Kun omat lastenkasvatustavat kaduttavat

Minä olen se tyyppi, joka ihmettelee, jos joku sanoo, että ei kadu mitään elämässään. Kyllä minä vaan kadun, rankastikin.  Koko nelivuotisen blogitaipaleeni ajan olen kirjoitellut rehellisesti asioista, joita kadun (esimerkiksi täällä neljän vuoden takaa yksi teksti, täällä kahden vuoden takaa yksi teksti ja täällä viime kesältä yksi teksti). Paljon olen oppinut. Paljon olen kehittänyt itseäni. Ja paljon olen ymmärtänyt asioita paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Siltikään – emme ole pystyneet aina tarpeeksi rauhalliseen ja lempeään kasvatukseen. Edelleen meillä on huudettu ja sanottu ilkeästi. Edelleen otteemme ovat välillä liian rajut. Edelleen olemme käyttäneet silloin tällöin erinäisiä jäähyjä, kieltoja, rangaistuksia ja palkitsemisia. 
Nyt teimme vakaan päätöksen, että meidän perheessä jäähyjä ja eristämisiä ei enää määrätä missään tilanteessa. Kiellot, rangaistukset ja palkitsemiset harkitaan myös entistä tarkemmin. Huutaminen, mesoaminen ja äänen turha korotus ovat toimintatapoja, joihon kiinnitämme myös entistä enemmän huomiota, – tarkoituksena, että niistä tavoista oppisimme kokonaan pois. (Tähän väliin on pakko selventää, että tämä huono omatunto koskee vain Pikkusankarin kasvatusta, sillä hän on meillä edelleenkin paaaaljon haastavampi lapsi kasvatuksen suhteen kuin Minimullistaja – Minimullistajan kun näen nykyään lähes keskivertolapsena haastavuudeltaan, emmekä hänen kasvatuksen suhteen kadu mitään.)
Toivon, että jokainen vanhempi/kasvattaja/lasten kanssa tekemisissä oleva ihminen lukisi seuraavat artikkelit ja katsoisi ajatuksella ja rauhassa kaikki seuraavat artikkeleihin sisältyvät videot läpi. Niiden jälkeen ei pitäisi kenelläkään kasvattajalla olla enää mitään syytä olla yrittämättä kasvattaa lastaan järkevämmin ja lempeämmin. Eli, suosittelen, enemmän kuin lämpimästi seuraavia:
Yritän olla armollinen itselleni, sillä tiedän, että paljon, todella paljon olen tehnyt myös oikein. Tiedän, että vuodet lastemme kanssa ovat olleet suhteettoman rankkoja, ja voisin yrittää oikeuttaa huonoa käytöstäni näillä rankkuuksilla, lastemme erityisellä haastavuudella, järjettömällä univajeella, omalla tulisella temperamentillani, oman rauhoittumisajan puutteella huonon tukiverkon takia jne., mutta lasten kannalta se ei olisi oikein. Lapset eivät ansaitse huonoa kohtelua missään tilanteessa eivätkä millään edellytyksillä. Ikinä ei saisi olla syitä (eikä tekosyitä) huonolle kohtelulle. Lapset ansaitsevat parasta, ja siksi minä edelleen ja koko ajan haluan kehittyä ihmisenä, vanhempana ja kasvattajana.

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

12 comments

  1. Ihana 🙂 Siis siinä, että tunnistan itseäni tekstistäsi. Ihmettelen myös ihmisiä, ketkä ei kadu mitään ja osaan katua ehkä vähän jopa liikaakin. Lisäksi pohdin paljon asioita ja haluan kehittyä sekä oppia elämässä…

    Sen vaan halusin sanoa, että ihanaa miten mietit lapsiasi ja vanhemmuutta. Muista olla myös itsellesi armollinen <3

    1. No toden totta, jos itseäsi noin kuvailet, niin olemme kyllä tosi samanlaisia 🙂

      Kiitos sanoistasi. Se on totta, että mietin lapsia ja vanhemmuutta paljon, sillä lapset ovat elämän tärkeintä minulle <3

      Armollisuus on minulle vaikeaa tässä asiassa juuri sen takia, että on niin vaikeaa antaa itselleen anteeksi asioita, joita kadun. Varsinkin, jos ja kun ne liittyvät etupäässä lapsiin ja heidän kohteluun. Mutta onneksi tiedän sisimmässäni sen, että omatuntoni kolkuttelee oikeasti myös aika pienistä jutuista, sellaisista, joista se ei välttämättä ihan kaikilla kolkuttelisi.

