Kymmenen parisuhdevuoden opit

Vaikka ikämme ei ala vielä edes
kolmosella, olemme mieheni kanssa taapertaneet maailmaa yhdessä
tasan kymmenen vuotta. Siksi mieleeni tulikin nyt pohdiskella sitä,
miten ihmeessä meidän parisuhteemme on edelleen elossa kaikkien
näiden hurjien viiden lapsiperhevuoden jälkeen ja sellaisella äärimmäisen köyhällä tukiverkolla, mikä meille on suotu… Ja tätä minulta usein kysytäänkin. En väitä, että
tässä mikään muita neuvomaan kykenevä parisuhdeasiantuntija
olisin, mutta jotakin me selvästikin olemme tehneet oikein suhteessamme, koska
voin rehellisesti todeta, että rakkauden tunteet ovat syventyneet,
kommunikaatiomme parantunut ja luottamus lisääntynyt. 
Mitä siis
juuri me olemme hokanneet suhteessamme ja mitkä asiat ovat juuri
meidän parisuhteen eloonjäämisen kannalta olleet olennaisia?
Mitä avioliitollemme on tapahtunut hääskumppien jälkeen?
Sen tajuaminen, että toista ei voi
muuttaa.
Tämä on niiiiin klisee, mutta niiiiin totta. Siis todella.
Tästä tuskin tarvitsee enempää edes kirjoittaa. Älä siis ikinä
koskaan laske sen varaan mitään, että toinen muuttuu jotenkin.
Ei lupauksia, vaan tekoja. Olemme
tulleet siihen tulokseen, että kaikki ”parisuhdelupaukset” ovat
turhia. Vain käytäntö osoittaa, miten vahvasti olemme sitoutuneet
näihin lupausasioihin. Ei paljon auta, jos vuodesta toiseen luvataan
tehdä sitä tai tätä parisuhteen eteen, jos lupauksilla ei ole
mitään käytännön sisältöä. Parempi on pitää suu kiinni ja
näyttää käytännössä se, mitä haluaisi toiselle luvata.
Kukkia ja katteettomia lupauksia? Vai mieluummin oikeita tekoja?
Muutama aito kohtaaminen päivässä.
Minä en voi kertoa, että meidän parisuhteen hengissäpysymisen
edellytys olisivat jokaviikkoiset tai jokakuiset treffit; jopa
treffit puolen vuoden välein ovat meille utopiaa tällaisessa meidän
todella suppeassa lastenhoitoaputilanteessamme. En pysty edes
kuvittelemaan, miten hienolta säännöllinen kahdenkeskinen aika
tuntuisi! Me olemme joutuneet sopeutumaan tähän tilanteeseen, ja
mielestäni olemmekin sopeutuneet hienosti. Toisin kuin
parempiunisissa perheissä, meillä ei koskaan ole ollut illan
”takuutunteja” kahdenkesken. Pikemminkin ne ovat poikkeus kuin
sääntö. Oireilevat lapset valvottavat, heräilevät usein tai
heidän unirytminsä (nukkumaanmenoaikansa) on kivuista johtuen niin
outo, että illalla ei todellakaan voi olettaa olevan yhtään
aikuisten tuntia (tai vähintäänkin se yksikin tunti keskeytyy kuusi kertaa…). Ja juuri tämän takia päivän aikaan annettu läheisyys ja toisen
huomioiminen ovat äärimmäisen tärkeitä! Se ei vaadi ajallisesti
paljon, mutta ajatuksellisesti se vaatii. Vaikka olisi kuinka väsynyt
(siis oikeasti: tiedän, mitä sanon, kun kirjoitan oikeasti väsynyt),
niin pari kertaa päivän aikana silmiin katsominen plus kunnon
halaus plus kiva pusu
-hetki on oikeasti tärkeä parisuhteen
eloonjäämisen kannalta. Siihen kun vielä lisää muutaman
ohimennen tehdyn sipaisun, ollaan parisuhdetaivaassa hahhaha.
Töllö kiinni. Meillä ei ole
katsottu telkkaria viiteen vuoteen. Ja voin sanoa, että on kyllä
ollut hyvä päätös. Katsomme kyllä elokuvia viikottain ja
valittuja juttuja televisiosta pari kertaa vuodessa, mutta turha
taustameteli iltaisin on meille kauhu. Jos meillä ei iltaisin kukaan
itke, ja jollekin olisi puheenvuoro tarjolla, niin emme me kovin
herkästi sitä anna valolaatikolle, vaan puhumme itse (jos
jaksamme…). Luulen, että tämä on ollut yksi parantuneen
kommunikaatiomme salaisuus.
Välillä Big Brotherien sijaan voisi olla vaikka Big Conversation tai Big Silent.
Kiitollisuuspäiväkirja. Ihan joka
päivä emme tähän kykene, mutta useimmiten kyllä. Pari vuotta
olemme nyt kiitollisuuspäiväkirjaa harjoittaneet, ja kyllä
ehdottomasti voin suositella ihan jokaikiselle. On myönnettävä,
että välillä se on pakolla väännetty rutiini, mutta kyllä kiitollisuuspäiväkirjatapa
yleisesti ottaen antaa elämään positiivista perspektiiviä hienosti! Jos
kumpikaan ei nukahda kesken juttelun, niin kerromme toisillemme ensin
päivän murheet ja sitten pyrimme kumpikin kertomaan kolme
kiitollisuutta. Toisena iltana keskustelu syvenee tunnin mittaiseksi hapen molekyylikaavan muisteluksi, toisena iltana käydään rituaalinomaisesti
minuutissa päivä oli ihan jees– jutut läpi hammasharjat seuranamme.
Asiat sanotaan suoraan ja
ystävällisesti.
Tämä on meille ainoa oikea tapa saada tietää,
mitä toinen miettii. Meillä ei pahemmin korulauseita viljellä eikä
piilotella todellisia tarkoituksia epämääräisten ehkä-lauseiden rykelmiin.
Suoraan sanominen auttaa ristiriitojen ratkomisessa, mutta se tarkoittaa myös sitä, että silloin, kun mies suustaan jonkin kohteliaisuuden
päästää, hän todella sitä tarkoittaa.
Ai minäkö kaunis vai…? Vaikka kuinka itsellä tuntuisi hieman erilaiselta olo, se on uskottava silloin (harvoin), kun mies niin sanoo.
Toiseen uskominen. Tämä liittyy
kiinteästi edelliseen kohtaan. Jos meillä toinen sanoo, että
tänään väsyttää niin kamalasti, että tiskikoneen täyttökin
tuntuu talonrakentamiselta, siihen täytyy uskoa, vaikka itse
samoilla yöunilla porskuttaen miettisi, että mihin ihmeeseen omat
energiansa seuraavaksi syytäisi. Me tiedämme, että molemmat tekevät koko ajan
parhaansa perheen hyvinvoinnin eteen. Toista täytyy uskoa, kun hän
kertoo omista voimavaroistaan. Se on toisen kunnioittamista.
Samojen elämänarvojen jakaminen.
Mitä pidemmälle yhteinen elämä kuljettaa, sitä tärkeämmiksi
koemme yhteiset arvot. Arvothan ovat kaiken toiminnan perusta. Olemme
onnekkaita, että olemme löytäneet ihmisen, jonka arvot liimautuvat
omien arvojen kanssa yhteen vaivatta, eikä kuljeta pois päin, niin kuin
kuulee monissa suhteissa käyvän.
Ei tarvitse kauaa miettiä, ovatko perheemme pienimpien ihmisten hyvinvointi arvojemme kärkipäässä.
Kiitä, kehu ja kannusta. Tämäkin
lause on kuin pahimmanlaatuinen klisee, mutta äärimmäisen tärkeitä juttuja kaikki! Tämä kohta on sellainen, että meillä riittää tässä
jokaikiselle päivälle harjoiteltavaa. Nämä jutut eivät tule niin
luonnostaan, kuin toivoisi niiden tulevan. Aina voisi kiittää
toista enemmän. Aina voisi kehua toista enemmän. Aina voisi
kannustaa toista enemmän. Meillä on monia päiviä, kun nämä
jutut muistaa ja niissä onnistuu. Mutta yhtä usein on päiviä, kun
negatiivisuus valtaa sijaa näiltä kummankin parisuhteen osapuolen mielessä.
Usko siihen, että tulevaisuudessa me olemme enemmän myös mies ja vaimo. Jotta parisuhdetta voisi tällä hetkellä oikeasti sanoa parisuhteeksi, on molempien uskottava vakaasti siihen, että äitiys ja isyys eivät määritä koko lopun elämää ihan näin isoa osaa identiteeteistämme kuin tällä hetkellä. Tiedämme ja haluamme, että jossain vaiheessa arkeemme pääsee myös enemmän sitä vastarakastunut aviopari -fiilistä. Se fiilis nyt vaan on vähän piilosilla kotivaatteiden, silmäpussien, huoliryppyjen ja maitobaarien takana.

