Työhyvinvointia kotivanhemmille!

Reilu kolme vuotta sitten sain valmiiksi graduni, jonka tein työhyvinvointiin liittyen. Sen jälkeen en ole pahemmin ajatusta liikuttanut työstä palautumisen strategioiden, koherenssiteorioiden tai roolikonflikteiden suuntaan. Eräänä iltana sanailimme melko kiivaastikin miehen kanssa jostakin täysin turhanpuoleisesta asiasta. Esille tuli maininta siitä, että kotivanhemman työ on lastenhoitoa – ja se vain täytyy kestää – kestää, vaikka koko päivänä ei olisi tilaisuutta istahtaa ja hengähtää, vaikka koko päivä olisi ihan täynnä huutoa, kränää ja itkua, vaikka yöllä olisi nukuttu kolme tuntia. Silloin aloin miettimään graduni aihetta; sitä, mitä itse nyt vastailisin niihin kysymyksiin, joita neljä vuotta sitten kyselin haastavalla alalla työskenteleviltä ihmisiltä. Ylipäätään työhyvinvointi on monella alalla liian vähän huomioitu asia. Kotivanhemmat tuskin loistavat siellä parhaiten työssään voivien kärjessä.
Kun pohdin omaa työhyvinvointiani, joudun monessa asiassa ajatuksellisten ristiriitaisuuksien keskelle. Lähtökohtaisesti ajattelen, että koska koti on kotivanhemman työpaikka, lastenhoito ja kotityöt kuuluvat hänelle. Mutta missä menee jaksamisen raja? Missä menee se työhyvinvoinnin ja -pahoinvoinnin raja, jolloin lapset eivät vielä kärsi liikaa kotivanhemman työhyvinvoinnin puutoksista? Onko kotivanhemmalla oikeutta ajatella vain itseään, toisin sanoen vaatia/pyytää itselleen jotakin sellaista, jota ilmankin hän pystyisi olemaan hyvä vanhempi? Pitäisikö kotivanhemmalla olla samanlaiset työhyvinvointiin liittyvät oikeudet kuin työelämässä olevillakin?
Vielä kesällä en tiennyt, että millainen uusi työkaveri sieltä mahasta minulle ilmestyykään.

Harvoin ajattelen kotia työpaikaksi ja lapsia työkavereiksi. Nyt ajattelin. Jos minun pitäisi kuvailla työpaikkaani ja työkavereitani tällä hetkellä yhdellä sanalla, se olisi rankka. Ja se on juurikin se pointti: työhyvinvointitoimenpiteitä on mielestäni tehtävä työssä koetun rankkuuden mukaan (ja tietenkin tietyssä määrin myös ennaltaehkäisevästi). Aina on kiva jossitella, jossitellaan siis nyt: Jos lapsemme olisivat rauhallisempia, tottelevaisempia, vähemmän itkuisia, uhmattomampia, parempiunisia jne., olisi meillä varmasti koti kuin laboratorio, lapsilla aina silitetyt vaatteet päällä ja minulla joka päivä uusi hieno kampaus. Nyt kuitenkin myönnytyksiä on tehtävä: koti näyttää usein… hmmmm… asutulta, joka päivälle ei ole uutta hienoa askarteluideaa ja äiti ei vaan jaksa meikata piiloon lattiaa tavoittelevia silmäpussejaan. Olen sulkenut korvani yhteiskunnan mitä täydellinen kotivanhempi tekee– puheelta ja löytänyt oman linjan. Sellaisen linjan, jossa koko perhe voi, näillä resursseillamme, mahdollisimman hyvin. Tiedän, että pystyisin niin paljon enempäänkin, mutta sitten minulla ei olisi enää töissäni hyvä olla, kallistuttaisiin työpahoinvoinnin puolelle.
Mietin tämän hetkistä työhyvinvointiani ja siihen liittyviä seikkoja:
En saa nukuttua tarpeeksi, jotta jaksaisin töissä ideaalisti. Yöunet ovat jotain kolmen ja kuuden tunnin välistä, pätkissä.

