Mistä sinä katsot kellonajan?

Yhteistyössä AarniWoodin kanssa

Onko rannekello jo katoava esine ihmisten käsissä? Ihmisten toimintaa seuraamalla kun pystyy havaitsemaan, että kellonaikaa tsekataan hyvin usein kännykästä! Rannekelloa kannattaa kuitenkin harkita monesta eri syystä, muun muassa seuraavista. Rannekello toimii myös silloin, kun kännykästä on akku loppu. Rannekello vähentää kännykkäriippuvuutta, sillä sitä katsoessa näkee, niin, vain sen ajan, mitä oli katsomassakin (epätodennäköisempää siis on, että jäät viestittelemään kavereiden kanssa tai selaamaan instagramia, kun katsot rannekelloa…). Ja niin: kello voi olla myös koru.

Rannekelloja on monenlaisia, kuten myös niiden käyttäjiäkin. Rannekello viestii käyttäjästään tietynlaista mielikuvaa. Toiset kaipaavat erityisia ominaisuuksia, kuten vaikkapa sykkeen- tai aktiivisuuden mittaamista, toiset taas haluavat tietyn valmistajan kellon ja ovat valmiita sijoittamaan useista sadoista jopa tuhansiin euroihin. Entä jos valintakriteeteeri olisikin kellon ympäristöystävällisyys, luonnollisuus ja uniikki design?

Voiko kellon todella valmistaa puusta?

Vaikka blogimme ei olekaan muoti- ja kauneusasioihin keskittyvä blogi, niin tahdoimme tuoda Aarnin tännekin, sillä Aarnin arvot puhuttelevat meitä vahvasti! Olemme samaa mieltä siitä, että muovia on maailmassa aivan liikaa. Luonto ja sen puhtaus on erittäin tärkeä arvo ja siksi Aarnin kelloja voikin pitää eräänlaisena kunnianosoituksena luonnon kauneutta kohtaan.

Aarni-kellot on tehty puusta! Mallista riippuen puulaji on joko visakoivu, saarni, pihlaja, eeben tai pähkinäpuu. Aarnin puinen kello on todellinen katseenvangitsija minimalistisella, mutta elegantilla designilla ja laadukkaalla sveitsiläisellä koneistolla.

Itse yllätyin siitä, miten kevyeltä puinen kello tuntuu ranteessa. Se sopii niin arkeen kuin juhlaankin. Kellosta näkee vaivattomasti ajan, vaikka kellotaulusta puuttuukin numerot. Olen ollut todella tyytyväinen XO-malliini, joka on valmistettu lähes mustasta Mosambikilaisesta eebenpuusta. Mainitsemisen arvoinen seikka on vielä se, että kello toimitetaan tyylikkäässä puisessa laatikossa, joka on mielestäni myös yksi tärkeä seikka tuotteen laatua arvioidessa.

Mikä tarina on Aarnin taustalla?

Tuotteet, joiden takana on tarina, puhuttelevat aina ja tekevät tuotteista mielenkiintoisempia kuin monikansallisten suurkorporaatioiden liukuhihnatuoteet. Aarnin tapauksessa on kyse kolmesta kaveruksesta, jotka kaikki jakavat intohimonsa uniikkeja kelloja ja luontoa sekä erityisesti metsää kohtaan. Aarnin perustajat ovat hienosti osoittaneet, että Suomessa puulle keksitään muutakin käyttöä sellun valmistuksen ja takan lämmityksen lisäksi. He ovat onnistuneet luomaan todella hienon tuotteen, joka on suomalaista designia parhaimmillaan.

Mistä sinä katsot kellonajan? Mitä mieltä sinä olet tällaisesta kellosta? Voisitko itse harkita käyttäväsi puista kelloa?

Aarniwoodin kelloja voit ihastella lisää heidän nettisivuillaan tai instagramissa.

//Ramon

Löytääkö väsynyt kolmen lapsen äiti aikaa liikunnalle?

