Miehen matkatyö – parisuhteen pelastus, tuho vai jotakin muuta?

parisuhde

Jatketaanpa miehen matkatyöstä juttelemista, sillä kysymyksiä siitä koskien saan paljon. Tällä kertaa höpöttelen teille vähän parisuhteesta ja matkatyöstä. Mikä on muuttunut? Mikä on ennallaan? Millaisia vaikutuksia matkatyö itsessään luo parisuhteelle?

He, jotka juuri ovat aloittelevia lapsellisia matkatyöleskiä, voivat sulkea seuraavan lauseen ajaksi silmänsä. (Tai sitten lukea sen ja saada tietää, mitä todellisuus saattaa olla…) Yleisesti ottaen matkatyö on ollut meidän parisuhteelle huono juttu, siis jos vertaa siihen, että toinen vaihtoehto olisi, että miehen työ olisi ei-matkatyötä. Juuri nyt, kun matkatyötä on takana 7 kuukautta, voin rehellisesti sanoa, että ei se ole ollut koko ajan kivaa ja ihanaa parisuhteen osalta, kun toinen on melkein joka toisen viikon ulkomailla (ja välillä matkat ovat yli viikon tai on pari viikkoa putkeen matkoja muutaman päivän tauolla).

Meillä on ollut ennen matkatyötäkin tosi vähän kaksinaikaa, joten luonnollisesti se on nyt vieläkin vähäisempää. Meillä lapset ovat melko vähäunisia, joten iltaisin meillä ei ole kovinkaan paljon kaksinaikaa. Ja ne kerrat, kun olemme kuopuksen aikana (puolitoistavuotias) olleet kaksin kodin ulkopuolella, ovat laskettavissa yhden käden sormin. Ja tietenkin nyt, kun matkatyö on kuvioissa, niin nekin vähäiset kahdenkeskiset ilta-ajat puolittuvat. Kodin ulkopuolista kahdenkeskistä aikaa ei tule järjestettyä, ellei ole oikeasti, siis ihan oikeasti joku syy, miksi on pakko lähteä kaksin ja pakko löytää lastenhoito kaikille kolmelle lapselle. Ne muutamat kerrat, kun olemme kahden olleet jossakin kuopuksen aikana, ovat olleet suurin kaikki ravintola- ja kylpylälahjakorttien käyttö viimeisenä mahdollisena päivänä plus lapsettomat juhlat… 😀

Okei, mutta parisuhteeseen matkatyön aikana. Vielä ei pitkäaikaista vaikutusta voi tietää, mutta ongelmia on ollut havaittavissa, joihin täytyykin heti tarttua, jotta ne eivät suurene (jos ne ovat sellaisia, joihin voi puuttua). Listaan tähän nyt viisi vaikeutta minun persektiivistä katsottuna.