En saa syötyä kehoni haluamalla tavalla. Tämä vie voimia työstä.

Työaikani ei ole tarkkaan rajattu, mikä saattaa joskus olla työhyvinvoinnin kannalta huono juttu. Työaikaa on  tällä hetkellä miehen työvuoron ja harrastusaikojen lisäksi pakostakin muulloinkin. Minua tarvitaan ihan välttämättä parin tunnin välein ympäri vuorokauden. Minulla kun tuo yhteistyö pumpun kanssa ei oikein toimi nyt.

En saa paljoakaan kiitosta työstäni, jolloin työnteko ei ole niin mukavaa. Tällä hetkellä molemmat lapset oireilevat. Ei siis paljon tule kiitosta siitä, vaikka kuinka yrittää pitää järkevistä kasvatusperiaatteista kiinni tai kärsisi imetysdieetillä. Päivät ovat kränää ja itkua.

Työhöni kuuluu enemmän kuin tähän työhön normaalisti kuuluu, mutta vähemmän kuin esimerkiksi yhteiskunnan tarjoamiin rahallisiin lisiin vaaditaan. Monta lääkettä pitää muistaa antaa, lääkkeiden välit toisiinsa ja ruokailuihin on otettava huomioon, lasten sopivien ruokien lista on pidettävä mielessä ja kaikki ruoka on tehtävä itse, lääkärireissuilla pitää käydä, pyykkiä on pestävä useammin, jatkuva tarkkailu oireilun osalta on pidettävä käynnissä jne.

Työympäristö on todella melukas ja melko stressaavakin. Tämä ei tiettävästi ole työhyvinvoinnin kannalta hyväksi.
Työkaverini ovat ihania, mutta melko haastavia. Oireettomampina aikoina saan maistiaisia helpon työkaverin kanssa tehtävästä työstä.
Koen, että en saa tarpeeksi arjen henkistä (vertais)tukea. Kyseinen tuki on ehdottoman tärkeä työhyvinvoinnin kannalta. Työnohjaus voisi olla ihan jees.
Työhyvinvointi edellyttää sopivia taukoja ja lepohetkiä työnteon lomassa. Viikossa on enemmän sellaisia päiviä, jolloin niitä ei ole kuin niitä, jolloin niitä on. 
Jotkut työt ovat enemmän yksintöitä kuin toiset. Itse olen sitä mieltä, että lastenhoito ei ole yksintyötä. Ennen vanhaan lapset leikkivät naapurustossa sikin sokin ja koko kylä kantoi vastuuta koko kylän lapsista. Nykyään useammilla perheillä on hyvät tukiverkostot, jolloin lapsella on monta tärkeää ihmistä kasvattamassa ja hoitamassa häntä. Meillä tilanne on aivan toisenlainen. Meillä lapsille tärkeitä henkilöitä ei ole edes yhden käden sormien verran, jolloin kasvatus ja hoitaminen ovat melko yksinäistä touhua. Tämä on kuitenkin asia, johon on sopeuduttava ja  josta huolimatta halusimme lisää lapsia. Tämä seikka on kuitenkin hyvä ottaa huomioon työhyvinvointia pohtiessa – onhan jaetumpi vastuu työelämässä helpompi kuin suurempi vastuu. Tämän takia siis koen, että työhyvinvointini olisi paremmalla tasolla, jos työn vastuuverkostoa olisi laajemmin.
Muut kuin työjutut, jotka heittävät häiriötä työn puolelle, syövät työhyvinvointia. Varsinkin syksy oli tämän osalta minulle sanoinkuvaamattoman rankka. Työnteko tavallaan auttoi suruprosessissa, mutta tavallaan myös kasasi rankkuustekijöitä yhteen kurjalla tavalla. Nytkin, jos monta, muun kuin työelämän, pikkumurhetta kerääntyy klöntiksi, ja itse työ on haastavaa, on työhyvinvoinnin kanssa ongelmia.

