Se hetki, kun katsoo pientä nukkuvaa lasta

Yksi tunnetuimmista
elämänohjeista on ”elä hetkessä”. Ja itse kannatan tätä
mottoa myös vakaasti. Tosin ajattelen, että se taito ei fraasia
jankkaamalla tartu ihmiseen, vaan ensin fraasin merkitys pitää
sisäistää ja sitten pitää tarjota tälle hetkessäelämisen
taidolle kasvualusta. Ainakin minuun tämä taito on vain elämää
elämällä ja vaikeuksia kohtaamalla juurtunut, ei pelkästään
itselleen carpediemiä hokemalla. Lapset omalla hetkeen keskittymisen
spiritillään ovat opettaneet minulle paljon, myös tähän asiaan
liittyen.
Monesti myös kehotetaan nauttimaan nyt kun lapset ovat pieniä
ja kerrotaan, että lapset ovat vain vähän aikaa pieniä.
Täysin totta, ja juuri sen takia haluankin olla kotona pienten
lasteni kanssa. Nauttiminen ei sekään kuitenkaan tule
automaattisesti ”nauti, kun lapset ovat nyt pieniä” -hokeman
jälkeen, vaan nauttiminen on pikemminenkin ohitseviliseviä hetkiä,
jolloin tajuaa hymyilevänsä sisäistä onnea ja tyytyväisyyttä,
rakkautta. Suuremmassa mittakaavassa elämästä nauttiminen on sitä,
kun tajuaa, että asiat ovat oikeasti tosi hyvin (vaikka tietyillä
mittareilla ne eivät todellakaan olisi hyvin).
Usein mietin, että millaisia hetkiä pienten lasten kanssa
elämisestä tulee oikeasti kaipaamaan, vaikka jo kymmenen vuoden
päästä, kun pojat kolkuttelevat teinimaailman ovia… (A-PU-A!)

Se hetki, kun katsoo vastasyntynyttä vauvaa ja tajuaa, että tuo
tyyppi on oikeasti tullut minusta. Tajuaa, että tuo mahtava ihminen,
johon minulla on oikeus tutustua ja josta minulla on oikeus pitää
huolta, on elävä olento.
Se hetki, kun käy vaikka vain viemässä roskat tai hakemassa
postit, ja palaa sisälle… Pienet vikkelät jalat juoksevat
luokseni ja kädet kietoutuvat tiukasti halausotteeseen ”äitiiiii!”.
Se hetki, kun kotityöt keskeytyvät niin, että lapsi
minisormillaan ottaa kädestäni kiinni ja vie lelujen luokse sanoen
”leikitään”.

Se hetki, kun lukee lapsille kirjaa, ja heidän silmänsä
vilkkuvat innostuksesta oppiessaan uusia asioita tai päästessään
elävästi mukaan tarinaan.

Se hetki, kun lapsi kiipeää syliin ja rutistaa oikein kovaa.

Se hetki, kun vain ollaan ihmiskasassa ja silitellään toisia.
Pöyhitään tukkaa, lasketaan varpaita ja pusutellaan.
Se hetki, kun maailman pienin juttu tekee lapsen maailman
iloisemmaksi. Kun askarteluteippi on loppu ja suru on valtava, ja
sitten kun uusi teippi saapuu lapsen käsiin, niin hyppimisinnostusta ei voi estää
mikään.
Ja se hetki, kun katsoo pieniä nukkuvia lapsia, ja kyyneleet
pyrkivät silmiin, kun tajuaa, kuinka älyttömän onnellinen näistä
lapsista onkaan.

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

6 comments

  1. Tää oli tosi kaunis postaus 🙂 Toivon, että joskus saan itsekin kokea tuollaisia arkisia onnenhetkiä – voin vain kuvitella miten monta kertaa ihanammilta ne tuntuukaan omakohtaisesti kun jo näin toisen kertomanakin meinaan ihan herkistyä :') <3

    1. Kiitos Anna 🙂 Mä todella, todella toivon, että myös sä saat kokea näitä tämmöisiä onnenhetkiä <3 Sun blogia aina lukeneena mä aavistan, että myös sun "historiallasi" nämä onnenhetket tuntuvat sitten erityisen ihanilta <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.