Hei vastaantulija

Hei vastaantulija, luulet varmaan,
että olen hyvin sotkuinen syömäri ja pudotellut lusikallisia kasvissosekeittoa ympäri
vaatteitani huomaamattani. Ei, osaan kyllä syödä siivosti, mutta olen vain
refluksilapsen äiti, joka saa oksennukset päällensä parikin kertaa tunnissa, ja
täten ei kerkiä vaihtaa vaatteitaan ihan joka välissä.
Hei leikkipuiston kaveriäiti,
luulet varmaan, että en välitä, millaisissa vaatteissa lapseni liikkuu, kun
ala- ja yläosat ovat täysin toisiinsa sopimattomat. Ei, ymmärrän kyllä värianalyysin
kevään ja kesän erot sekä äitien sanattoman lastenvaate-etiketin, mutta olen
vain refluksilapsen äiti, jonka pyykkikorissa lojuu ne kaikki muut vaatteet,
jotka eivät ole lapsen päällä.
Hei tarjoilija, luulet varmaan,
että olemme laihduttavia nirppanokkaisia luomuekolakto-ovovegetaristeja, kun
sapuskanne eivät kelpaa meille, ja litkimme ystäväperheen kanssa istuessamme
vain teetä ravintolassanne. Ei, söisimme mielellämme kivoja ruokianne, mutta
olen vain refluksilapsen äiti, joka ei pysty syömään kuin niitä samaa kahdeksaa
ruoka-ainetta kuin moniallerginen lapsensakin.
Hei neuvolantäti, luulet varmaan,
että otin hoitokassin sijaan mukaani vahingossa lakanapyykkikassin. Ei, kyllä
oikea kassi on mukana, mutta olen vain refluksilapsen äiti, joka käyttää
keskimäärin 10 pukluliinaa päivässä pahanhajuisten limaisten oksennusten
siivoamiseen.
Hei julkisen puolen
lastenlääkäri, luulet varmaan, että olen ylimielinen turhanvalittelijaäiti, kun
päädyin olemaan kanssasi eri mieltä hoitokäytännöistäsi ja mielipiteistäsi Ei,
olen vain refluksilapsen äiti, joka koki todellista henkistä nöyryytystä
vastaanotollasi, ja jonka valvomissaldo nousi 50 prosentilla hoitosuositustesi
toteuttamiseen ottamisen jälkeen.
Hei sivistynyt
kanssakeskustelija, luulet varmaan, että en ole kiinnostunut maailman
kriiseistä ja päivänpolttavista politiikkakeskusteluista enkä välitä
herkullisista eri tieteenalojen sisäisistä ja välisistä debateista. Ei, olen
yhteiskuntatieteiden maisteri ja voittanut koulujen väittelykilpailuja, mutta olen vain refluksilapsen äiti, joka
tällä hetkellä ei vaan yksinkertaisesti jaksa keskittyä mihinkään muuhun kuin
lapsen oireettomammaksi saamiseen. 
Hei ystävä, luulet varmaan, että
en pidä seurastasi enää niin paljon, kun unohtelen tapaamisiamme ja viesteihin
vastaamisia. Ei, olet edelleen tärkeä minulle, mutta olen vain refluksilapsen
äiti, joka on nukkunut viime yönä kaksi tuntia.
Hei kuntosalikaveri, luulet
varmaan, että olen taas raskaana. Ei, perheenjäseniemme lisääntymiskyselyt ja
vatsan seudun toljottelut ovat tällä hetkellä turhia. Olen vain refluksilapsen
äiti, joka tiukalla imetysdieetillä laihtui kahdeksan kiloa, ja joka on nyt
ottanut tarkoituksella takaisin jokaisen menetetyn suupalan, korkojen kera.
P.S. Blogini tekstit sisältävät
yleensä marmatuksen aiheita koko kivikkoisen refluksitaipaleemme ajalta. Kaikki
valitukseni eivät siis (onneksemme!) ole enää/juuri tällä hetkellä akuutteja,
vaikkakin ovat olleet totisinta totta. Ajatuksen tasolla ne ovat edelleen suurta
ärsytystä nostattavia.