Joskus omassa rauhassa tehty lenkki on työhyvinvoinnin kannalta tosi tärkeää

Olen sitä mieltä, että mitä rankempi työ, sitä tärkeämpi on työhyvinvoinnista huolehtiminen. Jokainen kokee rankkuuden omalla tavallaan, ja tämä pitäisi ehdottomasti ottaa huomioon työhyvinvoinnin parantamisen keinoja suunniteltaessa, varsinkin, kun oheiskärsijänä ovat myös lapset. Jos minä lähtisin joihinkin poliittisiin vaaleihin mukaan, niin ottaisin sloganikseni: Työhyvinvointia kotivanhemmille!

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

10 comments

  1. Asiaa! Hurjan hyvin kirjoitettu. Itse en olisi pystynyt samaan, vaikka työhyvinvointi onkin mun työtä. Tosin hiukan eri näkökulmasta toki. Voisin kai itse kirjoittaa ennemmin tuosta ergonomiapuolesta, fyysisistä työolosuhteista ja optimaalisista työasennoista ja -tavoista sekä lihasepätasapainosta. T: tft 🙂

    Parempia työpäiviä sulle ja työkavereille <3

    1. Hih, siellähän ollaan siis saman alan ihmisiä kuin mun mies 🙂

      Teille myös mahdollisimman mukavia työpäiviä ja sun söpöille työkavereille virtuaaliset pusut <3

  2. Olet niin oikeassa. Varsinkin allergia-, astma- ja refluksiperheissä yhteiskunnan tuen määrä on olematon. Jos tukiverkkoa ei ole lähistöllä, niin vanhempien jaksaminen kiristetään ihan äärirajoille asti. Väsyneempinä hetkinäni meinasin ihan tosissani hermostua, kun naapuri valitti lapsensa heränneen kaksi kertaa yöllä. Meillä oli kannettu Neitiä koko yö rinkassa, jotta hän olisi edes hetken nukkunut. Vuorotellen miehen kanssa lepäsimme ja kannoimme. Siinä sitten joku valittaa kahdesta herätyksestä, kun meillä oli herätty yli kaksikymmentä kertaa. Puuh! Ahistaa näemmä vieläkin. 🙂

    Ikävä kyllä meilläkään ei sitä tukiverkkoa lähellä ole. Viimeisen viikon aikana olen sen varsin katkerasti saanut huomata. Ensin Neiti oli kipeä, monta yötä valvottiin lisää. Kuten aina, äiti sairastuu viimeiseksi. Eilen hoidin lapsukaista 39 asteen kuumeessa. Mies ei voinut olla töistä poissa, joten minun ei auttanut muu kuin jaksaa. En jaksanut pätkääkään nipottaa tv:n katsomisessa ja ipad pelasti osan ajasta. Olisin ollut kyllä käsittämättömän kiitollinen, kun esimerkiksi isovanhempi olisi voinut hakea Neidin nopeasti hoitoon. Mutta se vaan ei ole mahdollista, välimatkaa on paljon ja isovanhempia ei ole montaa edes elossa.