Olen kuullut huhuja ystäviltä ja tutuilta, että se on mahdollista. Siis se, että myös äiti (ja jopa monen lapsen äiti) viettää viikossa monta tuntia urheillen! Wau! Ja nyt ollaankin tositoimien edessä: minun pitäisi aloittaa säännöllinen liikunta. 😀 Tiedostan, että kirjoitin “pitäisi”, koska nyt olen siis yhdessä mielenkiintoisessa valmennuksessa mukana, meinaan Eveliina Tistelgrenin eli Eevskun kehonpainovalmennuksessa, iik 😀 Tästä siis seuraa se, että olen jotakuinkin tilivelvollinen tänne blogiinkin siitä, miten projekti etenee. Sovimme meinaan Eveliinan kanssa, että teemme tämän valmennuksen blogiyhteistyönä. Hui!

Miksi ihmeessä minä lähdin valmennukseen mukaan?

Minun liikuntataustani on hyvinkin moninainen: on vuosikausia salitreeniä, on lenkkeilyä, porrastreeniä, tanssitunteja, tankotanssia, pilatesta, joogaa, spinningiä, kahvakuulailua… Rakastan liikuntaa! Mutta mitä on ollut viimeiset vuodet? Ei oikeastaan mitään “oikeaa liikuntaa”, arkiaktiivisuutta senkin edestä! Lasten kanssa kotiarki ei missään nimessä ole passiivista, vaan oikeastaan koko ajan ollaan liikkeellä ja temppuilu lasten kanssa on enemmän kuin tuttua touhua päivittäin 🙂 Keho on siis ehdottomasti saanut liikettä tarpeeksi, mutta jos puhutaan kuntoliikunnasta tai urheilusta, niin niitä ei oikein olekaan ollut. Nyt on siis hetkeni kokeilla, miltä suunniteltu liikunta taas tuntuu! Tiedän, että pakollinen paha liikkuminen ei ole minulle ikinä (vaan enemmänkin nautinto), mutta ongelma onkin yleensä se, että on niin paljon kaikkea muutakin tekemistä, että se oma liikkuminen on aina se, mikä on helppo jättää tekemättä kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Moni varmaan miettii, miksi lähdin Eevskun valmennukseen, kun kotonani on kuitenkin se personal trainer ja fyssari. Niin… Syitä on monia! Jos meillä olisi mahdollisuus käydä mieheni kanssa yhdessä säännöllisesti salilla, niin varmasti mitään muuta liikuntavaihtoehtoja tai valmennuksia ei tarvittaisi, vaan motivaatio löytyisi siitä (Miten ihanaa se olisikaan käydä yhdessä salilla! Ehkä joskus sitten meilläkin on mahdollisuus siihen.) Myös se, että jos olisi “vain” omalle miehelleen tilivelvollinen ohjelman toteuttamisesta, niin ei vaan minulle toimisi, sen tiedän. Itse en koe liikuntaani niin tärkeänä asiana, että saisin järjestettyä omaa aikaa siihen tässä arjessa kovinkaan helposti, niin tämä valmennus on oikein hyvä valinta tähän hetkeen, sillä tämä tehdään kotona! Ja kaiken lisäksi tämän voi tehdä esikoisen ja keskimmäisen kanssa (ehkäpä siis vauvan päikkäriaikaan…?). Toki mies ammattinsa puolesta osaa nyt sitten ehkä vähän tsemppailla minua tähän treeniin, sillä kotona treenailu ei ole koskaan ennen minulla onnistunut… 😀 (Toki en ole ikinä aiemmin sitä tosissani yrittänytkään…)

(Kuva Eevskun nettisivuilta)

Olimme Eevskun kanssa Uskalla innostua-valmennusyrityksen Saa mitä haluat-viikonlopussa, ja siinä harkkoja yhdessä tehdessä kuin viikonlopun teemaan sopien päätimme, että lähden kokeilemaan Eevskun valmennusta, sillä yhtenä haaveenani todella on saada kunnon liikunta takaisin viikkoihini. Eevskulla on kaksi valmennusta nyt juuri alkamassa: kuntosaliharjoitteluun paneutuva Strong Woman sekä tämä kehonpainoharjoitteisiin keskittyvä Bodycontrol SUPER, johon minä päätin osallistua. Haluan saada takaisin syvien vatsalihasten tuen kunnolla sekä elvyttää päällä- ja käsilläseisontataitoni!

