta tiedossa. Ihana Tunne kaukana poissa.
Huonoina jaksoina Ihanan Tunteen
kohtaamista joutuu odottamaan ehkä kuukauden, pari. Hyvinä jaksoina, kuten
tällä hetkellä, Ihana Tunne on läsnä joka päivä.

Hyvä(ä) päivä(ä)!

Hyvää päivää KELA, ja kiitos
myönteisestä vammaistukipäätöksestä!
Tänään on muutenkin hyvä päivä.
Pikkusankari on ollut pari viikkoa teholääkityksellä, ja tilanteemme hipoo (taas
ainakin hetken) normaalin vauva-arjen kriteereitä: uskalsin ensimmäistä kertaa ikinä
käydä pikapikasuihkussa saatuani Pikkusankarin päiväunille. Viimeksi teholääkitysjakson
aikana huomasin, että uskalsin juuri ja juuri lakata kynnet päikkäriaikaan.

Ikimuistoisimpia kommentteja

Niitä on tullut tämän
puolentoista vuoden aikana paljon. PAL-JON.
Ja niin räiskyvän kauheita ja koomisia ja kauhean koomisia, että jos mulla nyt
flunssa olisi, niin kyllä saisin kilometrin mittaiset räkäiset naurut näin
jälkikäteen nauraa. Yritän kuitenkin olla edes jotenkin päin diskreetti tässä
blogissa, joten en ota persoonallisimpia lausahduksia esille. Analysoin siis
vain tätä jokaisen refluksivanhemman kohtaamaa perusshittiä.

Parin viikon ikäisen pojan kanssa
neuvolassa terkkari vastasi itkuisuusvalitteluuni: ”Vauvallanne taitaa olla vain koliikkia, itkuisuus alussa on normaalia.
Se menee ohi kolmessa kuukaudessa.”
Luulenpa, että läpiyön itkevä ja rinnalla vain hetkeksi rauhoittuva
vauva ei kärsi pelkästään koliikista (mitä ikinä se taas lieneekin), vaan
jostakin aivan muusta. Tässä viattoman tietämyksemme vaiheessa terkkari oli kuitenkin
jumala, jonka lakeja seurattiin kadotuksen pelossa. Siis cuplattomat ja relat
kehiin koliikki-itkuja selvittämään!

Neljän kuukauden ikäisen pojan
kanssa neuvolassa selitykset olivat vaivihkaa vaihtuneet osuvampiin: ”Vauvallanne on tulinen temperamentti ja
hän vain on hieman haastavampi vauva.” Kyllä, tämä on totta. Pikkusankarimme
oli ja on hyvinkin tulinen persoonallisuus. Hän todella
vaatii, huutaa, kränää ja osoittaa mieltään vielä viisi minuuttia sen jälkeen, kun
hänet on nostettu pois imeskelemästä sattumalta löytämäänsä viehkeää
vessaharjaa. Haastavuus-diagnoosi myös osui ja upposi: meillä ei koskaan ole
tiedetty mihin aikaan lapsi sattumoisin voisi olla päiväunituulinen, nälkäinen
tai vaipanvaihdon tarpeessa. Ja jos ne saatiin selville, ne eivät päteneet enää
seuraavana päivänä. Sylissä piti olla 24/7. Harvat asiat, jotka hänen kanssaan
ollessa pystyi ennustamaan, oli se, että seuraavan vartin sisällä, satasesta
vetoa, tulee ainakin kahdet oksennukset ja se, että päivän lattiallaolosaldo
jää alle varttiin. Me onnettomat esikoisen vanhemmat uskoimme, että se kaikki
tuskahuudoista ja rintaraivareista lähtien järjettömiin nukuttamisrumbiin oli
normaalia haastavan vauvan vauva-arkea.

”Teidän pojallanne nuo hampaat teettävät nähtävästikin aika paljon
harmia, kun tuolla tavalla heräilee.” Mitkäköhän kirveet sieltä poskista
oikein on puskemassa esille.