  1. Kun on rankka päivä lasten kanssa, ei olekaan sitä toista, jolle sanoa, että hoidetaanko tämä yhdessä. Ei ole ketään, jota odottaa kotiin saman päivän aikana keventämään taakkaa.
  2. Kotityöt saattavat tuntua epäreiluilta. Kun kotonaoleva hoitaa poissaolevan työpäivän ajan lapsia ja kotia, niin sen jaksaa kyllä, mutta sitten, kun toinen ei olekaan viikkoon tulossa kotiin, niin vääjäämättäkin kaikki kotityöt kasaantuvat sille, joka on kotona. Ja varsinkin silloin, jos on itse tosi väsynyt, niin epäreiluus saattaa tulla mieleen yömyöhään tiskejä ja pyykkejä hoitaessa. Toisen kun hotellissa ollessaan ei tarvitse kotitöitä murehtia ja ruokailukin hoidetaan ravintolassa valmiissa pöydässä työkavereiden kanssa mukavasti.
  3. Lapset kiukuttelevat ja uhmaavat sille kotonaolevalle. Minä kärsin siitä myös siis lasten kautta, että mies on pois kotoa. Se ei tee ehkä parisuhteelle niin hyvää, kun tuntuu, että miehen takia nyt lapsetkin ovat minulle vaikeampia.
  4. Jos ei ole koskaan pitänyt toista itsestäänselvyytenä ja jos on aina arvostanut toista, niin se toisen poissaolo ei tee mitään “Wau, enpä ole ikinä tajunnut arvoasi ennen kuin lähdit”-efektiä, koska se arvostus on aina ollut jo läsnä. Meillä ei siis olla mitenkään “syvennytty” tms. tämän matkatyön kautta. Pikemminkin kaipaus on vain saanut surullisempia muotoja.
  5. Jos on rankempi elämäntilanne muutenkin juuri sillä hetkellä (muita kuin parisuhteeseen liittyviä murheita, huolia), niin silloin myös kotonaoleva puolisko tarvitsee enemmän palautumista. Palautuminen on kytköksissä omaan hyvinvointiin ja oma hyvinvointi parisuhteen hyvinvointiin. Tätä kautta tulee tämä vaikutus: Jos matkatyössä olevalla puoliskolla ei ole mahdollisuutta antaa palauttavaa aikaa (minulle erityisesti nukkuminen)/jakaa kotitöitä kotonaolevan kanssa, voi olla, että kotonaoleva ei voi niin hyvin, mikä vaikuttaa myös siihen, miten sitä parisuhdetta jaksaa hoitaa, miten herkillä ollaan toisen poissaolon suhteen jne. Näin on valmis negatiivinen itseään kiertävä kehä valmis…

parisuhde

Tällaisia asioita tuli nyt päällimmäisenä mieleen. Pystyttekö te matkamiesten puolisot samaistumaan vai tuleeko teillä aivan eri asiat mieleen? Ja te, joilla miehet eivät ole matkatöissä, niin kuulostaako tällainen elämä houkuttelevalta…? 😀

Niin, jokaisessa asiassa on puolensa ja puolensa. Rehellisenä blogina ja vertaistuen väylänä halusin jakaa nämäkin puolet tästä asiasta, vaikka onhan matkatyössä myös hyviä puolia. (Mutta oikeasti, meidän parisuhteen kannalta en keksiä tällä hetkellä montaakaan, tai yhtään…)

Viimeiseksi tahdon nostaa esille asian, jota olen miettinyt: vaikka minulle tarjottaisiin osapuolten vaihtoa miehen kanssa, niin en tahtoisi. Minun sydämeni sanoo, että yli viikonkin pituiset erot lapsista olisivat aivan liikaa minulle. Kaiken tämän härdellin keskellä nautin kovasti lasten kanssa olosta kotona. Halusin tämän kertoa, silä tämäkään asia kun ei ole mustavalkoinen.

// Emmi

Oma aika – mikä se on?

Luin Isivuosi-blogin kirjoituksen omasta ajasta. (Kirjoituksen näet täältä: KLIK!) Kun luin tekstiä, nyökyttelin monessa kohdassa. Olen samaa mieltä, ihan just noin, aivan, mietin lukiessani. Samoilla linjoilla siis ollaan. Ennen en juuri olekaan kyseistä blogia lukenut enkä blogin kirjoittajasta tiedä mitään, mutta kyseinen kirjoitus oli ajatuksia herättävä.

Miten tekstejäni on tulkittu

Ja itse asiassa nostin asian omaankin blogiin senkin takia, kun minua on monesti arvosteltu siitä, kun olen kehottanut muutamia kertoja blogissa vanhempia pysähtymään arkeen, nauttimaan omista muksuista ja miettimään kahdesti, onko tuntikaudet viikossa omaa aikaa niin tarpeellisia, vai vaan esimerkiksi tottumus tai tapa tai “sitähän kuuluu olla x-määrä”-olettamus. Olen sitä mieltä, että aina kannattaa haastaa omaa arkea, ja minä olen halunnut blogissani haastaa vanhempia katsomaan arkea eri tavalla. Niin, että ne pienet kauniit välähdykset jäisivät mieleen. Niin, että lapset olisivat onnellisia siitä, että vanhemmilla on oikeasti aikaa olla yhdessä, tehdä rauhassa niitä juttuja, joita lapsi tahtoo yhdessä tehtävän.