Nettivalmennus – millainen se on ja toimiiko se?

Aikoinani olin vähän epäilevä nettivalmennusten suhteen, mutta kun ostin miehelleni viime isänpäivälahjaksi Wim Hof-metodin nettivalmennuksen, näin, että on oikeasti mahdollista hyötyä myös tällaisesta etävalmennuksesta. Katsotaan, miten minun kohdallani tämä tällainen tapa treenata toimii…

Eilen sain valmennuksen ekojen viikkojen materiaalit käsiini, ja niitä oli runsaasti! Oli yleisiä tietoa, ohjeita lämmittelyyn ja liikkuvuuteen, pakaran ja lavan seudun aktivointia ja treeniä, niskan ja ranteiden lämmittelyä ja vahvistamista, niska-, päällä- ja hartiaseisontaa, core- ja kehonpaino- ja HIIT-treeniä jne. 🙂 Niille, ketkä ruokavinkkejä kaipaavat, saavat myös runsaasti niitä (reseptejä, kauppalistaa, alekoodeja, yleisiä ohjeita…), eli valmennus on oikeasti monipuolisen oloinen. Kaiken lisäksi valmennettaville on luotu oma facebook-ryhmä, jossa Eevsku vastailee kysymyksiin, pitää live-luentoja yms. (Facebookin lisäksi Eevsku vastailee kysymyksiin valmennusmateriaalialustalla.) Tutustuin kaikkiin ekojen viikkojen materiaaleihin, ja sen silmäyksen perusteella näyttää, että valmennus sopii hyvin niin ihan vasta-alkajille kuin jo enemmän kehonpainoa harjoittaneille.

(Kuva Eevskun nettisivuilta)

Kirjoittelen valmennuksen puolivälissä teille, että miten täällä on valmennus onnistunut! Mitäs luulette, miten minun käy…? 😀

Täällä voit tutustua enemmän kyseisiin valmennuksiin! Ilmoittautuminen on vielä auki! 🙂 (sunnuntaihin 1.4.2018 asti)

// Emmi

(Ylimmän kuvan kuvaaja: Laura Talvitie)

Meidän perheen kevätmenot

Tänään ajattelin kirjoitella vähän jatkoa kuulumispostaukselle, jossa kertoilin elämämme isoja linjoja. Nyt jutustelen teille siitä, mitä kaikkea ajattelimme puuhastella tänä keväänä, meinaan kaikkea superia on tiedossa! Me olemme melko meneväisiä; minä ja lapset rakastammekin kaikenlaisissa tapahtumisssa käymistä kotona puuhastelun lisäksi! Tämä viikonloppu starttasi mukavan kevätviikonloppujen putken, jee!

Synttäreitä ja sukulaispäivällisiä

Instagramiini kirjoittelinkin jo synttärijuhlien merkityksestä. Ne ovat minun mielestä kivoimpia juhlia vuodessa: sen lisäksi, että numero vaihtuu, niin väkisinkin sankari on oppinut paljon uutta sinä vuonna ja kenties selvinnyt voittajana monesta eri tilanteesta. On oikeasti suuri etuoikeus elää täällä maan päällä, ja synttäripäivänä se aina konkretisoituu: jälleen yksi vuosi takana! Tänä viikonloppuna juhlimme meille rakasta (iso)Mummia, joka saavutti kahdeksankymmenen vuoden iän, sekä upeaa ystävääni, joka on nyt aikuinen nainen (kolmekymppinen). 😀 Parin viikon päästä on myös meillä synttärit, meinaan ne yksivuotissynttärit, ohhoh! Vaikea käsittää, että vuosi tuon pienen kanssa on jo kulunut.

