Ei päätä, ei häntää

Kun älyllinen elämä taas elpyy
pikkuhiljaa rankkojen valvomisviikkojen jäljiltä, alkaa mielessä surrata ajatus
jos toinenkin. Mutta ilman päätä ja häntää.

Mietin,
…mitä kotivanhemmat tekevätkään
sillä aikaa, kun lapsi nukkuu jotain kahden ja neljän tunnin päikkäreitä joka
päivä. Mulla olisi jo varmaan väikkäri kansissa ja ulkona upea puutarha.
…mitä kaikkea sitä onkaan tullut
tiedostamattaan tehtyä ja sanottua ihmisille univajeen nakertaman aivotoiminnan
alaisena. Ainakin olen muutaman kerran unohtanut Pikkusankarin lapsiparkkiin
lähtiessäni salilta, soittanut yhdelle parhaimmista ystävistäni iloisen
synttärionnittelupuhelun aivan vääränä päivänä sekä lukinnut itseni ja lapseni
pakkaseen vajavaisissa varusteissa. Yleensä olen siis hyvin tarkka,
järjestelmällinen ja hyvämuistinen.
…miten paljon olemmekaan
säästäneet rahaa, kun en ole jaksanut enkä voinut käydä perhekahviloissa, matkoilla,
lastenvaatekaupoissa… (Ja mihin ihmeeseen nekin säästyneet rahat ovat menneet,
kun lohtusuklaavaihtoehtoakaan ei tiukan imetysdieetin takia ole ollut…??)
…miten ihmeellistä onkaan nähdä
tuttavan terve vauva leikkimässä lattialla. Hypotalamukseni huutaa, että ota
nyt se vauva nopeasti pois sieltä lattialta, vauvojahan tulisi pitää vain
sylissä pystyasennossa!
…kuinka monta eri
sairausdiagnoosia olen naapureiden ja kadulla vastaantulijoiden mielissä
saanutkaan, kun olen neljä tuntia putkeen ravannut samoja katuja vuolaasti itkien ja
Pikkusankaria epätoivoisesti nukuttaen.
…pystynkö enää koskaan syömään
bataattia, punajuurta ja tattaripuuroa: kolmea ruoka-ainetta, joita inhoan,
mutta joita söin melkein vuoden ajan päivittäin tiukan imetysdieetin takia.
…miten paljon enemmän ystäväni
olisivatkaan saaneet nauttia seurastani, jos vauva-, ja taaperoarkemme olisi ollut
normaalia. Olisi ollut pitkien puheluiden turruttamia punaisia korvia, shoppailureissujen
muistona vaatekaapissa mintunvärinen paita ja kylppärin hyllyllä tehokkain tasapainottava
seerumi. Olisi ollut fondue- nautiskelun jälkeisiä reblochon- röyhtäisyjä, huulipunien
tahraamia viinilaseja, puoliammattimaiseksi yltäviä ravintola-arvostelukäyntejä,
naurunremakkaan päättyviä patjallanukkumisyrityksiä ja suurta mielikuvituksellista
voimaa keksiäksemme epätoivoisesti juhlintaan oikeuttavia aiheita. 
…miten kiitollinen olenkaan
läheisten, erityisesti mieheni ja äitini suurenmoisesta ja kaikki väsymyskiukutteluni kestävästä tuesta. Ilman
heitä minut olisi jo kannettu vaakatasossa tästä talosta pois.
…tajuanko itsekään vielä kunnolla,
että meillä todella on parempi periodi taas alkanut. Kolme viikkoa sitten, kahdeksan viikon ajan,
tuskaisia yöherätyksiä oli 40 per yö, päikkäreitä 10 minuuttia kerrallaan ja loppuajat
sylissä kiehnäten. Viimeisen viikon aikana yöherätyksiä on ollut 0, päikkäreitä 2 tuntia ja
loppuaika suurimmaksi osaksi paloautolla pöristellessä. Oi Nexium, nexium,
nexium – et pettänyt meitä tälläkään kertaa!
…uskallammeko koskaan toivoa
toista lasta. Todennäköisyyslaskelmat jaksamismahdollisuuksistamme on vielä
pahasti kesken…