Olen teksteissäni omaan suoraan rehelliseen tapaani ilmaissut asiat ja olen saanut kuulla olevani mielestäni parempi vanhempi kuin muut. Olen myös kuullut, että ehkä minulla ei ole kokemusta haastavasta arjesta, jos niin puhun siitä, että omaa aikaa voisi tarkastella toisella tavalla. Tiedän, että on erilaisia näkökantoja ja omaan blogiin tuon tietenkin vain oman näkökantani. En missään nimessä koe, että olisin parempi vanhempi kuin muut enkä myöskään koe, että arkeni olisi helppoa. Toki, meillä ei ole kahtatoista lasta eikä esimerkiksi kukaan lapsista kehitysvammainen, mutta meillä on kolme villiä poikaa, jotka nukkuvat vähän ja vaativat arjessa paljon. Meillä on koettu todella vaikeita käytösongelmia, valvottu vuosikausia ilman muutaman tunnin yhtenäistä unipätkää ja meillä on hoidettu vaikeasti refluksisia, allergisia ja astmaisia lapsia.

Yhtä lailla kun kaikki lapset ovat erilaisia, niin vanhemmat ovat erilaisia ja myös se, miten eri vanhemmat kokevat samantyylisen arjen, on erilaista. Toiset jaksavat enemmän ja toiset vähemmän, vaikka objektiivisesti arvioiden arki olisi samanlaista. Ja edelleen, vaikka tämän näkökannan ottaa huomioon, niin haluan edelleen kehottaa jokaista vanhempaa pohtimaan, tuleeko kallisarvoinen aika käytetyksi juuri sillä tavalla, että se toisi arkeen harmonian ja perheeseen toimivan dynamiikan. Ja entä tuleeko kenties joku asia harmittamaan vuosikymmenten päästä?

Ristiriitainen oma aika

Ja se oma aika, mitä se siis on? En ole varma, miten oma aika määritetään. Onko oma siis sitä aikaa, kun ei olla töissä? Mutta ollaan lasten kanssa? Entäs ne, jotka ovat kotona lasten kanssa kotihoidontuella, onko ilta omaa aikaa, vaikka lapset ovatkin siinä kotona silloin? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin voi tehdä “mitä tahtoo”? Mutta eikö lastenkin kanssa voi (ainakin silloin tällöin ja useimminkin) voi tehdä niitä juttuja, joita vanhempi tahtoo? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin ollaan yksin? Onko oma aika sellaista aikaa, jolloin kahvitellaan ystävien kanssa? Voiko siivoaminen olla omaa aikaa? Vai onko oma aika sellaista, jolloin ei olla töissä eikä vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestä, tekipä sitä mitä tahansa?

Kuinka paljon minulla on omaa aikaa?

Näitä pohdintoja kun mietin, niin esimerkiksi se, kuinka paljon minulla on omaa aikaa ja kuinka paljon sitä tarvitsen, muuttuu paljonkin. Ehkä yhteinen keskustelu omasta ajasta voisi olla selkeämpää, jos ensin kaikilla olisi sama näkemys omasta ajasta.

Minun näkemykseni omasta ajasta on se, että haluan ehdottomasti viettää kaiken mahdollisen ajan lasteni kanssa. Eli tällä kriteerillä sanoen, en tarvitse omaa aikaa ollenkaan. Mutta se, että tahdon myös tehdä työjuttuja ja käydä paikoissa, joihin ei saa ottaa lasta mukaan, lieventää tätä lausetta.

