NLP:stä kumpuavia apuja vanhemmuuteen osa 3

Taas mennään NLP-teeman kanssa! Huomaan tilastoista, että näistä teksteistä tykätään ja näitä on henkilökohtaisestikin pyydetty, joten täältä tulee: NLP:stä kumpuavia apuja vanhemmuuteen osa 3. Tämän osan jälkeen hengähdetään vähän kauemmin NLP-asioista.

Aiemmat tekstini liittyen NLP:hen:

Matkalla itseeni

NLP:stä kumpuavia apuja vanhemmuuteen

NLP:stä kumpuavia apuja vanhemmuuteen osa 2   

Tässä osassa käsittelen enemmänkin sellaisia kasvatuksen itsestäänselvyyksiä. Koska niitä nyt vain on hyvä välillä kerrata 🙂 Toki nytkin liikutaan NLP:n termein.

1) Assosiaatio ja dissosiaatio. Yksinkertaisesti: mitä tahansa tilannetta voi käsitellä ja elää sen sisältä (assosiaatio) tai sen ulkopuolelta (dissosiaatio). Kun ollaan assossa, tunteet ovat voimakkaampia, elävämäpiä ja reaktiot suurempia. Kun ollaan dissossa, kaikki on vaimeampaa ja etäämpää. Tätä tietoista muutosta assosta dissoon ja takaisin voi käyttää kasvatustilanteissa: esimerkiksi positiiviset tilanteet kannattaa tietenkin elää assossa, – niin, että todella tuntuu, näkyy, maistuu ja tuoksuu! Kun hyvältä tuntuu, kannattaa oikein hengittää tilannetta sisäänsä ja painaa se mieleensä. Mutta ne negatiiviset tilanteet, joita jokainen vanhempi varmasti päivittäin kohtaa, kannattaa asettaa sinne dissoon. Ihan tietoisesti etäännyttää itsensä tilanteesta. Tässä yksi esimerkki peruslapsiperhetilanteesta: Lapset kränäävät, eikä mikään auta ja itselle on tulossa kohta hermoromahdus. Astu mielessäsi tilanteesta kauemmas ja ala kuvittelemaan tilannetta mustavalkoisena (tämä usein vie paljon elävyyttä tilanteesta pois). Voit myös pienentää tilannetta mielessäsi, heittää sen tilanteen huoneen nurkkaan pisteeksi ja vaimentaa lasten äänet hiljaisemmalle. Jo esimerkiksi tämä nopea mielikuvaharjoitus saattaa viedä sinut assosta dissoon, jolloin vaikea tilanne tuntuu paljon helpommalta käsitellä, ja saatat selvitä siitä hermojasi menettämättä.

2) Kolmen näkökulman harjoitus. Jos sinua on jäänyt vaivaamaan ja/tai ahdistamaan jokin tilanne, jossa on mukana ainakin yksi toinen henkilö itsesi lisäksi, voisi tilanteen käsittelyyn käyttää kolmen näkökulman harjoitusta. Siinä tarkastellaan tilannetta ensin sinuna itsenäsi ja omista fiiliksistä ja ajatuksista käsin. Sitten siirrytään tarkastelemaan tilannetta toisen näkökulmasta; siitä, miltä toisesta tuntuu ja mitä hän todennäköisesti ajattelee ja miksi toimii niin kuin toimii. Ja viimeiseksi tarkastelijan näkökulmasta: miltä tilanne näyttää ulkopuolisen silmin. Tämä analyysi kannattaa tehdä mahdollisimman tarkasti. Riitatilanne/turhautuminen lapsen kanssa voi saada uusia, itselle ymmärrettävämpiä ulottuvuuksia, kun joutuu menemään lapsen pään sisälle ja ehkä siellä pään sisällä havaitseekin asioita, joita muuten ei olisi tullut miettineeksi. Joskus analyysi on jopa silmiäavaava kokemus! Myös tarkkailijan näkökulma voi tuoda uusia ahaa-elämyksiä esille omasta käyttäytymisestä, mikä taas saattaa motivoida muutokseen.

3)  Mallintaminen. Tämä on asia, jota olen käyttäytymisessäni lisännyt alettuani opiskelemaan NLP:tä. Olen mallintanut omaa hyvää käyttäytymistäni. Siis ottanut opikseni toimivista tilanteista. NLP perustuu paljon siihen, että siinä mallinnetaan hyviä käytösmalleja/toimivia strategioita/sellaisten ihmisten käyttäytymistä, joiden kaltaiseksi halutaan muuttua. Minä olen alkanut mallintamaan omia onnistumisiani lasten kanssa. Siis analysoimaan tarkasti niitä tilanteita, joissa olen mielestäni onnistunut hyvin, ja kirjoittanut prosessin auki mieleeni. Kun tätä prosessia sitten kelailee, siitä oppii paljon, ja se voi siirtyä yhä useammin käytäntöön, jolloin huonot tilanteet vähenevät.