Terveisin nimimerkki Tänään puolikkaan suklaapiirakkapellillisen
syönyt, keskivertopuhdasvaatteinen hyvin nukkunut äiti

Salapoliisityötä

Joskus, tai oikeastaan aika useinkin (mutta onneksi ei tänään!) meidän perheemme
tarvitsisi vähintään kolme Sherlock Holmesia, jotta yllättäen alkavien
refluksioireiden syy saataisiin selville.

Aamulla vanhemmat silmäilevät
toisiansa sillä silmällä (huom! meidän perheessä tämä tarkoittaa nykyään sitä,
että arvioidaan toisen väsymyksen astetta eleistä ja ilmeistä päätellen) ja
aloittavat seuraavan keskustelun (tässä karsittu versio, jotta joku jaksaa sen
lukea läpi):
”Kävitkö yöllä?”
”Kävin. Sä?”
”Joo.”
”Monestiko? Mä viisi kertaa.”
”Mä kans jonkun semmosen. Puolet
yöstähän siihen tosiaan meni.”
”Mistäköhän tän yön vaivat taas
johtuivat…?”
”Niin, ne olivat kyllä selkeästi
refluksioireita, kun ei rauhoittunut helpolla, itki ja väänsi, nieleskeli ja
tuskaili hikisenä.”
”Ei ollut mitään ikäkauden
normaalia heräilyä taaskaan. Pelkkä silittely ja läsnäolo eivät auttaneet
munkaan käymillä kerroilla.”
“Nythän pitäisi olla muuten tasapainoinen tilanne, kun Nexiumia menee ja just vaihdettiin d-tipatkin sopivampiin.”
”Ja kun viime ruokakokeilustakin on
jo aikaa, ei sen pitäisi sitä enää olla…”
”Mut jos ne oireet tulevatkin
viiveellä. Ehkä se tomaatti ei sittenkään käy.”
”Tai sitten jokin aiemmin sopinut
ruoka on taas muuttunut epäsopivaksi… Ehkä luumu, tai pinaatti? Nehän on ollut
aina vähän kiikun kaakun sopivia.”
”Niin, pitäiskö meidän jättää ne
vähäksi aikaa pois ruokavaliosta?”
”Joo. Kokeillaan. Vai hei, oisko
Pikkusankari vaan napannut eilen lattialta jonkun kielletyn murusen?”
”Hmm… En mä ainakaan nähnyt sellaista
tilannetta. Ja aamullahan mä just imuroin. Mutta eihän sitä voi satavarma olla.”
”Mutta mites, kun te olitte eilen
kylässä, jos hän sai sieltä jotain sopimatonta?”
”No mä kyllä olin hänen vieressään
koko ajan, joten tuskin hän sieltä… Mutta tosiaan, en mä vannoa voi…”
”Oiskohan tää sit kuitenkin sitä,
kun vajaa viikkoa sitten purettiin Zyrtec- suoja?”
”Niin joo, voihan tää olla
sitäkin. Ja sit jos viel pukkaa hampaitakin samaan aikaan, kun sehän tunnetusti
pahentaa refluksia. Pari ois vielä tulematta.”
”Aivan…Ja hei, mä unohdin kertoa,
että maitohappobakteerit loppuivat eilen aamulla, jospa sekin vaikuttaa tähän
oireiluun. Niitä pitäis käydä hakemassa lisää.”
”Ai, kiva kun tässä vaiheessa
kerrot. No, ei voi tietää… Ja onhan Pikkusankarilla ollut flunssaakin, joka
sekin pahentaa refluksia.”
”Niin, mutta oisko se nyt
kuitenkaan noin rajuna oireiluna pelkkä flunssan vaikutukset.”
”Etkö muista, onhan se aiemminkin
pahentanut. Viimeksi jouluna.”
”No joo, itse asiassa, niin tais
olla. Pelkkää valvomistahan se oli. Silloin oli kyllä tosi paha flunssa päällä.”
”Oisko muuten pitänyt antaa
illalla Ventoline? Sitähän ei annettu, kun ei Pikkusankari yskinyt päivällä niin
paljoa. Jos hän heräili osittain senkin takia…?”
”Hmm. Annetaan illalla, ja
katsotaan, auttaako se yhtään ensi yötä vasten.”
”Joo. Mut voi myös olla, että tää
kaikki on vaan refluksitaudin aaltoilevuuteen liittyvää, huonomman jakson alkua.”
”Niin, sekin voi olla.”