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

8 comments

  1. Teidän suhde kuulostaa kyllä ihanalta! Uskon että tämän hetkinen elämä vie paaaaaljon voimia, mutta jos suhteenne ei toimisi näin hankalina aikoina, et olisi voinut kirjoittaa siitä noin ihanasti! Tsemppiä ja halaus teille molemmille! 🙂

    1. Kiitos Rinttu 🙂 Joo, uskon, että jos näistä haastavista vuosista selvitään hyvänä tiiminä, niin suhde vaan lujittuu entisestään ja myös tulevaisuuden haasteet on helpompi kohdata yhdessä.

  2. Vau. Ei tällaista tekstiä ja sen kautta saatua kuvaa teidän parisuhteesta voi kuin ihailla! Välittyy sellainen aito side välillänne, joka kestäisi vaikka mitä tapahtuisi 🙂 Sellainen, tiedätkö…onni toisesta ja luottamus siihen, että toinen todellakin on siinä vierellä muutenkin kuin satunnaisilla huomionosoituksilla olemisestaan kertoen. Apua, osaisinpa pukea ajatukseni selkeämmin sanoiksi, mutta uskon että saat ainakin vähän kiinni siitä mitä ajan takaa 🙂

    <3

    1. Kiitos Anna <3 Me ei edes tunneta, mutta määrittelit just aivan mahtavasti mun fiiliksen mieheni kanssa olosta: "onni toisesta ja luottamus siihen, että toinen todellakin on siinä vierellä muutenkin kuin satunnaisilla huomionosoituksilla olemisestaan kertoen". Enpä olisi osannut sitä fiilistä noin sanoittaa, mutta juuri noin tunnen. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.