Miten lastenkasvatustapani ovat muuttuneet?

Seitsemän ja puoli vuotta ja kolme lasta – miten kasvatustapani ovat muuttuneet? Hurjastikin! Niiden muuttumiseen ovat vaikuttaneet muun muassa oma henkinen kehitys, lasten erilaisuuden tajuaminen, isäni kuolema, lapsiperhearjen myönnytykset, lukemani kirjallisuus sekä NLP!

Kun suoritin NLP:ssä Practitioner-kurssia, kirjoitin kolmen tekstin verran kasvatusasioita:

NLP:stä kumpuavia apuja vanhemmuuteen

NLP:stä kumpuavia apuja vanhemmuuteen osa 2

NLP:stä kumpuavia apuja vanhemmuuteen osa 3

Nyt, kun NLP-opinnoissa ollaan puolivälissä Master Practitioner-kurssilla, ajattelin kirjoittaa vähän niin kuin kootusti ihan koko meidän lapsiperheajan osalta, että mitkä ovat olleet suurimmat muutokset kasvatustavoissani ja kasvatusaatteissani. NLP meinaan haastaa ihan joka kerta ne tavat, joilla kasvatan lapsiani. Ja tähän väliin huomautukseksi, että NLP:n kursseilla käsitellään juuri niitä asioita, joihin kukin tahtoo paneutua. Minä olen halunnut paneutua erityisesti kasvatukseen, ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että tuolla paneutumisella on ollut ihan mieletön vaikutus arkeemme!

Olen aina ollut lapsirakas ja oikeastaan sitä onnellisempi olen, mitä enemmän lapsia pyörii ympärilläni. Rakastan touhuta lasten kanssa ja voisin kuvailla itseäni ystävälliseksi, sopua hakevaksi ja kompromissiin pyrkiväksi ihmiseksi. Siltikin, kaikesta huolimatta, olen kipuillut kasvatusasioissa ihan hirveästi! Olen tehnyt kamalia virheitä ja huonoja juttuja lapsilleni. Myönnän…  😥 Huono omatunto on minua niin soimannut, että se kehitysvoimana olen muuttanut kasvatustapani rajusti parempaan! (Parempaan tarkoittaa minulle muun muassa sitä, että minulla on parempi omatunto niiden asioiden suhteen.) Kehitykseni toisena suurena voimana on ollut viime vuosina tosiaan NLP. Nyt, kun kerron näitä muutoksia, ne eivät ole suoraan mistään NLP:n oppikirjasta, vaan ne ovat muutoksia, joita olen muun muassa NLP:n kautta saanut itselleni  🙂

Elän hetkessä. Tästä olen kirjoittanut monta tekstiä, mutta kiteytetysti: Elämä on liian lyhyt siihen, että eläisi aina jossakin toisessa hetkessä kuin siinä nykyisessä. Kaikki asiat, myös kasvatusasiat, ovat helpompi hoitaa, kun oikeasti kuuntelee, haistaa, maistaa ja näkee elämää juuri siinä hetkessä kuin elää! Niin, että paneutuu yhteen asiaan kerrallaan. Jos lapsille tulee riita, niin sitä mennään silloin selvittämään ja sitten sen jälkeen jatketaan sitä asiaa, mitä oltiin tekemässä. Ei hoideta mitään vähän niin kuin sinne päin, vaan ihan tosissaan tehdään sitä, mikä on sen hetken juttu. Isäni kuolema oli suurin opettajani tämän asian suhteen. Koen, että minulla on oikeus, velvollisuus ja lahja elää juuri tässä hetkessä!

