Kutsumaton kyläilijä

Tylsä tyyppi nimeltään Alakulo tunkeutui kotiimme joulukuun puolessa välissä, eikä suostu lähtemään muualle hengaamaan, ei sitten millään. Se on jo kutsunut kaverinsa Epätoivonkin ajoittain meille kyläilemään. Jos näiden tovereiden yhteiset suunnitelmat toteutuvat, on varmaan meillä kohta enemmänkin ei-niin-kivoja-tyyppejä kylässä. No, sitä mahdollisuutta en suostu tällä hetkellä sen enempää miettimään, vaan yritän keskittyä Alakulon ulospotkaisuprojektiin.
Mitä aiheita sillä Alakulolla sitten on?
Osteopatia helpotti molempien poikien oloa. Harmillisesti muutama päivä viimeisimmän, neljännen osteopatiakerran jälkeen molemmat pojat saivat kunnon flunssat päälle, mikä pahensi kummankin refluksit taas kymppiplussaan. Edelleen odotellaan, että pääsemme takaisin flunssaa edeltävään tilaan molemmilla. Siihen tilaan, jossa voisi sanoa Pikkusankarin olevan lähes oireeton (lääkkeiden avulla toki, mutta silti) ja Minimullistajan nukkuvan hieman paremmin (tarkoittaen tuolloin esimerkiksi sitä, että ällistyttävästi hän nukkui viimeisimmän osteopatiakäynnin jälkeen kolmena peräkkäisenä yönä mahtavat pätkät: ensimmäisenä neljän, toisena viiden ja kolmantena seitsemän tunnin pätkän! Sitten tuli flunssa).
Tule takaisin, Pikkusankarin oireeton elämä eli monen tunnin askarteluinto!
Vuohenmaitokokeilu epäonnistui. Minun suuuuuri ruokatoivo meni siinä sitten. Niin itseni kuin Minimullistajankin kannalta ajateltuna. Ruohosipulikokeilu oli myös kaamea. Näiden kokeilujen kautta saatiin taas konkreettista muistutusta siitä, että järkyttävät oireet voivat todella tulla ihan pienestä määrästä. Laitoin kuivattua ruohosipulia salaattini päälle teelusikallisen ja se Minimullistajan tuskanhien ja kiemurtelun määrä oli melkoinen. Ja vuohenmaitojuuston miniminimäärä valvotti meitä kooooko yön. Ja seuraavankin. Ja varmaan naapureitakin.
Minulla on ajoittain tosi kova ikävä joitakin kiellettyjä ruokia… Kananmunaa, pähkinöitä, mausteita ja monia vihanneksia. Olen asennoitunut siihen, että olen niitä ilman vaikka vielä sen puoli vuotta, mutta alakuloa lisää se tieto, että näiden (ja kaikkien muidenkin) ruokien palauttaminen omaan ruokavaliooni saattaa olla aikamoisen tuskan takana. Kun rotatoin itseni kautta ruokia (niitä lempeimpiä siis tässä vaiheessa tietenkin!), on suolistoni ilmoitellut melko kiivaastikin uusien ruokien sinne saapumisesta. Esimerkiksi eräänä yönä kroppani päätti tyhjentää mahalaukun sisällön suun kautta niin rajuin ottein, että parin tunnin vapinan ja tuskanhien jälkeen mieheni sai pelastaa pyörtyneen vaimonsa vessan lattialta. Jos kehoni aikoo järjestää tämmöisiä uusien ruokien vastaanottobileitä jatkossakin, voi olla, että olen maidoton-viljaton-pähkinätön-mausteeton-kaiketon vielä vuonna 2030.
Edelleenkään minä en jaksa tehdä oikein mitään omia juttuja säännöllisesti. Siis sellaisia, joita kai harrastuksiksi normaalielämässä sanotaan. Alakulo tulee siitä, että haluaisin, mutta en vain jaksa. Voimat menevät arkeen. Alakulo valtaa myös aihetta pariskunta-aika… On jo melkoinen ikävä sellaista elämää, jolloin pääsee kodin ulkopuolelle viettämään kahdenkeskistä aikaa edes suhteellisen säännöllisesti. Nyt mahdollisuudet sellaiseen ovat todella suppeat.
Tanko oli joskus äidin harrastusjuttu, nyt se on lasten leikkijuttu.
Sitten ne kaikki blogiin kuulumattomat aiheet. Alakulo on muutamissa sellaisissakin läsnä.