Kaikkiin työjuttuihin ei voi ottaa lapsia mukaan eikä kaikkiin tapahtumiin raahata kolmea tai edes yhtä lasta. Näin ollen mahdollisuus olla koko ajan lasten kanssa rapisee siihen paikkaan. Ja tämähän on vapaaehtoinen päätös minulta. Siinä mielessä siis vietän omaa aikaa aina, kun lapsia ei siihen omaan aikaan saa mukaan. Haluan mennä ystävien lapsettomille kuusikymppisille ja mielenkiintoisiin lapsettomiin pressitilaisuuksiin. Haluan opiskella, ja opiskelupäivät nyt vaan ovat lapsettomia. Haluan tehdä sisällöntuotantoa sivutyökseni, ja sitä ei voi tehdä yksivuotiasta samalla silmälläpitäen. Jos ystäväni kutsuu minut kaksin kahville, niin tahdon ehdottomasti mennä. Näillä kriteereillä siis tahdon viettää omaa aikaa aina, kun siihen tulee tällaisia “spesiaali”tilaisuuksia (tai töitä).

Ja nyt kun näitä luettelee, niin tuntuu, että tällaista omaa aikaa on paljonkin! Konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että saattaa mennä yli viikkokin niin, että en todellakaan tee muuta kuin herään klo 06 ekan lapsen kanssa ja menen nukkumaan klo 22 vikan lapsen kanssa ja olen koko ajan yksin vastuussa lapsista ja kodista yli viikon putkeen. Sitten seuraavalla viikolla saattaa olla viikko, jolloin mies tekee etätöitä kotoa ja minulla on opiskelua kolmena päivänä viikossa, mikä kai luetaan omaksi ajaksi (jos luetaan) ja tähän päälle muutama työjuttu?

En kaipaa pois lasten luota

Sekavaa pohdintaahan tämä on, sillä samalla, kun kirjoitin omasta ajasta, en edes ole varma, mitä siitä mietin. En kuitenkaan millään tavalla “kaipaa pois lasten luota”. Nämä tilaisuudet, joihin en ota lapsia mukaan, tulevat omalla painollaan ja jos saan ne onnistumaan lastenhoidollisesti, niin niihin mieluusti menen (ja sovitut työt mieluusti teen). Vietän siis lasten kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista, enkä ikinä koskaan ole sitä katunut. Luulen, että tilanne olisi toisin päin, jos olisi viettänyt enemmän “muuten vain” -omaa aikaa.

Tottakai olisi ihanaa esimerkiksi lukea enemmän omia kirjoja ja viettää aikaa miehen kanssa enemmän, mutta elämä on valintoja ja lapset ovat minun ykkösvalintani tällä hetkellä. Ja se tuntuu oikealta. Jos joskus saan hetken kirjan lukemiselle tai miehen kanssa rauhalliselle juttelutuokiolle, olen kiitollinen, mutta en koe, että minulla välttämättä olisi oikeus vaatia sellaista säännöllisesti. Erittäin kiitollinen olen myös siitä, jos joku ystävä huomaa väsymyksen ja tarjoaa pientä päikkärihetkeä – yleensä en kieltäydy tällaisesta, sillä tiedän, että nukkuminen, jos mikä, antaa arkeen voimia!

Ehkäpä myös kolmen lapsen vanhemmuus on rohkaissut minua ottamaan lapset mukaan kaikkialle, mihin se vain on mahdollista. Lapsia voi ottaa yllättäviinkin harrastuksiin ja kulttuuririentoihin mukaan, jos vain itse niin tahtoo. Sehän se vasta on mielestäni mielekästä kasvatusta: lapset oppivat samalla sinulle tärkeistä asioista paljon ja tutustuvat sinulle tärkeisiin ihmisiin. Ja samalla kääntäen: silloin, kun on pakostakin lapsettomia menoja, niin kannattaa yrittää nauttia niistä täysin. Sillä aikaa lapset saavat nauttia jonkun heille tärkeän ihmisen seurasta ja sekin on ihana asia.