Elämän korkeakoulu

Jos häntä ärsyttää, hän tulistuu
sekunnissa nollasta sataan. Hän inhoaa turhaa melua. Hän on tietyissä asioissa
jääräpäisyyden ja päättäväisyyden kuningatar. Hän rakastaa sitä tunnetta, kun
siivouksen lopussa taulujen suoruuskulmat on tarkastettu ja kämpän viimeisenkin
laatan väli on jynssätty puhtaaksi. Hän suunnittelee, aikatauluttaa ja tarkistaa
kalenterista. Kontrollin tunne on hänen hyvä ystävänsä. Hänestä tulee lähes
hirviö, jos hän ei saa nukuttua vähintään kahdeksaa tuntia vuorokaudessa ja
syötyä kunnon ruokaa säännöllisesti.
Voisi kuvitella, että hän ei
haluaisi lasta, joka luonteensa uhmakkuudella kääntää magneettikentätkin nurin
päin. Lasta, joka on niin kärsimätön, että kutsuu känkkäränkän kylään
parikymmentä kertaa päivässä. Lasta, joka liikkuu tornadon vauhdilla paikasta
toiseen. Voisi kuvitella, että hän ei pärjäisi lapsen kanssa, joka itkee
enemmän kuin ei itke, ja joka sairautensa takia pahimpina aikoina nukkuu puolet
vähemmän kuin samanikäiset lapset normaalisti.
Hän anoo elämän korkeakouluun.
Hän läpäisee yhdeksän kuukautta kestävän pääsykokeen: hän suorittaa
kunniallisesti 18 viikkoa raskauspahoinvointia sängyn pohjalla, kolme kuukautta
kestävät, kävelyä estävät liitoskivut ja synnytyksenkin ilman toivottuja
kivunlievityksiä. Hän pääsee sisään elämän korkeakouluun, ja ajattelee, että
mitään pääsykokeita pahempaa ei voi enää tulla. Hän on opiskellut vasta pari
vuotta, mutta selvää on se, että tämä korkeakoulu muuttaa kaiken,
persoonallisuudesta lähtien. Vaikka hän halusikin tähän kouluun, ei hän ikinä
olisi voinut uskoa, millaista opiskelu todellisuudessa on. Rankkaa, haastavaa,
luovuutta vaativaa ja hermoja raastavaa. Mutta välillä myös oikein miellyttävää,
liikuttavaa ja mieltä ylentävää, onnen kukkuloilla tanssimista. Hän vuodattaa
joka päivä surun ja ilon kyyneleitä.
Elämän korkeakoulu ei päästä
häntä helpolla. Ensimmäisen vajaan vuoden ajan hän taistelee omien halujen ja
vauvan halujen suuressa ristiriita-aallokossa. Häntä suututtaa järisyttävän
paljon, kun hän ei voikaan juoda aamulatteaan juuri silloin, kuin itse haluaa,
ei tutkia hesaria rauhassa eikä laittaa päällensä muuta kuin vauvan
ruokkimiseen soveltuvia tyhmiä läppäpaitoja. Mutta vielä enemmän häntä
suututtaa se kaikki muu, ideaaliin vauva-arkeen kuulumaton aines. Vähintään kiehumispisteeseen
hänet saa se, että juuri hänen vauvansa on näköjään haastava, koliikki-itkuinen
ja luonteeltaan äkäinen. Hän ei voi sulattaa sitä, että toiset kotivanhemmat ne
saavat kokkailla perheillensä kivoja päivällisiä, ottaa parin tunnin nokoset tuhisevan
vauvan vieressä ja lyhentää romaanipinoa ajan kuluksi. Hän joutuu kantamaan
vauvaa suurimman osan päivästä sylissään, olemaan ympärivuorokautinen viihdytysautomaatti,