Annan lapsille paljon aikaa. Ja erityisesti sellaista aikaa, jolloin lapset saavat päättää, mitä tehdään. On tärkeää, että aikuiset eivät määrää kaikkia juttuja arjessa, vaan antavat lasten päättää myös sellaisia juttuja, joita he kykenevät ikätasonsa mukaan päättämään. Ja vieläpä niin, että aina harjoitellaan yhdessä sen seuravaan ikätason mukaisia päätöksiä, yhdessä ja turvallisesti – näin he oppivat tärkeitä taitoja elämää varten! Ystäväni ovatkin varmaan huomanneet, että kotimme siisteystaso on laskenut hurjasti lastensaannin jälkeen… Tämä on ollut sekä vääjäämätöntä kolmen lapsen arjen tuotosta, mutta osaltaan myös tietoinen päätös. Minulle lasten kanssa oleminen on tärkeää, ja niinä hetkinä, jos siivous ja lasten kanssa olo poissulkevat toisensa, valitsen melkein aina lasten kanssa olon 😉 Usein siivoamme lasten kanssa yhdessä, mutta tiedättehän… siivoamista on aina kolmen lapsen kanssa eläessä 😀 En enää ikinä tahdo siihen tilanteeseen, jossa olin seitsemän vuotta sitten, kun siivosin jokapäiväisten kyynelten kanssa kotiamme tiptop-kuntoon niin (siis todella asettelin kaikki koriste-esineet ja maton hapsutkin suoraan…), että samalla jouduin ottamaan tukea pöydistä, kun pyörrytti niin kovasti jatkuva väsymys. Siinä samalla vauva heräili viiden minuutin välein yöt ja päivät ja viihdytysshow oli hereilläoloajan kokoaikaista… Huh, ei enää ikinä sellaista! Tämä muutos ajattelu- ja käytöstavoissani on vahvistunut viime vuosina. Okei, isäni kuolema oli tässäkin suurena vaikuttimena, mutta myös se, että NLP:ssä tosissaan on pureuduttu siihen, mikä on kaikista tärkeintä minun elämässä – ja onhan se se perheen kanssa vietetty läsnäoleva aika!

En enää hermostu juuri mistään. Tämä on ollut suuuuuren suuri muutos, siis ihan valtava. Tämä eteen olen nähnyt äärimmäisen paljon vaivaa. Mies varmaan voisi kertoa jotakin sen suuntaista, että ennen kiukustuin monta kertaa päivässä monesta asiasta, nykyään en enää juuri koskaan mistään. Siis mitä ihmettä on tapahtunut? Lapset ovat vieneet minut aikamoiseen elämänkouluun! On tullut kohdattua elämän realiteetteja kerran jos toisenkin. En todellakaan olisi tässä vaiheessa ilman lapsiani! Meillä on koettu todella vaikeita käytöshäiriöitä vuosien varrella, ja ne ovat kyllä pistäneet tämän naisen nöyräksi! Olen kasvattanut lapsia tosi huonosti, siis silloisen parhaani mukaan toki, mutta kun jälkikäteen miettii, niin älyttömän huonosti. Pahimmassa vaiheessa kukaan ei uskaltanut ottaa lapsiamme hoitoon edes vähäksi aikaa, niin kamalat käytösoireet oli esikoisella, kun hänen sairauksiensa oireet eivät olleet hallinnassa. Olen siis tavallaan joutunut ihan itse työstämään vaikeaa työmaata ja olen ollut pakotettu muuttumaan. Olen huutanut lapsilleni tosi kovaa ja tosi rumia asioita, olen läpsinyt ja olen pitänyt kiinni luvattoman kovaa (nyt puhutaan siis vaikeimmista ajoista esikoisen kanssa ja muutamista hetkistä keskimmäisen kanssa, onneksi kauan sitten!). Olen ollut omien mittapuiden mukaan huono äiti. Ja tämä jos mikä on antanut minulle kehitysdraivia! Tosin, jos meillä olisi ollut käytöshäiriöttömät, terveet hyvinnukkuvat lapset, olisi varmaankin selvinnyt paljon paremmin äitinä 😉 Mutta jossittelu sikseen, vaikea historia on totta ja sen kanssa on elettävä ja jatkossa oltava parempi äiti, kuten olen ollutkin. Pikkuhiljaa siis huomasin, että “mesoaminen” ei vienyt mihinkään parempaan, vaan rauhallinen, hermostumaton käytös vie aina parempaan! Tällainen rauhallisempi käytös ei lisää stressiä lapsessa ja lapsen on helpompi kohdata aikuinen väärinteon jälkeen, kun aikuinen ei ole pelottava eikä itse tunteiden vallassa. Tätä rentoa asennetta vaikeissa tilanteissa olen kovasti harkannut NLP:ssä ja se on tuottanut tulosta!