Kaverini sanoi minulle tullessaan
kylään: ”Poikahan näyttää nyt niin
iloiselta ja hyväntuuliselta, että ei hänellä näytä kauheita kipuja olevan.”  Kaverikulta, jos sulla itsellä on paha olo,
kiukkuinen päivä tai jokin muu harmi, niin tuskin sä sitä heti ensimmäiseksi
vieraalle näytät. Ja sitä paitsi, kun vauvalle tuodaan uusia ärsykkeitä silmien
eteen (lue uusia ihmisiä ja heidän tavaroitaan), niin kyllä hän yleensä
keskivertohuonona päivänä jaksaa hetken niitä toljotella ja unohtaa hieman omaa
pahaa oloaan vähäksi aikaa, eikä näin ollen näytä kärsivältä juuri tuona
hetkenä.

Tullessaan kylään kaverini sanoi
pojalleni puoli-vitsinä: ”Mitäköhän se
sun äitis oikein höpöttää itkuisuudesta ja tuskaisuudesta, kun ei susta päälle
päin mitään ihmeellistä huomaa.” Niin että ihanko ajattelit, että me
vanhemmat ihan huvin vuoksi vain täytejuttuina kerromme, että meillä muuten
valvotaan kuusi tuntia niistä kahdestatoista yöunitunnista ja että se on aika
pirskutin rankkaa? Ja että muuten vaan lähdettiin eilen illalla sairaalan
päivystykseen, kun vauva tuntui tukehtuvan banaanisoseen antamisen jälkeen?
Haluttiin tehdä semmoinen perheen yhteinen yöajelu, kun oli niin kaunis
ilmakin…

Sukulainen sanoi minulle, kun
olin saanut Pikkusankarin päiväunille, mutta olin ravannut kahden tunnin ajan
noin kymmenen minuutin välein hyssyttämässä räjähtävään tuskaiseen itkuun puhkeavaa
poikaa: ”Hän näkee varmaan vaan unia.” No
on kyllä rankkoja, eläytymistä vaativia unia noin pienellä, ei voi muuta sanoa.
Ja aika usein hän sitten näkee sellaisia unia, melkein aina päiväuniaikaan ja
melkein aina yölläkin… Pitäisiköhän huolestua Pikkusankarin psyyken kehittymisestä…
On siellä kohdussa sitten ollut aika traumatisoivaa näköjään.

Takana monen viikon valvomiset.
Pikkusankari heräilee tuskaansa noin tunnin välein. Kun jäämme tai harkitsemme
jäävämme yökylään tuttujen luo: ”Jospa
poika nukkuisikin hyvin täällä meillä.” Niin joo, ei muuten ollakaan
ajateltu, että Pikkusankari nukkuu huonosti kotimme takia. Tarkemmin ajatellen
huoneen seinä taitaa olla väärän värinen ja ikkunan karmit liian rumat, kun
nukkumista edistävä fengshuin hyvä energia karkaa koko ajan varaston hiirille,
eikä lapsi tahdo oikein nukkua. Ehkä teillä nämä teidän asunnon pyöreät muodot
suosivat hyviä virtauksia, bambuhuilu helisee ja nukkuminen onnistuu.

Eräs Pikkusankaria hoitanut
henkilö: ”Poika on aina niiiiin
aurinkoinen ja iloinen. Hänellä ei ole koskaan mitään ongelmia nukkumisen
kanssa. Helposti nukahtaa ja nukkuu monta monta tuntia. Hän ei ole kertaakaan
itkenyt eikä valittanut. En usko, että hänellä mitään sairautta on.” Me
emme anna poikaamme hoitoon, jos hänellä on kipuja, emmekä yökylään, jos
hänellä on ollut huonoja öitä takana PLUS silloin (harvoin), kun Pikkusankarimme on
vähäoireinen/oireeton, hän nukkuu normaalisti ja on iloinen = Onko tässä
yhtälössä jotakin, mitä ei voi ymmärtää?