siivoamaan kymmenen minuutin välein oksennuksia, suorittamaan neljän tunnin
nukutusmaratonin joka toinen päivä, olemaan valmiudessa singota ulos
hytkyttämään vaunuja viiden minuutin välein ja katsomaan vauvan kipu- ja väsykiukkua
kaiken muun ajan. Suunnitelmia ei ole enää olemassakaan.
Vaikka kursseja on vielä paljon
suorittamatta, hän on jo opiskellut pitkinä sivuaineina ainakin ärsytyksenhallintaa,
refluksitautidiagnostiikkaa, allergologiaa sekä unen merkityksen konkretiaa.
Pääaineena hänellä on hyvä äitiys. Siitä hän onkin jo oppinut yhtä ja toista.
Hänestä todella on tullut kärsivällisempi, joustavampi ja ymmärtäväisempi. Kämpän
siivosta hän ei jaksa enää juurikaan nipottaa, ja omat tarpeet hän osaa laittaa
lähes täysin taka-alalle. Tunteja jatkuva itku ei saa häntä enää raivoamaan
lapselle, vaan hän lempeästi nostaa lapsen syliin ja kokeilee kaikkia niitä
yhtätoista kikkaa, jotka hän on keksinyt saadakseen lapsensa edes hieman
unohtamaan pahaa oloaan. Koko iltapäivän kestävät päiväuninukuttamislenkit hän
yrittää nähdä aina raittiin ilman saamisen, hyötyliikunnan tai vaatteiden
säänkestävyyden testaamisen kannalta. Hän ei enää hytkytä vaunuja kahta
kauheammin saadakseen lapsen vähentämään huutoansa siellä; vaan hän ymmärtää,
että vaakataso on pahin mahdollinen asento hänen lapselleen, ja nukuttaa lasta
pystyasennossa ja nostaa häntä vähän väliä syliin rauhoittumaan. Hän ei enää
anna lapsen huutaa vieressään sitterissä, kun yrittää epätoivoisesti syödä
juuri siihen aikaan, kun on aiemmin tottunut syömään. Sen sijaan hän napsii silloin tällöin jotain pientä suuhunsa samalla kun kantaa lastaan.
Ihmeellisesti hän on oppinut myös
pinnistämään virtaa itseensä, vaikka ei saisikaan kahdeksan, tai edes neljän
tunnin unia yössä. Hän on veivannut romukoppaan suunnitelmallisuuden. Hän on
oppinut kriittisyyttä ulkopuolisten ihmisten neuvojen suhteen: vauva ei ollutkaan
vain luonteeltaan äkäinen tai koliikkinen eikä äiti ollut vain vähän höpöhöpön
puhuja, vaan lapsella todella oli ja on vaikea refluksitauti ja monisyinen
allergisuus.  
Elämän korkeakoulun oppien myötä
hän kokee olevansa melkein kuin eri ihminen. Koko elämä on saanut uuden
perspektiivin, kun hän on taistellut lapsen vaikeaselkoisen sairauden
viidakossa ja katsonut tuhansia tunteja pienen kärsimystä. Hän ei enää vähästä valita. Ja se
pieni itsekeskeisyys, joka hänellä oli ennen elämän korkeakoulua, on kadonnut. Hän on
ymmärtänyt, että lapsi on paras mahdollinen lapsi juuri hänelle. Ja kovasti hän
yrittää myös ajatella, että hän on paras mahdollinen äiti lapselleen.

Ei päätä, ei häntää

Kun älyllinen elämä taas elpyy
pikkuhiljaa rankkojen valvomisviikkojen jäljiltä, alkaa mielessä surrata ajatus
jos toinenkin. Mutta ilman päätä ja häntää.