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

8 comments

  1. Mitä lohduttavaa pystyisin sulle sanomaan? Pystyn hyvin samaistumaan. Yritän kovin miettiä, mikä on auttanut mua alakulon kanssa.

    Eivät ole sanat tainneet hirveästi auttaa. Haliminen, hengittäminen ja ympäristön kuunteleminen ovat itselläni varmaan olleet avainasemassa…niillä jotenkin pääsen sieltä alakulosta pikku hiljaa paremmin tähän hetkeen, sen alakulon yläpuolelle.

    Jos virtuaalihalaus auttaa, niin rutistan nyt oikein lujaa <3

    1. Kaikki nuo sun sanat (ja varsinkin ajatukset niiden taustalla) auttoivat <3 Uutena juttuna tämän viimeisimmän vuoden sisällä mä olen huomannut myös, että hengittäminen auttaa. Melkein kaikkeen. Jännä, että säkin listasit sen tuohon 🙂

  2. Voih, halaus! Niin tuttuja tunteita täälläkin nuo. Pelkkä totaalinen väsymys aiheuttaa itselläni vastaavia tuntemuksia. Ja kamalan vaikeaa tosiaan keksiä mitään lohduttavaa..Jospa pian refluksi tasoittuisi takaisin parempaan tilaan! Ja ihanaa että osteopatia on auttanut!! Meillä pienemmän ruokavalio on vihdoin laajentunut mutta isomman refluksikohtaukset pahentuneet tiettyjen ruokien kohdalla, tylsää. Voimia alakulon selättämiseen, salilla käynti itsellenikin henkireikä ja tiedän tunteen kun haluaisi mutta ei vaan oikeasti jaksa liikkua!

    1. Nämä alakulon tuntemukset taitavat tosiaan olla tuttuja meille refluksi-allergia-äideille. Se on jo lohduttavaa, että vertaistukea on siellä jossain <3 Vaikka kenellekään en haluaisi samanlaisia kokemuksia tietenkään…

      Kiva, että teillä on pienemmällä jo enemmän ruokia! Mutta tylsää, että isomman kohdalla on pahojakin oireita (hyvää kai kuitenkin se, että tiedätte, mistä ne ovat tulleet ne oireet?).

      Urheilun vähäisyyttä minä kyllä suren tosi kovasti, se kun olisi muuten niiin kiva ja hyvä juttu kaiken kannalta… No, sekin aika toivottavasti koittaa, että me molemmat pääsemme salille niin usein kun vain jaksamme 🙂
      Halauksia sinullekin!

  3. Voi sinua! Ihan ensimmäiseksi jättimäisen suuri rutistus, oikea iso kaappaus halaukseen.

    Se alakulo on surullinen vieras ja se tuntuu tulevan väsymyksen mukana kuin tilauksen kylkiäinen. Kerron vähän omia kokemuksiani. Muistan itsekin pillahtaneeni itkuun keittiön lattialle kesken kokkailujen. Kun ei ole voimia tehdä mitään ylimääräistä, ei ole voimia ja aikaa olla oma itsensä. Sitä on vain äiti, eikä "minäitse", eikä vaimo. Sitten kaikki kaatuu päälle ja sitä huolestuu kaikesta mahdollisesta suhteen tilasta lähtien. Kun tukiverkkoa ei ole lähistöllä, sitä jää yleensä vain äidiksi ja isäksi ja parisuhde hautautuu kaiken väsymystaistelun alle. Luojan kiitos meillä on luja ja rakastava suhde ja selvisimme siitä ajasta ehjin nahoin ja yhdessä. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun pääsimme kahdestaan kauppaan, jo sekin oli elämys. Omat harrastukset, omat henkireiät olivat välillä kokonaan mahdottomia, silloin oli raskainta. Sitä hukkasi itsensä ja nyt kun meillä on jo vähän helpottanut, olen löytänyt itseni uudelleen. Sitä on kasvanut ihmisenä uskomattoman paljon. Sinä olet jo nyt viisas ja vahva nainen! Tiedä vielä mitä kaikkea tämä vielä tuo, kun kaikella kuitenkin tuntuu olevan tarkoituksensa.

