Pukki pliis

Maailmanrauhan ja muiden loistavien missivastausten lisäksi toivon niin
meille kuin universaalisti kaikille muillekin joululahjaksi seuraavia juttuja:
Toivon ihmisten välistä aitoa kohtaamista, toisen ihmisen ajatusten syvällistä
kuuntelemista, ymmärtämistä, empatiaa, lohduttavia sanoja ja
henkisen läheisyyden lämpöä. Sitä, että oltaisiin ystävä
isolla Y:llä.
Toivon, että lapsi nähtäisiin täysin tasaveroisena
ihmisenä; että lasta ei aliarvioitaisi. Että hänen mielipiteitään
kuunneltaisiin, hänestä oltaisiin kiinnostuneita. Minun mielestäni
tasaveroisuus toteutuu esimerkiksi paremmin niin, että lapsen viereen istutaan,
otetaan kädestä kiinni, katsotaan syvälle silmiin ja kysytään
kuulumisia kuin kaivamalla älypuhelin taskusta lapsen kouraan viihdytysmielessä
ihan-missä-tilanteessa-vain tai laittamalla dvd jurruttaamaan, kun
halutaan juoda kahvit rauhassa.
Toivon, että jokainen isovanhempi, kummi ja muu lapselle lahjaa
antava tajuaisi, että (ainakin meidän perheessä) immateriaalinen
lahja on vähintään tuhatkertaa arvostetumpi kuin materiaalinen lahja.
Niin vähän ovat meidän lapset saaneet tärkeiltä ihmisiltä
aikaansa tämänkin viimeisen vuoden aikana, että se on todella
ollut yksi suurimmista alakulon aiheista meidän perheessämme.
Vieläpä kun Pikkusankari on varustettu älyttömän hyvällä
muistilla ikäisekseen, niin tekee pikkuisen pahaa minun
sisimmässäni, kun hän kertoo oikein sujuvasti, kuka ei
ole käynyt tosi pitkään aikaan moikkaamassa, kuka
ei koskaan halua leikkiä hänen kanssaan, kuka
ei tykkää hänestä enää ollenkaan tai kenellä on aina kiire, kun kohdataan. Meillä vielä kun tämä lähipiiri on todella suppea, niin jokaisen läheisen läsnäolo olisi äärimmäisen tärkeää lapselle. Jokainen lapsen kanssa aidosti vietetty tunti on arvokkainta, mitä voi antaa. Ihmisten elämäntilanteet kuitenkin vaihtelevat paljon, tiedän, eikä aina voikaan olettaa löytyvän aikaa eikä jaksamista tapaamiselle. Siksi mikään x määrä tapaamisia kuukaudessa ei ole paras mitta välittämiselle. Mutta kiinnostuksen osoitus itsessään on jo aika hyvä mitta. Se kun on tullut aika monta kertaa osoitettua todeksi, että sille, mikä on oikeasti tärkeää, löytyy jokaisella aikaa.
Toivon, että jokainen, joka apua
kaipaa, uskaltaisi sitä pyytää, edes pienin varovaisin vihjein. Itse toivon
itselleni myös tätä taitoa lisää, mutta erityisesti myös
läheisimmillemme. Me autamme niin mielellämme, jos meiltä sitä
pyydetään. Aina emme ehkä hoksaa tarjota apua, varsinkaan, jos
emme edes tiedä avuntarpeeseen liittyvän asian olemassaoloa.
Toivon myös, että avuntarpeiden
vihjeisiin tartuttaisiin herkemmin ja apua tarjottaisiin herkemmin.
Minäkin olen monenmonta iltaa ja yötä itkenyt, kun pieneen avunpyyntööni on vastattu melko töykeästi, se on sivuutettu täysin
tai avunannon päätöstä on viivytelty niin pitkään, että
suunnitelmat ovat varmasti menneet jo mönkään viipymisen takia.
Riippuu tietenkin suhteen tärkeydestä, mutta jokainen voi itsekseen
mietiskellä, voisiko omia suunnitelmiaan edes hieman
muuttaa, jotta pystyisi toista auttamaan. Olisiko katastrofi herätä
tunti normaalia aiemmin? Voisiko ruokakaupassa käydä ihan vähän
aiottua myöhemmin? Voisiko lenkkeily siirtyä aamusta iltaan tänä
päivänä? Onko kodin siivoaminen juuri nyt tärkein juttu? Valinnat
kertovat ihmisestä oikein paljon. Itse pyrin olemaan valmis edellisten esimerkkien kaltaiseen ja aika paljon enempäänkin avun antamisen suhteen, jos vain saan toiselle ihmiselle
hyvän mielen pienillä valinnoillani ja teoillani!
Toivon epäitsekkyyttä. Inhoan
tätä nykyistä sairauteen asti luisunutta individualistista
maailmanmenoa.
Toivon vaihtoehtoja alituiselle
kiire-puheelle. Minua puistattaa ajatuskin, että lapset
puhuisivat kiireestä ja kokisivat sitä päivittäin.
Toivon ystävällistä suoraan
sanomisen taitoa. Itse olen sitä harjoitellut tietoisesti vuosien
aikana, ja voin sanoa nyt olevani melko hyvä siinä. On ikävää
kuulla lepertelyillä kuorrutettuja ehkä-juttuja
sen tuhannen kerran.
Pukki pliis tuo näitä joululahjoja kaikille siellä Muumien ja
leikkihellojen seassa. Anna ne vaikka halausten ja muiskautusten kera. Toivottavasti nämä lahjat riittävät tulevan
vuoden jokaiselle päivälle!