Tiukalla imetysdieetillä ollessa
todella moni kysyi: ”Etkö sä nyt ees
ihan vähän vois tätä kakkua ottaa? Tuskin pieni pala mitään haittaa…” Niin,
voinhan mä toki ottaa, mutta en mielelläni huudattaisi lastani varta vasten,
kun hän on todella allerginen juuri noille aineksille, joita tuossa kakussa on.
Mun maidon ja Pikkusankarin olotilan yhteyden voi päätellä esimerkiksi siitä,
että muuten stabiilissa tilanteessa otin kokeiluun kauran. Söin
ruokalusikallisen puhdaskaurapuuroa. Seuraavien imetysten jälkeiset kaksi yötä
Pikkusankari itki yöt läpeensä saaden itkemään myös viereisessä rakennuksessa
nukkuvat Mummon ja Papan. Ja mökkimaisema raikui! Mutjoo, ehkä mä sit kuitenkin otan tota kakkua palan,
tai vaikka kaks…

Kaverini minulle minut
nähdessään: ”Voiko noin pirteältä
näyttääkään, jos on muka nukkunut vain muutamia tunteja yöllä?” Kiitos
kohteliaisuudesta, anteeksi, kun näytän tältä ja kyllä, näköjään voi. Silloin,
kun pystyn ja jaksan, teen kaikkeni, jotta näyttäisin normaalilta ihmiseltä
valvomisesta, rankasta imetysdieetistä ja lapseni tuskan katsomisesta huolimatta.
Turvotukset pois jääkylmällä kasvopesulla ja meikkiä naamaan enemmän tai
vähemmän, riippuen sinisten kuoppien värin intensiivisyydestä. Tärkein on
kuitenkin positiivinen asenne. Vaikka olisi myeliinituppeja myöten uupunut,
niin usko parempaan huomiseen on the Thing.

Moni kehottaa minua: ”Jättäisit kuntosalilla käynnin pois. Tuskin
sinun kannattaa siellä käydä, jos kerta teillä noin rankkaa on.” Kuntosali
= testatusti paras pään tuulettaja, murheiden kaatopaikka ja oma aika. Älkää
nyt hyvänen aika viekö minulta tätäkin iloa pois! Nukkumisen ja syömisen ilo
sekä yhteinen aika miehen kanssa on jo viety. Pliis, pliis, pliis. En mene
salille, jos olen niin puhkipoikkiuupunut, että en saa hilattua takapuoltani pakolliselle
Pikkusankarin nukuttamisvaunulenkille. Siinä menee raja, koska joudun silloin
muutenkin kinuamaan Mummolasta lastenhoitoapuja nukkuakseni. Kaikissa muissa
tapauksissa menen. Tiesittekö, salilla voi tehdä myös tosikevyesti. Ette
varmaan tienneet.

Monelta kuultu: ”Sellaista se nyt vaan on näiden vauvojen
kanssa: heräilyä, parempia ja huonompia öitä.” Nyt taidan olla jo hiljaa.

Ole onnellinen

Jos lapsesi herää alle viisi kertaa yössä, ole onnellinen.
Jos lapsesi nukkuu säännöllisesti yli tunnin päiväunia, ole
onnellinen.
Jos lapsesi pystyy syömään ikätasoonsa nähden (edes lähes)
kaikkia ruokia, ole onnellinen.
Jos perheenne pystyy yhteisinä vapaapäivinään tekemään
muutakin kuin nukkumaan vuorotellen, ole onnellinen.
Jos vauvavuoden valokuvissa päälläsi on edes jossain kuvassa
pukluttomat vaatteet, ole onnellinen. 
Jos sinusta tuntuu, että ystäväsi todella ymmärtävät sinua,
ole onnellinen.
Jos lapsesi yöunille nukuttaminen on jotain muuta kuin
puolen tunnin viiva kolmen tunnin taistelutanssi, ole onnellinen.
Jos suurin murheesi on selluliitti tai lapsesi
hampaidentekokitinä, ole onnellinen.
Jos et ole käynyt huutamassa naapureillesi pää punaisena
koiran haukkumisesta tai roskien viennistä väärään aikaan, ole onnellinen.
Jos voit sopia päivillesi jotain menoa johonkin tiettyyn
aikaan, ole onnellinen.
p.s. Pikkusankarimme ei sairasta tätä moniallergiakytköistä refluksitautia
vakavampaa sairautta. Olen sairaan onnellinen.