  2. Minä taas en ymmärrä miksi omaa elämää tai tekemisiä pitää katua. Minun elämä on eletty niin, etten kadu mitään. Olen oppinut virheistäni ja kokenut asioita mutta ei ole asiaa miksi katuisin, en olisi se ihminen tänä päivänä jos en olisi mennyt jorpakkoon ja noussut sieltä ylös. Jos sitä katuisin tai sitä, että tein asioita miksi kaaduin niin en olisi välttämättä tässä, hyvässä elämässä, sellaisessa jossa haluan elää. Olemme erilaisia ja näemme elämän eritavoin mutta kaikki virheet ovat niitä joista opitaan, ei niitä voi katua. Minä ainakaan.

    Hyvä teksti, mukavaa kevättä.

    1. Moi Nelli,

      Jep, taidamme ajatella asioista aika eri tavalla 🙂

      Minä en ainakaan pysty vain "päättämään", että mitä kadun ja mitä en. Se on tunneasia. Ja minä tosiaan kadun asioita, ja paljonkin.

      Jos oikein ymmärsin sinun kommenttisi, niin minun ajatusmaailmani on täysin erilainen sen suhteen, miten näen katumisen. Juurikin KATUMISEN kautta minä olen oppinut ja kehittynyt, en sen kautta, että olen vain TEHNYT niitä virheitä. Minun mielestä on itsekästä, jos esim. satuttaa toista, mutta ei kadu sitä? Eihän silloin anteeksipyyntökään ole aito?

      Kun kadun, minulle tulee harmitus ja huono omatunto, ja se on tie kehitykseen ja vakavaan introspektioon (minulla kohdallani). Katuminen tarkoittaa minulle sitä, että jos tulisi samanlainen tilanne nyt eteeni, jota kadun, niin valitsisin toisin.

      Mukavaa kevättä sinullekin 🙂

  3. Tämä kommentti tulee nyt hieman jälkijunassa, mutta löysin blogisi juuri ja haluan kiittää rohkeasta ja tärkeästä tekstistä! Itseäni on vaivannut viime aikoina nimenomaan tämän ajan henkeen liittyvänä piirteenä se, että nykyvanhempi ei saisi syyllistyä mistään,eikä katua mitään suhteessa lapseensa. Esimerkiksi huutaminen lapselle on ok,jos muutkin sitä tekevät.On ihan ymmärrettävää,että jokainen vanhempi menettää joskus hermonsa ja itseään kohtaan pitää olla armollinen,mutta jos huutamisesta/jäähyistä tulee lähestulkoon vallitseva kasvatustapa,niin eikö vanhemman olisi syytä huomata esim.oma keinottomuutensa tai väsymyksensä ja etsiä siihen muita ratkaisuvaihtoehtoja? Jatkuva itsensä syyllistäminen ei tietenkään sekään ole hyvä asia,mutta toisinaan omien toimintatapojen rehellinen tarkastelu on mielestäni tarpeen ja se mahdollistaa muutoksen. Hienoa,että teillä on uskallettu tehdä näin! Tsemppiä valitsemallanne tiellä – uskon, että se kannattaa!

    Anne
    http://maalaishiirenelamaa.blogspot.com

    1. Moi Anne!

      Mikään kommentti ei tule liian myöhään, sillä huomaan kaikki kommentit kyllä ajallaan ja tykkään jatkaa keskustelua myös vanhemmissa teksteissä 🙂

      Tiedätkö, olen ihan samaa mieltä kanssasi. Jos en katuisi omantunnon herättämiä juttuja, niin minusta tuntuisi, että "hyväksyisin" tekemäni asiat liian helposti ja antaisin (tiedostamattani) itselleni tavallaan luvan tehdä samat virheet uudestaan. Se, että samoja virheitä todennäköisesti tulenkin tekemään, on fakta (vaikka kuinka yrittäisin olla tekemättä). Mutta se, että jos en hyväksy niitä (eli kadun niitä), vähentää sitä todennäköisyyttä, että ne toistuu.
      Toki en osaa varmaksi sanoa, miten muilla tämä prosessi pään sisällä toimii, mutta minulla näin. Ja nähtävästi me sinun kanssasi olemme samoilla jäljillä…

      Kiva, että vierailit!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.