Minäfaktoja

Tyttönen tuolta heitti pelottavalla haasteella: pitäisi kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni. Jossakin tilapäisessä mielenhäiriössä sitten ajattelinkin paljastaa teille pieniä paloja ei-refluksi-elämään liittyvistä asioista.

1) Minun ruumiinlämpöni on normaalitilassa 35.6. Kyllä, olen mitannut lukemattomina terveinä päivinä sen. Ihmiset ovat yleensä niin normaalikuumerajapuheeseen iskostuneet, että eivät vain voi koskaan uskoa, että minä olen ihan töttöröö, kun lämpö nousee lähemmäs 37:ä astetta. Mieheni yleensä kommentoi minulle, että olen kuumeisen näköinen, kun lämpöni nousee yli 36,5 asteen, ennen kuin olen sitä edes ehtinyt mittaamaan. 38 astetta on jo aika tappo. Myös Pikkusankarin lämpö on lapseksi normaalipäivinä todella alhainen, ja siksi on vaikea uskotella ulkopuolisille (ja terveydenhuollon taholle…), että vaikka tällä pojalla on vain 37 ”kuumetta”, hän on KUUMEESSA.

2) Minun kehoni on todella herkkä muutoksille. Siis tunnen kehossani äärimmäisen herkästi lämpötilojen vaihtelut, ilman kuivuuserot, valojen kirkkaudet jne. Käytännössä herkkyyden huomaa siitä, että olen koko ajan ottamassa päällyspaitaa pois ja laittamassa takaisin, kietomassa kaulahuivia kaulaan ja kiskomassa sitä pois, avaamassa ja sulkemassa ikkunaa, sammuttamassa ja sytyttämässä valoja ja kuntosalilla aina ensimmäinen, joka vinkuu ilmastointia suuremmalle. Ajatus ei liiku eikä kroppa pelitä, jos on liian kylmä tai liian kuuma.
3) Minä olen suorasanainen. En ole aina ollut. Puolisot alkavat muistuttaa toisiaan, sanotaan. Minä olen yhteisten seitsemän ja puolen vuoden aikana kasvanut todella suorasanaiseksi ihmiseksi. Kiitos rakas mieheni, suorasanaisuus on helpottanut elämääni useasti.
4) Minä en esitä. Siis jos minä hymyilen, hymyilen aidosti. Jos itken, en tekoitke. Silmäni kostuvat milloin mistäkin. Suupieleni alkavat väpättää usein. Koen, että pystyn olemaan hyvin aito kaikissa tilanteissa. Tämä on sekä vahvuuteni että heikkouteni. Tämä liittyy myös siihen, että rakkauteni on aitoa ja vilpitöntä kaikkia niitä kohtaan, ketkä ovat oikeasti meille tärkeitä. Olen valmis paljoon, jotta voin auttaa rakkaimpiani.
5) Minä olen meidän perheen organisoija ja kokonaiskuvan tarkastaja. Mieheni muisti on välillä…hmm, heikohko. Teen siis paaaaljon listoja, muistilappuja, kalenterimerkintöjä ja muita muistiinpanoja. Ja muistutan, muistutan ja muistutan.
6) En jaksa roikuttaa voimiani syöviä ihmisiä mukana elämässäni. Tähän päätelmään olemme miehen kanssa monesti päätyneet, kun olemme taistelleet erimielisyyksien, välinpitämättömyyksien ja ilkeyksien kanssa sukulais- ja kaverisuhteissamme. Mielestäni ei ole mitään järkeä olla yhteyksissä jonkun kanssa vain pakosta. En jaksa pitää yksin mitään suhdetta yllä. En pysty olemaan ihmisen kanssa hyvissä väleissä, jos hän on loukannut minua todella pahasti, tajunnut sen, mutta ei siltikään pyydä anteeksi. En koe pakkosukulaisyhteyksiä toimivina. En pysty antamaan itsestäni mitään, jos toinen ei halua selvittää aikaisempia erimielisyyksiä. Toivon, että suhde on aina vastavuoroinen: jos minä olen kiinnostunut toisen asioista, niin oletan, että hänkin on meidän asioista kiinnostunut. Olemme siis pyrkineet pitämään entistä paremmin kiinni niistä kaikista tärkeimmistä ihmisistä, joita on niitäkin oikein ihanan paljon. Tämä on toiminut loistavasti, ja vapauttanut hurjasti voimavaroja niihin tärkeisiin suhteisiin pois niistä hermoja raastavista ja voimia vievistä.
7) Olen huono monissa perusnaisjutuissa. En osaa hoitaa kasveja enkä tehdä käsitöitä. Mutta haluaisin osata. Joskus vielä opettelen. I Swear. Olen myös huono syömään vähän (olen huomannut, että se on aika perusnaisjuttu…). Ei riitä kahden käden sormet laskemaan niitä ihmisiä, jotka ovat ihmetelleet tosissaan, miten näin normaalikokoiseen naiseen mahtuu niin valtavia määriä ruokaa. Mies vitsailee aina hyväntahtoisesti. Muilta olen kuullut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä kommentteja kukkurallaan olevasta ruokalautasesta, viidennestä santsikorvapuustista, ajoittaisesta leipomisinnostani, juustojen ylikäytöstä ja itselleni valitsemastani 300 gramman karkkipussista. Yleensä olen aina hyvin tervetullut vieras juhliin, ja varsinkin rääppiäisiin.
8) Psykologiaa olen aina rakastanut, ja sivuaineena yliopistossa lukenutkin. Uusin villitykseni on neurologia ja neuropsykologia. Työni takia olen osa neurologista kuntoutustiimiä, ja tuntuu, että työtunnit eivät riitä tähän alkukiinnostukseeni; hypin innoissani, kun saan oppia aksonaalispainotteisen polyradikuliitin ensioireet ja sen, miksi femurin collumin seudussa on asiakkaalla epäspesifi skleroosilisä. Niiiiiin mielenkiintoista.

 

Tarkoitus olisi haastaa kahdeksan bloggaajaa. Minä haastan kaikki bloggaavat viralliset lukijani. Minä lueskelen kaikkien teidän blogejanne!

Saatat tykätä myös näistä artikkeleista

4 comments

  1. 🙂 vastaukset 2-6 olisin voinut vastata itsekin 😀 mä oon kuntoutusasioiden parissa töissä mutta neurologiset jutut ei uppoa sitten yhtään!

    Tää oli kiva postaus, ihana päästä "tutustumaan" suhun vähän! Katsotaan, josko uskaltaisin ottaa haasteen vastaan 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.