    Vertaistuki on ihan ehdotonta. Tämä sinun blogisi on minulle yksi henkireikä ja tuen paikka. Kukaan muu kuin allergia-/refluksivanhempi ei pysty ymmärtämään sitä, kuinka sitouttavaa hoito voi näissä asioissa olla. Esimerkiksi kun ajatellaan ihan vain ruokavaliota. On pakko laskea, että saako lapsi tarpeeksi vaikkapa kuituja ja vitamiineja. Sitten tarvitsee annostella lääkkeet, rasvata iho pari kertaa päivässä, huolehtia lapsen kasvatuksesta väsyneenä valvomisesta. Tällaista lasta ei voi laittaa ihan miten vaan hoidettavaksi. Kuulin erään läheisen suusta, että miten me ruikutamme, kun kerromme miten Neiti nukkuu. Meinasin räjähtää ihan totaalisesti. Huomasin vaan, että kun ei ole itse kokenut tätä, niin siihen ei osaa suhtautua oikein. Allergioita pidetään vain heinänuhana. Eihän sellainen voi mitään vakavaa olla, eikä ainakaan aiheuttaa itkuisuutta ja valvomisia. Sitten vielä, kun osasta allergioista ne oireet eivät tule heti, vaan esimerkiksi seuraavana yönä vasta. Siinä sitten on vaarana, että hoitopaikassa annetaan allergiaa aiheuttavaa ainetta ja meinataan, että mitä se vanhempi on höpissyt, ei tästä mitään oireita tule. Sitten vanhemmat ja etenkin lapsi saavat kärsiä parikin seuraavaa viikkoa.

    No tulipa taas todistettua se, että blogisi toimii tosiaan vertaistukena. 🙂

    1. Superia Minna, että avaudut tänne <3 Toimii minullekin vertaistukena!

      Kaikki asiat ovat tosiaan suhteellisia – joillekin se kaksi herätystä voivat olla rankan tuntuisia, ei sillä, mutta kyllä olen sitä mieltä, että joku sosiaalinen taju pitäisi olla, miten väsymystä toiselle valitetaan, kun tiedetään, että toisella on sama juttu potenssiin 20. En minäkään lähtisi valittamaan arkemme rankkuudesta perheelle, jolla on kolme kehitysvammaista alle kouluikästä lasta vaipoissa ja syötettävänä ja pyörätuolissa. Tai en valittaisia flunssastani vakavasti syöpäsairaalle. Tai tietenkin voisin valittaa, mutta tapa, jolla valittaisin, olisi kuuntelijaa kunnioittava.

      Voi ei tuota teidän tilannetta nyt! :'( Onko ketääään, keltä voisi pyytää apuja? Edes joku kaukausempi tuttu, neuvola tms.? (Tiedän, olen itsekin to-del-la nihkeä kysymään kauempaa apua, jos sitä ei sieltä itse tarjota…) Toivottavasti kuume helpottaa pian <3

      Mä olen aina aika stressinä, jos Pikkusankari on jossain vähänkään vieraammassa paikassa hoidossa tai kylässä (lue: jossain muussa paikassa kuin Mummolassa), koska en vaan vielä voi luottaa täysin 3,5-vuotiaan omaan syömiskontrolliin, eikä tietenkään pidäkään. Uutena haasteena on nyt sitten Minimullistajan kanssa vierailut, kun jos kerran hän onkin melko allerginen tapaus, niin miten vältetään muiden paikkojen lelujen maito- ja sosejäämät…

    2. Kieltämättä minäkin mietin, että kenelle voi valittaa Neidin valvomisista. Meillä on suvussa yksi lapsi, joka tulee menehtymään hyvin nuorena harvinaiseen sairauteen. Se jos joku laittaa elämän arvot ja realiteetit aina kohdalleen. Ei ne allergiat niin paha juttu ole loppujen lopuksi, kun suhteuttaa asioita. Mutta silti niistä on hyvä puhua ja saada vertaistukea "omiensa" parissa. <3

      Pst. Kuume on laskenut, enää poskionteloissa tuskaa, mutta kyllä tämä tästä. 🙂

    3. Voi, kurja tilanne tuolla perheellä :'( Toivottavasti he saavat myös vertaistukea osakseen.

      Hienoa, että ainakin kuume on laskenut! Jospa poskiontelotuskakin pian helpottuisi.

      Mä pyrin valittamaan aina, kun siltä tuntuu, mutta tosiaan miettimään vähän, että kenelle, millä voluumilla ja miten. Mutta kyllä se ärsytys on saatava jotenkin valitettua pihalle!

      Auringonpaistetta teidän perheelle <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.