Keskustelu on ykkönen. En koe, että rangaistukset, uhkaukset ja määräykset ovat niitä tärkeimpiä kasvatuskeinoja. Yritän aina ennen näiden langettamista miettiä, ovatko ne ihan oikeasti tarpeellisia vai yritänkö hallita liikaa lasten käyttäytymistä näiden avulla. Oikeasti keskustelulla täytyisi päästä jo aika pitkälle monessa asiassa! Tietysti lasten turvallisuuteen liittyvät käskyt “kuumaan hellaan ei saa koskea” tyyliin ja perheen sääntöihin liittyvät “meillä ei lyödä” tyyliin ovat täysin paikallaan, mutta aina parempi, mitä enemmän on keskusteluvaraa muihin asioihin liittyvissä asioissa. Asiat kun voidaan yleensä tehdä monella eri tavalla, ja monesti sitten itse huomaakin, että se lasten ehdottama tapa ei ole mitenkään huonompi kuin oma, aikuisten suosima tapa, josta jostakin syystä yrittää pitää viimeiseen asti kiinni. Eli kasvatukseen on astunut vahvasti mukaan lempeys, inhimillisyys ja järkevyys ja pois ovat lähteneet liiallinen auktoriteettisuus ja yltiömittaiset toiveet siitä, että lapset käyttäytyisivät tilanteessa kuin tilanteessa kuten minä tahdon. Minulle itseisarvo ei ole (enää) se, että saan lapset tottelemaan minua. Monet vanhemmat saavat lapset tottelemaan pelolla. Ja toimiihan se: käytännön tasolla, mutta ei ajattelun tasolla! Kyllä lapsille voi asettaa vaikka mitä uhkauksia, pelotteita, jäähyjä ja määräyksiä, ja kyllähän lapset tottelevat, kun niitä tarpeeksi asettaa. Siinä vaan on sellainen vaikeus, että niitä tarvitsee koko ajan kiristää, jotta ne toimivat. Ne saavat lapset tottelemaan ulkokohtaisesti, ne eivät muuta sitä, miten lapset ymmärtävät asioita. Siksi asioiden selittäminen, lasten mielipiteiden ja ajatusten kysyminen, lasten mukaan otto päätöksentekoon ja ihan vain se keskustelu asiasta ovat oikeasti tosi paljon tehokkaampia keinoja auttaa lasta ymmärtämään, miksi jotakin asiaa olisi hyvä tehdä ja toisia asioita ei olisi hyvä tehdä. Eihän se ole se helpoin tie, mutta näitä periaatteita noudattamalla meillä ainakin lasten kanssa on ihan superihanat välit nykyään ja helpompi selvittää kaikki asiat!

NLP-tekniikat. Mainitsen vielä erikseen NLP-tekniikat, joita käytän vaikeissa tilanteissa. Sujautan itseni omaan hyvään tilaan hengittämällä syvään. Saatan laskea kolmesta yhteen, ja ennen laskemista päätän, että kun olen laskenut, olen rauhoittunut. (Muuten: kolmesta yhteen laskeminen toimii hyvin, sillä silloin aivoille ei ikään kuin anneta vaihtoehtoja muuhun kuin rauhoittumiseen, sillä mennään luvuissa alaspäin. Jos taas mentäisiin luvuissa ylöspäin, aivot jäisivät enemmän jatkuukohan tämä vielä-tilaan.) Saatan mielikuvitella kyseisen käsillä olevan tilanteen esimerkiksi musta-valkoiseksi, pienentää kuvan tilanteesta yhteen nurkkaan, vaimentaa mielessäni tilanteen äänet ja niin edelleen – mielikuvilla pelaaminen on tosi tehokasta! Tämä viimeisin asia liittyy siihen, että mennään asioissa assotilasta dissotilaan, eli etäännytetään itsemme tietoisesti pois tilanteen tunnekuohuista, vaikka itse tilanteessa olemmekin läsnä! Tätä kannattaa käyttää vain epämiellyttävissä tilanteissa, että ei jää paitsi kivoista tunteista hyvissä tilanteissa 😉 Toki näitä keinoja on hyvä opettaa myös lapsille heidän ikätasonsa huomioonottaen.

Positiiviset ajatukset ja hyvään uskominen. Koska minulla on paljon kokemusta käyttäytymishäiriöisesta lapsesta, olen todennut monen monta kertaa sen, että jos ajattelen lapsestani, että kohta hän kuitenkin taas käyttäytyy huonosti, hän suurella todennäköisyydellä käyttäytyy huonosti. Ajatuksestani tulee itseään toteuttava ennuste! Siksi nykyään pyrin ajattelemaan, että hän lähtökohtaisesti käyttäytyy hyvin. Eli uskon hyvään ja ajattelen entistä positiivisemmin. Näin luon kaikki edellytykset omalla ajattelullani ja käyttäytymiselläni, että hän käyttäytyy hyvin. Ja jos hän käyttäytyy huonosti, niin sitten minulla on toimivia tapoja auttaa lastani pois siitä käyttäytymisestä. Myöskin kolme koota: kiitä, kehu ja kannusta toimivat lasten kanssa loistavasti!