Ihana Tunne

Tiedättekö sen Ihanan Tunteen,
kun…

…on saanut tehtyä iltatoimet; juonut
kamomillateet ja syönyt hitaat hiilarit, purkanut Rakkaan korville
huolenaiheet, laittanut villasukat jalkaan. Olo on ihanan raukea ja väsynyt ja uni
jo melkein silmässä. Lapsikin on saatu nukkumaan. On mahtavaa mennä lämpöisen
peiton alle viileään makuuhuoneeseen oman kullan kainaloon. Hyvänyönsuukot on
vaihdettu ja mieli kelaa lempeästi päivän tapahtumia… Silmät lupsuvat kiinni ja
kroppa vaipuu syvään rentoutumistilaan.
 …kullan kanssa on hehkutettu lupaavalta
vaikuttavaa leffaa, joka on tarkoitus tänä iltana tsekata. Leffaherkut on väkerretty
ja sohvalle aseteltu tyynyt oikeisiin kulmiin. Valot on himmennetty ja
kynttilät ehkä sytytetty. Nyt sohvalle – ja leffa pyörimään! Kullan rauhoittava
syli tuntuu ihanalta touhukkaan päivän jälkeen. Leffan alkuminuutit
koukuttavat, ja käsi hakeutuu herkkutarjottimelle.
…on hieman jo nälkäinen
lähtiessään nukuttamaan lasta pihalle. Kävelylenkki pirteässä säässä herättelee
nälkää suuremmaksi ja lapsi nukahtaa kivasti kymmenessä minuutissa. Vaunut
ikkunan alle ja syöksy keittiöön! Jääkaapissa odottaa eilen illalla tehtyä
herkkuruokaa. Vesi kirahtaa kielelle, kun lapan ruokaa lautaselle.  Nyt istumaan tuolille, ja muutama syvä
hengitys. Mahtavaa, rauhallinen lounashetki! Haarukka käteen ja lasti kohti herkkua
odottavaa suuta.
Ääääääääyyyyyyhhhyyyyy.
Yyyyy-yyyy. Äääääääääää. Ja se siitä Ihanasta Tunteesta. Kyseessä olevia Ihania
Tunteita ei voi sanoa ihaniksi, jos ne eivät kestä kauempaa kuin sen kaksi
sekuntia. Tarvitaan ainakin tunnin uni, puolet leffasta ja puolet ateriasta,
jotta Ihanan Tunteen premissit saavat arvoisensa lopputuloksen. Muuten
alkuasetelmat menevät hukkaan, ja sitten ärsyttää kahta kauheammin. Mielelle
pahinta kidutusta on se, että Ihanan Tunteen saavuttamispisteeseen pääsy
estetään monta kertaa, kerta toisensa jälkeen juuri kriittisellä hetkellä. 
Pikkusankari herää kymmenen
minuuttia vanhempien unille menon jälkeen oksennukseensa. Sitten taas puolen
tunnin päästä järkyttävään nieleskelykohtaukseen. Seuraava tuskaitku tulee
edellisestä neljänkymmenen minuutin jälkeen. Jaahas, seuraavaksi ilmavaivoja. Tätä
jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Jossain vaiheessa vuoronvaihto tapahtuu ja toinen
vanhemmista voi kokeilla Ihanan Tunteen saavuttamista. Useimmiten sen estää
toisesta huoneesta kuuluva huuto.
Leffa pausetetaan 20 kertaa ja
leffaeväät syödään haalistuneina.
Suuuuuri parkaisu, harakat
lentävät tiehensä, vaunu heiluu kuin suuremmassakin myrskyssä. Toppavaatteet
supernopeasti päälle, ovet kiinni ja vaunuja heijaamaan.  Jes, toimi! Nyt takaisin lounaan pariin. Toppavaatteet
veks. Ruoka on osittain kylmää, mutta vielä maittavaa. Nyt heiluu ensin vaunut,
sitten alkaa huuto. Uudelleen ulkovaatteet niskaan. Nyt ei auta heijaaminen.
Uudelle lenkille siis.  Kengät jäi auki,