Blogin käyttöohjeet

Blogin ainesosat: mm. 40 herätystä yhdessä yössä, 60 siivottua
oksennusta ja 5 hengityskatkollista refluksikohtausta päivässä, tynnyrillinen
epätoivon kyyneleitä, tuhansia kipeitä muistoja, satoja tuttujen ja
tuntemattomien tarkoituksellisia ja tarkoituksettomia ärsytyshuippuun yltäviä
kommentteja, lukemattomia yrityksiä esittää pirteämpää kuin oikeasti onkaan,
kymmeniä suuttumiskohtauksia julkisen terveydenhuollon pelleilyn takia. Huom.!
Saattaa sisältää jossain määrin myös ilon pilkahduksia, naurukohtauksia,
häivähdyksiä paremmista ajoista.

Blogin tarkoitus: Lieventää kirjoittajan ärsytystä, helpottaa
pahaa oloa, välittää kuulumisia tutuille silloin, kun kirjoittamista
sosiaalisemmat keinot tuottavat liikaa tuskaa ollakseen millään tasolla
miellyttäviä toteuttaa, valistaa Suomen kansaa refluksitaudin problematiikasta

Blogin käyttöohjeet: Vertaistuellisessa merkityksessä mainio. Sopii
myös normaalien (=terveiden) vauvojen vanhempien oman ylemmyyden tunteen
nostattamiseen. Kelpaa myös keskustelun
avaajaksi ja refluksilapsiperheen elämän ymmärtäjän avartajaksi. Tämä blogi pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.
Tätä blogia ei missään nimessä saa ottaa vakavasti.

Blogin annostelu: Käyttöohjeen mukaan toimittaessa
yliannostuksen vaaraa ei ole. Kokopäiväisenä ja –öisenä heilutusautomaattina ja
tuskanlievityskeinojen keksijänä kirjoittaja on liian kiireinen suoltamaan
vaaralliseksi luokiteltavia tekstejään niin usein, että terveydellinen haitta
konkretisoituisi. Blogin annosteluksi arvioidaan aluksi riittävän kerran, pari
viikossa.VAROITUS! Ei suositella optimistisia tekstejä etsiville
lukijoille eikä helposti tunteensa loukkaaville ihmisille. Lukeminen omalla
vastuulla.

Blogiin vuodattaminen on häilynyt mielessä jo tämän koko
puolitoistavuotisen kamaluuden ja ihanuuden ajan. Väärinymmärrykset,
alidiagnosoinnit, mitätöinnit, epäilevät katseet ja kaikki muu sekalainen
pahanolon tuottoon vaikuttava materiaali on nyt täyttänyt mittani, joten tässä
se tulee: suodattamatonta vahvaa alitajuntahuutoa kaikkien refluksilasten ja – vanhempien
puolesta! Blogin aloittaminen sai kovin myönteisen vastaanoton mieheltäni: ”Missä
ihmeen rakosessa sä sitäkin aiot kirjoittaa?”. En ole ihan varma. Ehkä pitää
ottaa tavaksi sen seitsemännen ja kahdeksannen herätyksen välissä aamuyöllä tulla
raapustamaan ne viimeisetkin sielun rippeet paperille.

Toivon, että pääsen mahdollisimman pian eroon tästä blogista. Että refluksitauti jättäisi poikamme ja perheemme rauhaan.