Noniin, mutta nyt on teidän vuoronne. Miten te koette oman ajan? Kuinka usein sitä tarvitsette? Vai tarvitsetteko ollenkaan?

Kiitos Isivuosi inspiraatiosta tekstiini!

// Emmi

Viisi vuotta sitten isäni hautajaisissa

Viisi vuotta sitten isäni hautajaisissa imetin parin viikon ikäistä lastani. Tuo hetki on yksi vaikuttavimmista hetkistä elämässäni. Ilma, jota kirkossa hengitin oli niin paksua, että meinasin tukehtua siihen. Läsnä olivat voimakkaampana kuin koskaan kaksi vastakkaista, mutta toisaalta toisiaan täydentävää voimaa: elämä ja kuolema. Isäni makasi kalman kalpeana arkussa ja pieni viaton vauvani ruokaili rinnoillani kirkon penkillä. Olin shokissa, järkyttynyt, hormonien vallassa. Uupunut, sekaisin, iloinen ja surullinen. Jos joskus, niin tuolloin koin elämän vahvasti.

Tuohon hetkeen pääsin hyppäämään uudestaan Nykymutsin Imetyskirjan kuvauksissa, jossa pääsin imettämään kuopustani samaisessa kappelissa samaisilla penkeillä, jossa keskimmäistäni viisi vuotta sitten olin imettänyt. Kokemus oli hurja, voimaannuttava ja hyvä. Tuo imetyskuva löytyy Nykymutsin Imetyskirjan loppuosasta. (Kirjan kuva on allaoleva ja se on Laura Talvitien ottama.)

Nykymutsin imetyskirja

Imetyskirja sinällään on minulle mielenkiintoista luettavaa, sillä olenhan minä imettänyt viimeisen kahdeksan vuoden aikana noin viisi vuotta! Imetyskirja on koostettu jokaiselle imettäjälle tai imetyksestä kiinnostuneelle sopivaksi.

Kirja ei ole pelkkää faktaa toisen perään, vaan siinä on näkyvästi esillä erilaisten naisten kokemukset imettämisestä. Kirja ei painosta ketään imettämään eikä arvota eri valintoja imetyksen suhteen. Kirja tahtoo, että jokainen voisi tehdä itselleen sopivia valintoja imetyksen suhteen, niin, että yhteiskunta tai muukaan ulkopuolinen taho ei vaikuttaisi negatiivisesti imetykseen. Kirja esittelee kauniisti ja hauskasti, millaisia erilaisia tapoja on suhtautua imetykseen ja miten eri tavalla naiset imetyksen kokevat – kaikkien tapojen ollessa samanarvoisia! Se, mikä minua erityisesti lämmittää, on se, että kirja tahtoo tehdä imetyksestä julkista. Ei siis niin, että kirja kannustaisi kaikkia julki-imettämään, mutta niin, että ne, ketkä valitsevat julki-imettämisen, kokisivat asian luonnollisena ja positiivisena asiana.

Kirjasta saa kivasti henkilökohtaisen, sillä kirjaan voi täyttää omia tietoja. Tykkään kirjan visuaalisesta ilmeestä – sitä on selkeästi mietitty ja hiottu tarkkaan! Kirja on, niin kuin kirjan nimikin sen jo kertoo, moderni opus! Voin suositella tosi lämmöllä tätä kirjaa kaikille, joita aihe vähänkään liippaa! Tämä voisi olla myös upea vauvajuhlien lahja tai tuliainen vaikka synnärille tai vastasyntyneen kotiin!

// Emmi

P.S. Lisää kirjasta voit lukea täältä: KLIK!

“Ei, älä ota sitä! Oletpa sinä tottelematon! Älä nyt sitten vaan kaada sitä lattialle!”