Ensi viikolla on pääsiäinen! Meille se merkkaa perinteistä pääsiäisateriaa, johon kutsumme läheisiä nautiskelemaan hartaudella valmistettuja paisteja ja muita herkkuja. Meidän kaupungissa ja lähikaupungissa on todella paljon kaikenlaista pääsiäistapahtumaa lapsille, joten näihin tapahtumiin ehdottomasti taas suuntaamme. Ehkä lapset vaativat myös hieman tivolipyöritystä…

Messuja ja matkoja

Huhtikuussa, tarkemmin 12.-15.4, on tietenkin vuorossa Kevätmessut! Viime vuonna messut jäivät väliin, sillä meillä oli vauva juuri syntynyt silloin, mutta tänä vuonna menen ehdottomasti taas bloggaajapassilla sinne kiertelemään ja inspiroitumaan! Kevätmessut ovat aina jotenkin tosi ihanat, täynnä energistä kuhinaa ja kauniita hypisteltäviä juttuja 🙂 Näihin messuihin kuuluvat osa-alueet Kevätpuutarha, Omamökki, Lähiruoka&Luomu, Omakoti ja Sisusta – eli aika huippumessut! (Järjestän lippuarvonnan messuille, joten seurailkaahan 🙂 )

Toiset ihanat keväällä järjestettävät messut ovat tietenkin Lapsimessut (20.-22.4.2018), ja sinnekin on tarkoitus tehdä ainakin nopea isku kaikkien lapsiemme kanssa! Bloggaajapassilla minua näkee sielläkin – joten vetäiskää hihasta, jos vastaan kävelette, on aina kiva jutella blogin lukijoiden kanssa 🙂 ! Lapsimessuilla on aina superpaljon kaikkea tekemistä, joten hien kera pääsee niiltä messuilta lähtemään 😀

Messujen jälkeen onkin vuorossa pari ulkomaanmatkaa, jee, vihdoin! Johan tässä tuli taukoa melkein puolitoista vuotta reissaamisesta – ja koko ajan podin ihan jäätävää reissukuumetta! Poikien lentokone-uimaranta-aurinkohaaveet saadaan keväällä täytettyä ja lennähdämme hetkeksi takuulämpöiseen. Tiedossa on myös kiva somevaikuttajien risteily Tukholmaan, jonne lähden ihanan ystäväni Hannan kanssa.

Mahtavaa keväässä on myös se, että toukokuussa alkaa NLP Trainer True Heartsilla! Tämä matka suuntautuu ulkomaiden sijaan perinteisesti siihen ihan omaan mieleen. Kolmas NLP-kurssini – oi miten odotan sitä jo paljon, paljon, paljon! Muitakin kaikkia pienempiä kivoja juttuja on tulossa: pariin lastenteatterinäytökseen on jo liput varattu ja ystävien kanssa sovittu näkemisiä ja puuhasteluja 🙂 Kummipojan kanssa lähdemme trampoliinipuistoa kokeilemaan. Ja paljon kaikkea muuta hauskaa! Ja tietenkin, mikä tärkeintä, arkeen mahtuu paljon tilaa myös inspiraatiolle: jos saamme ideoita tehdä jotakin hauskaa, niin hyvin todennäköisesti teemme 😀

Mitä kaikkea te aiotte puuhata nyt keväällä?

// Emmi

Miten (yksilöllinen) aika riittää kaikille kolmelle lapselle?

Minulta on pyydetty enemmän arkipostauksia. Tässä tulee yksi postaus, mikä liippaa arkea juurikin konkreettisesti…

Tämä on aihe, jota mietin, kun odotin kolmatta syntyväksi. Olen aina ajatellut, että mitä enemmän lapsia, sitä rikkaampaa elämä voisi olla. En oikeastaan koskaan ole pelännyt sitä, miten minun rakkauteni riittää monelle lapselle, mutta toki mietin välillä, että miten käy kahdenkeskisen ajan jokaisen lapsen kanssa, kun lapsia on monta.

