Kun äiti töihin lähtee

Kun astun työpaikan ovesta sisään, huudahdan “Nyt äiti tuli! Missä tulohalit ja pusut ovat?”. 
Kun asiakas astuu työhuoneeni ovesta sisään, silitän häntä hellästi päästä ja kysyn, haluaako hän lähteä rakentamaan lumiukkoa kanssani.
Kahvitauolla kehaisen aamukahviseuruetta – kukaan ei ole aamun ensimmäisten tuntien aikana vetänyt työkaveria vielä hiuksista eikä tönäissyt ketään portaista alas. Eilispäivän pöydälle jätetyistä suklaistakin on jäljellä vielä muutamia, hyvä!
Kun lähden tapaamaan asiakkaita, otan mukaan ainakin rusinoita ja kosteuspyyhkeitä. Tapaamisessa kaivelen laukkuani, ja vaikean tilanteen tullen isken heille käteen pikkuautoja, avainnipun ja kahisevan roskan.
Kun kipitämme ruokalaan, valitsen lautaselleni sellaista ruokaa, mille jäähtyminen ei ole katastrofi. Asetan takapuoleni tuolille mahdollisimman reunalle ja pidän jalkani jännittyineinä, jotta pääsisin singahtamaan tuolista sekunnin tuhatosassa ylös. Vahtaan herkeämättä työkavereita, ja jos heidän kyynärpäänsä lähenee maitomukia uhkaavasti, nappaan lasin salamannopeasti kauemmas.
Kun olemme lähdössä kokoukseen kaupungille, varmistan työkavereiltani, että ovathan he käyneet varmasti pissalla ja katson takkien sisälle, että onhan siellä varmasti tarpeeksi paksu pusero alla. Myös vaatteiden puhtaustason muistan tsekata.
Kokouksen alkaessa käyn hakemassa pinon talouspaperia pöydän kulmalle. Ihan vain sen takia, koska suurella todennäköisyydellä työkaverini aivastavat litran sinivihreää räkää kokouspapereiden ylle, lyövät kokouspullasta tahmeat sormensa juuri pyyhitylle pöydän pinnalle ja kaivelevat aamusmoothien jämiä omien ja toisten takahampaiden koloista.
Kun ajelemme takaisin työpaikalle, muistan kertoa työkavereilleni, miten hienosti he pidättävät pissaansa, ja että pian ollaan perillä ja että he pääsevät vessaan ihanihan kohta. Pihassa varmistan vielä, että eihän kenelläkään ole tullut pissat läpi.
Työpäivän viimeisen asiakkaan kaappaan syliini ja loruttelen “Pikkupeikko, takkutukka,
pitkähäntä, risasukka. Istuu itkee kannon päässä, pienet varpaat aivan jäässä…”
Kun minä käyn vessassa, en laita ovea lukkoon, sillä siitä syntyisi maailman suurin känkkäränkkä ja oveen paukuttaminen, jos työkaverit huomaisivat vessan ovessa punaisen lukonseudun. Parempi siis jättää vessanovi ammoselleen. Ja näkeehän pöntöltä paremmin vessakäynnin aikana tapahtuvien onnettomuuksien syytkin.
Näin todennäköisesti tapahtuu, kun kotiäiti astuu puolen vuoden päästä työpaikallensa.

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

12 comments

    1. Jep, voipi olla 😀

      Kiva muuten, että säkin olet taas kirjoitellut blogiin, kävin äsken lueskelemassa. Meillä jäi kyllä niiiiin paljon asioita puhumatta! <3

  1. No uskon töihin paluun sujuvan sinulta hyvin. Muista nauttia lounaasta joskus jopa vähän pitkästä. Se on harvinaista herkkua kotiolojen jälkeen.

    1. Toivotaan, että se ainakin sitten alkukankeuksien jälkeen alkaa luistamaan! Jep, rauhalliset ruokailut ovat toiveissani 🙂

    1. Toivottavasti työkaverit eivät olet katsoneet sinua kovin kierosti, jos olet ihan tekemisen tasolla ollut näissä ajatuksissa 😀

  2. Kiitos!!:'D Lukemisen aikana kehkeytyneet mielikuvat aiheutti nauruntyrskähdyksiä kohtalotoverissasi. Taidanpa jäädä seurailemaan blogiasi kun ensikohtaaminen oli näin hupaisa.:)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.