4) Huomio ja läsnäolo. Viime koulutuksessa kouluttajamme toteamus jäi mieleeni, ja se meni jotenkin näin: yksi tärkeimmistä asioista, jonka ihminen voi toisella antaa, on hänen huomionsa ja läsnäolonsa. Ja pakko mainita tietenkin, että nykyään kännykkä on yksi pahimmista huomion ja läsnäolon sieppareista. Tätä kannattaa jokaisen miettiä ja valita oma tiensä. (Täällä on muuten minun kannanottoni aiheeseen: Minun vinkkini somevanhemmuuden vähentämiseen.)

5) Rakkaus. Niin kulunut, mutta niin tärkeä sana. Päätän tämän jutun toteamukseen: ihminen kasvaa parhaiten rakkaudellisessa ympäristössä. Muistakaa, että lapsi saa parhaan mahdollisen kasvualustan niin, että kaikki kasvatuksessa perustuu rakkauteen (ei pakkoon, uhkailuun tms.)!

Teille, jotka olette kiinnostuneita NLP:stä, suosittelen True Heartsin sivujen tsekkailua aika ajoin. True Hearts järkkää usein ilmaisia NLP:hen tutustumisiltoja ja muutakin ilmaista hyvinvointiin liittyvää mukavaa menoa 🙂

Helposti kivaa arkeen: päiväbileet

Huhtikuussa Kaksplussan verkostobloggaajat jakavat omat vinkkinsä päiviin, joina “ei ole mitään tekemistä”. Aina ei tarvitse lähteä sadan kilometrin päähän uusimpaan huvipuistomestaan tai käyttää rahapussin sisältöä, jotta arjesta saa mielikuvituksellisen – seuraa kaksplussan Facebook-sivua ja poimi ideat talteen!

Eilen Tanja kirjoitteli kotitöiden tekemisestä lasten kanssa. Tänään minä kirjoitan päiväbileistä.

Meillä musiikki kuuluu arkipäiviin. Kaikilla meidän perheenjäsenillä on omanlaisensa musiikkimaut, ja kuuntelemmekin musiikkia niin autossa, kotona kuin harrastuksissamme (kaksi meistä käy myös itse musisoimassa). Toki välillä olemme myös ilman musiikkia. Tänään kuitenkin kerron yhdestä minun ja lasten ajanviettotavastamme kotona – nimittäin päiväbileistä. Siis ihan ilmaisista sellaisista.

Päiväbileet meinaavat meillä sitä, että “kun ei ole mitään tekemistä”, laitamme spotifyn pyörimään ja valkkaamme vuorotellen musiikkia. Yleensä soittolista kuulostaa tältä: Hertan Maailma, Scooter, Fröbelin Palikat, Antti Tuisku, Hevisaurus, Eminem,… Eli joo, kaikki tanssittava käy! Ja melkein kaikesta musiikistahan saa tanssittavaa, hehe. Sitten vaan pyllyt pyörimään 😀 Meillä jorataan, hiphopataan, liidellään, pyörähdellään… Sylikkäin, käsikkäin ja erikseen. Ja niin kauan, että hiki virtaa ja sitä muutakin virtaa riittää. Meillä ei ujostella, vaan annetaan palaa 🙂 Vapauttavaa ja ihanaa.

Välillä, jos haluamme oikeasti panostaa (mutta edelleen ilman rahaa), kiinnitämme kattoon discopallon ja kaivamme discopussin esiin. Discopussi on meillä pussi, josta löytyy vermeitä, joilla voi ehostaa itseään bileitä varten. Eli vanhoja kelloja, hiuspompuloita, pantoja, käsikoruja, vöitä… Jos välipala-aika koittaa kesken discon, syötäväksi voidaan vaikka lohkoa yhdessä lauteselle vihannekset ja pähkinät. Näillä toimenpiteillä päästään jo taso kakkoselle päiväbileiden osalta. (Mutta se taso yksikin on jo riittävän hauska.)

Voin kertoa, että meillä päiväbileet ovat topvitosessa silloin, kun lapsilta kysytään, että mitä tehtäisiin.