    Ruokavalion laajentaminen takaisin on vaikeaa. Jostain syystä minunkin mahani temppuilee yhä tiettyjen ruokien kanssa. Sitä oli ihan tajuttoman vaikea pitää itsensä kurissa ja maistella vain pikkuriikkisiä määriä. Tuo sinun mahasi oireilu kuulostaa hurjalta. Toivon, että se sitten ajan myötä tulee helpottumaan.

    Haluaisin sanoa vielä niin paljon enemmän, mutta en osaa. Lisää lohdutuksen sanoja, tuen tunnetta, välittämisen viittaa, johon vielä kääräisen sen alakulon ja yritän häätää pois. Jaksamista ja voimia, toveruutta ja ystävällisyyttä, parempaa vointia ja iloisuutta, näitä kaikkia lähetän niin paljon kuin vaan ikänäkään voin.

    1. Minna ihana, luin sun kommentin nyt juuri sellaisessa tunnetilassa, että kyyneleet vaan valuvat…

      Juuri äsken ystävän kanssa juttelin, ja totesin, että en taida enää tuntea mun miestäni miehenä kovinkaan hyvin, kun pääasiassa ollaan todellakin vain isä ja äiti. Olisi iso kaipuu tutustua toiseen uudestaan, kunnolla. Ja samoin itseeni, sillä kuten sinäkin, luulen, että olen kasvanut ihmisenä niin paljon, että edessä on iso tutustumis- ja mukautumisprosessi…

      Kiitos haleista, kokemuksenjaoista, sanoistasi ja kaikesta muustakin <3 Toivon, että alakulo jättäisi meidät molemmat pidemmäksi aikaa rauhaan.

  4. Olen huolissani tilanteestasi. Herättättelen sinua kysymyksellä, olisiko nyt jo aika luopua jo imetyksestä… Lapsi tuossa iässä ei varmasti enää tarvitse sinun antamaa ravintotankkausta. Vai onko niin, että sinä tarvitsetkin tuon imettäjän erityisaseman perheessä? Tiedän tunteen. On hyvä olla myös itsekäs mutta, mutta pitää miettiä parisuhdetta ja kaikkea ja etenkin jaksamista. Tsemppiä valinnoille.

    1. Kiitos Anonyymi huolestasi.

      Kommenttisi oli kuitenkin mielestäni käsittämätön, ja se kertoo sen, että sinä et taida tietää meidän tilanteesta juuri mitään. En ehkä ala avaamaan tähän kaikkea allergisen, refluksisen ja välillä pahastikin kipuilevan lapsen imettämisestä, vaan toivon, että otat siitä itse selvää enemmän.

      Kuitenkin:
      1) Imettäminen EI OLE minun päätösvallassani yksin, se päätösvalta on jaettuna minun, mieheni ja allergologin kesken. Yhdessä arvioimme kokonaistilanteen ja sen perusteella päätämme, milloin lopetan imettämisen (ellei lapsi sitä tee ennen sitä).

      2) Luuletko todella, että ihan kevyin perustein HALUAN olla tällä ruokavaliolla ja vaikeuttaa kaikkea eläämääni näin syömällä? En tajua, miten kukaan niin tekisi.

      3) Lapseni todennäköisesti pärjäisi ilman minun maitoani, mutta ehdottomasti parempi ravitsemuksellisesta näkökulmasta katsottuna on, että hän saa maitoani. Lapseni on nykyään todella huono syöjä, kyllästynyt ruokiinsa ja hänellä ei esim. ole mitään päivittäistä rasvalähdettä muuta kuin minun maitoni. Se on jo pelkästään todella hyvä syy jatkaa imettämistä.

      4) En ole "imettäjätyyppi" eikä minulla ole imetystä kohtaan mitään järin negatiivista tai positiivista jyrkkää kantaa (en siis tarvitse mitään erityisasemia), se on minulle vain luonnollinen tapa ruokkia lastani ja meidän tapauksessa se vaatii vain hieman enemmän järjestelyjä ja minulta sisukkuutta olla tällä dieetillä.

      5) En koe olevani itsekäs, vaan ehkäpä päinvastoin, jos pitää valita. En keksi yhtäkään syytä, miten olisin tässä asiassa itsekäs. Tai no, onpahan aina valmis juoma mukana, muuten joutuisin kantamaan mukanani lapselle kalkkitablettia.

      6) Teen tätä lapseni takia.

      Kiitos tsempeistä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.