Aiemmissa NLP-teksteissäni olenkin kertonut teille, että kielenkäyttöni on kokenut suuren mullistuksen, viimeistään tämän viimeisimmän kurssini myötä Trainer-opinnoissa, kun olen enemmän perehtynyt myös NLP-kirjallisuuteen. Tässä tekstissä yritän kuvailla teille, miten olen pyrkinyt ja pyrin muokkaamaan kielenkäyttöäni lapsille puhuessa. Toki samat ideat toimivat myös aikuisille puhuttaessa, mutta fokus tässä tekstissä on nyt lapsissa, sillä lapsia kuitenkin ohjeistetaan yleensä enemmän kuin aikuisia.

Mahtava, julma kieli

Kielellä on mahtava ja toisaalta myös julma voima. Kielellä voi nostaa toisia ylemmäs ja kielellä voi sivaltaa toisia maahan. Kielen avulla toisia voi motivoida yltämään yhä parempiin suorituksiin ja kielen avulla voi nujertaa viimeisetkin toivonrippeet toisesta. Usein kieltä ei edes ajatella voimallisena välineenä, mutta se on! Sen lisäksi, mikä on asiasi viesti, on myös merkityksellistä, miten sen sanot (väheksymättä tietenkään suurta elekielen, ilmeiden, tunnelman ym. voimaa myös).

Minun tarkoitukseni tässä ei ole nyt tuottaa suurta stressiä lukijoille ja painostaa muuttamaan puhetapaansa, vaan ihan vain herätellä miettimään, että voisiko erilaisilla puhetavoilla olla erilaisia vaikutuksia myös lasten käyttäytymiseen. Koska kieli menee osaltaan tiedostamattoman kautta toimintaan, minun mielestäni on hyvä välillä pysähtyä miettimään, millaisia tiedostomattomia vaikutuksia kielellä siis onkaan.

Kyllä ja ei

Yllätyttekö, jos kerron, että tärkein opetus on tässäKIN asiassa mennä positiivisuuden kautta? 😀 Yleisesti ottaen sana “ei” (ja “älä) tuottaa lapselle (ja toki myös aikuiselle) mieleen yleensä negatiivisia asioita ja vahvoja mielleyhtymiä huonoihin juttuihin. Jos siis voi valita, niin eikö “kyllä”-sanan käyttö olisikin parempi valinta? “Kyllä” luo mahdollisuuksia ja tuottaa positiivisempia tunteita ja ajatuksia. Huomaa, että voit oikeasti olla ihan yhtä jämäkkä, rajoja asettava ja uskottava aikuinen lapsellesi, vaikka sanot viestisi “kyllän” kautta. 🙂

Kun puhutaan arkipäiväisistä ohjeistuksista lapsille, olisi hyvä luoda lapsille tunnetta ja tietoa siitä, että he osaavat, pystyvät ja pärjäävät. Tätä tunnetta ja tietoa voi lisätä puhumalla positiivisemmin! En tarkoita tässä nyt, että pitäisi alkaa valehtelemaan tai hyssyttelemään huonoista jutuista, mutta miettimään aina, että miten asian voisi kääntää niin, että ohjeistus pikemminkin antaisi voimavaroja kuin veisi niitä.

Mitä ohjelmoit lapsesi aivoihin?

Älä sitten kaada vettä pöydälle.”

Näin sanomalla asetetaan lapselle jo ennakko-oletus, että vesi mahdollisesti kaatuu pöydälle. Se ikäänkuin ohjelmoidaan aivoihin. Jos taas sanotaan, että “Muistat varmasti pitää lasista varovasti kiinni“, luo erilaisen ennakko-oletuksen lapselle (mutta asia on sama!). Tämä lause myös iskee positiivisesti paremmin sinne lapsen taitoihin muistaa olla varovainen. Tämä lause myös osoittaa luottamuksen siihen, että aikuinen tietää, että lapsi osaa pitää lasista varovasti kiinni.

Tässä tilanteessa voisi vielä korostaa erityisesti lapsen taitoa, jos tahtoisi:” Tiedän, että olet taitava ja osaat pitää lasin pystyasennossa.” Miten paljon paremmalta jälkimmäiset lauseet siis oikeasti kuulostavatkaan, vaikka asia ei muutu miksikään? Kaikissa lauseissa taustalla on toive siitä, että maito ei läikkyisi pöydälle.