Seuraavaksi Ullalla on asiaa pussista, josta ei ehkä löydy koruja ja kelloja, vaan loruja ja lauluja.p.s. Blogin uusilla facebook-sivuilla on käynnissä vielä muutaman päivän Lapsimessulippuarvonta – sinne siis rynnikää, jos mieli tekisi lippuja, mutta sellaisia ei vielä taskusta löydy 🙂

Ikimuistoisimpia kommentteja

Niitä on tullut tämän
puolentoista vuoden aikana paljon. PAL-JON.
Ja niin räiskyvän kauheita ja koomisia ja kauhean koomisia, että jos mulla nyt
flunssa olisi, niin kyllä saisin kilometrin mittaiset räkäiset naurut näin
jälkikäteen nauraa. Yritän kuitenkin olla edes jotenkin päin diskreetti tässä
blogissa, joten en ota persoonallisimpia lausahduksia esille. Analysoin siis
vain tätä jokaisen refluksivanhemman kohtaamaa perusshittiä.

Parin viikon ikäisen pojan kanssa
neuvolassa terkkari vastasi itkuisuusvalitteluuni: ”Vauvallanne taitaa olla vain koliikkia, itkuisuus alussa on normaalia.
Se menee ohi kolmessa kuukaudessa.”
Luulenpa, että läpiyön itkevä ja rinnalla vain hetkeksi rauhoittuva
vauva ei kärsi pelkästään koliikista (mitä ikinä se taas lieneekin), vaan
jostakin aivan muusta. Tässä viattoman tietämyksemme vaiheessa terkkari oli kuitenkin
jumala, jonka lakeja seurattiin kadotuksen pelossa. Siis cuplattomat ja relat
kehiin koliikki-itkuja selvittämään!

Neljän kuukauden ikäisen pojan
kanssa neuvolassa selitykset olivat vaivihkaa vaihtuneet osuvampiin: ”Vauvallanne on tulinen temperamentti ja
hän vain on hieman haastavampi vauva.” Kyllä, tämä on totta. Pikkusankarimme
oli ja on hyvinkin tulinen persoonallisuus. Hän todella
vaatii, huutaa, kränää ja osoittaa mieltään vielä viisi minuuttia sen jälkeen, kun
hänet on nostettu pois imeskelemästä sattumalta löytämäänsä viehkeää
vessaharjaa. Haastavuus-diagnoosi myös osui ja upposi: meillä ei koskaan ole
tiedetty mihin aikaan lapsi sattumoisin voisi olla päiväunituulinen, nälkäinen
tai vaipanvaihdon tarpeessa. Ja jos ne saatiin selville, ne eivät päteneet enää
seuraavana päivänä. Sylissä piti olla 24/7. Harvat asiat, jotka hänen kanssaan
ollessa pystyi ennustamaan, oli se, että seuraavan vartin sisällä, satasesta
vetoa, tulee ainakin kahdet oksennukset ja se, että päivän lattiallaolosaldo
jää alle varttiin. Me onnettomat esikoisen vanhemmat uskoimme, että se kaikki
tuskahuudoista ja rintaraivareista lähtien järjettömiin nukuttamisrumbiin oli
normaalia haastavan vauvan vauva-arkea.

”Teidän pojallanne nuo hampaat teettävät nähtävästikin aika paljon
harmia, kun tuolla tavalla heräilee.” Mitkäköhän kirveet sieltä poskista
oikein on puskemassa esille.

Kaverini sanoi minulle tullessaan
kylään: ”Poikahan näyttää nyt niin
iloiselta ja hyväntuuliselta, että ei hänellä näytä kauheita kipuja olevan.”  Kaverikulta, jos sulla itsellä on paha olo,
kiukkuinen päivä tai jokin muu harmi, niin tuskin sä sitä heti ensimmäiseksi
vieraalle näytät. Ja sitä paitsi, kun vauvalle tuodaan uusia ärsykkeitä silmien
eteen (lue uusia ihmisiä ja heidän tavaroitaan), niin kyllä hän yleensä
keskivertohuonona päivänä jaksaa hetken niitä toljotella ja unohtaa hieman omaa
pahaa oloaan vähäksi aikaa, eikä näin ollen näytä kärsivältä juuri tuona
hetkenä.