Meidän perheessä ei ole tällä hetkellä sellaisia erikseen järjestettyjä harrastuksia, joissa vanhempi ja lapsi yhdessä kävisivät (tekemässä siis kaksin jotakin). Esikoisen kanssa kävimme vauvauinnissa ja joissakin vanhempi-lapsitouhutuokioissa, keskimmäisen kanssa vain noissa tuokioissa. Ja tämä kolmas tuskin tulee saamaan sitäkään, heh. Mutta siis se aika, miten saa ja saisi riittämään kaikille? Ja onko tarvetta, että sen saa riittämään kaikille?

Minä kun olen kotiäitinä nyt, niin aikaa periaatteessa riittää lapsille enemmän kuin mitä muualla töissä ollessa riittäisi. Meillä on lapset hoidettu aina kotona: suurimman osan näistä reilusta seitsemästä vuodesta minä olen ollut kotiäitinä, mies on ollut vajaan vuoden koti-isinä ja yksi seitsenkuispätkä sumplimme vapaapäivät ja työajat niin, että Mummolle jäi kaksi viisituntista päivää viikossa hoidettavaa. Eli kyllä ollaan lasten kanssa saatu olla, ihanaa! (Ja juuri meidän arvomaailman mukaista näin!) Kaksinaika lasten kanssa se onkin sitten vähentynyt huomattavasti, ja toki luonnollisestikin. Tuntuu, että varsinkin keskimmäinen on meillä siitä eniten kärsinyt, ja aikaan hänen kanssaan olisikin hyvä kiinnittää huomiota yhä enemmän.

Esikoinen käy koulussa ja hänellä on kaksi harrastusta, joissa hän käy viikottain. Kaksinaika esikoisen kanssa järjestyy silloin, jos toinen vanhemmista vie pyörällä hänet kouluun (yleensä mieheni) toisen ollessa kotona muiden lasten kanssa. Esikoinen on myös loistavaa saunaseuraa, ja usein minä ja esikoinen käymmekin kaksin saunassa, sillä siellä syntyy melkeinpä parhaimmat keskustelut hänen kanssaan (tämä tietenkin vaatii miehen kotiin muiden lasten kanssa). Esikoisen kanssa kaksinaikaa saamme myös keskimmäisen harrastusten aikana, jos vauva sattuu silloin nukkumaan. Silloin usein telmimme leikkipuistoissa tai urheilukentillä.

Keskimmäinen on paljon enemmän kotona kuin esikoinen, sillä hän käy vain kaksi kertaa viikossa kolmen tunnin kerhon ja kolme iltaharrastusta. Hänen kanssaan kaksinaikaa on ne aamut, kun esikoinen on koulussa ja vauva nukkuu. Ongelma tässä vaan yleensä on se, että vauvalla on ollut tapana nukkua vain vartin pätkiä ja usein kantorepussa. Yleensä kahdenkeskinen aika jääkin aika pieneksi keskimmäisen kanssa. Toki hänen kanssaan ulkoillaan yleensä esikoisen harrastusajat, ja silloin on mahdollista, että vauva nukkuu, ja saamme hetken kaksistaan. Miehen vapaapäivinä tykkäämme keskimmäisen kanssa käydä kaksin lähiseuduilla kävelemässä ja leikkimässä omia seikkailuleikkejä. Silloin tällöin keskimmäinen nukahtaa autossa päikkäreille (pääsääntöisesti jättänyt ne pois noin kaksivuotiaana…) ja silloin nukkumaanmenoaika on ihan eri kuin esikoisella. Silloin keskimmäinen valvoo meidän kanssamme välillä jopa kymmeneen tai yhteentoista (riippuu päikkäreiden kestosta ja ajankohdasta), ja tuo muutamia kertoja kuussa vietetty ilta on tärkeä aika keskimmäiselle, kun silloin ainakin toisella vanhemmalla on oikeasti aikaa hänelle, vaikka vauva valvoisikin vielä samaan aikaan.