Mietin,
…mitä kotivanhemmat tekevätkään
sillä aikaa, kun lapsi nukkuu jotain kahden ja neljän tunnin päikkäreitä joka
päivä. Mulla olisi jo varmaan väikkäri kansissa ja ulkona upea puutarha.
…mitä kaikkea sitä onkaan tullut
tiedostamattaan tehtyä ja sanottua ihmisille univajeen nakertaman aivotoiminnan
alaisena. Ainakin olen muutaman kerran unohtanut Pikkusankarin lapsiparkkiin
lähtiessäni salilta, soittanut yhdelle parhaimmista ystävistäni iloisen
synttärionnittelupuhelun aivan vääränä päivänä sekä lukinnut itseni ja lapseni
pakkaseen vajavaisissa varusteissa. Yleensä olen siis hyvin tarkka,
järjestelmällinen ja hyvämuistinen.
…miten paljon olemmekaan
säästäneet rahaa, kun en ole jaksanut enkä voinut käydä perhekahviloissa, matkoilla,
lastenvaatekaupoissa… (Ja mihin ihmeeseen nekin säästyneet rahat ovat menneet,
kun lohtusuklaavaihtoehtoakaan ei tiukan imetysdieetin takia ole ollut…??)
…miten ihmeellistä onkaan nähdä
tuttavan terve vauva leikkimässä lattialla. Hypotalamukseni huutaa, että ota
nyt se vauva nopeasti pois sieltä lattialta, vauvojahan tulisi pitää vain
sylissä pystyasennossa!
…kuinka monta eri
sairausdiagnoosia olen naapureiden ja kadulla vastaantulijoiden mielissä
saanutkaan, kun olen neljä tuntia putkeen ravannut samoja katuja vuolaasti itkien ja
Pikkusankaria epätoivoisesti nukuttaen.
…pystynkö enää koskaan syömään
bataattia, punajuurta ja tattaripuuroa: kolmea ruoka-ainetta, joita inhoan,
mutta joita söin melkein vuoden ajan päivittäin tiukan imetysdieetin takia.
…miten paljon enemmän ystäväni
olisivatkaan saaneet nauttia seurastani, jos vauva-, ja taaperoarkemme olisi ollut
normaalia. Olisi ollut pitkien puheluiden turruttamia punaisia korvia, shoppailureissujen
muistona vaatekaapissa mintunvärinen paita ja kylppärin hyllyllä tehokkain tasapainottava
seerumi. Olisi ollut fondue- nautiskelun jälkeisiä reblochon- röyhtäisyjä, huulipunien
tahraamia viinilaseja, puoliammattimaiseksi yltäviä ravintola-arvostelukäyntejä,
naurunremakkaan päättyviä patjallanukkumisyrityksiä ja suurta mielikuvituksellista
voimaa keksiäksemme epätoivoisesti juhlintaan oikeuttavia aiheita. 
…miten kiitollinen olenkaan
läheisten, erityisesti mieheni ja äitini suurenmoisesta ja kaikki väsymyskiukutteluni kestävästä tuesta. Ilman
heitä minut olisi jo kannettu vaakatasossa tästä talosta pois.
…tajuanko itsekään vielä kunnolla,
että meillä todella on parempi periodi taas alkanut. Kolme viikkoa sitten, kahdeksan viikon ajan,
tuskaisia yöherätyksiä oli 40 per yö, päikkäreitä 10 minuuttia kerrallaan ja loppuajat
sylissä kiehnäten. Viimeisen viikon aikana yöherätyksiä on ollut 0, päikkäreitä 2 tuntia ja
loppuaika suurimmaksi osaksi paloautolla pöristellessä. Oi Nexium, nexium,
nexium – et pettänyt meitä tälläkään kertaa!
…uskallammeko koskaan toivoa
toista lasta. Todennäköisyyslaskelmat jaksamismahdollisuuksistamme on vielä
pahasti kesken…