pipo unohtui sisälle ja toppatakkia ei saa laitettua kiinni yhdellä kädellä. Pakkasta
-15. Meno ei voi pysähtyä hetkeksikään, muuten huuto yltyy taas. Puoli
kilometriä kävelyä riittää tuudittamaan Pikkusankarin uneen. Jospa pääsen vielä
annokseni ääreen… Kolmannes ruuasta syöty. Ulkoa kuuluu yskintää. Sen jälkeen alkaa
pirunmoinen tuskaitku, johon varmasti naapuruston kaikki vaunuissa nukkujat
heräävät viiden kilometrin säteellä. Toppahousuja ei tarvitse enää pukea, jätin
ne jo jalkaan viime kerran jälkeen varalta. Muut tamineet messiin ja menoksi.
Tällä kertaa uudelleen nukahtaminen tapahtuu parin kilometrin jälkeen. Palaan
pöydän ääreen, mutta ateria ei enää houkuta. Lämmitän sitä vähän. Mikro ei edes
kerkiä klingahtaa, kun ulkoa kuuluu valittavaa ininää. Otan Pikkusankarin
syliin ja rauhoitan hänet taas. Huuto yltyy, kun yritän laskea häntä uudestaan
rattaisiin. Käyn sisällä kokeilemassa, onko hänellä nälkä tai jano. Ei ole.  Kuuma eikä kylmäkään tunnu olevan. Kitinä
jatkuu tuskainen ilme kasvoillaan. Väsykiukku ottaa myös lisää valtaa. Pari
unipätkää ei siis ollut tarpeeksi. Lähden uudestaan ulos nukuttamaan häntä. Uni
tulee puolen tunnin kitinän jälkeen. Jospa ottaisi jotain välipalaa, kun lounas
jäi vajavaiseksi. Kuorin mandariinin ja heitän kitaan muutaman palasen. Lisää,
vaatii maha. Tänne, vaatii Pikkusankari. Puklut olivat herättäneet hänet nyt.
Heijaan vaunuja hetken sisävaatteisillani. Palelee. Sitten sisälle.
Loppumandariini. Äiti soittaa. Normaalia kuuluu, kiitos kysymästä. Pikkusankari
nukkuu melkein puolituntia! Kerkiä siis juuri raihtia kämpän. Miehellekin
kerkiän naputtamaan tohkeissani viestin: ”Täällä nukutaan tän viikon päikkärienkkaa!
Hurraa!”  Sormen painettua vihreää
luuria vaunut heiluvat. Höpötän lapselle, kuinka hienosti hän nukkui ja
naapurit kurkkivat hullua äitiä ikkunastaan. Puoli tuntia menee ihan hyvin.
Syödään ja leikitään dvd:ittein kansilla. Sitten Pikkusankarille iskee väsymys.
Jaahas, liian lyhyet päiväunet. Otan kantorepun ja kokeilen vaihteeksi sisänukuttamista.
Onnistuu melko helposti, kahdenkymmenen minuutin jälkeen Pikkusankari kuorsaa.
Käyn feisbuukissa kirjoittamassa jotain toiveita illan jumpalle pääsyn suhteen.
Tarvitsisi päästä tuulettamaan päätä. Lapsen huoneesta kuuluu ähellystä ja pian
kamalaa rääyntää. Poskiin on lehahtanut allergiaoireet ja hän hinkkaa kasvojaan
patjaan. Tyynnytän Pikkusankarin sylissä ja saan hänet uneen. Jään viereen
makoilemaan ja silittämään häntä. Kyyneleet vierivät patjalle. Hetken päästä
hän herää eikä seuraava tunnin nukuttamisyritys enää tepsi. Kello on puoli
neljä. Seuranamme taas tänään refluksituskat ja väsykiukkukohtaukset. Ihana
ilta tiedossa. Ihana Tunne kaukana poissa.
Huonoina jaksoina Ihanan Tunteen
kohtaamista joutuu odottamaan ehkä kuukauden, pari. Hyvinä jaksoina, kuten
tällä hetkellä, Ihana Tunne on läsnä joka päivä.