Vauva saa kaikista eniten kahdenkeskistä aikaa! Kaksi kertaa viikossa esikoinen ja keskimmäinen ovat samaan aikaan koulussa ja kerhossa. Vauva myös valvoo aina illalla pitkään ja öisin saadaan hänen kanssaan tietysti ihania kahdenkeskisiä imetyshetkiä. Meidän vauva on todella vähäuninen, joten hän ottaa kaiken irti yhteisistä ajoistamme… 😉

Mieheni on usein kellon ympäri pois kotoa, joten minä olen lasten kanssa tosi paljon. Silloin, kun on miehen vapaapäivä tai kun raaskimme pyytää Mummoa tai muuta läheistä auttamaan, saatamme käydä jomman kumman isomman pojan kanssa kaksin esimerkiksi teatterissa tai jollakin pidemmälläkin reissulla (toki silloin usein vauva lähtee myös mukaan…). Näin ei kuitenkaan tapahtu joka viikko eikä edes joka kuukausi.

On ihana huomata, että omat lapset ovat ihan huipputyyppejä, joiden kanssa oikeasti viihtyy! Heidän kanssaan on tosi kiva olla koko porukalla, mutta niin on ihan kaksistaankin – silloin poikiin saa kyllä jonkun ihan uuden tatsin! Toisaalta hyvin virkistävää on olla erilaisilla kokoonpanoilla välillä liikkeellä tai vaikka ihan vaan kotonakin. Totuttua ilmapiiriä hämmentää kivasti, jos mies nappaa jonkun pojista mukaan kauppaan tai omiin harrastuksiinsa.  On kiva nähdä, miten eri puolia lapsista nousee esiin aina erilaisessa porukassa.

Näin meillä. Miten teillä jaetaan lasten kanssa oloajat? Löytyykö teiltä paljon kahdenkeskistä aikaa jokaiselle lapselle? Mitäs sitten, jos lapsia olisi vielä enemmän kuin kolme?

// Emmi

Voiko minäminä-maahan hukkua?

Epäsuosittu mielipiteeni

Tiedättehän te sen blogeissa kiertävän kirjoitussarjan nimeltään “Epäsuositut mielipiteeni”? Teksteissä kerrotaan omista mielipiteistä, joiden luulee kuuluvan mielipidevähemmistöön. Aavistelen, että tämä tämän tekstini aihe voitaisiin luokitella epäsuosittuihin mielipiteisiin… 😉 Voisin kirjoittaa kyllä varmaan onnistuneesti ihan koko kirjoituksen kymmenine aiheineen, mutta keskitytään tällä kertaa tähän yhteen aiheeseen vain.

Itserakkaus, tuo tärkeä rakkaus ihmisen elämässä. Voiko siihen saada kannustusta liikaakin nykypäivänä? Ja mitä tuo mahdollinen liika tekee ihmisen elämälle ja ihmisen läheisten elämälle? Epäsuosittu mielipiteeni meinaan on, että nykyään korostetaan jopa liikaa sitä rakkautta itseään kohtaan, kun mielestäni kannattaisi korostaa enemmänkin sitä rakkautta muita kohtaan. Noin, sanottu. 🙂

Väitteeni saattaa aluksi kuulostaa järjettömältä minun sanomana, joka elää aikalailla siellä hyvinvointikuplan sisällä ja puhuu itsensä kehittämisen puolesta, on opiskellut psykologiaa ja tälläkin hetkellä taivaltaa Master Practitioner-kurssia NLP:ssä, jossa keskitytään oman mielen prosesseihin sekä opetellaan tuntemaan oman itsensä eri puolia paremmin. Miksi siis näin?

Kun puhun väitteestäni, tarkoitan sillä kaikkea diskurssia, mikä liittyy koko yhteiskuntaan. Tarkoitan kaikkien eri medioiden tarjontaa ja myös kaikkea sitä ihmisten välistä livekommunikointiakin – siis ihan kaikkea sitä, missä liikkuu tarkoitus kannustaa ihmisiä olemaan itsekkäämpi, itserakkaampi, ajattelemaan itseänsä ennen muita.