Käytä harkiten

Kerron teille nyt hyvän perustelun alkaa vaihtamaan lausetta kielteisestä myönteiseen, kun ohjeistatte lapsia. Meinaan sitten, kun on todellinen vaara, niin se karjaistu “EI!” tehoaakin paljon paremmin, jos sitä ei ole viljelty jokatoisessa lauseessa peruspuheessa. Mietipä, jos lapsi kuulisi kiellon “EI!” silloin, kun hän on juoksemassa vilkkaasti liikennöidylle autotielle tai kun on kurottamassa kuumalle hellalle. Silloin “EI” on hyvin perusteltu ja todella tehokas. Mutta jos “ei” kuuluu perussanavarastoon, sen teho laimenee. Miten sitten saat lapsen pysähtymään oikean vaaran eteen, jos hän elää kokoaikaisessa ei-maailmassa? (Ja tilanne on entistä epävarmempi varsinkin silloin, jos äänesi kohoaa jo perusohjeistuksia antaessa, ei vain vaaratilanteessa, jolloin äänenkorotuskaan ei kerro lapselle todellisesta vaarasta.)

Miten siis olen pyrkinyt käytännössä ohjeistamaan tuttuja ohjelauseita kertomani mukaan?

“Älä hypi sohvalla!”  ➡  “Muistatko, että sohva on vain istumista varten?” tai “Voit hyppiä ulkona trampoliinilla.”

“Ei saa tapella!”  ➡  “Leikitään niin, että kaikilla on kivaa!”

“Älä nyt liukastu!”  ➡ “Kävele varovasti!”

“Ei saa heitellä leluja!”  ➡  “Osaatko asetella lelut nätisti paikoilleen?” tai “Ota vaikka pallo tuosta, jota voi heitellä ulkona”

“Älä ole hölmö!”  ➡ “Tiedän, että osaat tämän!”

“Kun me menemme sitten sinne vieraiden luokse, niin älä vaan ala kaivelemaan kaappeja”  ➡ “Kun me menemme sitten sinne vieraiden luokse, niin leikitään niillä leluilla, jotka ovat siinä esillä.”

Viimeisessä lauseessa ensimmäinen kohta voi jopa kertoa lapselle ihan uuden idean (kaappien kaivelun), joka ei edes välttämättä tulisi muuten lapsen mieleen, ellei vanhempi sitä mainostaisi kieltolauseessaan. Jos siis tahtoo, niin näihin asioihin voisi kiinnittää huomiota, jos tahtoo parantaa kommunikointia.

Seuraava steppi kielenkäytön hiontaan

Näiden positiivisten ja negatiivisten sanamuotojen lisäksi jos haluaa, voi kiinnittää huomiota siihen, että tarjoaa lapselle mahdollisimman konkreettisen vaihtoehdon esille, kuten juuri sohvalla hyppimisen sijaan istuminen tai trampoliinilla hyppiminen ja lelujen heittelyn sijaan lelujen järjestäminen tai pallolla heittely jne.

Kun tämän sisäistää, voi alkaa tarkkailemaan omaa kielenkäyttöään sen suhteen, kuinka usein ja missä tapauksissa käyttää esimerkiksi sanoja “aina”, “joka kerta”, “ikinä”, “ollenkaan” yms. Kuinka kivaa on lapsista kuulla, että “Aina sinä laahustelet, eikä me päästä eteenpäin ollenkaan!” tai “Etkö sinä koskaan tajua tätä asiaa!” tai “Miksi ette ikinä tottele!” tai muuta vastaavaa.