Ihana Tunne

Tiedättekö sen Ihanan Tunteen,
kun…

…on saanut tehtyä iltatoimet; juonut
kamomillateet ja syönyt hitaat hiilarit, purkanut Rakkaan korville
huolenaiheet, laittanut villasukat jalkaan. Olo on ihanan raukea ja väsynyt ja uni
jo melkein silmässä. Lapsikin on saatu nukkumaan. On mahtavaa mennä lämpöisen
peiton alle viileään makuuhuoneeseen oman kullan kainaloon. Hyvänyönsuukot on
vaihdettu ja mieli kelaa lempeästi päivän tapahtumia… Silmät lupsuvat kiinni ja
kroppa vaipuu syvään rentoutumistilaan.
 …kullan kanssa on hehkutettu lupaavalta
vaikuttavaa leffaa, joka on tarkoitus tänä iltana tsekata. Leffaherkut on väkerretty
ja sohvalle aseteltu tyynyt oikeisiin kulmiin. Valot on himmennetty ja
kynttilät ehkä sytytetty. Nyt sohvalle – ja leffa pyörimään! Kullan rauhoittava
syli tuntuu ihanalta touhukkaan päivän jälkeen. Leffan alkuminuutit
koukuttavat, ja käsi hakeutuu herkkutarjottimelle.
…on hieman jo nälkäinen
lähtiessään nukuttamaan lasta pihalle. Kävelylenkki pirteässä säässä herättelee
nälkää suuremmaksi ja lapsi nukahtaa kivasti kymmenessä minuutissa. Vaunut
ikkunan alle ja syöksy keittiöön! Jääkaapissa odottaa eilen illalla tehtyä
herkkuruokaa. Vesi kirahtaa kielelle, kun lapan ruokaa lautaselle.  Nyt istumaan tuolille, ja muutama syvä
hengitys. Mahtavaa, rauhallinen lounashetki! Haarukka käteen ja lasti kohti herkkua
odottavaa suuta.
Ääääääääyyyyyyhhhyyyyy.
Yyyyy-yyyy. Äääääääääää. Ja se siitä Ihanasta Tunteesta. Kyseessä olevia Ihania
Tunteita ei voi sanoa ihaniksi, jos ne eivät kestä kauempaa kuin sen kaksi
sekuntia. Tarvitaan ainakin tunnin uni, puolet leffasta ja puolet ateriasta,
jotta Ihanan Tunteen premissit saavat arvoisensa lopputuloksen. Muuten
alkuasetelmat menevät hukkaan, ja sitten ärsyttää kahta kauheammin. Mielelle
pahinta kidutusta on se, että Ihanan Tunteen saavuttamispisteeseen pääsy
estetään monta kertaa, kerta toisensa jälkeen juuri kriittisellä hetkellä. 
Pikkusankari herää kymmenen
minuuttia vanhempien unille menon jälkeen oksennukseensa. Sitten taas puolen
tunnin päästä järkyttävään nieleskelykohtaukseen. Seuraava tuskaitku tulee
edellisestä neljänkymmenen minuutin jälkeen. Jaahas, seuraavaksi ilmavaivoja. Tätä
jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Jossain vaiheessa vuoronvaihto tapahtuu ja toinen
vanhemmista voi kokeilla Ihanan Tunteen saavuttamista. Useimmiten sen estää
toisesta huoneesta kuuluva huuto.
Leffa pausetetaan 20 kertaa ja
leffaeväät syödään haalistuneina.
Suuuuuri parkaisu, harakat
lentävät tiehensä, vaunu heiluu kuin suuremmassakin myrskyssä. Toppavaatteet
supernopeasti päälle, ovet kiinni ja vaunuja heijaamaan.  Jes, toimi! Nyt takaisin lounaan pariin. Toppavaatteet
veks. Ruoka on osittain kylmää, mutta vielä maittavaa. Nyt heiluu ensin vaunut,
sitten alkaa huuto. Uudelleen ulkovaatteet niskaan. Nyt ei auta heijaaminen.
Uudelle lenkille siis.  Kengät jäi auki,