Myönteiset ja tarkat kehotukset ja käskyt. Silloin, kun tarvitsee käskeä tai kehottaa, pyrin tekemään sen myönteisesti ja tarkasti. Olen oppinut, että meillä toimii paljon paremmin esimerkiksi kehotus “pidä jalat pöydän alla” kuin että “istu nätisti siinä nyt” tai “älä pelleille tuolilla”. Eli lauseessa olisi hyvä olla myönteinen verbi ja mahdollisimman tarkka ohjeistus käyttäytymisestä, jotta lapsen olisi helppo tietää, mitä vanhempi tarkoittaa. Kiltisti istuminen ei välttämättä avaudu lapselle tarpeeksi hyvin. Ja termi “älä” tuo negatiivisen kauin kommunikointiin.

Lapsen tunteiden kannatteleminen. Tätä asiaa sivusin jo aiemmin tässä tekstissä ja olen aiemmin myös kirjoittanut aiheesta. Olen vuosien saatossa yhä syvällisemmin tajunnut, että meidän tehtävä vanhempina on kannatella lapsiamme ja heidän tunteitaan. Meidän tehtävä aikuisina on auttaa lapsia kestämään heidän tunteitaan. Ei ole heille oikein, että me lähdemme heidän tunteisiimme täysin mukaan; että kun he suuttuvat, niin mekin suutumme ja kun he raivoavat, niin mekin raivoamme. Me voimme tukea lapsia kyllä ja elää heidän kanssaan onnistumiset ja epäonnistumiset, mutta se on eri asia. Meidän tehtävämme vanhempana on sanoittaa lasten tunteet, jotta he oppisivat niitä myös tunnistamaan. Me voimme miettiä yhdessä lapsen kanssa, mikä olisi paras keino päästä vaikeasta tunteesta yli, ja auttaa heitä siinä. Tämä kannattelun ajatus on auttanut minua muuttamaan omaa käyttäytymistäni kasvattajana.

Esimerkkinä oleminen. Niinpä niin, tämä taitaa olla jokaiselle tuttu juttu. Paljon vaikuttavampaa on, jos vanhempi itse käyttäytyy myös niin kuin lapsiaan ohjeistaa käyttäytymään. Välillä vaikeaa, mutta onneksi asiaan huomioon kiinnittämisen jälkeen helpompaa! Ainakin itse olen aika monta kertaa huutanut, että “älkää huutako”… (jepjep…)

Yhdessä tekeminen. Olen toki aina tykännyt tehdä asioita lasten kanssa, mutta vuosien mittaan olen ottanut lapset ihan melkein kaikkialle mukaan, mihin vain suinkin on mahdollista. Ja se jos mikä on lapsillekin hyvä opetus elämän eri tilanteista. Helppoa kolmen lapsen kanssa kaiken maailman asioiden hoitamiset ja muut vierailut ja juhlat eivät ole olleet, mutta ehdottomasti tekemisen ja menemisen arvoisia! Ei kannata aliarvioida lasten käyttäytymistä ja taitoja olla eri tilanteissa. Kannattaisi ajatella mieluummin niin päin, että sinne mennään oppimaan erilaisia taitoja, ei niitä tarvitse mitenkään valmiiksi osata. Tähän periaatteeseen olen luisunut alunperin oikeastaan sen kautta, että en ole halunnut ikinä turhaan vaivata lastenhoitoapujani, vaan olen vaan rohkeasti napannut lapset melkein kaikkialle mukaan! Yhdessä tekeminen tiivistää vanhemman ja lapsen keskinäisiä välejä.

Rentous. Oikeasti, mitä väliä, vaikka se maitolasi kaatuu tai kurainen saapas lentää seinään? Se on elämää. Olen todellakin oppinut ottamaan aika rennosti lasten kanssa.

Sen hyväksyminen, että omat tarpeet ovat kakkossijalla. Elämästä vapautuu tosi paljon energiaa, kun vain hyväksyy tämän tilanteen, että elämä on juuri nyt lasten tarpeisiin keskittyvää ja että suurin osa omista jutuista ja haaveista siirtyy tulevaisuuteen. Jäljelle jää kuitenkin paljon unelmia, joita voi toteuttaa lasten kanssa. Arjesta voi silti tehdä tosi kivaa ja mukavaa ja tyydyttävää, vaikka joistakin suurista unelmista joutuisi nyt luopumaan hetkeksi tai muutamaksi. Ja sitten se viimeinen tärkeä juttu: juuri tällaisestä lapsiperhe-elämästä olen haaveillut, joten onhan se nyt ihan mieletöntä, että meille on annettu kolme upeaa lahjaa. Ja tämän kun pitää mielessä, niin ei haittaa ollenkaan laittaa niitä omia tarpeita sinne lasten tarpeiden taakse.

// Emmi

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

4 comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.