 

Tällaiseen kielenkäyttöön on helppo ajautua, jos vähänkään ärsytys nousee ja tulee vastoinkäymisiä. Näitä lauseita voi makustella myös niin, että miettii, miltä itsestä tämä “tuomitseva” puhetapa tuntuisi. Lapsista se tuntuu todennäköisesti myös yhtä kurjalta tai jopa kurjemmalta. Nämä kohtalokkaat sanat (aina, ikinä,…) liittyen negatiiviseen lauseeseen saattavat rakentaa negatiivista itsetuntoa lapselle, jos ne toistuvat vuodesta toiseen.

Esittämäni lauseet voisivat siis mennä paremmin vaikka näin:

“Aina sinä laahustelet, eikä me päästä eteenpäin ollenkaan!”  ➡ “Kokeile, pääseekö jaloillasi hieman nopeampaa, jotta olisimme ajoissa?”

“Etkö sinä koskaan tajua tätä asiaa!”  ➡ “Haluatko, että selitän asian sinulle vielä?”

“Miksi ette ikinä tottele!”  ➡ “Kuunnelkaa, kun kerron seuraavaksi ohjeet, joiden mukaan osaatte sitten varmasti toimia.”

Armollisuuden kautta parempaan kommunikointiin

Kielenkäyttö on osaltaan hyvinkin juurtunutta toimintaa, eikä sitä ole helppo muuttaa tuosta noin vain. Mutta mahdollista se on, hyvinkin! Itselleen kannattaa olla armollinen, sillä silmänräpäyksessä koko puhetapa ei voi muuttua. Jos tuntuu, että kielenkäyttö on kokoaikaisesti hyvin negatiivista ja ei:n hokemista, on hyvä tapa aloittaa muuttamaan sitä yhdstä palasesta. Joka kerta, kun suusta livahtaa “ei”, niin voi vaikka pysähtyä ja miettiä, millä muulla, rakentavammalla tavalla asian voi sanoa, jos voi.

Kielenkäytöstä voisin kirjoitella vaikka viisinkertaisesti, mutta ehkäpä tässä oli yhdeksi tekstiksi tarpeeksi asiaa. 🙂

 

Kommentoikaa, mitä mieltä te olette tästä kaikesta, ja miten te kommunikoitte lastenne kanssa?

// Emmi

Käsi, joka suojelee

käsi joka suojelee

Pidän sinusta tiukasti kiinni, rutistan ja silitän.
Katson ihaillen silmiäsi, jotka maailmaa niin kysyvästi havainnoivat.
Suljen kätesi omien kämmenteni huomaan. Kätesi, joka joskus oli pieni vastasyntyneen yhteenpuristettu hentoinen nyrkki.
Kuuntelen jokaista kertomaasi sanaa. Haluan painaa niistä jokaikisen mieleeni.

Toisaalta en tahdo päästää sinusta irti, toisaalta tahdon, koska halusi on kova päästä tutkimaan maailmaa.

Niin pieni, niin iso.

Toivon, että käteni voisivat aina olla sinun suojanasi. Pidä mielessäsi sanani ja lupaukseni. Seison jokaisen sanani takana ja pidän jokaisen lupaukseni.

Lapseni, teitä minä rakastan. Rakastan niin paljon.

Olen ymmärtänyt, että jätän teihin jäljet. Tahdon, että ne jäljet ovat hyvät.

käsi joka suojelee

Syksy. Luopuminen. Kaipaus.

Syksy saa minun herkkyyteni eri tavalla esille. Loppukesänä on isäni syntymäpäivä. Silloin on isäni kuolemapäivä. On myös keskimmäiseni syntymäpäivä. Ja on minun syntymäpäiväni. On isänpäivä. On joulu saapumassa. Syksy saa minut ajoittain mietteliääksi, ja samaan aikaan niin surulliseksi ja niin kiitolliseksi. Olen niin surullinen, että isäni ei ole meidän kanssamme, mutta samaan aikaan olen niin kiitollinen tästä kaikesta, mitä minulla vielä on. Teitä, jotka täällä olette, rakastan niin voimalla ja täysillä kuin vain mahdollista. Ja minun isäni kädet, ne jatkavat suojelua tuolla jossakin.

// Emmi