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

6 comments

  1. Mä taidan kyllä olla rakastunut sun ajatuksenjuoksuun! Mahtava kirjoitus!

    Meille noita samoja asioita! kiitos Pukki jo etukäteen!

    1. Ihanaa, että on olemassa ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla!
      Toivotaan fiksua Pukkia teillekin siis 🙂

  2. Oi niin samoja aatoksia täälläkin. Etenkin tuo läheisten auttaminen ja ajan antaminen lapsille ovat täälläkin akuutisti mielessä. Ei voi ymmärtää mitä liikkuu ihmisen päässä joka ei osoita eleelläkään että lapsenlapset olisivat minkään arvoisia. Meillä onneksi kolme neljästä isovanhemmasta osallistuu lasten elämään, mutta tämä yksi onkin sitten aika tapaus.. Koskaan ei ole lapsia hoitanut eikä ikinä ehdota kyläilyäkään, täysin on meidän varassa yhteydenpito sinne päin. Ja kun tavataan ei ole lapsille mitään syömistä, omat eväät pitää raahata mukaan. Kun pienelle ihan joku pillimehu osoittaa että häntä on ajateltu. Nyt juuri tuli käsky tulla hakemaan pois kassi, jossa jotain vanhoja leluja, joilla lapset ovat voineet leikkiä silloin harvoin kun tavataan. Ei kuulemma ole tilaa säilyttää, ja tämä henkilö asuu yksin 100 neliön asunnossa, jossa 4 h ja keittiö& varastot jne. Eli on tehnyt kyllä kipeää kun on tajunnut ettei mitään kiinnostusta ole. Miten tätä pettymystä pystyisi työstämään? No tiedän tosiaan millainen mummi itse aikanaan haluan olla ja millainen en…