Tullessaan kylään kaverini sanoi
pojalleni puoli-vitsinä: ”Mitäköhän se
sun äitis oikein höpöttää itkuisuudesta ja tuskaisuudesta, kun ei susta päälle
päin mitään ihmeellistä huomaa.” Niin että ihanko ajattelit, että me
vanhemmat ihan huvin vuoksi vain täytejuttuina kerromme, että meillä muuten
valvotaan kuusi tuntia niistä kahdestatoista yöunitunnista ja että se on aika
pirskutin rankkaa? Ja että muuten vaan lähdettiin eilen illalla sairaalan
päivystykseen, kun vauva tuntui tukehtuvan banaanisoseen antamisen jälkeen?
Haluttiin tehdä semmoinen perheen yhteinen yöajelu, kun oli niin kaunis
ilmakin…

Sukulainen sanoi minulle, kun
olin saanut Pikkusankarin päiväunille, mutta olin ravannut kahden tunnin ajan
noin kymmenen minuutin välein hyssyttämässä räjähtävään tuskaiseen itkuun puhkeavaa
poikaa: ”Hän näkee varmaan vaan unia.” No
on kyllä rankkoja, eläytymistä vaativia unia noin pienellä, ei voi muuta sanoa.
Ja aika usein hän sitten näkee sellaisia unia, melkein aina päiväuniaikaan ja
melkein aina yölläkin… Pitäisiköhän huolestua Pikkusankarin psyyken kehittymisestä…
On siellä kohdussa sitten ollut aika traumatisoivaa näköjään.

Takana monen viikon valvomiset.
Pikkusankari heräilee tuskaansa noin tunnin välein. Kun jäämme tai harkitsemme
jäävämme yökylään tuttujen luo: ”Jospa
poika nukkuisikin hyvin täällä meillä.” Niin joo, ei muuten ollakaan
ajateltu, että Pikkusankari nukkuu huonosti kotimme takia. Tarkemmin ajatellen
huoneen seinä taitaa olla väärän värinen ja ikkunan karmit liian rumat, kun
nukkumista edistävä fengshuin hyvä energia karkaa koko ajan varaston hiirille,
eikä lapsi tahdo oikein nukkua. Ehkä teillä nämä teidän asunnon pyöreät muodot
suosivat hyviä virtauksia, bambuhuilu helisee ja nukkuminen onnistuu.

Eräs Pikkusankaria hoitanut
henkilö: ”Poika on aina niiiiin
aurinkoinen ja iloinen. Hänellä ei ole koskaan mitään ongelmia nukkumisen
kanssa. Helposti nukahtaa ja nukkuu monta monta tuntia. Hän ei ole kertaakaan
itkenyt eikä valittanut. En usko, että hänellä mitään sairautta on.” Me
emme anna poikaamme hoitoon, jos hänellä on kipuja, emmekä yökylään, jos
hänellä on ollut huonoja öitä takana PLUS silloin (harvoin), kun Pikkusankarimme on
vähäoireinen/oireeton, hän nukkuu normaalisti ja on iloinen = Onko tässä
yhtälössä jotakin, mitä ei voi ymmärtää?

Tiukalla imetysdieetillä ollessa
todella moni kysyi: ”Etkö sä nyt ees
ihan vähän vois tätä kakkua ottaa? Tuskin pieni pala mitään haittaa…” Niin,
voinhan mä toki ottaa, mutta en mielelläni huudattaisi lastani varta vasten,
kun hän on todella allerginen juuri noille aineksille, joita tuossa kakussa on.
Mun maidon ja Pikkusankarin olotilan yhteyden voi päätellä esimerkiksi siitä,
että muuten stabiilissa tilanteessa otin kokeiluun kauran. Söin
ruokalusikallisen puhdaskaurapuuroa. Seuraavien imetysten jälkeiset kaksi yötä
Pikkusankari itki yöt läpeensä saaden itkemään myös viereisessä rakennuksessa
nukkuvat Mummon ja Papan. Ja mökkimaisema raikui! Mutjoo, ehkä mä sit kuitenkin otan tota kakkua palan,
tai vaikka kaks…

Kaverini minulle minut
nähdessään: ”Voiko noin pirteältä
näyttääkään, jos on muka nukkunut vain muutamia tunteja yöllä?” Kiitos
kohteliaisuudesta, anteeksi, kun näytän tältä ja kyllä, näköjään voi. Silloin,
kun pystyn ja jaksan, teen kaikkeni, jotta näyttäisin normaalilta ihmiseltä
valvomisesta, rankasta imetysdieetistä ja lapseni tuskan katsomisesta huolimatta.
Turvotukset pois jääkylmällä kasvopesulla ja meikkiä naamaan enemmän tai
vähemmän, riippuen sinisten kuoppien värin intensiivisyydestä. Tärkein on
kuitenkin positiivinen asenne. Vaikka olisi myeliinituppeja myöten uupunut,
niin usko parempaan huomiseen on the Thing.