pipo unohtui sisälle ja toppatakkia ei saa laitettua kiinni yhdellä kädellä. Pakkasta
-15. Meno ei voi pysähtyä hetkeksikään, muuten huuto yltyy taas. Puoli
kilometriä kävelyä riittää tuudittamaan Pikkusankarin uneen. Jospa pääsen vielä
annokseni ääreen… Kolmannes ruuasta syöty. Ulkoa kuuluu yskintää. Sen jälkeen alkaa
pirunmoinen tuskaitku, johon varmasti naapuruston kaikki vaunuissa nukkujat
heräävät viiden kilometrin säteellä. Toppahousuja ei tarvitse enää pukea, jätin
ne jo jalkaan viime kerran jälkeen varalta. Muut tamineet messiin ja menoksi.
Tällä kertaa uudelleen nukahtaminen tapahtuu parin kilometrin jälkeen. Palaan
pöydän ääreen, mutta ateria ei enää houkuta. Lämmitän sitä vähän. Mikro ei edes
kerkiä klingahtaa, kun ulkoa kuuluu valittavaa ininää. Otan Pikkusankarin
syliin ja rauhoitan hänet taas. Huuto yltyy, kun yritän laskea häntä uudestaan
rattaisiin. Käyn sisällä kokeilemassa, onko hänellä nälkä tai jano. Ei ole.  Kuuma eikä kylmäkään tunnu olevan. Kitinä
jatkuu tuskainen ilme kasvoillaan. Väsykiukku ottaa myös lisää valtaa. Pari
unipätkää ei siis ollut tarpeeksi. Lähden uudestaan ulos nukuttamaan häntä. Uni
tulee puolen tunnin kitinän jälkeen. Jospa ottaisi jotain välipalaa, kun lounas
jäi vajavaiseksi. Kuorin mandariinin ja heitän kitaan muutaman palasen. Lisää,
vaatii maha. Tänne, vaatii Pikkusankari. Puklut olivat herättäneet hänet nyt.
Heijaan vaunuja hetken sisävaatteisillani. Palelee. Sitten sisälle.
Loppumandariini. Äiti soittaa. Normaalia kuuluu, kiitos kysymästä. Pikkusankari
nukkuu melkein puolituntia! Kerkiä siis juuri raihtia kämpän. Miehellekin
kerkiän naputtamaan tohkeissani viestin: ”Täällä nukutaan tän viikon päikkärienkkaa!
Hurraa!”  Sormen painettua vihreää
luuria vaunut heiluvat. Höpötän lapselle, kuinka hienosti hän nukkui ja
naapurit kurkkivat hullua äitiä ikkunastaan. Puoli tuntia menee ihan hyvin.
Syödään ja leikitään dvd:ittein kansilla. Sitten Pikkusankarille iskee väsymys.
Jaahas, liian lyhyet päiväunet. Otan kantorepun ja kokeilen vaihteeksi sisänukuttamista.
Onnistuu melko helposti, kahdenkymmenen minuutin jälkeen Pikkusankari kuorsaa.
Käyn feisbuukissa kirjoittamassa jotain toiveita illan jumpalle pääsyn suhteen.
Tarvitsisi päästä tuulettamaan päätä. Lapsen huoneesta kuuluu ähellystä ja pian
kamalaa rääyntää. Poskiin on lehahtanut allergiaoireet ja hän hinkkaa kasvojaan
patjaan. Tyynnytän Pikkusankarin sylissä ja saan hänet uneen. Jään viereen
makoilemaan ja silittämään häntä. Kyyneleet vierivät patjalle. Hetken päästä
hän herää eikä seuraava tunnin nukuttamisyritys enää tepsi. Kello on puoli
neljä. Seuranamme taas tänään refluksituskat ja väsykiukkukohtaukset. Ihana
ilta tiedossa. Ihana Tunne kaukana poissa.
Huonoina jaksoina Ihanan Tunteen
kohtaamista joutuu odottamaan ehkä kuukauden, pari. Hyvinä jaksoina, kuten
tällä hetkellä, Ihana Tunne on läsnä joka päivä.