Miksi sitä on kaikkialla?

Jos saan suoraan sanoa, niin minua oksettaa tämä nykyinen individualistinen kulttuuri. Minäminäminäminä. Olen tainnut ennenkin menneinä vuosina tätä aihetta sivuta joissakin teksteissäni… Meinaan nämä vuodet, kun olemme saaneet lapsia kasvattaa ja siinä samalla olemme saaneet/joutuneet tarkkailemaan yhteiskuntaa/lähipiiriä myös lasten ja lasten vanhempien näkökulmasta, olen todella monta kertaa jounut järkyttymään siitä, miten toisista välittämisen mentaliteettiä ei löydy. Tietyissä tapauksissa on löytynyt vain itsestä välittämistä, sanoisinko yltiömäistä itserakkautta. Ja näitä tapauksia ei ole ollut vain yksi tai kaksi…  🙁 Minua pelottaa, mitä tapahtuu, jos tämä sama itsensäkorostamiskulttuuri jatkuu…

En kiellä, etteikö itserakkaus olisi tärkeä asia ja terveen itserakkauden rajoissa todella ok juttu, mutta… Tarvitseeko sitä ihan oikeasti koko ajan ja kaikkialla toitottaa? Tarvitseeko koko ajan puhua siitä, mitä itselle voi saada siitä ja tästä asiasta? Pitääkö itse hyötyä ihan kaikesta, mitä tekee? Kuinka monipuolista ja hedelmällistä voi oikeasti olla ihmisen elämä, jossa rakastetaan itseä niin paljon, että muilla ei ole mitään väliä? Että ei ole mitään väliä, mitä sanat ja teot muille teettävät, kunhan ne vain saavat sinun itserakkautesi kukoistamaan entistä paremmin. Onko se oikeasti hyvä juttu? Voitko todella, todella olla onnellinen, jos ajattelet vain itseäsi?

Nykyään levitetään huimasti mietelauseita niin “ammattilaisten” kuin “ei-ammattilaistenkin” toimesta, kuten: “olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet”. Tämä lause saa minuun suuren vastarintaan… Niin, siis on varmasti ihmisiä, jotka tästä jotakin hyötyvät, mutta mutta… Minun ajatukseni harhailevat aina siihen tilanteeseen, kun joku itseään ehkä hieman kummallisen suurissa raameissa rakastava kuulee tämän ja sekin potentiaalinen kehitys, joka olisi saattanut kummuta hänestä kohti terveämpää (kohtuullisempaa) tapaa rakastaa itseään, tyssää alkujaankin, sillä “hänhän on täydellinen”. Toki täydellisyys-ajatelmaa voi ajatella varmasti muillakin tavoilla. Mutta minä ajattelen näin ja siksi näen siinä tämän ongelman. Onhan lähes kaikki minun omakin henkinen kehittyminen lähtenyt liikkeelle siitä, että huomaan, että en todellakaan ole täydellinen, vaan haluan muuttua.

Rakastan sitä, että saan kehittää itseäni, kaikilla minulle tärkeillä elämän osa-alueilla. Kuitenkin hyvin usein syy siihen, miksi haluan kehittää itseäni, on se, että olisin parempi ihminen – niin itselleni, mutta todellakin myös muille ihmisille, läheisilleni. Haluan olla parempi vaimo, äiti, ystävä, työntekijä. Haluan kehittyä itseni, mutta todellakin myös muiden takia! En tarkoita, että täytyisi kehittyä siihen suuntaan, mikä tuntuu itsestä väärältä (on siis kuunneltava omaa itseään!), mutta kukaan tuskin missään umpiossa elää, missä vuorovaikutuksiin ei tarvitsisi joutua/päästä muiden kanssa. On siis hyvä myös hieman tarkkailla, miten ympäristö kokee minän itsen. On otettava palautetta vastaan ja reflektoitava sitä. Mielestäni on ihan oikein, jos ottaa muut ja muiden ajatukset huomioon! Minua kauhistuttaa ajatelma, jota usein kuulee: “en ajattele, mitä muut minusta ajattelevat”. Sehän on suorastaan kaameaa – että elää VAIN itselleen, vaikka siinä ympärillä on paljon tärkeitä ja rakkaita ihmisiä. Ainakin minulle myös muiden ihmisten toiveet ja unelmat merkkaavat paljon! Enkä tarkoita mielipiteelläni sitä, että itseään ei kannattaisi kehittää tai itseensä ei kannattaisi satsata. Mutta se, jos koko elämä pyörii sen oman navan ympärillä, niin se, jos mikä on melko luotaantyöntävää.