Moni kehottaa minua: ”Jättäisit kuntosalilla käynnin pois. Tuskin
sinun kannattaa siellä käydä, jos kerta teillä noin rankkaa on.” Kuntosali
= testatusti paras pään tuulettaja, murheiden kaatopaikka ja oma aika. Älkää
nyt hyvänen aika viekö minulta tätäkin iloa pois! Nukkumisen ja syömisen ilo
sekä yhteinen aika miehen kanssa on jo viety. Pliis, pliis, pliis. En mene
salille, jos olen niin puhkipoikkiuupunut, että en saa hilattua takapuoltani pakolliselle
Pikkusankarin nukuttamisvaunulenkille. Siinä menee raja, koska joudun silloin
muutenkin kinuamaan Mummolasta lastenhoitoapuja nukkuakseni. Kaikissa muissa
tapauksissa menen. Tiesittekö, salilla voi tehdä myös tosikevyesti. Ette
varmaan tienneet.

Monelta kuultu: ”Sellaista se nyt vaan on näiden vauvojen
kanssa: heräilyä, parempia ja huonompia öitä.” Nyt taidan olla jo hiljaa.

Blogin käyttöohjeet

Blogin ainesosat: mm. 40 herätystä yhdessä yössä, 60 siivottua
oksennusta ja 5 hengityskatkollista refluksikohtausta päivässä, tynnyrillinen
epätoivon kyyneleitä, tuhansia kipeitä muistoja, satoja tuttujen ja
tuntemattomien tarkoituksellisia ja tarkoituksettomia ärsytyshuippuun yltäviä
kommentteja, lukemattomia yrityksiä esittää pirteämpää kuin oikeasti onkaan,
kymmeniä suuttumiskohtauksia julkisen terveydenhuollon pelleilyn takia. Huom.!
Saattaa sisältää jossain määrin myös ilon pilkahduksia, naurukohtauksia,
häivähdyksiä paremmista ajoista.

Blogin tarkoitus: Lieventää kirjoittajan ärsytystä, helpottaa
pahaa oloa, välittää kuulumisia tutuille silloin, kun kirjoittamista
sosiaalisemmat keinot tuottavat liikaa tuskaa ollakseen millään tasolla
miellyttäviä toteuttaa, valistaa Suomen kansaa refluksitaudin problematiikasta

Blogin käyttöohjeet: Vertaistuellisessa merkityksessä mainio. Sopii
myös normaalien (=terveiden) vauvojen vanhempien oman ylemmyyden tunteen
nostattamiseen. Kelpaa myös keskustelun
avaajaksi ja refluksilapsiperheen elämän ymmärtäjän avartajaksi. Tämä blogi pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.
Tätä blogia ei missään nimessä saa ottaa vakavasti.

Blogin annostelu: Käyttöohjeen mukaan toimittaessa
yliannostuksen vaaraa ei ole. Kokopäiväisenä ja –öisenä heilutusautomaattina ja
tuskanlievityskeinojen keksijänä kirjoittaja on liian kiireinen suoltamaan
vaaralliseksi luokiteltavia tekstejään niin usein, että terveydellinen haitta
konkretisoituisi. Blogin annosteluksi arvioidaan aluksi riittävän kerran, pari
viikossa.VAROITUS! Ei suositella optimistisia tekstejä etsiville
lukijoille eikä helposti tunteensa loukkaaville ihmisille. Lukeminen omalla
vastuulla.

Blogiin vuodattaminen on häilynyt mielessä jo tämän koko
puolitoistavuotisen kamaluuden ja ihanuuden ajan. Väärinymmärrykset,
alidiagnosoinnit, mitätöinnit, epäilevät katseet ja kaikki muu sekalainen
pahanolon tuottoon vaikuttava materiaali on nyt täyttänyt mittani, joten tässä
se tulee: suodattamatonta vahvaa alitajuntahuutoa kaikkien refluksilasten ja – vanhempien
puolesta! Blogin aloittaminen sai kovin myönteisen vastaanoton mieheltäni: ”Missä
ihmeen rakosessa sä sitäkin aiot kirjoittaa?”. En ole ihan varma. Ehkä pitää
ottaa tavaksi sen seitsemännen ja kahdeksannen herätyksen välissä aamuyöllä tulla
raapustamaan ne viimeisetkin sielun rippeet paperille.

Toivon, että pääsen mahdollisimman pian eroon tästä blogista. Että refluksitauti jättäisi poikamme ja perheemme rauhaan.