Hyvä(ä) päivä(ä)!

Hyvää päivää KELA, ja kiitos
myönteisestä vammaistukipäätöksestä!
Tänään on muutenkin hyvä päivä.
Pikkusankari on ollut pari viikkoa teholääkityksellä, ja tilanteemme hipoo (taas
ainakin hetken) normaalin vauva-arjen kriteereitä: uskalsin ensimmäistä kertaa ikinä
käydä pikapikasuihkussa saatuani Pikkusankarin päiväunille. Viimeksi teholääkitysjakson
aikana huomasin, että uskalsin juuri ja juuri lakata kynnet päikkäriaikaan.

Ole onnellinen

Jos lapsesi herää alle viisi kertaa yössä, ole onnellinen.
Jos lapsesi nukkuu säännöllisesti yli tunnin päiväunia, ole
onnellinen.
Jos lapsesi pystyy syömään ikätasoonsa nähden (edes lähes)
kaikkia ruokia, ole onnellinen.
Jos perheenne pystyy yhteisinä vapaapäivinään tekemään
muutakin kuin nukkumaan vuorotellen, ole onnellinen.
Jos vauvavuoden valokuvissa päälläsi on edes jossain kuvassa
pukluttomat vaatteet, ole onnellinen. 
Jos sinusta tuntuu, että ystäväsi todella ymmärtävät sinua,
ole onnellinen.
Jos lapsesi yöunille nukuttaminen on jotain muuta kuin
puolen tunnin viiva kolmen tunnin taistelutanssi, ole onnellinen.
Jos suurin murheesi on selluliitti tai lapsesi
hampaidentekokitinä, ole onnellinen.
Jos et ole käynyt huutamassa naapureillesi pää punaisena
koiran haukkumisesta tai roskien viennistä väärään aikaan, ole onnellinen.
Jos voit sopia päivillesi jotain menoa johonkin tiettyyn
aikaan, ole onnellinen.
p.s. Pikkusankarimme ei sairasta tätä moniallergiakytköistä refluksitautia
vakavampaa sairautta. Olen sairaan onnellinen.

Blogin käyttöohjeet

Blogin ainesosat: mm. 40 herätystä yhdessä yössä, 60 siivottua
oksennusta ja 5 hengityskatkollista refluksikohtausta päivässä, tynnyrillinen
epätoivon kyyneleitä, tuhansia kipeitä muistoja, satoja tuttujen ja
tuntemattomien tarkoituksellisia ja tarkoituksettomia ärsytyshuippuun yltäviä
kommentteja, lukemattomia yrityksiä esittää pirteämpää kuin oikeasti onkaan,
kymmeniä suuttumiskohtauksia julkisen terveydenhuollon pelleilyn takia. Huom.!
Saattaa sisältää jossain määrin myös ilon pilkahduksia, naurukohtauksia,
häivähdyksiä paremmista ajoista.

Blogin tarkoitus: Lieventää kirjoittajan ärsytystä, helpottaa
pahaa oloa, välittää kuulumisia tutuille silloin, kun kirjoittamista
sosiaalisemmat keinot tuottavat liikaa tuskaa ollakseen millään tasolla
miellyttäviä toteuttaa, valistaa Suomen kansaa refluksitaudin problematiikasta

Blogin käyttöohjeet: Vertaistuellisessa merkityksessä mainio. Sopii
myös normaalien (=terveiden) vauvojen vanhempien oman ylemmyyden tunteen
nostattamiseen. Kelpaa myös keskustelun
avaajaksi ja refluksilapsiperheen elämän ymmärtäjän avartajaksi. Tämä blogi pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.
Tätä blogia ei missään nimessä saa ottaa vakavasti.

Blogin annostelu: Käyttöohjeen mukaan toimittaessa
yliannostuksen vaaraa ei ole. Kokopäiväisenä ja –öisenä heilutusautomaattina ja
tuskanlievityskeinojen keksijänä kirjoittaja on liian kiireinen suoltamaan
vaaralliseksi luokiteltavia tekstejään niin usein, että terveydellinen haitta
konkretisoituisi. Blogin annosteluksi arvioidaan aluksi riittävän kerran, pari
viikossa.VAROITUS! Ei suositella optimistisia tekstejä etsiville
lukijoille eikä helposti tunteensa loukkaaville ihmisille. Lukeminen omalla
vastuulla.

Blogiin vuodattaminen on häilynyt mielessä jo tämän koko
puolitoistavuotisen kamaluuden ja ihanuuden ajan. Väärinymmärrykset,
alidiagnosoinnit, mitätöinnit, epäilevät katseet ja kaikki muu sekalainen
pahanolon tuottoon vaikuttava materiaali on nyt täyttänyt mittani, joten tässä
se tulee: suodattamatonta vahvaa alitajuntahuutoa kaikkien refluksilasten ja – vanhempien
puolesta! Blogin aloittaminen sai kovin myönteisen vastaanoton mieheltäni: ”Missä
ihmeen rakosessa sä sitäkin aiot kirjoittaa?”. En ole ihan varma. Ehkä pitää
ottaa tavaksi sen seitsemännen ja kahdeksannen herätyksen välissä aamuyöllä tulla
raapustamaan ne viimeisetkin sielun rippeet paperille.

Toivon, että pääsen mahdollisimman pian eroon tästä blogista. Että refluksitauti jättäisi poikamme ja perheemme rauhaan.