    1. Kurja kuulla, että tekin joudutte miettimään, miksi läheiset eivät välitä. Meillä isovanhempisuhteet ovat oikeasti tosi huonolla tolalla… Yksi on välittävin ja ihanin ihminen, jonka tunnen. Hän todella rakastaa lapsenlapsiaan – ja näyttää sen, huolimatta kaikista oman elämän suurista suruista ja juuri läpikäydystä leikkauksestaan (vaikka leikkauksesta toipuessaan ei pariin kuukauteen pystynyt konkreettisesti auttamaan, niin kyllä teki sen selväksi, miten tärkeitä olemme, ja se on ensiarvoista!). Yksi on poisnukkunut. Yksi asuu tuhansien kilometrien päässä, ja puhelinyhteyttä ottaa pari kertaa vuodessa. Ehkä kerran vuodessa nähdään. Yksi asuu kymmenen kilometrin päässä, mutta hän ei ole ottanut yli vuoteen mitään yhteyttä, eikä nähnyt uutta tulokastamme. Häntä ei kiinnosta tippaakaan. Varsinkin tästä viimeisestä suhteesta voisin kirjoittaa sankokaupalla vuodatusta, mutta en viitsi. Tiedän siis, mitä tunnet ja koet. 🙁
      Juurikin näiden huonojen isovanhemmuussuhteiden takia pidämme erityisen tärkeinä esimerkiksi kummisuhteita. Ja sen olemme jokaiselle kummillekin ääneen sanoneet / kumminpyyntökirjeessä kirjoittaneet.
      Tsemppiä vaikean asian käsittelyyn <3
      p.s. Minäkin tiedän tasan tarkkaan, millainen isovanhempi itse haluan olla. Siitä taisin kirjoittaa mm. täällä: http://heimeillavalvotaan.blogspot.fi/2013/03/lupaus-vuosikymmenien-paahan.html

  3. Kiitos kirjoituksesta se oli koskettava. Olen miettinyt esiintuomia asioitasi myös välillä enemmän ja välillä vähemmän. Omien lapsien kummit ovat olleet omalla tavallaan läsnä ja välittäneet vaikka ei lapsiamme ole koskaan hoitaneetkaan. Isovanhemmat ovat kyllä auttaneet tarvittaessa harvakseltaan siitä KIITOS. Olen tullut siihen tulokseen, että monilla läheisillä on tänä päivänä niin haastava työ, että pienten lasten hoitoon ei vaan ole enää voimavaroja varsinkaan allergiaperheeseen/refluksiperheeseen. Sen ymmärrän kyllä. Tsemppiä teille arkeen ja Joulun odotuksia. Toivotaan että näette pian läheisiä. t. Satunnainen lukija

    1. Niinpä. Samaa olen miettinyt: ihmiset antavat yhä enemmän itsestään työlle, joka tarjoaa haasteita yhä enemmän. Työ on (ainakin jollakin tasolla) jokaisen oma valinta. Itse en ymmärrä, miksi tehdään järkyttävän stressaavaa, kuormittavaa ja muuta elämää syövää työtä – ja vieläpä niin, että sitten siitä valitetaan. Mutta jokainen tavallaan tietenkin. Minä pidän omaa terveyttä, läheisiäni ja muutakin kuin työtä tärkeänä (tiedostaen, että tulotasoni kärsii tämän takia), enkä halua koko elämääni ja jaksamistani työlle uhrata. Kun lapsia toivottiin ja saatiin, niin lähipiiritilanteemme oli tosipaljon parempi kuin nyt, joten odotukset tietenkin olivat sellaiset, että nyt on pettynyt olo. Mutta tietenkin ajattelen niin, että nyt edes se yksi ihana lähi-ihminen (ja muutamat muut vähän harvemmin) ovatkin sitten avullaan ja kiinnostuksellaan niiiiin tärkeitä, että ei mitään rajaa <3 Luulen, että taustalla vähäisen avun suhteen on myös mainitsemasi asia, olemme allergia- ja refluksiperhe, ja ihmiset kokenevat lapsemme melko haastaviksi hoitaa. Tämäkin olisi hienoa kuulla suoraan ihmisten suusta, ettei tarvitsisi arvuutella…

      Ihana, että teillä on välittäviä ihmisiä ympärillä! Rauhallista joulua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.