Äitejä usein kannustetaan olemaan itsekkäämpiä ja korostetaan, että omat tarpeet olisi hyvä täyttää, jotta myös lapsi voisi hyvin. (Minäkin olen kuullut lukemattomat kerrat lauseen: “Olisit itsekkäämpi.”) Totta puoliksi minunkin mielestä, mutta toisaalta: saahan äitikin hyvinvointia siitä, jos lapsi voi hyvin. Siis kehämäisesti: ei minulle ikinä tule mieleen laittaa omia tarpeita lasten tarpeiden edelle. Jos lapsilla on nälkä ja minulla on nälkä, niin kyllä siinä ensin huolehditaan lapsille ruoka mahaan. Ja jos itse ei kerkiä syödä ennen seuraavaa riidan sovittelua/pyllyn pyyhkimistä, niin kyllä edelleenkin teen ensin ne lasten vaatimat tarpeiden tyydyttämiset. Minulle tuo onnea ei vain oma täysi maha, vaan myös se, että saan hoidettua lasten tarpeet kuntoon. Ymmärrätteköhän? Aina ei tarvitse ajatella itseään, jotta voisi olla onnellinen 🙂

Mitä itserakkaus-puheen sijaan?

Voitaisiinko siis tässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa puhua enemmän siitä, miten hyvä olo tulee toiselle, kun aidosti kuuntelee toisen huolia ja auttaa toista tämän unelmien tavoittelemisessa? Voitaisiinko tarjota apua toiselle paljon enemmän kuin nyt? Voitaisiinko kilvoitella toisten palvelemisessa? Voitaisiinko edes puolet niistä rahoista, joita oman itsensä kiillottamiseen menee, laittaa hyväntekeväisyyteen? Voitaisiinko edes osa siitä ajasta, mitä käytetään omiin harrastuksiin, käyttää hyväntekeväisyyteen? Voitaisiinko useammin kehua toista, ihan ventovierastakin? Mitä, jos puolitettaisiin peiliin katsomisaika ja katsottaisiin rauhassa toista silmiin sen ajan?

Ylipäätään: voitaisiinko siitä puhua enemmän, että toisen auttaminen, kehuminen, kannustaminen ja välittäminen antaa myös sinulle paljon! Sinä et missään nimessä jää ilman, jos olet hyvä toisille! On surullista nähdä ihmisiä, jotka luulevat, että olemalla hyvä vain itselle, voi saavuttaa jotakin suurempaa ja parempaa ja enemmän. Ei ei ei. Ihminen on laumaeläin ja hän on tarkoitettu elämään muiden kanssa. On rikkaus, kun saa ajatella muitakin kuin vain itseään!

Minä väitän, että minäminä-maahan voi hukkua. Voitaisiinko yhdessä tehdä tästä maailmasta sellainen, että itserakkautta ei häivytetä mihinkään, mutta korostettaisiin huomattavasti nykyistä enemmän myös rakkautta muihin ihmisiin? Minä ajattelen, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset rakastaisivat toisiaan paljon enemmän (ja näyttäisivät sitä paljon enemmän).

Tänään minulla oli NLP:n opiskelupäivä ja siellä luettiin intuitiivisesti valittuja mietelmiä. Eräs kuulemani puhutteli minua kovasti:

Life is very simple. What I give out comes back to me. Today I choose to give love.

// Emmi